Jacques Paganelin tarinaa kuunneltiin suurella mielihyvällä. Häntä
kiiteltiin kovasti, mutta kukin piti oman mielipiteensä, ja tiedemies
saavutti kaikesta väittelystä tavallisen tuloksen, sen, ettei kukaan
häntä uskonut. Siitä kuitenkin oltiin yhtä mieltä, että "se täytyy
kestää, mitä ei voi estää" ja tyytyä puuhun, kun ei ollut palatsia eikä
hökkeliä.
Näitä ja muita jutellessa oli tullut ilta. Hyvä uni yksin saattoi
arvokkaasti päättää tämän järkyttävän päivän. Ombun asukkaat eivät
ainoastaan olleet tulvan vaiheista väsyneitä, vaan varsinkin helteen
rasittamia, joka päivällä oli ollut ylenpalttinen. Heidän siivekkäät
kumppaninsa näyttivät jo levolle menon esimerkkiä; hilguerot, pampan
satakielet, lopettivat sointuisan livertelynsä, ja kaikki puun linnut
olivat kadonneet tummenneen lehvistön piiloihin. Parasta oli tehdä niin
kuin nekin.
Mutta ennen "pesään asettumista", kuten Paganel sanoi, Glenarvan,
Robert ja hän kiipesivät tähystystorniin tarkastamaan vielä kerran
veden vallassa olevaa tasankoa. Kello oli noin yhdeksän. Aurinko oli
juuri laskenut läntisen taivaan välkkyvään sumuun. Koko sen puolen
taivaankansi keskitaivaalle saakka oli lämpimän usvan vallassa.
Eteläisen taivaan niin kirkkaat tähtisikermät näyttivät keveän hunnun
verhoamilta ja näkyivät vain epäselvästi. Sen verran niitä kuitenkin
erotti, että ne saattoi tuntea, ja Paganel näytti ystävälleen
Robertille, mutta ystävänsä Glenarvaninkin opiksi, napaseudun piiriä,
missä tähdet ovat loistavimmat. Muun muassa hän näytti Etelän Ristiä,
neljän ensimmäisen ja toisen luokan tähden vinoneliönmuotoista ryhmää
jokseenkin navan kohdalla; Kentauria, jossa maata lähin tähti loistaa
vain kolmenkymmenenviiden miljardin kilometrin päässä; Magalhãesin
pilviä, kahta laajaa tähtisumua, joista suurempi peittää kaksisataa
kertaa niin suuren alan kuin kuun näkyvä pinta; ja vihdoin "mustan
aukon", josta tähtiaines näyttää tykkänään puuttuvan.
Hänen suureksi mielipahakseen ei vielä näkynyt Orionia, jota saa
katsella molemmilla pallonpuoliskoilla; mutta Paganel kertoi molemmille
oppilailleen omituisen seikan patagonialaisten maailmankäsityksestä.
Näiden runollisten intiaanien silmissä Orion edustaa suunnatonta
suopunkia ja kolmea palloa, jotka taivaan pampaa samoileva metsästäjä
on heittänyt. Kaikki nämä tähtisikermät, joiden kuvia vedenkalvo
heijasti, olivat ihastuttavat katsoa, ympärillä oli ikään kuin kaksi
taivasta.
Oppineen Paganelin selitellessä näitä sai koko itäinen
taivaanpuolisko myrskyä ennustavan luonteen. Sinne nousi paksu ja
musta, jyrkkäreunainen seinä ja se sammutti vähitellen sen puolen
tähdet. Tämä synkkä pilvi valtasi pian toisen puolen taivasta, jonka se
näytti peittävän. Sen liikkumisvoiman täytyi olla siinä itsessään,
sillä tuulenhenkäystäkään ei tuntunut. Ilmakerrokset olivat täysin
tyyniä. Puussa ei ainoakaan lehti liikahtanut, vedenkalvossa ei näkynyt
värettäkään. Ilmakin tuntui ohentuneen kuin jonkin suunnattoman
imukoneen voimasta. Mutta sen täytti painostava sähköisyys, jonka
jokainen elävä olento tunsi kulkevan pitkin hermojaan.
Glenarvan, Paganel ja Robert tunsivat näiden sähköaaltojen
voimakkuuden.
-- Nousee rajuilma, Paganel sanoi.
-- Ethän sinä pelkää ukkosta? Glenarvan kysyi pojalta.
-- Mitä vielä, mylord, Robert vastasi.
-- Sen parempi, sillä rajuilma ei ole kaukana.
-- Ja se tulee olemaan ankara, Paganel selitti, -- päätellen
taivaanmerkeistä.
-- Ukonilma ei minua huolestuta, Glenarvan lausui, -- mutta kylläkin ne
sadekuurot, jotka tulevat sen mukana. Me kastumme ytimiä myöten.
Sanokaa, mitä haluatte, Paganel, mutta linnunpesä ei riitä ihmiselle,
sen saatte pian havaita omissa nahoissanne.
-- No, hiukan filosofiaa avuksi! tiedemies vastasi.
-- Filosofia ei estä kastumasta.
-- Ei, mutta se virkistää.
-- Kuinka tahansa, Glenarvan sanoi, -- menkäämme ystäviemme luo ja
neuvokaamme heitä kääriytymään filosofiaansa ja ponchoihinsa niin
tiiviisti kuin suinkin ja varsinkin varaamaan itselleen
kärsivällisyyttä, sillä sitä tarvitsemme pian.
Glenarvan loi vielä kerran katseen uhkaavalle taivaalle. Pilvet
peittivät sen nyt kokonaan. Auringonlaskun suunnalla valaisi vain
epämääräinen valojuova yltyvää pimeyttä. Vesi musteni ja näytti
suurelta pilveltä, joka alhaalta päin yhtyisi raskaisiin huuruihin.
Varjojakaan ei enää näkynyt. Valon ja äänen vaikutelmia ei silmin eikä
korvin tavoittanut. Pimeys oli yhtä syvä kuin äänettömyys.
-- Laskeutukaamme alas, Glenarvan sanoi. -- Pian leimahtaa!
He alkoivat lipua alas sileitä oksia myöten ja hämmästyivät aikalailla
joutuessaan omituiseen puolivalaistukseen; se johtui lukemattomista
kiiluvista pisteistä, jotka suristen liikkuivat vedenkalvossa.
-- Onko tuo vesisäihkyä? Glenarvan kysyi.
-- Ei, Paganel vastasi, -- vaan fosforihohtoisia hyönteisiä, todellisia
kiiltomatoja, eläviä ja halpahintaisia timantteja, joista Buenos
Airesin naiset saavat suurenmoisia koruja!
-- Mitä! Robert huudahti, -- ovatko nuo hyönteisiä, jotka lentävät kuin
kipinät?
-- Ovat, poikani.
Robert kaappasi yhden näistä kiiluvista hyönteisistä. Paganel ei ollut
erehtynyt. Se oli eräänlainen suuri, kahden ja puolen sentin pituinen
kovakuoriainen, jolle intiaanit ovat antaneet nimen _tuco-tuco_. Tämä
omituinen kovakuoriainen lähetti kahdesta rintakilvessään olevasta
täplästä niin voimakasta valoa, että sen äärellä olisi voinut lukea
pimeässä. Kun Paganel pani hyönteisen lähelle kellonsa lasin, hän
saattoi nähdä, että kello oli kymmenen illalla.
Kun Glenarvan oli saapunut majurin ja kolmen merimiehen luo, hän neuvoi
heitä varustautumaan yön varalle. Ankara rajuilma oli tulossa.
Ensimmäisten ukkosenjyrähdysten jälkeen puhkeaisi epäilemättä myrsky,
joka ravistaisi ombua tuimasti. Jokaista kehotettiin siis sitomaan
itsensä lujasti kiinni oksavuoteeseensa. Ellei voitu välttää taivaan
vettä, oli ainakin kartettava maanpäällistä ja katsottava, ettei
pudottu alla kiitävään virtaan.
Toivotettiin hyvää yötä, vaikka sellaista ei ollut odotettavissa.
Sitten kukin laskeutui ilmassa keinuvalle vuoteelleen, kääriytyi
ponchoonsa ja odotti unta.
Mutta suurten luonnonilmiöiden lähestyminen valaa jokaisen elävän
olennon sydämeen epämääräistä levottomuutta, jota voimakkaimmatkaan
eivät voi välttää. Ombun vieraat eivät ahdistukseltaan voineet ummistaa
silmiään, ja he olivat kaikki valveilla ensimmäisen kerran jyrähtäessä.
Se tapahtui vähän ennen kello yhtätoista kaukaisena jyrinänä. Glenarvan
konttasi vaakasuoran oksan päähän ja pisti päänsä ulos lehvistöstä.
Yön mustaa taustaa silpoivat jo säkenöivät ja leimahtelevat salamat,
joita vedenkalvo tarkoin heijasti. Pilvi oli jo monesta kohdin
repeytynyt, mutta niin kuin pehmeä villakangas, hiljaa rasahtaen.
Tarkasteltuaan taivaankantta ja piiriä, jotka olivat yhtäläisen
pimeyden peitossa, Glenarvan palasi rungon päähän.
-- Mitä sanotte, Glenarvan? Paganel kysyi.
-- Minä sanon, että se alkaa hyvin, ystäväni, ja että jos näin jatkuu,
tulee hirveä ukkonen.
-- Sen parempi, vastasi innostunut Paganel, -- sitä enemmän pidän
komeasta näystä, koska en voi sitä paeta.
-- Siinä taas teidän merkillisiä ajatuksianne, majuri sanoi.
-- Ja yksi parhaita, MacNabbs. Minä olen samaa mieltä kuin Glenarvan,
rajuilma tulee olemaan suurenmoinen. Äsken juuri, yrittäessäni nukkua,
palasi muistiini monta seikkaa, jotka saavat minut toivomaan sitä,
sillä me olemme täällä suurten sähkömyrskyjen alueella. Olen jostakin
tosiaan lukenut, että vuonna 1793, juuri Buenos Airesin maakunnassa,
salama iski maahan kolmekymmentäseitsemän kertaa yhden ainoan ukonilman
aikana. Virkatoverini, Martin de Moussy totesi jopa viisikymmentä
minuuttia kestäneen yhtämittaisen jyrinän.
-- Kello kädessä? majuri kysyi.
-- Kello kädessä. Yksi ainoa seikka minua huolestuttaisi, Paganel
lisäsi, -- jos huolestumisella voisi karkottaa vaaran, nimittäin se,
että ainoa vedenpinnan yläpuolella oleva on juuri tämä ombu, jonka
oksilla me olemme. Ukkosenjohdatin olisi tässä nyt hyvä olemassa, sillä
juuri tämä puu on kaikista pampan puulajeista se, johon salama
erikoisesti iskee. Ja tiedättehän toisekseen, ystäväni, että
tiedemiehet varoittavat etsimästä suojaa puiden alta ukonilman aikana.
-- Kas, se oli paikalle osunut varoitus! majuri sanoi.
-- Täytyy myöntää, Paganel, Glenarvan huomautti, -- että te valitsette
omituisen hetken kertoaksenne meille näitä rauhoittavia asioita.
-- Mitä vielä! Paganel vastasi. -- Oppia voi aina! Ah, se alkaa!
Ankarat jyrähtelyt keskeyttivät tämän loputtoman keskustelun; niiden
ääni kävi rajummaksi, ja räikeämmäksi; se lähestyi ja muuttui bassosta
baritoniksi käyttääksemme sopivaa musiikin alaan kuuluvaa vertausta.
Pian se kävi kiihkeäksi ja pani ilman harpunkielet värisemään tiuhasti.
Avaruus oli tulessa, eikä sen lieskassa voinut erottaa, mihin
salamanleimauksiin nuo yhä pitenevät jyrähtelyt kuuluivat, jotka
jatkuvana kaikuna kulkivat taivaan kaukaisimpaan soppiin.
Salamat leimahtelivat lakkaamatta ja mitä erilaisimpina. Jotkut iskivät
kohtisuoraan maahan, viisi, kuusi kertaa peräkkäin samaan kohtaan.
Toiset taas olisivat jännittäneet tiedemiehen mielenkiinnon huippuunsa,
sillä kun Argo omituisessa tilastossaan mainitsee vain kaksi
hajasalamaa, oli niitä täällä sadoittain. Muutamat hajaantuivat
tuhansiin haaroihin, kiertelivät korallimaisena sokkelona ja loivat
tummalle taivaalle hämmästyttäviä, puiden muotoisia valoilmiöitä.
Pian oli koko taivas idästä pohjoiseen huikaisevan kirkkaita
fosforiviiruja täynnä. Tämä palo levisi vähitellen silmänkantamattomiin
sytyttäen pilvet kuin kasan kuivaa puuta, ja muodosti kimaltelevan
veden peilissä suunnattoman tulipallon, jossa ombu oli keskipisteenä.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa katselivat äänettöminä tätä hirvittävää
näytelmää. He eivät olisi voineet kuulla toistensa ääntä. Valkoisia
valoläikkiä iski aivan heidän lähelleen, ja näiden äkkileimahduksissa
välähtivät ja taas hävisivät milloin majurin tyynet kasvot, milloin
Paganelin utelias katse tai Glenarvanin tarmokkaat piirteet, milloin
Robertin kauhistunut pää tai matruusien huoleton ilme äkillisen salaman
valaisemana.
Vielä ei kuitenkaan satanut, ja ilma oli yhä tyyni. Mutta pian
aukenivat taivaan sulut, ja sen mustalle pohjalle ilmestyi kohtisuoria
viiruja, kuin kankaan loimia. Kun suuret sadepisarat sattuivat
vedenpintaan, ne ponnahtivat siitä tuhansina salamien kirkastamina
kipinöinä.
Tiesikö tämä sade ukonilman loppumista? Pääsisivätkö Glenarvan ja hänen
kumppaninsa siitä muutamalla rankalla ryöpyllä? Eivät. Ilmojen tulien
kamppaillessa ankarimmillaan ilmestyi äkkiä puun vaakasuoran
valtahaaran päähän noin nyrkin kokoinen, mustan savun ympäröimä
tulipallo. Se kieppui paikallaan muutaman sekunnin, räjähti kuin pommi
ja niin kovasti pamahtaen, että se kuului ukkosen yli. Rikkipitoinen
höyry täytti ilman. Silmänräpäyksessä tuli hiljaista, ja sitten
kuultiin Tom Austinin huutavan:
-- Puu on tulessa!
Tom Austin ei erehtynyt. Kuin valtavaan ilotulituslaitteeseen pantuna
levisi tuli tuokiossa ombun läntistä reunaa pitkin; kuivuneet oksat,
kuivista korsista tehdyt linnunpesät ja yleensä koko puun hohkoinen
pinta olivat sille suotuisaa virikettä.
Samassa tuuli nousi ja kiihdytti tulta. Täytyi paeta. Glenarvan
miehineen riensi kiireesti ombun idänpuoliseen osaan, johon tuli vielä
ei ulottunut, mykkinä, levottomina, pelästyneinä, kiiveten, liukuen ja
uskaltaen oksille, jotka taipuilivat heidän painonsa alla. Heidän
takanaan käpristyivät, rätisivät ja kiemurtelivat oksat tulessa kuin
elävältä palavat käärmeet; niiden palavia rippeitä putoili tulvivaan
veteen ja kulki sen mukana levittäen hirveää loimua. Milloin loimotti
liekki suunnattoman korkealle yhtyen tulenväriseen ilmaan; milloin
painoi tuuli ne alas ja verhosi ombun kuin Nessoksen paitaan.
Glenarvan, Robert, majuri, Paganel ja matruusit olivat kauhuissaan;
paksu savu tunkeutui keuhkoihin, ja sietämätön kuumuus poltti; tuli
tarttui jo heidän puolellaan puun alaosaan; ei mikään voinut hillitä
saati sammuttaa sitä, ja he ymmärsivät olevansa auttamatta tuomitut
samaan rangaistukseen kuin hindulaisen epäjumalankuvan hehkuviin
kylkiin suljetut uhrit. Vihdoin heidän olonsa kävi sietämättömäksi, ja
on vain valittava kahdesta kuolemasta vähemmän julma.
-- Veteen! Glenarvan huusi.
Wilson, johon liekit jo ulottuivat, oli juuri syöksymässä veteen, kun
hänen kuultiin mitä suurimman kauhun vallassa parkaisevan:
-- Auttakaa!
Austin riensi hänen luokseen ja auttoi hänet taas rungon päähän.
-- Mikä nyt on?
-- Kaimaaneja! Kaimaaneja! Wilson vastasi.
Puun tyvi olikin näiden pelottavien krokotiilien ympäröimä. Niiden
suomut välkkyivät tulen valaisemassa laajassa piirissä, niiden lattea
pyrstö, keihään terää muistuttava pää, ulkonevat silmät, korvien taakse
asti aukeavat leuat, kaikki nämä tunnusmerkit olivat niin selvät, ettei
Paganel voinut erehtyä. Hän näki, että ne olivat Amerikalle ominaisia
julmia alligaattoreita, joita espanjalaisissa maissa sanotaan
kaimaaneiksi. Niitä oli siinä kymmenkunta pieksemässä vettä
pelottavalla pyrstöllään ja pureksimassa ombua alaleukojensa pitkillä
hampailla.
Tämä näky sai kovaonniset tuntemaan olevansa hukassa.
Hirvittävä kuolema oli heidän osanaan, joko heidät kärventäisi tuli tai
repisi kaimaanien hammas. Jopa itse majurinkin kuultiin tyynellä
äänellä sanovan:
-- Nyt taitaa tulla loppujen loppu.
Eräissä oloissa ihminen on kykenemätön taistelemaan, eikä riehuvaa
luonnonvoimaa voi torjua kuin toinen luonnonvoima. Glenarvan tuijotti
vastaansa liittoutuneita tulta ja vettä ymmärtämättä, mitä apua
pyytäisi taivaalta.
Ukkonen oli loppumassa, mutta se oli kehittänyt ilmassa suuren määrän
kaasuja, joita sähköilmiöt olivat juuri rajusti purkamaisillaan.
Etelässä muodostui vähitellen mahtava pilvenpatsas, nurinpäinen
usvakartio, joka ulottui vaahtoavasta vedestä ukkospilviin. Se alkoi
pian kulkea eteenpäin huimaavaa vauhtia pyörien kuin hyrrä ja pakotti
ylös keskustaansa kohti tulvavedestä kiskomansa patsaan, samalla kun
sen kehittämän pyörivän liikkeen väkevä vetovoima syöksi sitä kohti
ympäröivän ilman virtaukset.
Tämä huikea vesipatsas iski muutaman sekunnin kuluttua ombun kimppuun
ja kietoi sen pyörteeseensä. Puu järkkyi juuriaan myöten. Glenarvan
luuli aluksi, että kaimaanit ravistelivat sitä voimakkailla leuoillaan
ja tempasivat sen irti maasta. Hänen kumppaninsa ja hän itse pitivät
toisistaan kiinni ja tunsivat vahvan puun antavan periksi ja kaatuvan;
sen palavat oksat sukelsivat kuohuvaan veteen hurjasti sihisten. Se
tapahtui silmänräpäyksessä. Vesipatsas oli jo ohittanut alueen
tuhoisana ja siirtyi nyt muualle niellen samalla yhä enemmän vettä
pyörteeseensä, niin että koko alue tuntui hetkessä kuivuvan.
Veteen kaatunut ombu ajelehti virran ja tuulen yhteisvoimin viemänä.
Kaimaanit olivat paenneet lukuunottamatta yhtä, joka kiipesi pystyssä
olevia juuria pitkin leuat levällään; mutta Mulrady tempasi puoliksi
palaneen oksan ja antoi sillä pedolle niin voimakkaan iskun, että sen
selkäranka murtui. Kaimaani molskahti takaisin veteen, jota sen
pelottava pyrstö vielä hurjasti pieksi.
Glenarvan kumppaneineen siirtyi nopeasti tuulen puolisille oksille
päästyään eroon alligaattoreista, ja ombu, jonka liekkejä myrsky
paisutti kuin tuulessa lepattavia purjeita, kiiti loimuavana kokkona
yön pimeydessä.