Olin kokoomassa varpuja äitipuolelle, joka tarvitsi niitä
vispilöikseen, kauppiaalle myytäväksi.
Juuri vierestä, männikön laidasta, johon koivikkoni loppuu ja
kanervaiset kalliot alkavat, kuulin outoa puunhakkuuta. Se ei
varmaankaan ollut mitään aikamiehen touhua.
Ajattelin: -- Joku siellä isännän metsästä salaa risuja katkoo.
Hiivin hiljaa lähemmäksi, pujottelin näreikön lävitse, väistin syrjään
kuusenoksat, kurkistin ääntä kohden.
Nuorempi herraspoika siellä kirves kädessä touhusi. Hän oli asettanut
karsitun mäntyisen riu'un poikittain kahden kiven väliin ja löi sitä
kirveenterällä suoraan kohti koettaen kai osua joka lyönnillä samaan
paikkaan. Lakki oli häneltä pudonnut, kasvot punoittivat tulistuneina
ja kieli oli mielenjännityksestä kiertynyt suupieleen. Ranka ei
katkennut, hän koetti lyödä milloin miltäkin puolelta ja asetteli aina
takaisin kivelle, kun puu luisui alas. Vihdoin heitti kirveen kädestään
ja hyppäsi puun päälle. Se rusahti. Nyt se käännettiin toisin päin ja
taas hypättiin päälle. Sitten taas käännettiin ja taas keikutettiin,
kunnes meni poikki.
Kohta kun puu oli saatu näin lyhennetyksi, tarttui poika siihen
innokkaasti kiinni ja hilasi toiseen kohtaan, joka kuitenkin oli vielä
lähempänä minun piilopaikkaani. Hän raahasi puun kahden lepän väliin,
joista toinen oli melkein mätä ja toinen kasvoi kallellaan, pensoen
juuresta. Nyt nostettiin riuku pystyyn ja annettiin pudota toisen lepän
haaraan, joka oli puolentoista sylen korkeudella. Sitten katseltiin
ylös toisen lepän runkoon ja mietittiin. Koetettiin nostaa riuvun päätä
tuon kallellaan olevan lepän oksalle, joka oli melkein yhtä korkealla
maasta. Kiivettiin lepänrunkoa myöten, tartuttiin oksaan ja oksa
taitettiin. Tultiin alas, ruvettiin riuvun päätä sovittamaan ylös
leppään. Oksantynkä oli kuitenkin katkennut niin lyhyeksi, että riuku
putosi alas ennenkuin ehdittiin maahan. Nyt otettiin veitsi taskusta ja
kalvettiin poikki katajanoksa jonka notkeutta koetettiin taivuttamalla
solmuun. Riuvunpää kainalossa kiivettiin jälleen puuhun ja katajan
avulla solmittiin riuku oksantyngän päälle kiinni lepän runkoon. Maahan
päästyä, kun katseltiin onnistunutta temppua, laukesi kataja solmustaan
ja riuku putosi alas.
Poika seisoi vähän aikaa miettien ja läksi sitten päättävästi pois.
Minä tulin piilopaikastani. Koska hän oli jättänyt sekä kirveen että
veitsensä kivelle, arvasin aikomuksen olevan kohta palata. Ajattelin:
-- Hän on varmaan mennyt taloon nauloja hakemaan, joilla lyö kiinni
riukunsa. Väänsin koivuisen vitsan, nostin riuvunpään ja sidoin
vitsalla sen lujasti leppään, oksan yläpuolelle. Sitten läksin
kokoomiani varpuja kotiin viemään, sillä äitipuolen takia en uskaltanut
viipyä, vaikka olisi mielikin tehnyt.
Seuraavana päivänä tein asiaa metsään. Juoksin katsomaan, mitä samalla
paikalla tänään tapahtuisi.
Ei ollut ketään.
Riuku oli kiskottu vihaisesti alas, vitsarengas katkottu. Ajattelin: --
Poika on suuttunut, kun on hänen asioihinsa sekaannuttu. Ja kaduin
tekoani. Nyt hän on varmaan luullut, että joku aikaihminen on tahtonut
häntä pilkata, sillä kovin vihaisesti oli riuku heitetty syrjään.
Siinä seistessäni kuulin taas jotakin kaukaista hakkuuta tai ehkä en
kuullutkaan, mutta vaisto pani minut juoksemaan kaskimaan toisella
puolella olevaan metsään, joka oli lepän ja kuusen sekaista, hyvin
tiheää ja risuista. Sinne päästyäni kuulin ainakin selvään jotakin
ryskettä, joka ei ollut aikuisten touhuja, vaan taaskin usein
keskeytyvää naksutusta, niinkuin poikain ollessa miesten töissä.
Hiivittyäni kyllin lähelle näinkin pojan keskellä pahinta tiheikköä
taaskin samanlaisissa hommissa. Hän oli saanut jonkunlaisen riuvun ylös
puiden väliin ja oli sitä vastaan asetellut nojalleen joukon vanhoja,
puolimätiä lautoja. Tällä kertaa näytti olevan naulojakin mukana, niitä
otettiin vähä väliä pahvipaketista ja naputeltiin lautojen reunoihin,
joiden luultiin siten pysyvän toisiinsa liittyneinä. Arvasin, että oli
tarkoitus muodostaa laudoista seinä.
Nyt naulattiin viimeinen lauta toisiin kiinni, päätä kallistellen ja
ihaellen katseltiin tehtyä työtä ja mentiin nopeasti pois -- tietenkin
uusia lautoja hakemaan.
Minä pujottelin näreiköstä näreikköön hänen jäljessään.
Olin arvannut oikein, Hiekkatöyrään luo päästyämme rupesi poika
Vikmanin perunakuopan katon päältä kiskomaan lautoja, joista monet
olivat niin mätiä, etteivät pysyneet koossa, vaan hajosivat
liikuttaessa. Jokunen jäi sentään ehiäksikin. Näitä hän sai kolme,
kaikki muut hajosivat, -- ja nyt hän lähti raastamaan lautoja metsään
vetäen niitä perässään ja itse käyden takaperin.
Minun teki mieli auttaa häntä ja sentähden olin sattumalta tulevinani
polkua pitkin häntä vastaan. Ennenkuin ehdin kohdalle hän kuitenkin jo
huomasi minut, heitti laudat ja päivää sanomatta kysyi, tiesinkö minä,
mistä oikeita lautoja voisi saada.
Tiesinhän minä. Tiesin kokonaisen läjän ihan valkeita kuudentuuman
lautoja, jotka isäntä oli keväällä ajanut sahalta ja latonut mäelle
pinoon kuivamaan.
Poika nosti mätälaudat jälleen kainaloonsa ja sanoi:
-- Odota tässä.
Sen sanottuaan hän alkoi raastaa lautoja metsään.
Olimme saman pituiset, ehkä saman ikäisetkin, enkä senvuoksi ollut
oudoksumatta, että hän komensi minua kuin vanhempi ihminen, vieläpä
puhutteli päivää sanomatta niinkuin lapsia puhutellaan.
Rupesin hypähdellen juoksemaan kotiin päin, mutta pysähdyin kesken ja
palasin takaisin. Suoraan sanoen, minua peloitti olla tottelematon,
vaikka itseänikin nauratti oma pelkoni.
Melko kauan odoteltuani poika vihdoin tuli metsästä polulle. Hän kulki
pari askelta ohitseni minuun ollenkaan vilkaisematta, ikäänkuin
lautojensa tähden huolestuneena katsoen eteensä ja vain niitä hakien.
-- Missä ne ovat?
-- Ne ovat mäellä, kujakalliolla.
-- Näytä!
Ja voidakseen nähdä, minnepäin minä osoitin, hänen täytyi antaa minun
tulla rinnalleen. Ja nyt minä uudelleen tunsin, että hänen tuoreen
puhtaaksi pestystä valkoisesta puserostaan lähti pihkan ja havujen
ohella sama ihana tuoksu, minkä olin tuntenut heidän huoneessaan, ja
hurmaannuin siitä.
Tuskin ennätin osoittaa suunnan kujakalliolle päin, kun hän jo taas
meni edelleni ja malttamattomana jätti minut kauas jälkeensä.
Perille päästyämme osoittautui kuitenkin, etteivät nämä laudat hänelle
kelvanneetkaan. Hän ei huolinut _valkoisista_ laudoista, vaan niiden
piti olla välttämättä harmaita ja vähän mätiä. Oikein hän suuttui, kun
nostin yhden laudan olalleni kantaakseni sen hänelle metsään. Hän
tempasi sen minulta ja pudotti maahan.
Harmaita ja vähän mätiä lautoja löysimme sitten kokonaisen röykkiön
tiheästä nokkospensastosta. Hän poltti pahoin kätensä ja oli pakotettu
turvautumaan apuuni. Vaikka olinkin avojaloin, menin nokkosten
keskelle, nakkelin laudat esille ja iloitsin osanneeni vihdoin olla
apuna tuolle töykeälle pojalle, joka ei ollut vielä kertaakaan
katsahtanut minuun. Ajattelin: -- Kyllä hänen kohta täytyy kiittää ja
katsahtaa silmiin.
Mutta hän rupesi kohta sälyttämään lautoja olalleen ja saatuaan neljä
pätkää selkäänsä lähti heti menemään, sanomatta minulle sanaakaan.
En tiennyt, pitikö minunkin ottaa lautoja olalleni ja mennä hänen
perässään, vai oliko tarkoitus, että sain mennä matkoihini.
Kokosin kuusi parasta pätkää, vipusin ne olalleni ja läksin menemään
perässä.
Puolimatkassa tapasin pojan. Hän oli väsynyt, viskannut laudat olaitaan
ja istunut lepäämään mättäälle. Kuljin kuormineni hänen ohitsensa ja
vein laudat määräpaikkaan metsään.
Nyt olisi minun ollut suorempi mennä kotiin toista tietä, mutta jokin
selittämätön keskeneräiseksijäämisen tunne esti menemästä. Ei niin,
etten olisi tahtonut jättää keskeneräiseksi lautojen kantamista, vaan
tarkoitukseni itse pojan suhteen oli kesken. Olisin tahtonut saada
hänen huomionsa edes silmänräpäyksen ajaksi kääntymään laudoista
itseeni, saada hänet esimerkiksi kysymään, kuka minä olen, tai
katsahtamaan, tai vaikkapa sanomaan yhdenkin sanan jostakin muusta kuin
laudoista, esimerkiksi, että pilvi on valkoinen tai muuta sellaista
joutavaa vain _minua_ varten.
Menin siis takaisin.
Poika istui vielä samalla paikalla.
Aioin kulkea hänen ohitsensa, mutta hän käski minun ottaa oman
kantamuksensa ja viedä perille. Kun nostin laudat olalleni, ei hän
puolestaan mennytkään uusia hakemaan, vaan tuli minun jäljessäni.
Perille päästyäni hän päinvastoin käski minun hakea vielä lautoja ja
jäi itse lyömään niitä seinän jatkoksi.
Minä tottelin, vieläpä olin onnellinen.
Taisin käydä lautapaikalla ainakin kolmesti ja olisin saanut mennä
varmaan vielä neljännenkin kerran, ellei apuani olisi tarvittu
toisaalla. Hän ei saanut lyödyksi lautaa poikkitelon minun pitelemättä
sitä toisesta päästä.
Huomasin nyt, että tarkoituksena oli laatia ikkuna seinään. Kaksi
laudanpätkää kiinnitettiin poikittain ikkunan ylä- ja alalaudaksi.
Selvää oli nyt, että oltiin rakentamassa huonetta, oikeaa
ihmisasumusta. Mutta sitä hämärämmäksi jäi minulle arvoitus, miksi
tämmöiseen tarkoitukseen eivät olleet kelvanneet ne uudet laudat, jotka
olin näyttänyt ja joista olisi toki tullut paljon komeampi seinä.
Enhän minä saanut mihinkään sekaantua, sitä vähemmän ehdottaa parempaa
rakennustapaa. Kannatella lautaa koholla, tarjota uutta naulaa mestarin
käteen, nostaa vasara, hakea saha, semmoisia vain uskalsin, muuta en.
Enkä omin päin sitäkään, vaan kaiken sain tehdä käskystä. Ainoastaan
olemalla hänen tarkoituksestaan erehtyvinäni saatoin joskus oikaista ja
parantaa jotakin kovin epäkäytännöllisesti suunniteltua laitetta. Mutta
saattoipa käydä niinkin, että jonkun laudan kiinnitettyäni mielestäni
aivan paikalleen, hän repäisi laudan irti ja naulasi uudelleen, ja --
_vinompaan!_ Kaikki pantiin vinoon, ikkunanristikotkin, ja minä rupesin
ajattelemaan, että hänen näössään oli jokin vika.
Mutta ei, vinous ja remppaisuus oli tarkoituksellisia.
Totuin vihdoin tietämään hänen tahtonsa jonkinlaisen vaiston avulla.
Minäkin kiinnitin nyt kaiken vinoon ja viistoon, niinkuin saattaisi
ajatella olleen jossakin ränsistyneessä ja kokoonluhistuvassa
mökkipahasessa. Auttamisen tilaisuuksia alkoi näin tulla minulle yhä
useampia, ja vihdoin oli minulla lupa omin päin valita mätiä lautoja
takaseinään, kun jo tiesin, miltä seinän oli tarkoitus näyttää. Myöskin
kattolaudat sain naulata, mutta minun piti kuitenkin aina ennen
naulaamista katsahtaa katolta alas ja odottaa hänen hyväksymistään,
joka ilmaistiin päännyökkäyksellä. Itse hän istui maassa polvet leuan
alla, kädet polvien ympärillä, eikä katsonut muuhun kuin tekeleehensä.
Huomattuaan, että työ kävi ilman hänen tarkastustaankin, hän läksi
odottelemaan sen päättymistä -- kotiinsa.
Minä aioin seuraavana päivänä kostoksi olla tulematta mökille, mutta en
voinutkaan päätöstäni täyttää, -- en olisi rehellinen, ellen sanoisi:
-- pelosta. Pojan tapa rypistää silmäkulmiansa, kun en hänen käskyänsä
noudattanut, oli vastoin tahtoani vanginnut mieleni. Ensin tämä suhde
nauratti minua hullunkurisuudellaan, mutta pian huomasin, etten siitä
voinut leikillä päästä. En leikillä enkä enää todellakaan, sillä vaikka
olin pari kertaa harmista itkenyt, en sittenkään voinut olla hänen
tahtoansa noudattamatta. Tämä on minulle yhä vieläkin selittämätön
arvoitus, minä orjistuin hänen tahtonsa alaiseksi ja hän asettui minun
herrakseni minkään olosuhteiden antamatta siihen vähintäkään aihetta,
hänen olematta oikeutettu ja minun olematta pakotettu, itsestään, aivan
kuin maailman alusta saakka olisi ollut määrätty tämä meidän suhteemme:
hän käskijänä, minä käskettynä, hän herrana, minä piikana.
Joskus olen kyllä ajatellut, että ehkä -- ensi hetkestä jo kiinnyttyäni
häneen -- tietämättäni hain kohtia, joita myöten olisin päässyt hänen
läheisyyteensä, ja pian huomasin, ettei semmoisia kohtia ollut
olemassa, tahi että täydellisen alistumisen suhde oli ainoa, johon
nähden minä hänelle jotakin merkitsin. Ja koska tämäkin suhde sentään
tavallaan yhdisti meitä, en hennonut sitä katkaista. Minun "pelkoni" ei
siis ollut todellista pelkoa hänen edessään, vaan ainoastaan pelkoa
väliemme katkeamisesta.
Tulin kuin tulinkin seuraavana päivänä. Tavallisuuden mukaan minä
nytkin hiivin näreikköjen kautta, katsellakseni ensin salaa häntä ja
tullakseni esille vasta juuri silloin, kun minua johonkin välttämättä
tarvittiin. Tai miksi en sanoisi suoraan, vain katsellakseni häntä.
Nyt ei mestarini sentään ollutkaan saapuvilla, vaikka kyllä näkyi, että
oli ollut. Eilen valmistamalleni katolle oli aseteltu sammaltukkoja
vieriviereen, kuitenkin vain toisesta räystäskulmasta alkaen, ja siitä
arvasin, että hän kaiketi oli mennyt uusia sammalia hakemaan,
peittääkseen niillä koko katon.
Mitä tuo tarkoitti en ensin voinut ollenkaan ymmärtää. Miksi piti panna
sammalia katolle? Eräs suuri sammalpala kiertyi mukavasti päädyn
ympäri, ja sitä kohtaa katsellessa minulle äkkiä selvisi, että jos
muukin katto samoin peittyy sammaliin, mökki alkaa näyttää vanhalta
Loviisan tuvalta, jonka katolla myöskin kasvoi paljon sammalia, jopa
horsmiakin. Todella, ihan kuin Loviisan tupa, ihan, ihan!
Nyt oli selvää, että tätä hän oli tarkoittanut alusta asti. Sitä varten
oli lautain pitänyt olla mätiä ja sitä varten pantiin kaikki vinoon,
ikkunaristikotkin... Ihmeellinen kokonaiskuva syntyi eteeni, vaikka
sammalia ei ollut vasta kuin vähän toisella reunalla, ja minun alkoi
tehdä mieli jatkaa sammalten asettelemista nyt, kun ymmärsin
tarkoituksen.
Kaikki oli pelkkää leikkiä. Ei ollut aikomus laittaa mitään oikeata
huonetta, vaan ainoastaan huoneen _kuva_. Ja vaikka nyt täydelleen
ymmärsin, miksi hän oli ollut niin innokas ja niin varmasti tahtonut
kaiken asetetuksi juuri niin eikä näin, en kuitenkaan voinut olla muuta
kuin ihmeissäni, että hän tätä leikkiä tehdessään oli ollut niin
tosissaan, vielä enemmän tosissaan kuin jos olisi todellista huonetta
tahtonut rakentaa. Ja niin varma sen pienimmästäkin piirteestä!
Ihastuin sitä enemmän kuta kauemmin katselin kuvan valmistumista.
Mieleni valtasi suuri innostus. Ajattelin: -- Hän luulee, etten minä
ymmärrä mitään, mutta minä näytän hänelle, että ymmärrän kaiken. Tiesin
missä oli oikeita karhunsammalia, menin sinne ja toin niitä raskaan
sylillisen.
Nähtyään minun sammaleni heitti hän saavuttuaan omansa pois ja kävi
kohta käsiksi uusiin. Mutta minä en saanut nousta katolle niitä
asettelemaan. Minä sain vain käskyn mennä lisää tuomaan, ja sitten
vielä, ja vielä...
Enkä saattanutkaan osoittaa hänelle, että nyt ymmärsin asian
täydelleen, -- mikä olisi aivan varmaan tehnyt meidät tutuimmiksi
toisillemme, toisin sanoen, hän olisi senjälkeen varmasti katsahtanut
silmiini.
Seuraavana päivänä menin siis varhain, jo neljältä aamulla, mökillemme,
hain monta kantamusta karhunsammalia, oikein kaikkein muhevimpia ja
paksuimpia, nostin ne katolle ja asettelin omin päin koko toisen puolen
kattoa melkein täyteen.
Minun mielestäni tuli mökki tältä toiselta puolelta katsottuna vielä
enemmän Loviisan mökin tapaiseksi.
Ja pamppailevin sydämin odottelin, milloin mestarini tulee ja näkee,
mitä olin hänen poissa ollessaan rohjennut tehdä. Voi olla, että hän
sysää sammalet alas. Silloinhan ovat välimme entisellään ja minä kyllä
pian taas unohdan sen kärsimyksen, minkä hänen vihastumisensa minulle
tuottaa. Sehän on vain yksi monen entisen lisäksi.
Mutta voihan käydä myös toisin. Sydämeni sykähteli sitä ajatellessa ja
odotellessa. Voi käydä, että hän katsahtaa minuun kummastuneena ja me
molemmat naurahdamme ymmärtäen toisemme.
Silloin... Silloin on olemassa jokin muukin yhdysside meidän välillämme
kuin vain minun tottelevaisuuteni ja pelkoni. Tunsin oikein punastuvani
ajatellessani sellaista mahdollisuutta.
Istuin katolla odotellen. Tahdoin, että kun hän tulee, olen ikäänkuin
lopettelevinani sammalten asettelemista.
Mutta häntä ei kuulunut.
Tulin katolta alas ja istuin kauan aikaa maassa yhä odotellen. Jos
kuulen risauksen, kiipeän taas katolle ja olen asettelevinani... Mutta
hän ei tullut.
Eikä hän tullut tälle mökille enää milloinkaan. Se oli hänen mielestään
kaiketi ollut jo aikaa sitten valmis.