Tutkijaa, joka koettaa päästä luonnon pienimmän alkuhitusen perille ja
ymmärtää sen äärimmäisen, jakamattoman atoomin, kohtaa aina sama
voittamaton este. Mitä tarkemmat hänen suurennuslasinsa ovat sitä
selvemmäksi ne suurentavat tuon hitusen, ja sitä ilmeisemmäksi käy,
että äärimmäisen pieneksi luultu tomuhiukkanen on kokonainen maailma
ihmeellisintä moninaisuutta, suuruutta, syvyyttä, korkeutta. Miten siis
päästä pienimmän hitusen, olevaisuuden alkujuuren perille, kun kaikki
monistuu ja suurenee, kuta lähempää sitä koettaa katsoa!
Tutkija voi tosin kääntyä katsomaan myös aivan toiseen suuntaan. Hän
kääntää mahdottoman suuret kaukoputkensa taivaan etäisimpiä tähtisumuja
kohden. Mutta nekin suurenevat. Oltuaan hitusina muiden sumuhitusten
joukossa muuttuvat ne kaukoputkessa suuriksi maailmoiksi, koko
avaruuden keskuksiksi, joita varten taivaiden kaikki muut auringot
paistavat, ja joihin entiset äärettömyydet sopeutuvat vuorostaan kuin
kaukaiset tähtisumut. Missä on äärettömyyksien keskus?
Lukija, sallikaa varustaa itsenne mahdottomilla kuvittelun siivillä.
Olkoon teillä vapaus liihoitella avaruuksissa, mitään tukea jaloillenne
tarvitsematta, mihinkään kiinteään sipaisematta.
Kuvitelkaa olevanne avaruuden asukas, paikasta ja ajasta riippumaton
henki.
Kuvitelkaa, ettette tiedä maapallostamme mitään. Maapallo näyttää
teistä vain vähäpätöisimmältä, kaukaisimmalta hituselta miljaardien
muiden tuikkijain joukossa.
Mutta teissä on herännyt halu tutkia tämän mahtavan äärettömyyden
alkuainetta ja siinä tarkoituksessa te päätätte lähestyä juuri tuota
vähäpätöisintä ja kaukaisinta hitusta. Te tahdotte nähdä, mistä
kaikkeus on kokoonpantu, tahdotte ottaa käsiinne, murentaa, päästä
perille hitustenkin hitusista, jotta olevaisuuden arvoitus teille
selviäisi.
Jo puolimatkassa on hitunen suurentunut.
Te ajattelette: -- Suurentukoon! Tottapa sen pinnalta löydän hitusen,
joka käsissäni murenee alkuosiinsa.
Lähestyessänne näette, että paksu pilvikerros peittää tähden pinnan. Te
ette peräänny, vaan kurkistatte pilvienkin alle.
Mikä ulvova tuuli! Mikä synkkä pimeys siellä!
Keskeytymättömänä pyrynä viskautuu lunta tähden pintaa kohden. Te
läpäisette pyryjen pyörteet, laskeudutte yhä alemmas.
Tuossapa jo häämöittää jokin musta, jota tavoittaisitte käsiinne.
Mutta lähestyessänne sekin suurenee, se muuttuu mahdottomaksi
kallioksi, jonka päällä metsä vihaisesti vonkuu.
Laskeudutte laaksoon, missä kallio on pysäyttänyt tuulet. Hienoa
lumipyryä vihmoo tuulten suvannossa sihisten suuren olkikohon
ympärillä, hilisevien lumihiutaleiden juostessa yksitellen olkipillien
sisälle ja väliin, alle ja päälle, verhoten kaiken valkoiseen
lumikuteeseen.
Mitään varmaa käsiinne saamatta te hapuilette oljissa, tunnustelette
olkien alta. Olette laskeutuneet tavalliselle olkikatolle, joka peittää
pienoisen navetan asukkaat, -- lehmän, vasikan ja kaksi lammasta!
Kyllästyneenä lumisohjuun katsahdatte alas maahan ja havaitsette
hankien välisellä polulla pienoisen mustan kerän, joka liikkuu jotakin
edellänsä työntäen.
Siinäpä vihdoinkin sopiva murunen, ajattelette; sen pienempää tuskin
enää saattaa kuvitellakaan.
Mutta lähempää katsoen ei tuokaan musta kerä ole niin pieni, ettei
voisi olla jotakin vielä sitäkin pienempää. Se onkin niinkuin jokin
vaatekäärö, jonka päältä voi kehiä paljon irti, ennenkuin pääsee
ytimeen.
Alatte päästellä siteitä, irroitella myttysestä kääreitä ja vaippoja,
jotka tuntuvat lämpenevän mitä sisemmäs pääsette.
Ja vihdoin -- vihdoin löydätte kuin löydättekin keskuksen, olevaisuuden
jakamattoman perustuksen. Se on väräjävän lämmin, se on olevaisuuden
sydän, se sykkii: tuk, tuk, tuk...
Se olen -- minä. Niin, se olen minä, maailman pienin ja vähäpätöisin,
jota ei voi enää jakaa pienempään hituseen, sillä silloin lakkaan
olemasta. Tämä on Kahilan torppa ja tuo on meidän navettamme, meidän
lehmä, meidän vasikka ja meidän kaksi lammastamme. Ja sydän on minun
sydämeni, joka pelokkaasti sykkii. Minä olen tämän mökin nuorin jäsen,
sen tytöistä pienin.
Voi teitä, taivaan valkea asukas! Mikä pettymys sentään, kun lähtee
hakemaan äärettömyyden alkuainetta, ja löytää vain -- pikkuruikkuisen
torpantytön!
Mitä minussa on tutkittavaa? Ja mitä voisin kertoa itsestäni sellaista,
joka teidän huomiotanne kiinnittäisi, teidän, joka haitte vastausta
äärettömyyden kysymyksiin?
Totta on, että käsissänne nyt on se, mikä ei enää alkuosiinsa murene.
Ottakaa siis esille parhaat suurennuslasinne ja nähkää minusta elävä
totuus:
Minä, pienistä pienin torpantyttö, keinuessani kotimäellä kahden männyn
väliin ripustetulla köydellä veräjän vieressä, tukkani hulmutessa ja
kilpaa laulellessani kevätkäen keralla, kuvittelen todella olevani
kaikkien avaruuksien, koko maailman keskus, elämän suuri pääasia, jota
varten auringot paistavat ja kuut kumottavat, jota varten taivaat
kaareutuvat sinisiksi holveiksi, hattarat vaeltavat ja öiset etäisyydet
muuttuvat usvaisiksi linnunradoiksi ja kaukaisiksi tähtisumuiksi!