Nämä odottamattomat sanat otettiin vastaan perin hämmästyneinä. Mitä
maantieteilijä tahtoi sanoa? Oliko hän menettänyt järkensä? Hän puhui
kuitenkin niin vakuuttavasti, että kaikkein katseet kääntyivät
Glenarvaniin. Tämä Paganelin väite oli suoranainen vastaus hänen
esittämäänsä kysymykseen. Mutta Glenarvan tyytyi tekemään kieltävän
eleen, joka ei puoltanut tiedemiestä.
Mutta Paganel hillitsi mielensä ja alkoi puhua.
-- Niin, hän sanoi vakaumuksellisella äänellä, -- me olemme erehtyneet
etsiskelyssämme ja lukeneet asiakirjasta sellaista, mitä siinä ei ole!
-- Selittäkää lähemmin, Paganel, majuri sanoi tyynesti.
-- Se on hyvin yksinkertaista, majuri. Samoin kuin te olin minäkin
erehtynyt, samoin kuin te olin minä väärän tulkinnan eksyttämä, kunnes
hetki sitten, tuolta puun latvasta vastatessani kysymyksiinne ja
pysähtyen sanaan Australia, salama välähti pääni läpi ja valaisi sen.
-- Mitä? Glenarvan huudahti. -- väitättekö te, että Harry Grant...?
-- Minä väitän, Paganel vastasi, -- että sana _austral_, joka on
asiakirjassa, ei ole täydellinen sana, merkiten _eteläistä_, kuten me
tähän sakka olemme uskoneet, vaan on osa sanasta _Australie_.
-- Sepä olisi omituista, majuri sanoi.
-- Omituista! Glenarvan toisti kohauttaen olkapäitään. -- Se on
yksinkertaisesti mahdotonta!
-- Mahdotonta! Paganel sanoi. -- Sitä sanaa me emme käytä Ranskassa.
-- Kuinka? Glenarvan lisäsi mitä syvintä uskomattomuutta osoittavalla
äänellä, -- uskallatteko te, asiakirja kädessänne, väittää, että
_Britannian_ haaksirikko on tapahtunut Australian rannikolla?
-- Minä olen siitä varma! Paganel vastasi.
-- Totisesti, Paganel, Glenarvan sanoi, -- tuo väite hämmästyttää minua
suuresti Maantieteellisen seuran sihteerin suusta kuultuna.
-- Mistä syystä? kysyi Paganel, jota oli osunut arkaan kohtaan.
-- Siitä, että jos te oletatte sanan _Australie_, niin oletatte
samalla, että Australiassa on intiaaneja, mitä tähän saakka ei ole
koskaan kuultu.
Paganel ei laisinkaan hämmentynyt tästä huomautuksesta. Epäilemättä hän
sitä odottikin; sillä hän hymyili.
-- Rakas Glenarvan, hän sanoi, -- älkää riemuitko etukäteen; minä lyön
teidät lyttyyn, kuten Ranskassa sanotaan, eikä englantilaista ole vielä
milloinkaan voitettu niin perinpohjaisesti. Se on kosto Crecyn ja
Azincourtin tappioista!
-- Minä en pyydä parempaa. Lyökää, Paganel!
-- Kuulkaa siis. Asiakirjan tekstissä ei puhuta enempää intiaaneista
kuin Patagoniastakaan! Sanantynkä _indi_ ... ei merkitse _indiens_ --
intiaaneja -- vaan _indigenes_ -- alkuasukkaita. No, myönnättekö, että
niitä on Australiassa?
Täytyy tunnustaa, että Glenarvan tällä hetkellä katsoi kiinteästi
Paganeliin.
-- Hyvä, Paganel! majuri lausui.
-- Hyväksyttekö minun tulkintani, rakas lordi?
-- Hyväksyn, Glenarvan vastasi, -- jos todistatte minulle, että
sanantynkä _gonie_ ei tarkoita patagonialaisten maata!
-- Ei, varmasti ei! Paganel huudahti. -- Siinä ei ole puhetta
Patagoniasta! Lukekaa se miten tahansa, paitsi niin!
-- Mutta kuinka?
-- _Cosmogonie, theogonie, agonie_ -- kosmogonia, teogonia, agonia,
siis kuolinkamppailu...
-- Kuolinkamppailu! majuri sanoi.
-- Se on minusta yhdentekevä, Paganel vastasi, -- sana on toisarvoinen.
Minä en edes rupea harkitsemaan, mitä se voi merkitä. Pääasia on että
_austral_ merkitsee Australiaa, ja täytyi olla sokeasti piintynyt
väärään tulkintaan, kun ei heti alussa huomattu näin ilmeistä
selitystä. Jos minä olisin löytänyt tämän asiakirjan ja ellei teidän
tulkintanne olisi eksyttänyt ajatusjuoksuani, niin en olisi ikinä
käsittänyt sitä toisin!
Tällä kertaa Paganelin sanoja tervehdittiin hurraahuudoin, onnitteluin,
ylistelyin. Austin, matruusit, majuri ja varsinkin Robert kiittelivät
kunnianarvoisaa tiedemiestä onnellisina uudelleen heränneestä toivosta.
Glenarvan, joka alkoi vähitellen ymmärtää, oli, kuten hän sanoi,
melkein valmis antautumaan.
-- Yksi viimeinen huomautus vielä, rakas Paganel, ja minä kumarran
teidän nerokkuudellenne.
-- Puhukaa, Glenarvan.
-- Kuinka te sovitatte keskenään yhteen näin tulkitut sanat, ja kuinka
asiakirja kuuluu teidän lukemananne?
-- Mikään ei ole helpompaa. Tässä on asiakirja, Paganel sanoi, näyttäen
kallisarvoista paperia, jota hän niin tunnollisesti oli jo muutamia
päiviä tutkinut.
Tuli syvä hiljaisuus, kun maantieteilijä, ajatuksiaan kooten
valmistautui vastaamaan. Hän seurasi sormellaan asiakirjan
katkelmallisia rivejä ja luki sitten varmalla äänellä, erinäisiä sanoja
korostaen:
-- _Kesäkuun 7. päivänä 1862 on fregatti Britannia Glasgowista
uponnut_... Olettakaamme, kuinka vain tahdotte ... kahden päivän,
kolmen päivän tai pitkällisen kamppailun jälkeen ... sillä ei ole
väliä, se on ihan toisarvoista ... Australian rannikolla. Maihin
pyrkien kaksi matruusia ja kapteeni Grant koettavat päästä tai ovat
päässeet mantereelle, missä he joutuvat tai ovat joutuneet julmien
alkuasukkaiden vangiksi. He ovat heittäneet tämän asiakirjan ... ja
niin edespäin. Onko se selvää?
-- Se on selvää, Glenarvan vastasi, -- jos Australiaa sopii nimittää
mantereeksi, vaikka se on ainoastaan saari.
-- Rauhoittukaa, rakas Glenarvan, parhaat maantieteilijät nimittävät
yksimielisesti tätä saarta Australian mantereeksi.
-- Silloin on minulla vain yksi asia sanottavana, ystäväni, Glenarvan
huudahti. -- Australiaan! Ja taivas meitä auttakoon!
-- Australiaan, toistivat hänen kumppaninsa yksimielisesti.
-- Tiedättekö, Paganel, Glenarvan lisäsi, -- että teidän tulonne
_Duncaniin_ on kaitselmuksen työtä?
-- No niin, Paganel vastasi. -- Olettakaamme, että minä olen
kaitselmuksen lähettiläs, mutta älkäämme puhuko siitä enempää.
Näin päättyi tämä keskustelu, josta tulevaisuudessa oli niin suuret
seuraukset. Se muutti kokonaan matkamiesten mielialan. He löysivät
jälleen langan tässä labyrintissa, jossa jo luulivat ainiaaksi
eksyneensä. Uusi toivo nousi murskaantuneista raunioista. He saattoivat
epäröimättä jättää taakseen Amerikan mantereen, ja kaikki heidän
ajatuksensa lensivät jo Australiaa kohti. Noustessaan _Duncanin_
kannelle matkamiehet eivät toisi sen kannelle toivottomuutta, eikä lady
Helenan ja Mary Grantin tarvitsisi itkeä kapteeni Grantin toivotonta
menettämistä! Niinpä matkalaiset unohtivat vaarallisen asemansa
iloitakseen, eikä heillä ollut kuin yksi huoli, se, etteivät voineet
lähteä matkaan viipymättä.
Kello oli nyt neljä iltapäivällä. Päätettiin syödä kello kuusi. Paganel
halusi pitää tänä onnenpäivänä loistavat juhlat. Mutta kun ruokatavarat
olivat niukat, hän ehdotti Robertille, että he lähtisivät metsästämään
"läheiseen metsään." Robert taputti käsiään tälle mainiolle
ajatukselle. Otettiin Thalcaven ruutisarvi, puhdistettiin revolverit,
ladattiin ne pienillä hauleilla ja lähdettiin.
-- Älkää menkö kauas, majuri lausui vakavasti molemmille metsästäjille.
Heidän lähdettyään Glenarvan ja MacNabbs menivät tutkimaan puuhun
tekemiään merkkejä, kun Wilson ja Mulrady puolestaan sytyttivät jälleen
nuotion hiilet.
Laskeuduttuaan rannattoman järven tasalle ei Glenarvan havainnut mitään
merkkejä vedenpinnan laskemisesta. Vesi näytti kuitenkin saavuttaneen
lakikorkeutensa; mutta etelästä pohjoiseen kulkevan virtauksen vauhti
osoitti, että tasapainoa ei ollut vielä palautunut Argentiinan jokien
välille. Ennen vedenpinnan laskemista täytyi virran ensin lakata
liikkumasta kuten merikin sillä hetkellä, jolloin vuoksi loppuu ja
luode alkaa. Ei siis voitu odottaa veden vähenevän niin kauan kuin se
virtasi pohjoiseen tätä kohisevaa vauhtia.
Glenarvanin ja majurin tehdessä havaintojaan, kuului puusta
paukahduksia ja niiden perään melkein yhtä kaikuvia riemuhuutoja.
Robertin sopraano kuului kirkkaana liverryksenä Paganelin basson
seassa. Saattoi kysyä, kumpi heistä oli poikamaisempi. Metsästys tuntui
onnistuvan hyvin ja toi edeltäkäsin veden kielelle. Majurin ja
Glenarvanin oli saapuessaan nuotiolle ensinnäkin onniteltava Wilsonia
mainiosta aatteesta. Hän oli oivana merimiehenä neulan ja langanpätkän
avulla laatinut itselleen mainion kalanpyydyksen. Tusinoittain pieniä,
kuoreiden tapaisia _mojarra_-nimisiä kaloja sätkytteli hänen ponchonsa
poimussa luvaten erinomaista ruokalajia.
Tällä hetkellä metsämiehet palasivat ombun latvasta. Paganel kantoi
varovasti mustan pääskysen munia ja rihmassa varpusia, joita hän
myöhemmin aikoi tarjoilla syömäkelpoisina. Robert oli taitavasti
ampunut useita hilgueroja, pieniä vihreitä ja keltaisia erinomaisen
maukkaita ja Montevideon torilla kovin kyseltyjä lintuja. Paganelin,
joka tunsi viisikymmentäyksi munanvalmistustapaa, täytyi tällä kertaa
tyytyä antamaan niiden kypsyä kuuman tuhkan alla. Siitä huolimatta oli
ateria yhtä vaihteleva kuin maukaskin; kuiva liha, kovat munat,
käristetyt mojarrat, paistetut varpuset ja hilguerot muodostivat yhden
niitä juhla-aterioita, joiden muisto on unohtumaton.
Keskustelu oli hyvin hilpeää. Paganelia kiitettiin paljon sekä
metsästäjänä että kokkina. Tiedemies otti nämä ylistelyt vastaan niin
vaatimattomasti kuin ne ansaitsevalle on ominaista. Ja hän alkoi
esittää merkillisiä mietelmiä tästä suurenmoisesta ombusta, joka
suojasi heitä lehvistöllään ja oli hänen sanojensa mukaan äärettömän
laaja.
-- Robert ja minä, hän lisäsi leikkisästi, -- luulimme todella olevamme
oikeassa metsässä. Kerran jo luulin, että eksyisimme. En osannut enää
tietä takaisin! Aurinko alkoi painua taivaanrannan taakse. Etsin
turhaan jälkiäni. Nälkä alkoi tuntua ankarana. Viidakon pimennosta
kuului jo petojen karjuntaa ... tai oikeastaan ei, sillä täällähän ei
ole petoeläimiä, valitettavasti.
-- Kuinka! Glenarvan sanoi. -- Pahoitteletteko sitä?
-- Totta kai!
-- Mutta kun täytyy pelätä niiden julmuutta...
-- Julmuutta ei ole ... tieteellisesti puhuen, tiedemies selitti.
-- No no, Paganel, majuri sanoi, -- te ette koskaan saa minua
myöntämään petoeläinten hyödyllisyyttä! Mitä hyvää niistä on?
-- Majuri, Paganel huudahti, -- jo se hyvä, että niiden avulla saadaan
aikaan luokitteluja, heimoja, sukuja, lajeja, alalajeja, muunnoksia...
-- Mokomakin etu! MacNabbs sanoi. -- Minä tulisin hyvin toimeen ilman
niitä. Jos olisin ollut Nooan mukana vedenpaisumuksen alkaessa, olisin
varmaan estänyt sitä ajattelematonta patriarkkaa ottamasta arkkiinsa
parittain leijonia, tiikereitä, panttereita, karhuja ja muita yhtä
vahingollisia kuin hyödyttömiäkin eläimiä.
-- Olisitteko tehnyt niin? Paganel kysyi.
-- Olisin.
-- Silloin olisitte tehnyt vääryyttä eläintieteelle.
-- En ihmisen kannalta, majuri vastasi.
-- Tuo on hirveää! Paganel lausui. -- Minä puolestani olisin
päinvastoin säilyttänyt vielä megatheriumit, pterodactylit ja kaikki
esihistorian eläimet, jotka meiltä onnettomuudeksi ovat hävinneet...
-- Minä taas sanon teille, että Nooa menetteli moitittavasti, majuri
intti, -- ja että hän on ansainnut oppineiden kirouksen aikojen loppuun
saakka!
Paganelin ja majurin kuulijat eivät voineet olla nauramatta, kun
ystävykset kiistelivät ukko Nooan kustannuksella. Majuri, joka ei koko
elämässään ollut kiistellyt kenenkään kanssa, oli nyt vastoin
periaatteitansa joka päivä kinassa Paganelia vastaan. Arvattavasti
tiedemies aivan erikoisesti ärsytti häntä. Tapansa mukaan Glenarvan
ryhtyi välittämään ja sanoi:
-- Olkoon petoeläinten puute tieteen tai ihmisen kannalta valitettavaa
tai ei, nyt ainakin meidän täytyy alistua niiden poissaoloon. Paganel
ei voisi odottaa kohtaavansa niitä tässä ilmassa riippuvassa metsässä.
-- Miksei? tiedemies uteli.
-- Petoeläimiäkö puussa? Tom Austin kysyi.
-- Niin, miksei? Amerikkalainen tiikeri, jaguaari, pakenee puihin, kun
metsästäjä sitä kovasti ahdistaa! Tulvan yllättämänä olisi joku niistä
varsin hyvin voinut etsiä turvapaikan ombun oksilla.
-- Mutta arvelen, ettette sentään tavannut niitä? majuri lausui.
-- En, Paganel vastasi, -- vaikka samoilimme läpi koko metsän. Se oli
ikävää, sillä siitä olisi syntynyt suurenmoinen metsästys. Jaguaari on
julma raatelija. Yhdellä ainoalla käpälänsä iskulla se katkaisee
hevosen kaulan. Kun se on saanut maistaa ihmislihaa, se ei muuta
huolikaan. Eniten se pitää intiaanista, sitten neekeristä, sitten
mulatista, sitten valkoisesta.
-- Mieluisaa olla vasta neljännellä sijalla! MacNabbs huomautti.
-- Se todistaa vain, että olette äitelä, Paganel lausui halveksuen.
-- Mielelläni olen äitelä jaguaarin ruoaksi! majuri myönsi.
-- Mutta se on nöyryyttävää! itsepäinen Paganel selitti. -- Valkoinen
julistaa olevansa ihmisrodun valtias. Mutta se ei näy olevan herrojen
jaguaarien mielipide.
-- Olkoon miten tahansa, hyvä Paganel, Glenarvan lausui, -- mutta
ottaen huomioon, että meidän joukossamme ei ole intiaaneja, neekereitä
eikä mulatteja, olen iloinen teidän rakkaiden jaguaarienne
poissaolosta. Meidän asemamme ei ole niin miellyttävä...
-- Mitä, eikö miellyttävä? Paganel huudahti tarttuen tähän sanaan, joka
saattoi antaa uuden suunnan keskustelulle. -- Valitatteko te
kohtaloanne, Glenarvan?
-- Epäilemättä, Glenarvan vastasi. -- Onko teistä hauskaa keikkua
näillä epämukavilla ja päällystämättömillä oksilla.
-- Minulla ei milloinkaan ole ollut mukavampaa, edes kotonani. Me
vietämme lintujen elämää, me laulamme, hyppelemme! Minä alan luulla,
että ihmiset on luotu elämään puissa.
-- Heiltä ei puutu kuin siivet, majuri huomautti.
-- He tekevät nekin itselleen kerran.
-- Mutta siihen mennessä, Glenarvan vastasi, -- sallikaa minun, rakas
ystäväni, pitää puiston hiekkakäytäviä, talon lattiaa tai laivan kantta
tätä ilma-asumusta parempana.
-- Glenarvan, Paganel huomautti, -- pitää tyytyä oloihin sellaisina
kuin ne ovat. Jos ne ovat hyvät, sen parempi. Jos huonot, niin ei
kiinnitetä siihen huomiota. Mutta te ikävöitte Malcolmin linnan
mukavuuksia!
-- En, mutta...
-- Minä olen varma, että Robert on täysin tyytyväinen, Paganel kiiruhti
sanomaan saadakseen ainakin yhden kannattajan aatteilleen.
-- Niin olenkin, herra Paganel! Robert huudahti iloisella äänellä.
-- Se kuuluu hänen ikäänsä, Glenarvan huomautti.
-- Ja minun! tiedemies tiukkasi. -- Mitä vähemmän mukavuuksia, sitä
vähemmän tarpeita. Ja mitä vähemmän ihmisellä on tarpeita, sitä
onnellisempi hän on.
-- Kas Paganelia, joka halveksii rikkauksia ja kullattuja kattolistoja,
majuri lausui.
-- Ei, sitä en tee, MacNabbs, tiedemies vastasi, -- mutta jos sallitte,
kerron teille tätä koskevan pienen arabialaisen tarinan, joka muistuu
mieleeni.
-- Kertokaa, herra Paganel! Robert pyysi.
-- Ja mitä teidän tarinanne todistaa? majuri kysyi.
-- Samaa kuin kaikki tarinat, kunnon kumppanini.
-- Se ei ole paljon, MacNabbs vastasi. -- Mutta kertokaa kuitenkin,
Seherazade! Jokin niitä satuja, joita tarinoitte niin hyvin!
-- Suurella Harun-ar-Rasidilla, Paganel alkoi, -- oli poika, joka ei
ollut onnellinen. Hän meni kysymään neuvoa vanhalta dervissiltä. Viisas
vanhus vastasi hänelle, että onnea oli perin vaikea löytää tässä
maailmassa. -- Minä tunnen kuitenkin, hän lisäsi, -- pettämättömän
keinon, joka tekee teidät onnelliseksi. -- Mikä se on? nuori prinssi
kysyi. -- Pukekaa päällenne onnellisen miehen paita. Se auttaa
varmasti, dervissi sanoi. Silloin prinssi syleili vanhusta ja
lähti etsimään tätä taikakalua. Hän kävi kaikkien valtakuntien
pääkaupungeissa. Koetti kuninkaiden, keisarien, prinssien, ylimysten
paitoja. Turha vaiva. Hän ei tullut siitä onnellisemmaksi. Sitten hän
koetti taiteilijoiden, sotilaiden, kauppiaiden paitoja. Sama juttu.
Näin hän kulki suunnattomia matkoja löytämättä onnea. Vihdoin, kun hän
lukemattomien paitojen turhasta koettelemisesta epätoivoissaan palasi
isänsä palatsiin, hän kohtasi eräällä pellolla työmiehen, joka työnsi
raskaita rattaita hilpeästi laulellen. -- Tuossa on kuitenkin mies,
joka on onnellinen, hän ajatteli, -- tai sitten ei onnea olekaan
maailmassa. Hän meni miehen luo. -- Hyvä mies, hän kysyi, -- oletko
onnellinen? -- Olen, vastasi toinen. -- Etkö kaipaa mitään? -- En. --
Etkö vaihtaisi kohtaloasi kuninkaan asemaan? -- En ikinä! -- No, kuule!
Myy minulle paitasi! -- Paitaniko? Minulla ei ole paitaa!