III.

Jos edellisessä olen esittänyt lapsuuteni kodin ja alkuperäisimpäin

suhteitteni muistoja, niin nyt sitävastoin aion esittää sen muiston,

joka on niin sanoakseni koko henkisen olemukseni ja kehitykseni pohja.

Selventääkö se teille tämän suuren tähden olentoa rahtuistakaan, en

tiedä, minä vain kerron torpantytön sydämenasioita.

Talo, jonka alustalainen isäni oli, sijaitsi meiltä vain puolen

kilometrin päässä, -- ensi kerran eläessäni ajattelen kilometriä

määritellessäni tuota välimatkaa, -- meiltä ensin jyrkkä alamäki kahden

kallion välitse, sitten tasainen tie, silta, suuret tervalepät molemmin

puolin jokipuroa, taas mäki ja siinä rinteellä talo, -- eihän tuo ollut

matkaa eikä kilometriä, se oli minua. Voihan olla, että muilla

ihmisillä on ihan muut asiat minua, mutta nämä olivat minun minuani.

Kun kerran neljäntoista vuotiaana tyttönä juoksin taloon iltalypsylle

-- sillä oma lehmämme oli ummessa -- sain jo pihalla kuulla ihmeellisiä

uutisia: taloon oli tullut kesävieraita, herrasväkeä. Ihmeellistä se

oli senvuoksi, etten siihen saakka ollut tiennyt maailmassa olevan

kahta niin erilaista ihmislajia, meitä ja "heitä". Suuri kuorma

huonekaluja, koreja ja laatikoita, seisoi keskellä pihaa, johon niitä

purettiin entisten lisäksi ja toisia vietiin sisään. Kuusi miestä,

kasvot pulleina ja tulipunaisina, koetti nostaa jotakin suurta, mustaa,

paksuilla jaloilla varustettua vehettä yläkertaan, mutta laitos oli

niin suuri, että se ei mahtunutkaan portaista, vaan jäi niihin kiinni,

miesten saamatta sitä minnekään. Täytyi rikkoa portaat. Koko talonväki

otti osaa mikä neuvoilla mikä voimillaan. Me lapset täytimme tyhjät

paikat.

Yläkerran verannalta kuului iloista haastelua ja naurua. Siellä

puhuttiin ruotsia, jota ei talonväestä ymmärtänyt kukaan muu kuin minä.

Nyt minulta kaikki tiedustivat mitä ne siellä verannalla puhuivat,

mutta en minä heidän kieltänsä ymmärtänyt, vaikka se tuntui olevan

ruotsia. Sen vain tiesin, etteivät ne puhuneet siitä miten tuo suuri

raskas koje olisi ollut yläkertaan saatava. He joivat teetä,

polttelivat savukkeita, kääntelivät sanomien lehtiä, nauroivat ja

puhuivat omiaan, kaupunkilaisten, hienojen palvelustyttöjen liikkuessa

pöydän ympärillä. Kaikki tämä oli tullut niin äkkiä ja oli niin

kummallista, että aivoni olivat mennä sekaisin, erittäinkin kun sain

tietää, että musta koje olikin oikeastaan suuri pelitoosa, jonka nimi

oli piano ja jota kävi sormin soitteleminen. Sydämeni sykki

uteliaisuudesta ja uutuuden viehätyksestä. Nythän tästä vasta elämä

alkaa, kun näin ihmeellistä ja hauskaa ihan tuossa edessä tapahtuu,

ajattelin. Ja monet meistä tytöistä oikein hyppelivät siinä

aikaihmisten välissä.

Näin minä vielä senkin ihmeen, että vanha herra, joka kummallisesti

tuijotteli silmät selällään eteensä (hän oli halvattu) ja kulki lyhyin

hytkähtelevin askelin niinkuin olisi tanssahdellut, pysähtyi pihalle

puhumaan isän kanssa. Ja isä, oma kopea isäni, seisoi tämän herran

edessä nöyränä, _lakki kourassa_. Uteliaisiin kysymyksiini vanhat

ihmiset, jotka kyllä olivat itsekin uteliaita, ehtivät vastata

ainoastaan, että herra oli -- paroni. Kerran isän katse osui minun

kysyvään naamaani, ja silloin isä -- punastui ja nosti lakin

ohimoilleen.

Paroni -- paroni -- paroni -- hoin minä juostessani kotiin, -- olin

nähnyt ihmeen: isän lakittomin päin, maailma oli kääntynyt nurin. Pääni

oli täynnä suunnitelmia, miten huomispäivänä päästä oleskelemaan

talossa mahdollisimman pitkän ajan. Elämämme -- tyttötoverieni,

sisarieni ja minun -- oli ilmeisesti saanut uuden käänteen, ja

saatoimme joka hetki odottaa mitä suurimpia yllätyksiä. Tämä oli toki

jotakin tuhat kertaa enempää kuin nuo epäselvät unet, joita toisinaan

torpankin tytöt saavat nähdä kultaisista linnoista ja niissä elävistä

satu-ihmisistä, jotka puhuvat hienon hienoa dzie-dza-dzu-kieltä ja

kulkevat sipsutellen kirjavissa silkeissä ja sameteissa. Paroni --

paroni. -- Mitä te tervalepät siinä! Ette ymmärrä mitään! Ja puro ja

silta ja vanha ylämäki! Ohhoh, kyllä elämässä on sentään muutakin kuin

vain te!

Sain äitipuolelta tukistuksen ja aika ripitykset, kun toin maidon

kotiin vasta hämärissä, mutta tuo kaikki oli vain nuottia minun

silloisessa elämässäni. Satulinnat olivat muuttuneet todellisuudeksi.

Mitä silloin jokin tukistus sinne tai tänne saattoi merkitä! Tukista

sinä, minä -- elän!

Muutaman päivän kuluttua tapahtui sellainen merkillisyys, että kun olin

taas maidolla, tuttu piikatyttö viittoi meille alas pihalle sormellansa

kutsuen, että hiipisimme hiljaa yläkertaan. Kun lähestyimme, kuiskasi

hän meille ylhäältä verannalta, ettei herrasväestä ollut ketään

sisällä, ja rohkaisi meitä yhä vain viittoen kädellänsä.

Me nousimme varpaisillamme yläkertaan.

Silloin olin jo päässyt ymmärtämään, etteivät herrasväet olleet mitään

tavallisia ihmisiä, joita saattoi lähestyä ja puhutella niinkuin muita,

ja tiesin, että heidän huoneensa luvaton katseleminen oli kauhea

pyhyydenrikos. Uteliaisuus voitti kuitenkin kaikki omantunnon estelyt

ja me pujahdimme, minä ja ainakin kolme muuta tyttöä, herrasväen

saliin.

Tyyperryimme ensin ovensuuhun emmekä uskaltaneet astua askeltakaan

etemmäs. Mutta Annu, joka oli meidät sisälle käskenyt, oli siellä kuin

kotonaan, uskalsi puhua kovalla äänellä, ja lykkäili meidät aivan

esille pöytien, sohvien ja ihmeellisten laitosten eteen, joista ei

kaikista ymmärtänyt, mitä ne olivatkaan. Ihmeellisen ihanat valkeat

uudinharsot liehuivat avattujen ikkunain tuulessa, ja huoneessa tuntui

niin huumaavan suloinen raikas tuoksu, että luuli olevansa vaikka

paratiisissa. Me hypistelimme esineitä käsissämme, Hilma otti Annun

luvalla jotakin taskuunsakin. Vihdoin Annu avasi pelitoosan kannen ja

käski painamaan valkoista nappulariviä.

Minä painoin yhtä ja kohta tuli ääni, painoin kovemmin ja tuli kovempi

ääni, monta ihmeen ihanaa ääntä, jotka vähitellen hiljenivät. Olisin

vaikka kuinka kauan painellut, milloin hienosti piipattavia ääniä

milloin pahasti mörähtäviä, mutta leikkiin sekaantuivat muutkin tytöt

ja alkoivat painella kilpaa minun kanssani, koettaen lyödä yht'aikaa

soimaan monta ääntä ja painaen koko kyynärvarrella. Seurauksena oli se,

että melu kuului alas tupaan ja meidät ajettiin pois.

Mutta minusta tuntui kuin olisin saanut olla lyhyen ajan paratiisissa,

erittäinkin noiden liehuvien harsojen vuoksi ja tuon sanomattoman

ihanan tuoksun vaikutuksesta, jonka nyt tosin arvaan olleen vain

jotakin hajusaippuata.

Kun keräännyimme maidolle talon tupaan, olivat herrasväet jo kotona

yläkerrassa, ja seistessämme emännän ympärillä ja hänen kirjoittaessaan

kirjaan meidän litramääriämme, alkoi yht'äkkiä kuulua soittoa ylhäältä,

ja minä hurmaantuneena unohdin koko maailman. Emäntä nauraen herätti

minut tainnuksista ja auttoi kannuni kohdalleen, ettei maito päässyt

valumaan permannolle. Kaikki nauroivat minulle ja käskivät panna suuni

kiinni, joka varmaankin siis oli ollut auki. En tiennyt mistään,

korvissani oli vain niin ihana sävel, niin uusi, niin autuaasti

ennentuntemattomille maille kuljetteleva, että minä ihmettelin, kuinka

nuo muut saattoivat vielä sen jälkeen puhua tavallisella äänellä ja

nauraa hahatella niinkuin ennen. Koko matkan kotiin mennessäni pysyin

yhä samassa hurmiossa, en ymmärtänyt mitään kotolaisten puheista ja

yhdentekeviä olivat minusta tärkeimmätkin kotitoimet, mitkä eteeni

pantiin.

Isäni vihasi herrasväkeä hirmuisesti. En siihen aikaan päässyt

ymmärtämään perimmäistä syytä siihen. Näin, etteivät muut ihmiset niin

vihanneet sellaisia kaupunkilaisia, vaan usein ihailivat heitä yhtä

paljon kuin muutakin hienoa ja kaunista. Minun isäni oli sen vihansa

tuonut sieltä maailmalta muassaan, ja vaikka kylässämme oli monta yhtä

köyhää ihmistä kuin mekin, ei kukaan näistä ymmärtänyt jokapäivä ja

joka hetki syyttää köyhyydestänsä rikkaita, vaan uskoivat monetkin,

että Jumala oli luonut toiset rikkaiksi ja toiset köyhiksi, ja että

ihmisen oli tyytyminen kohtaloonsa. Toisinaan tosin muutkin saattoivat

yltyä haukkumaan, mutta sitten he taas unohtivat ja osasivat ihailla.

Isäni sitävastoin muisti aina, hän eli aina se ajatus mielessään, hän

moitti uskovaisia, jopa pappejakin leväperäisyydestä, ja luulen, että

vain tästä alituisesta ajattelemisesta olikin saanut alkunsa hänen

omituinen tapansa silmäillä maahan päin ja hermostuneesti siirtää

katsettansa puolelta toiselle. Hän aina vain mietti köyhyyden syitä, ja

kaikki hänen alituiset kiroilemisensa sekä työn että levon aikoina

olivat kuin kuplia, jotka nousivat näkyviin alituisesti kiehahtelevan

padan näkymättömistä pohjavihoista.

Isäni ja minun välillä syntyi näinä aikoina pahoja rettelöitä. Sillä

hän ei tahtonut päästää minua taloon ihailemaan herrastulokkaita.

Huomattuansa ihastukseni kävi hän niin häijyksi minua kohtaan, että

kielsi maidollekin menemästä ja toimitti sijaani muita hakijoita.

Juuri niihin aikoihin olin alkanut ymmärtää tuollaisia aikuisten

asioita myöskin eräällä muulla, nimittäin sukupuolisuuden alalla. Se

oli kertonut sille ja tämä oli sanonut tälle ja tuo tuolle, ja miksi en

olisi minäkin heiltä kuullut ja miksi en itsekin sellaisia asioita

huomannut. Selviäminen sai alkunsa siitä, että parhaimmasta tytöstä,

joka oli meille pienemmille tytöille aina hyvä, joka oli palvellut

Helsingissä, ja jota me senvuoksi suuresti kunnioitimme, rupesi

kuulumaan ihmeellisiä puheita. Missä vain kaksi vanhaa vaimoihmistä

toisensa tapasi, siellä he kohta pysähtyivät tästä Sannasta puhumaan.

Kaikki inhosivat ja moittivat Sannaa, jota me olimme pitäneet niin

hyvänä, ja pian rupesivat jo tytötkin sanomaan, ettei häntä saanut enää

hyvänä pitää, ja alkoivat keksiä hänelle haukkumanimiä. Miksi ei asia

olisi selvinnyt meille vihdoin hyvinkin selväksi, erittäinkin kun tytöt

suuresti pilkkasivat ymmärtämättömyyttä näissä asioissa. Pääsimme siis

perille, että Sanna oli jotenkuten häpeällisesti sairas, osasimmepa

jokainen mainita taudin nimenkin ja kerskailimme tiedostamme. Vielä

tiesimme, että Sannan olisi oikeastaan pitänyt lähteä tuon tautinsa

vuoksi kylästä pois kaupungin sairaalaan, sanoivat, koska muutoin tauti

saattoi tarttua ... hyi häpeää! Mutta Sannan äiti oli pelätty ihminen

meidän kylässämme ja hänen jyrkän kieltonsa tähden ei kukaan uskaltanut

ilmoittaa Sannan sairaudesta kirkonkylään, jossa tohtori asui.

Eräänä päivänä vajassa puita pilkottuani istuin lepäämään. Silloin

kuulin isän tulevan vajan seinän taakse, missä hän alkoi vannehtia

ravistunutta saavia ja kiroileskeli. En hiiskunut mitään, vaan

kuuntelin, mitä isä rupeaa puhumaan itsekseen, niinkuin hän usein kyllä

teki. Mutta kotvasen kuluttua tuli hänen luoksensa Kalle, vanhempi

veljeni, ja minä kuulin, mitä en olisi ikinä tahtonut kuulla.

Kalle kertoi isälle, että se isompi herrasväen poika oli kysynyt,

tiesikö Kalle kylässä jotakin hauskaa tyttöä, jonka kanssa saisi

seurustella.

Isän vasaran naputus lakkasi äkkiä.

-- Katsos sitä p--kelettä, sanoi ukko. Saatoin kuvitella, kuinka isän

silmät säkenöitsivät vihasta. -- Vie se Sannan luo, sanoi hän, ja he

rupesivat naureskelemaan, isä vähän pahanilkisesti ja Kalle nuoren

huolettomasti. Kuinka he siinä keskustelevatkaan, lopulta tuntui

tulleen päätetyksi, että Kalle tutustuttaa herraspojan Sannaan. Sitten

he menivät molemmat naureskellen pois.

En pitkiin aikoihin käsittänyt tätä asiaa, en ymmärtänyt kauhistua.

Päinvastoin, toden tunnustaakseni kovasti toivoin, että Kalle ei

tutustuttaisikaan herraspoikaa Sannaan, niin hyvä kuin Sanna saattoikin

olla, vaan minuun, sillä sittenpähän saisin mielin määrin oleskella

herrasväen huoneissa, hengittää niiden ihanaa tuoksua ja kuunnella

taivaallista soittoa.

Vähän ajan perästä näyttivät kaikki tietävän, että Kalle on

tutustuttanut herraspojan Sannaan, puhuivat siitä ja myöskin

naureskelivat, toiset pahanilkisesti, toiset huolettomasti.

Kun tytöiltä tiedustelin, mikä tässä asiassa saattoi olla ihmisistä

niin merkillistä, he taas pilkkasivat tietämättömyyttäni, ja minä

vihdoin ymmärsin sen, mikä sitten koko elämäkseni löi parantumattoman

haavan sieluuni.

Mutta että lukija ymmärtäisi, miksi _minä_ haavoituin, miksi en

saattanut muiden tavalla vain nauraa koko asialle ja pahanilkisesti

hymyillä, on minun kerrottava edelleen suhteistani tähän herrasväkeen.

Minä lähestyn nyt muistelmissani autuuteni saarta.

Kaikki on hiljaa. Koivunlehti ei värähdä, risu ei risahda jalkojeni

alla, kun astun maihin. Ei saa värähtää, ei saa risahtaa, en tahdo

mihinkään koskettaa, en aja pienintäkään lintusta oksaltansa pakoon,

jääköön kaikki niinkuin on, muuttumattomaksi muistoissani ikiajoiksi.

Tahdon lähestyä saartani niinkuin tuntumaton henki, tahdon jälleen

nähdä sen tarumaisen ihanat lehdot, sen siniset varjot, puiden välisen

yöruskotuksen, tahdon tuntea yökasteen tuoreet tuoksut ja kuulla

kaislikkojen hiljaisen hipinän...