II.

Varhaisimmasta nuoruudestani saakka on elämä tietysti koettanut opettaa

minulle, että minä _en ole_ mikään maailman keskus, vaan nuorin

sisaruksista, joilla oli kaikilla valta kurittaa minua ja saada minut

varmistetuksi vähäpätöisyydestäni.

Myöhemmin olen saanut katkerasti kokea, ettei myöskään tämä Kahilan

armas torppa ole mikään keskuspaikka, vaan vuokramaa rikkaampien

armosta, josta voi tulla vieroitetuksikin.

Ja nyt vihdoin, sivistyksen saatuani, näen hämmästyksekseni, ettei edes

se maapallo, jolla elän, ole maailman keskus, vaan kaikkein

vähäpätöisin tähti äärettömyyden taivaalla.

Miten sovittaa tämä tunteen ja tiedon mahdoton ristiriita?

Mitä torpantyttö saattoi ajatella siitä oikeasta maailman keskuksesta,

jolla on sama nimi kuin hänelläkin: Minä, mutta joka on kaiken alku ja

loppu, Jumala itse?

Koetan kaivautua takaisin lapsuuden utukuviin, mutta en muista mitään

siitä, mimmoiseksi Jumalaa ajattelin. Sen vain muistan, etten voinut

ajatella Jumalaa milloinkaan erikseen ja yksin, vaan aina paholaisen

eroittamattomassa yhteydessä, vieläpä, että paholainen oli tuossa

kaksinaisuudessa ikäänkuin päähenkilönä, ymmärrettävämpänä,

kouraantuntuvampana, käytännöllisempänä, ehkäpä voimakkaampanakin, sinä

pahana todellisuutena, jonka kanssa ihminen oli varsinaisesti

tekemisissä. Jotavastoin isä Jumala oli vasta paholaisen takana,

milteipä vain sinä taikakeinona, jolla paholaisen juonia saattoi

luotansa torjua, jos hyvin muisti manaussanat ja ajoillansa niitä

käyttää osasi.

Eikä Jumalasta ollut mitään kuvaa, mutta paholaisesta oli sitä

selvempi: paholainen oli pimeyksien ja nurkkien takaa kurkisteleva,

alati valveilla oleva punainen sarviniekka otus, jonka seppä oli nähnyt

sen tai tuon riihen ruumassa, tahi jota Sannan äiti oli puhutellut

uuninpiippuun tuijottaen.

Kerran olin minäkin sen näkevinäni, punaisen paholaisen nimittäin.

Olin työntämässä pyrysäällä vesikeikkaa kaivolle, kun näin suuren

punaisen kummituksen. Se tulla tupsahti navetan katolta suoraan minun

poloisen päälleni. Säikähdyksestä kaaduin katolta ryöpsähtäneeseen

lumeen ja olin siihen paikkaan tukehtua.

Jaloilleni jälleen päästyäni aloin juosta tupaan äidin luo. Mutta

silloin muistin, ettei sitäkään ollut nyt tekeminen. Äiti oli

kiukkuisella päällä. Hän oli pahoin sairaana ja minut oli hän ensi

kerran lähettänyt omin päin suorittamaan iltatoimet navetassa, joka oli

vaarallinen kunniatehtävä.

Paholaisen ja minun kesken syntyi siis ankara kamppailu.

-- Tule avukseni Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala! -- koetin minä

manata. Siinä hädässä täytyi pakostakin ja hyvin pian saada itselleen

jokin kuva Jumalasta, sillä lapsi ei voi kääntyä minkään käsitteen

puoleen, josta hän ei pysty itselleen kuvaa luomaan. Ja niinpä heräsi

oman itseni pimeässä taustassa, ajatusten valottomassa tyhjyydessä,

jokin pelastava jumalantuntu, jonka minä hät'hätää puin sopiviin

vaatteisiin, varustin valkoisella parralla ja siirsin itsestäni kauas

pilvien taakse. Sieltä se sitten alkoi omin päin minulle isällisen

lempeästi hymyillä.

Sanomaton oli iloni, kun näin, että hän todella elää, todella aivan

omin päin, eikä olekaan minun luomani! Tämä oli uskon alku. Sen jälkeen

kuin minä hänet sinne asetin, on hän aina ollut elävä Jumalani, ja on

yhä.

Vaikka sydän tykytti pakahtuakseen, rohkaisin mieleni, käännyin

takaisin, nostin kaatuneen saavin, tartuin taas kelkan jäisiin puihin

ja yhä samoja sanoja manaten pääsin onnellisesti kaivolle. Elävä

Jumalani tuki minua ja karkoitti paholaisen tieltäni.

Mutta ei siinä kyllin.

Kaivon suun oli pyryttänyt umpeen. Aloin käsin tavoitella kiulun

vartta, pudotin lumen kaivoon ja haparoin sisältä. Kiulu oli asetettu

joskus ylimmäisen jääkuoren varaan.

Tällöin minulle tapahtui, että menetin tasapainoni. Oli pitkän aikaa

epätietoista, suistunko syvyyteen vai jaksaako ruumiini jalkapuoli

painaa enemmän. En uskaltanut tässä tilassa ollen sormeanikaan

liikahduttaa. Kuulumattomasti, ettei edes äänenikään pääsisi tasapainon

ratkaisuun vaikuttamaan, toistin ajatuksissani henkeä pidättäen: --

Aabrahamin, Iisakin, Jaakobin... Ja oma elävä Jumalani nyykäytti

minulle hymyillen päätään ja sanoi: -- Ole huoletta, viimeisessä

hetkessä pelastan sinut!

Mutta siitä huolimatta aloin kauhukseni tuntea, kuinka pääpuoli painui.

Hurjan hätääntymisen vallassa iskeytyivät sormeni kaivon sisäpuolisesta

seinästä jotakin kiinnekohtaa tunnustelemaan. Kun olin luisumaisillani

alas syvyyteen, tapasi vasen käteni viime hetkessä kiulun varren.

Siihen nojautuessani putosi jääkuori romahtaen kaivoon. Mutta minä olin

ehtinyt sentään saada oikean käteni aukon reunaan, ja annettuani kiulun

pudota vääntäydyin ylös.

Kumpi oli minut pelastanut? Sekö, että kiulunvarsi osui viime hetkessä

käteeni, vai Jumalako?

Minulle valkeni, että Jumala oli johdattanut kiulunvarren käteeni ja

minä lankesin polvilleni sopertelemaan hänelle ylistykseksi kaikkein

ihmeellisimpiä lauseita, joita olin sisarieni kuullut katkismuksesta

lukevan. Syvimpään sydämeeni jäi kuitenkin kumma, sanaton kysymys: --

Miksi Jumala tarvitsi kiulunvartta minut pelastaakseen ja miten olisi

käynyt, ellei äiti olisi jättänyt kiulua jääkuoren päälle?

Vihdoin pääsin navettaan lehmää juottamaan.

Sen tehtyäni otin pienen lyhdyn maasta ja menin navetan ja ladon

väliseen karsinaan, jossa meillä oli kaksi lammasta. Niille lehtiä

levitellessäni näin selvästi, että navetassa kulki oven editse

valkoinen kummitus.

Sydämeni pysähtyi ja kaikki suonet seisahtuivat.

Ilmeistä oli, että Jumala oli lähettänyt valkoisen enkelinsä minua

paholaisen juonilta suojelemaan! Ei siis mitään pelkoa enää, riemua

vain sitä enemmän. Ja todella, ihanasti rintaani tainnuttaen pelko

muuttui sykkiväksi riemuksi ja Jumalani ylistykseksi!

Navettaan tultuani minusta tuntui, että enkeli oli yhä läsnä, istuen

milloin milläkin kaiteella toimiani katselemassa. Ja mieleni täytti

haltioitunut kiintymys tuohon näkymättömään ja kuitenkin joka paikassa

tuntuvaan läsnäolijaan.

Mutta miksi ei lapsi saanut hennossa uskossansa vahvistua? Miksi hänen

Jumalansa, oma elävä Jumalansa, yhä ja yhä särkyi, aivan kuin olisi

ollut hänen nukkensa, joka pudottuaan kilahtaa pieniksi palasiksi?

Sillä samalla kertaa olin selvään huomannut, että valkoinen vasikkamme

oli loikannut karsinastaan ja käveli vapaana, ja minä ymmärsin

syvemmällä itsessäni hyvin, että se se olikin oven editse kulkenut,

eikä mikään Herran enkeli.

Ja varmemmaksi vakuudeksi, etten minä nyt suinkaan perustaisi

jumala-käsitettäni vain siihen ihanaan onneen, joka oli syttynyt

rinnassani, kun se valkoparta minulle pilvistä hymyili, varmemmaksi

vakuudeksi juuri lypsyä lopettaessani lehmä potkaisi kiuluun ja sen

sontaisesta sorkasta levisi maitoon kauheata likaa.

Varmaankin on kovin tärkeätä, että ensimmäinen lapsen luoma jumalkuva

perustuu silkkaan totuuteen eikä mihinkään mielikuvitteluun. Mutta

raskasta se oli. En tiedä kumpi suru oli suurempi, äidinkö puolelta

uhkaava kuritus vai se pettymys, että täytyi kuin täytyikin ruveta

ajattelemaan enkeliä vain vasikaksi ja henkeni pelastajaksi pelkkää

kiulua, onnellista _sattumaa_.

Samassa kuulen ulkoa äidin julmistuneen äänen. Hän huutaa minua tuvan

ovelta. Oli siis sairaana noussut pystyyn ja nyt tietysti täynnänsä

kiukkua vartoi tuloani tukistaakseen minua.

Minulta jäi navettaan kaikki sikin sokin. Kapasin vain käteeni

maitoämpärin ja läksin kiireesti tupaan, sammunut lyhty mukanani.

Ajattelin tulla uudelleen navettaan toimiani lopettelemaan, mutta niin

ei käynyt.

Äiti oli jo taas laskeutunut vuoteeseen. Hän näytti tuskautuneelta,

mutta sentään hän nousi ja tuli minua kohden ovelle päin.

-- Missä olet viipynyt näin kauan? sanoi hän ja läimäytti minua

korvalle.

Mutta kun hän sitten näki kiulussa sontaisen maidon, kadotti hän

kokonaan malttinsa.

-- Vedelläkö minä nämä pennut ruokin! huusi hän. Hän tarkoitti

pennuilla veljiäni ja sisariani, jotka oli jo ajanut vuoteeseen, ja

jotka pelokkaina kurkistelivat yhteisen peitteen alta. Ja näin

sanottuansa hän alkoi hutkia minua minne vain sattui ja lennätti

lopulta tuvan perälle semmoisella vauhdilla, että minä myttynä

tyyperryin penkin alle. Siihen jäin pitkäksi aikaa itkemään, kunnes

äiti käski menemään maata.

Pahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua, sillä navettaan oli kaikki

jäänyt surkeaan epäjärjestykseen. Enhän ollut ehtinyt sulkea

vasikkaakaan karsinaan, en siivota lehmän alta, en muistanut edes,

olinko sulkenut ladon oveakaan, josta nyt ehkä kylmä pääsi koko yön

puhaltamaan navettaan.

Sanokaa nyt, missä Jumala oli!

Nukkua en voinut. Olin horrostilassa, vähän väliä heräten. Odotin

päivän valkenemista, jotta olisin päässyt ennen äitiä navettaan

jäikiäni korjaamaan. Mutta yö oli tavattoman pitkä eivätkä ikkunaruudut

vähääkään vaalistuneet. Välistä en sentään tiennyt, nukuinko vai

valvoinko. Yön pimeimmillään ollessa huomasin, ettei tuuli enää

ulvonutkaan uuninpiipussa. Ja kun seuraavalla kerralla havahduin

horroksistani, oli ikkunassa jo niin kirkas valo, että tuvan esineet

saattoi selvästi erottaa.

-- Nyt kohta nousen, ajattelin. Äiti tuntui vihdoinkin nukkuvan. Kohta

nousen ja hiivin äidin kuulematta ulos, järjestän asiat ja palaan

vuoteeseeni, jossa viivyn päivän nousuun asti. Silloin menen lypsylle

ja tuon tupaan täyden kiulun ja äiti varmaan leppyy.

Lienen kuitenkin jälleen torkahtanut, koskapa avatessani silmäni

auringon punaiset säteet valaisivat isän vanhaa kotitakkia, joka hänen

poissa ollessaan (ja hän oli melkein aina poissa) riippui seinäkaapin

nurkkauksessa. Aurinko paistoi vielä kirkkaammin päreisiin, jotka

olivat uunin päällä. Seinäkaappi oli isällä aina visusti suljettuna,

emmekä me saanet avata tätä hänen kaikkein pyhimpäänsä, vaikka hänellä

ei ollut siellä muuta kuin vanha pora, lehtisahan tynkä ja joitakuita

vääristyneitä nauloja.

Isä oli kaiket talvet poissa työansioilla ja tuohon takkiin katsellessa

tuli usein häntä ikävä, mutta erittäinkin silloin, kun äiti oli

vihainen.

Ihan punaiseksi saivat auringonsäteet vanhan vihertyneen takin, jonka

tasku pullotti niin isää muistuttavasti, että tahtoi itkettää.

Avasin jälleen silmäni, jotka olin tietämättäni ummistanut.

Joko olin jälleen nukkunut? Sillä isän takki ei ollut enää punainen,

vaan kirkkaassa päivänvalossa.

Nyt viimeistään täytyy mennä navettaan, muuten äiti herää ja ennättää

kieltää.

Minä kohottauduin vuoteestani ja sydäntäni kouraisi kauhistus. Äitiä ei

ollutkaan enää tuvassa, hän oli poistunut vuoteestaan ja lähtenyt

navettaan itse. Miten minun nyt käy, kun äiti näkee navetan! Olin

kauhusta kadottaa järkeni, olin näkevinäni, kuinka hän vihapäissään

viskelee mitä käsiinsä sattuu. Ja nyt -- nyt hän menee kaivolle, nyt

hän on jo puolitiessä, nyt hän katsoo missä kiulu on, nyt hän kumartuu

kaivonsuulle, nyt hän näkee kiulun kaivonpohjalla jäiden seassa! Voi

minua! Miksi en ollut suistunut kylmään syvyyteen? Purin sormeani ja

inisin tuskallista itkua kauheaa hetkeä odotellessa. Ajattelin

uudelleen rukoillakin, mutta Aabrahamit ja Iisakit olivat tällä

hetkellä mahdottomia. Olin varma, että valkoinen enkeli oli pelkkä

vasikka ja koko maailma oli minusta hirmuinen vääryyksien pesä.

Jo kuuluvat äidin askeleet porstuasta.

Minä hyppäsin vuoteestani pannakseni jotakin ylleni, etteivät äidin

lyönnit koskisi niin kipeästi. Seisoin selin oveen päin, kyyristyneenä

pankon ääreen äidin kädenkahmaisua odotellen ja silmät kiinni

puristettuina.

Tunnen kuinka hän ottaa minusta molemmin käsin, siirtää minut tuolin

luo, jonka oli asettanut keskelle tuvan lattiaa. Ajattelen: -- Hän

aikoo nostaa minut polvilleen ja piestä jollakin koivuisella kepillä,

joka varmaankin on hänen kädessään.

Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Äiti siirsi minut viereensä

istuen itse tuolille, ja alkoi palmikoida tukkaani, eikä edes temponut

kammalla tupsujani, vaan selvitteli kaikki hellästi ja kärsivällisesti.

Minä vilkaisin ihmeissäni taakseni ja näin, että äidin silmistä oli

vuotanut kyyneliä.

Tämä kaikki oli minusta niin ihmeellistä, etten ole voinut sitä

milloinkaan unohtaa. Päinvastoin luulen, että muistan koko illan

tapahtumat, kaivolla oloni ja kummitusjuttuni, vain senvuoksi, että

olen pitänyt mielessäni tämän palmikoimiskohtauksen ja siksi myöskin

kaiken, mitä sen ympärillä oli. Eri ikäkausinani olen itselleni eri

tavalla selittänyt syyn siihen, että äiti itki. Silloin lapsena

ajattelin, että kenties äiti oli nähnyt saman kummituksen ja itki

pelosta, unohtaen minun hirveät navettakepposeni. Nyt aikaihmisenä

ajattelen, että äiti itki säälistä pikku tyttöänsä kohtaan, kun oli

navetassa nähnyt, kuinka auttamattomassa hädässä tämä oli ollut, itki

myös ehkä omankin tilansa avuttomuutta, kun ei voinut käsittää, miten

meidän käy, jos hän todella sortuu kuumeeseen eikä voi vuoteelta enää

nousta.

Sen vain varmasti muistan, etten voinut liikutukselta hillitä itseäni,

vaan riuhtauduin irti ja kapsahdin äidin kaulaan, puristautuen hänen

rintaansa vasten aivan kuin olisin tahtonut sieltä hänen rinnastaan

nostaa luokseni elämäni kaikkein kalleimman ja rakkaimman olemuksen. En

huolinut ollenkaan partasuuukosta, armas äiti oli minulle paljoa

enempi, jonka rakkautta en voinut epäillä.

Kuitenkin sain pian taas kääntyä partasuun puoleen hartain, ehkä

elämäni hartaimmin rukouksin.

Äiti puki minut ulkovaatteisiin, pani kinttaat käsiini, juotti vähän

lämmintä maitoa ja käski mennä Loviisaa hakemaan. Loviisa oli äidin

ainoa todellinen ystävä. Ja tietysti Loviisa oli siis meillekin kaikki

kaikessa.

Ymmärsin hyvin, mistä oli kysymys. Äiti ei jaksanut olla pystyssä ja

Loviisan piti auttaa meitä. Joku sisarista sanoi, että äiti

mahdollisesti kuolee.

Muistan, kuinka Loviisan mökille päästäkseni kiipesin hirmuisien

hankien ylitse, joita yöllinen pyry oli koonnut, kiipesin ja

herkeämättä rukoilin partasuuta, ettei hän antaisi äidin kuolla.

Mutta Loviisan lempeästä hoidosta huolimatta kuoli äiti juuri siihen

samaan kuumeeseen.

Isä muutti silloin kotiin, varmaankin siksi, ettei tiennyt, minne

meidät sijoittaisi. Hän oli niin synkkä, ettemme päässeet lähellekään,

saati istumaan hänen polvellensa, niinkuin ennen. Hän oli aina vain

ajatuksissaan ja sysäili meitä luotaan.

Vuoden kuluttua toi hän meille kotiin hoitajan, joka käski sanomaan

itseään äidiksi. Tämä puhui meille vierasta ruotsinkieltä, jota vasta

vähitellen opimme ymmärtämään, eikä hänen sydämestään olisi mitenkään

löytänyt sitä rakkainta olemusta, vaikka kuinka olisi painautunut hänen

rintaansa vasten. Se oli äitipuolemme.

Siitä ajasta alkaen unohtui minulta uskoni partasuuhun vuosikymmeniksi.