Muudan tuttava myöhäisemmiltä ajoilta ja sivistyneiden joukosta, joiden
parissa olen elämäni toisenpuolen viettänyt, sanoi kerran minulle
tavanneensa luonteessani erään käsittämättömän ominaisuuden: -- Minä
muka "pidän pahoista".
Täytyy myöntää, että "pahat" -- vieläpä huonomaineiset -- ovat sangen
usein joutuneet aivan erikoisiksi ystävikseni. Ja jo tiedottomasta
nuoruudestani asti. Ehkä minussa todella piilee jokin salaperäinen
vetovoima rappeutuneihin ihmisiin? Voin hyvinkin yleistää tämän
tunteen, kun ajattelen tuttujeni sarjaa lapsuudesta näihin päiviin
asti. "Pahoilta" on ainakin puuttunut se farisealaisuuden leima, joka
minusta on ihmisissä aina ollut vastenmielisintä. Miksi ei hyvissä
ilmene vaatimattomuutta, avomielisyyttä, ystävyyden kalliiksi
arvioimista, niinkuin pahoissa?
Huonomaineiset ovat vapaita ihmisiä, ei siinä pahassa merkityksessä
ainoastaan, että saavat tehdä sellaistakin, mikä on muilta kielletty,
vaan niin, että heitä ei sido tarve näyttäytyä paremmilta kuin ovat,
joten he pääsevät kantamasta ulkokultaisuuden kahleita. Tämä vapaus
sisältää tosin vapauden pahaankin, vieden heiltä kaikkein tavallisimman
keinon, jonka avulla muut säästyvät mainetta turmelevista teoista,
mutta se vapauttaa myöskin hyvän heissä. Niinpä he eivät tunne mitään
estettä heittäytyessään rajattoman avomielisiksi. Heidän ei tarvitse
punnita etukäteen, onko tuo täydellinen antautuminen heille edullinen
taikka ei. He saattavat vapaasti sanoa tai tehdä jotakin pelkästään
jonkun liikutuksen puuskasta, tunteellisen kiintymyksen vaikuttimesta,
tarvitsematta arvioida menettelynsä suhdetta edeltäpäin harkittuihin
suunnitteluihin. He elävät nykyisyyden vapaudessa, sillä heillä ei voi
olla mitään persoonallista tulevaisuutta, joka nykyisyyttä kahlehtisi.
Heitä eivät velvoita myöskään mitkään ihmisten vaativat odotukset,
sillä ihmiset eivät ylimalkaan odotakaan heiltä mitään, eivätkä ole
muodostaneet itselleen pahoista lähimmäisistään mitään kuvaa, joka
voisi sitoa näitä tämän kuvan kanssa sopusointuisiin ja sitä
pönkittäviin tekoihin.
Nämä pahojen ominaisuudet ovat varmasti niitä, jotka ovat kaikille
ystävilleni tunnuksellisia, ajattelinpa heitä miltä elämäni ajalta
tahansa.
Mutta kun menin Sannan luo ja kohta rupesin hänen läheisimmäksi
ystäväkseen, vaikka hän siihen aikaan oli kylässämme niin halveksittu,
etteivät siatkaan, jotka kuonoillaan tonkivat likaisia kylänraitin
reunoja, tuntuneet hänen rinnallaan alempi-arvoisilta, niin
tämän tuttavuutemme alkusyynä ei kyllä ollut mikään vetovoima
pahoihin, vaan luullakseni yksistään se, että minä vain hain jatkoa
hajusaippua-tunnelmalleni, joka ajan pitkään uhkasi hajota uusien
virikkeiden puutteesta. Talon yläkertaan en näet voinut juuri millään
tekosyyllä enää päästä, rakennuspaikallamme eivät mitkään sammalet,
risut, kapulat, ikkunanpielet, enää jaksaneet tyydyttää vähentymättömän
kaipuuni liekkiä, ja lumihan olikin jo peittänyt kaikki nuo muistojeni
lehdot. Mutta Sanna oli elävä lumienkin aikana. Hän oli maailman
ihmisistä ainoa, jolla ehkä saattoi olla halua puhua noista
menneenkesäisistä herraspojista, sillä olihan hän ollut jossakin
ihmeellisessä suhteessa ihailuni esineen vanhempaan veljeen, kauheassa
suhteessa tosin, niinkuin asian _nyt_ ymmärrän, mutta silloin vain
salaperäistä uteliaisuutta ja mielenkiintoa herättävässä.
Että heti kohta kuitenkin erottamattomasti kiinnyin "huonomaineiseen"
Sannaan ja aloin tuntea suurta vetovoimaa häneen, se on kyllä myöskin
totta.
Sanna oli pienikasvuinen, heikkorakenteinen tyttö. Hänen hartiansa
olivat vähän eteenpäin kumarassa, niinkuin joskus keuhkotautisilla.
Jotakin tautisuutta olisi ilmaissut asiantuntijalle myöskin poskipäiden
puna hänen muuten valkean kalpeilla kasvoillaan. Mutta minusta se
silloin näytti hänen eloisan, ihmeellisen herkän sydämensä parhaalta ja
välittömimmältä ilmaisijalta. Se seurasi niitä hänen mielensä
liikutuksia, jotka avasivat minulle hänen sielunsa, ja senvuoksi juuri
tuo puna, jonka joku lääkäri olisi ehkä inhoten tuominnut, oli minusta
hänen kasvojensa melkein pääviehätin, jota ei niistä olisi toki
mitenkään saanut puuttua. Toinen keskimmäisistä ylähampaista oli
poissa. Mutta tuokin vika, joka usein rumentaa ihmistä, antoi minun
nähdäkseni hänen kasvoilleen päinvastoin aivan erikoisen viehätyksen.
En voi milloinkaan unohtaa noiden poskien herttaisesti pyöristyvää
kertautumista hänen hymyillessään, jolloin puuttuvan hampaan aukko tuli
näkyviin, muuttui yhdeksi hänen hymynsä kanssa ja sai senvuoksi itsekin
saman viehättävyyden. Mielenliikutuksen hetkinä hänen silmänsä
kostuivat herkästi, värehtivät ja loistivat niin elävästi, ettei niiden
ja näkymättömän sielun välillä tuntunut olevan mitään eroa.
Sanna asui vihaisen ja ajoittain mielipuolisen äitinsä kanssa
saunassa, joka oli melkein keskellä kylää. Kylpypäivinä he siirsivät
saunassakävijäin tieltä vuoteensa ja muuttivat pienet kapistuksensa
syrjään. Hämärän saunan pikku ikkunan ääressä oli hyvä jutella Sannan
kanssa. Siinä -- ei muualla -- oli kyllin valoa, että saattoi ihailla
Sannan silmäin välkettä ja hänen eloisten kasvojensa kiihkeätä ilmeiden
vaihtelua.
Sanna oli kieltänyt minua tulemasta luokseen. Hän oli koettanut minulle
hellästi selittää -- sikäli kuin luuli minun voivan asioita käsittää --
minkä vuoksi hänen kanssaan seurusteleminen saattoi olla minulle
haitaksi. Kun sittenkin tulin, ei vastaanotto ollut juuri
kohteliaimpia. Sanna kivahti makuultaan pystyyn ja hänen kasvoilleen
ilmestyi punehtunut kiukkuisa häpeä. Kaiketi hän oli sitäpaitsi ihan
äsken riidellyt hullun äitinsä kanssa eivätkä vihat olleet vielä
asettuneet. Raa'asti hän huusi minulle kysyen, mitä asiaa minulla oli
ja uhkaavasti kättänsä kohottaen sanoi moneen kertaan kieltäneensä
ihmisiä tulemasta luokseen. Mutta lyönnin sijasta -- en kertoisi mitä
hän teki, ellei se olisi hänelle niin kuvaavaa -- hän äkkiä kääntyi ja
teki minua kohden takaperoisen kumarruksen.
-- Siinä on sinullekin! Tämmöistä täältä saadaan, huusi hän ja rupesi
kiukusta itkemään.
Meidän kyläisissä oloissamme ei moinen vastaanotto ollut kuitenkaan
lähimainkaan niin kauhea kuin miltä se voi tuntua sivistyneestä
lukijasta. Räikeällä tempullaan Sanna oikeastaan tahtoi sanoa samaa
kuin oli ennen sanonut hellimmällä äänellään, kieltää minua luokseen
tulemasta. Mutta hän tahtoi painostaa nyt lisäksi vielä sitä,
että: "Jos sinä tulet luokseni siinä käsityksessä, että minä olen
mainettani parempi ja säälit minua, niin tuossa on sinulle todistus
päinvastaisesta! Nyt näet itse, laputa siis tiehesi!"
Ja kun hän temppunsa tehtyään rupesi raa'asti kiroilemaan, niin nyt
ymmärrän selvästi, että hänen samalla aikaa itkevässä äänessään --
semmoisena kuin sen nyt vuosikymmenien takaa kuulen -- tuntuu
lapsekkaan viaton, syvä suru siitä, ettei hän voinut lähestymistäni
omistaa.
Mutta silloin en tietenkään sellaista ymmärtänyt. Rupesin haikeasti
itkemään.
Silloin en myöskään ymmärtänyt, miksi Sanna, kun minä kyynelien vuoksi
nostin käteni selkäpuolen silmilleni, heti itkuni huomattuaan ilostui
ja lauhtui, ja koko ajan sitten oli hyvin lähellä minua, niinkuin olisi
milloin tahansa voinut kapsahtaa kaulaani, vaikka sitä ei sentään
ilennyt tehdä.
Hän tahtoi kohta lohduttaa minua, kaivoi saunan pimeästä nurkasta
esille laatikkonsa, avasi sen avaimellansa, veti sieltä punaisia
nauhasia ja muita kapistuksia minun nähtäväkseni, salli käsitellä
jokaista esinettä erikseen, laskeutua polvilleen penkin eteen ja
asetella siihen vieriviereen kaikki: nauhaset, neulaset, irtopalmikot,
otsatukat, soljet, käherryssakset, taskupeilit, ihmeelliset pitsit,
pulloset, voiteet, valokuvat ... sanalla sanoen, edessäni oli pian
kirjava, mieltäni huumaava sarja esineitä, joita jokaista olisin
tahtonut ihailla ja vähintään viikon käsissäni pidellä.
Itse hän sillä aikaa rupesi sukimaan tukkaansa seisten minun takanani.
Muutamat esineet olivat varmasti niitä, jotka olin nähnyt herrasväen
valkoisen pesukaapin pikkuhyllyllä. Minä katsahdin kummastuneena
taakseni, hiuksiaan sukivaan Sannaan, mutta hän vain hymyili minun
kummastukselleni. Äkkiä hän kapaisi käteensä jotakin penkiltä, ja
minusta näytti, että se oli hieno, kaksinkertainen kultaketju. Mutta
sen minulta kätkettyään hän taas veti suunsa nauruun ja alkoi sukia
itseään. "Nyt näet itse, mikä minä olen!" -- tuntui hänen naurava
katseensa sanovan. Todella en voinut käsittää, kuinka Sanna oli nämä
esineet saanut, käymättä talon yläkerrassa, sillä eihän häntä siellä
kärsitty paljon pihallakaan.
Viehätykseni kasvoi kasvamistaan. Eittämätön, minulle tuttu, hurmaava
tuoksu levisi noista Sannan varastamista esineistä, erittäinkin
muutamasta pienestä harjasta, jota senvuoksi pitelin käsissäni ja jonka
aioin häneltä salaa pistää taskuuni.
Varmaan hän kuitenkin huomasi sala-aikeeni, koskapa hänen suunsa oli
aina vain naurussa. Panin harjan muka pois ja rupesin muita esineitä
katsomaan, aikoen vasta pitemmän ajan kuluttua äkkiä siepata sen ja
kätkeä hameeseeni. Kun hetki oli tullut ja minä katsahdin taakseni,
oliko hän varuillaan, unohtui minulta kaikkityyni.
Sillä Sanna seisoi saunan perällä, puolihämärässä, ihanana kuin satujen
prinsessa, takanaan lavan nokinen pimeys. Hänen poskensa olivat
maidonvalkeat, mutta poskien päät hohtivat ruusunpunaisina. Silmäkulmat
kaartuivat kauniina mustina viiruina valkoista otsaa vasten ja
tukansuortuvat lankesivat takaa hänen povelleen kummaltakin puolen
kaulaa. Hartioilleen oli hän heittänyt punaisen vaipan, joka kulki
kainalon alta rinnan yli selän taakse ja tuli toisen olan yli jälleen
rinnoille, mahtavasti roikkuen tupsupäineen polviin asti liikkumattoman
käsivarren päällä. Toisessa kädessä hän leyhytteli ihmeellistä
kukallista viuhkaa, milloin kooten sen, milloin taas levälleen avaten.
Hän ei enää nauranut, vaan katsoi minun ylitseni, ylpeänä ja arvonsa
tuntevana, niinkuin paronitar, joka katseli talon yläkerrasta
huomaamatta pihalla olijoita.
Sannan äidin sanottiin osaavan noitua, mutta Sanna itse ei varmaankaan
ollut mikään noita, ja kuitenkin oli hän osannut muuttua noin ihanaksi!
Minä vapisin ja aloin ojennetuin käsin kulkea häntä kohden,
tunnustellakseni, oliko hän todella siinä, vai oliko edessäni joku
haave. Ja muistan myös, että huuleni värisivät ja olin itkuun
purskahtamaisillani -- ihastuksestako vaiko kauhistuksesta, en tiedä,
ehkä molemmista yht'aikaa.
Silloin hän katsahti minuun, hänen poskensa pyöristyivät ja tuttu
hampaanaukko näyttäytyi huulten alta; hän hymyili. Päästyäni hänen
luokseen alkoi hän äidillisesti hyväillä minua, talutti minut penkille
viereensä tai oikeastaan syliinsä istumaan ja silitellen tukkaani
ylt'ympäriinsä painoi päätäni hellästi rintaansa vasten. Minä ummistin
silmäni ja kuulin hänen sydämensä sykinnän, -- ja rakastin häntä niin
äärettömästi, niin sanomattomasti ... se oli samaa kuin äidin rintaa
vasten painautuessani.
Hän käski minun olla hiljaa ja liikkumatta paikallani, sanoi tahtovansa
laittaa minut yhtä kauniiksi, ja hetken kuluttua minä tunsin -- yhä
pitäessäni silmiäni ummessa, ettei hän huomaisi minun itkeneen --
kuinka hän raapusteli jollakin esineellä silmäkulmiani ja hieroskeli
poskipäitäni, ja vihdoin jollakin sanomattoman hienolla ja
hyvänhajuisella untuvaisella tupsulla pyyhki kasvojani.
Minä avasin silmäni. Hän nauroi ja katseli minua päätänsä kallistellen.
Sitten hän sitoi otsani ympäri punaisen vaatteen, antoi käsiini peilin
ja käski katsomaan.
En uskonut silmiäni. Rupesin jotakin sanomaan ja vasta oman suuni
liikkeistä näin, että se todella olin minä. Minua nauratti ja hirveästi
hävetti katsoa omaa hurmaavan kaunista nauruani, mutta en voinut panna
peiliä käsistäni. Oma kuvani viehätti ja hullaannutti minut.
Nyt alkoi Sanna kertoa, ja liikkeillä ja eleillä näytellä minulle
kaupunkilais-elämäänsä. Vasta silloin saatoin unohtaa peilin, sillä
hänen kertomuksensa viehätti minua vieläkin enemmän. Erittäinkin loihti
hän elävästi esille kuvan katuliikkeestä, kuinka valot loistivat
lyhdyistä ja kauppojen ikkunoista, kuinka kellot soivat ja ajurit
kiitivät toistensa ohitse, kuinka hän itse siellä muiden tyttöjen
kanssa käveli pääkadun suuressa ihmisvilinässä tuntemattomien tuttujen
iskiessä silmää salaiseksi tervehdykseksi.
Minä kuuntelin näitä hänen kertomuksiaan myöhään yöhön, posket hehkuen
ja yhä lisää janoten. Seuraavalla kerralla, kun tiesin, ettei Sannan
äiti ollut kotona, hiivin minä taas sinne, ja Sanna kertoi taas
juttujansa. Lopulta tiesin jo semmoisiakin asioita, joista en ikinä
voisi mitään paperille kirjoittaa. Kaiken sen, mitä meidän kylätytöt
tiesivät kaupungin asioista ja ylimalkaan noista ihmeellisistä
sukupuolten välisistä suhteista, he olivat saaneet tietää Sannalta.
Siitäpä he keskinäisessä ymmärryksessä aina toisilleen hymyilivät,
minun ällistellessä kummastuneena erinäisten ilmiöiden edessä, joita
kylässämme sattui poikien ja tyttöjen kesken. Mutta nyt minäkin tiesin
kaiken ja saatoin hymylläni sen osoittaa.
Sanomattomaksi mieleni jännitykseksi selvisi minulle nyt myöskin
täydelleen tuon herrasväen vanhemman pojan ja Sannan välinen suhde,
vaikka en käsittänytkään vielä, miksi _isä_ oli kehoittanut Kallea tuon
tuttavuuden rakentajaksi. Oliko tämäkin vain sitä isän vihaa kaikkea
herrassäätyä kohtaan? Voiko jokin niin kauhea olla mahdollista, että
isä siis halusi tartuttaa jotakin tuohon poikaan, vieläpä nauroi Kallen
kanssa koko asialle!
Monesti ajattelin itsekseni, että olisikohan isä hennonnut näin tylysti
heitä kohtaan menetellä, jos olisi nähnyt, miten se minun nuorempi
herraspoikani koetti rakentaa metsään vanhan Loviisan sammaltunutta
mökkiä. Ei ikinä olisi!
Näiden kauheain asiain selviämiset ja Sannan terveydentilan
ymmärtäminen eivät sentään vähimmässäkään määrässä heikontaneet suurta
kiintymystäni häneen. Päinvastoin. Hän oli minulle vieläkin rakkaampi.
Hänen kaamea erikoisasemansa muihin kylämme tyttöihin verraten kasvatti
vetovoiman kahta suuremmaksi. -- Ja pian minä ajatuksissani sovitin
kaikki hirvittävät ristiriidat ja rikokset. Ajattelin näin: -- Jos
Sanna vain osaisi tekeytyä tuon vanhemman herraspojan edessä yhtä
hurmaavaksi kuin oli ollut saunassa minun edessäni, niin ei olisi
epäilemistäkään, ettei poika pyytäisi häntä vaimokseen.
Poika puristaa hänet rintaansa vasten ja tuntee silloin saman
loppumattomasti rakkaan olemuksen Sannan sydämessä, jonka minäkin olin
tuntenut painautuessani Sannan rintaa vasten. Mutta joka sen on
kerrankin tuntenut, hän ei erkane milloinkaan Sannasta, yhtä vähän kuin
esimerkiksi minä äitivainajastani. Hän on aina, kaikkina surujen tai
vaikeuksien päivinä, milloin ihmistä itkettää ja milloin yksinäisyys
peloittaa, hakeutuva Sannan läheisyyteen ja painautuva häntä vastaan.
Ja jos Sanna kuolisi, ei hänkään enää voisi elää.