Kaksi tuntia purjehti ombu valtavalla järvellä kohtaamatta maata. Sitä
syöneet liekit olivat vähitellen sammuneet. Suurin vaara tässä
hirvittävässä purjehduksessa oli siis ohi. Majuri rajoittui lausumaan,
ettei tulisi kummastua vaikka pelastuttaisiin.
Tulvavirta piti alkuperäisen suuntansa, yhä lounaasta koilliseen.
Pimeys, jota vain silloin tällöin valaisi joku myöhästynyt salama, oli
jälleen käynyt synkäksi, ja Paganel etsi turhaan tuttuja maamerkkejä.
Rajuilma oli loppumassa. Suurien pisaroiden asemesta satoi kevyttä
tihkua, jonka tuuli hajotti, ja suuret, tyhjentyneet pilvet
kerääntyivät ryhmiin korkealle.
Ombun kulku kuohuvassa vedessä oli nopeaa; se kiiti hämmästyttävää
vauhtia kuin sen sisälle olisi kätketty jokin voimakas moottori. Ei
mikään osoittanut, ettei se tällä tavoin ajelehtisi päiväkausia. Mutta
kello kolmen aikaan aamulla huomautti majuri, että sen juuret silloin
tällöin raapaisivat maata. Pitkällä, katkaistulla oksalla Tom Austin
tunnusteli huolellisesti syvyyttä ja totesi, että maa oli kohoavaa
rinnettä. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tapahtui töytäys, ja ombu
pysähtyi.
-- Maa! Maa! Paganel huusi kaikuvalla äänellä.
Hiiltyneiden oksien päät olivat törmänneet erääseen kukkulaan.
Milloinkaan eivät merenkulkijat ole enemmän iloinneet karille
joutumisesta. Sehän oli tässä sama kuin satama. Robert ja Wilson olivat
jo hypänneet kovalle maalle ja hurrasivat ilosta, kun kuului tuttu
vihellys ja intiaanin kookas vartalo kohosi esiin.
-- Thalcave! Robert huusi.
-- Thalcave! kaikki toistivat yhdestä suusta.
-- _Amigos_![20] vastasi patagonialainen, joka oli odottanut tulijoita
kohdalla, johon virran täytyi heidät tuoda, se kun oli hänen itsensäkin
sinne tuonut.
Tällä hetkellä hän otti syliinsä Robert Grantin, välittämättä siitä,
että Paganel piti hänestä takaapäin kiinni, ja puristi häntä poveaan
vasten. Glenarvan, majuri ja merimiehet puristivat pian sen jälkeen
sydämellisesti ja voimakkaasti uskollisen oppaansa kättä iloissaan
hänen tapaamisestaan. Sitten patagonialainen saattoi heidät erään
aution estancian vajaan. Siellä loimusi hyvä tuli, joka lämmitti heitä,
ja siellä paistettiin meheviä lihaviipaleita, joista he eivät jättäneet
jäljelle palaakaan. Ja kun he olivat levänneet ja voivat taas ajatella
rauhassa, heidän mielestään tuntui uskomattomalta, että he olivat
pelastuneet tästä seikkailusta, jossa oli niin monta vaaraa, tulta ja
vettä ja Argentiinan virtojen hirveitä kaimaaneja.
Muutamin sanoin Thalcave kertoi oman tarinansa Paganelille ja antoi
kaiken kunnian pelastumisestaan uljaalle hevoselleen. Sitten Paganel
koetti selittää hänelle asiakirjan uutta tulkintaa, ja mitä toiveita
heillä sen johdosta oli. Ymmärsikö intiaani tiedemiehen nerokkaita
olettamuksia? Sitä sopii epäillä, mutta hän näki ystävänsä onnellisina
ja luottavaisina, ja se riitti hänelle.
On helppo ymmärtää, että nämä väsymättömät vaeltajat ombussa vietetyn
lepopäivänsä jälkeen halusivat jatkaa matkaansa. Kello kahdeksan
aamulla he olivat valmiit lähtemään. Oltiin liian kaukana etelässä
estancioista ja saladeroista, jotta olisi voitu hankkia kulkuneuvoja,
ja siksi oli pakko kulkea jalkaisin. Eihän muuten matkaa enää ollutkaan
kuin noin kuusikymmentä kilometriä, ja Thauka ottaisi kyllä silloin
tällöin kantaakseen jonkun väsyneen jalkamiehen, jopa tarpeen tullen
kaksikin. Kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa oltaisiin Atlantin
rannalla.
Lähtöhetken tultua jätti opas seuralaisineen taakseen laajan
alankomaan, joka vielä oli veden vallassa, ja matka suunnattiin ylempiä
tasankoja pitkin. Seutu oli jälleen yhtä yksitoikkoista; siellä täällä
näkyi joku eurooppalaisten istuttama puurykelmä pistävän esiin
laitumilta, muuten yhtä harvinaisena kuin Tandilin ja Tapalquemin
vuoriharjanteiden tienoilla; kotimaisia puita kasvaa vain pitkien
ruohoaavikkojen laidoilla ja Cap Corrientesin lähistöllä.
Niin kului tämä päivä. Seuraavana päivänä alkoi valtameren läheisyys
tuntua parikymmentä kilometriä ennen sen rantaan saapumista.
_Virazon_, omituinen tuuli, joka puhaltaa säännöllisesti päivän ja
yön jälkipuoliskolla, taivutti korkeata ruohoa. Laihalla maaperällä
kasvoi harvaa metsää, puumaisia mimoosalajeja, akaasioita ja
curramabol-pensaita. Muutamia suolapitoisia laguuneja kimmelsi kuin
rikkilyödyn lasin kappaleita haitaten matkaa, sillä ne täytyi kiertää.
Lisättiin vauhtia, jotta samana päivänä olisi ehditty Salado-järvelle,
valtameren rannikolle, ja totta puhuen matkamiehet olivat aika lailla
väsyneitä, kun he kello kahdeksan illalla näkivät kolmenkymmenen metrin
korkuiset hietatöyräät, jotka rajoittavat sen vaahtoavaa rantaa. Pian
heidän korviinsa kuului aaltoilevan meren pitkällinen kohina.
-- Valtameri! Paganel huudahti.
-- Niin, valtameri! Thalcave vahvisti.
Ja vaeltajat, joiden voimat näyttivät olevan melkein lopussa,
kiipesivät pian hiekkatöyrästä ylös huomattavan vikkelästi.
Mutta nyt oli jo hyvin hämärä, ja katse harhaili turhaan pitkin
rannatonta pimeyttä etsien _Duncania_, mutta ei kuitenkaan havainnut
sitä.
-- Se on kuitenkin täällä, Glenarvan huudahti, -- ja risteilee
edestakaisin meitä odottaen.
-- Saamme nähdä huomenna, MacNabbs lausui.
Tom Austin huuteli umpimähkään näkymätöntä laivaa saamatta mitään
vastausta. Tuuli oli sitä paitsi verrattain navakka ja merellä kova
aallokko. Pilviä nousi lännestä, ja aaltojen vaahtoavat harjat
lensivät hienona vihmana töyrään ylikin. Jos _Duncan_ oli sovitulla
määräpaikalla, sen tähystäjä ei kuitenkaan voinut heitä kuulla tai
nähdä. Rannalla ei ollut mitään suojaa. Ei lahtea, ei satamaa, ei
minkäännäköistä poukamaakaan. Siinä oli vain pitkiä hiekkasärkkiä,
jotka ulottuivat mereen ja joita on vaarallisempi lähestyä kuin
vedenpäällisiä kareja. Särkät näet nostavat maininkeja; aallokko on
niiden kohdalla erikoisen raju, ja ne alukset ovat varmasti tuhon omat,
jotka kovassa tuulessa ajavat näihin hiekkakasoihin.
Siksi oli luonnollista, että _Duncan_, joka tiesi rannikon olevan
vaarallinen, pysytteli suojaavan sataman puuttuessa ulompana. John
Mangles tietenkin varovana miehenä odotti mahdollisimman kaukana. Se
oli Tom Austinin mielipide, ja hän vakuutti, että _Duncan_ ei voinut
tulla viittä meripeninkulmaa lähemmäksi rantaa.
Majuri kehotti siis kärsimätöntä ystäväänsä malttamaan mielensä. Ei
ollut mitään keinoa hälventää läpitunkematonta pimeyttä. Miksi siis
vaivata silmiään tuijottamalla pimeyteen?
Niinpä pystytettiin jonkinlainen leiripaikka särkkien suojaan;
viimeiset ruokavarat käytettiin matkan viimeiseen ateriaan; sitten
jokainen noudatti majurin esimerkkiä ja kaivoi itselleen kuopan, josta
tuli jokseenkin mukava makuusija, ja vajosi sikeään uneen yllään
leukaan saakka ulottuva hietapeite. Glenarvan yksin valvoi. Tuuli pysyi
navakkana, ja valtameri kuohui vielä äskeisen myrskyn jälkeen. Sen yhä
ankarammat aallot murtuivat särkän reunaan pauhaten kuin ukkonen.
Glenarvan ei voinut tottua siihen ajatukseen, että _Duncan_ oli niin
lähellä. Mitä taas tuli siihen, että se ei olisi saapunut sovitulle
kohtaamispaikalle, ei sitä voinut ajatellakaan. Glenarvan oli lähtenyt
Talkahuanon lahdesta 14. päivänä lokakuuta ja saapui marraskuun
12:ntena Atlantin rannalle. Näiden kolmenkymmenen päivän kuluessa,
jolloin he olivat samonneet halki Chilen, Kordillieerien, pampan ja
Argentiinan tasangon poikki, oli _Duncanilla_ ollut aikaa kiertää Cap
Horn ja ehtiä vastapäiselle rannalle. Niin hyvä laiva ei voinut
myöhästyä; myrsky oli varmaan ollut kova ja ankara Atlantin aavalla
ulapalla, mutta _Duncan_ oli tukeva alus ja sen kapteeni hyvä merimies.
Niinpä hän oli paikalla, kun kerran oli määrä olla.
Nämä ajatukset eivät sittenkään saaneet Glenarvania rauhoittumaan. Kun
sydän ja järki ovat ristiriidassa, ei jälkimmäinen aina voita. Malcolmin
linnan lordi kaipasi tässä pimeydessä kaikkia rakkaitaan, rakasta
Helenaansa, Mary Grantia ja _Duncanin_ miehistöä. Hän harhaili autiolla
rannalla, jota laineet vihmoivat pärskeellään. Katseli, kuunteli.
Silloin tällöin hän oli havaitsevinaan epämääräistä valoa mereltä.
-- Minä en erehdy, hän ajatteli, -- minä näin laivan valoa, _Duncanin_
lyhdyt. Ah, miksi minä en näe pimeyden läpi?
Silloin hänen mieleensä välähti eräs ajatus. Paganelhan sanoi olevansa
nyktalooppi, toisin sanoen hän näki pimeässä. Hän meni siis herättämään
Paganelin. Tiedemies nukkui kuopassaan kuin myyrä, kun väkevä käsi
tempaisi hänet hiekkavuoteeltaan.
-- Kuka siinä on? hän huudahti.
-- Minä, Paganel.
-- Kuka minä?
-- Glenarvan. Tulkaa, minä tarvitsen silmiänne.
-- Minun silmiäni? Paganel toisti niitä hieroen.
-- Niin, teidän silmiänne, erottaaksemme _Duncanin_ tässä pimeydessä.
Tulkaa.
-- Hemmettiin koko nyktalopia! Paganel mutisi, mutta oli sentään
mielellään valmis auttamaan Glenarvania.
Hän nousi, ravisteli puutuneita jäseniään, muristen kuin ainakin kesken
unia heränneet ja seurasi ystäväänsä rannalle.
Glenarvan pyysi häntä tähystämään synkkää maisemaa. Kun Paganel oli
muutaman minuutin ajan ponnistellut, Glenarvan kysyi:
-- No, ettekö näe mitään?
-- En. Ei kissakaan näkisi tässä kahta askelta kauemmaksi.
-- Etsikää punaista tai vihreää valoa, jompaakumpaa laivalyhtyä.
-- En näe vihreää enkä punaista. Kaikki on mustaa, vastasi Paganel,
jonka silmät väkisinkin menivät umpeen.
Puolen tunnin ajan hän seurasi malttamatonta ystäväänsä konemaisesti,
pään retkahtaessa rinnalle, mistä sen taas äkkiä nosti pystyyn. Hän ei
vastannut, ei puhunut. Hänen hoipertelevat askelensa olivat kuin
juopuneen. Glenarvan katsoi Paganelia. Paganel nukkui kävellessään.
Glenarvan tarttui silloin hänen käsipuoleensa, talutti hänet
herättämättä jälleen kuoppaansa ja sijoitti siihen mukavasti makaamaan.
Päivän koittaessa hypähtivät kaikki ylös huutoon:
-- _Duncan! Duncan!_
-- Hurraa, hurraa! vastasivat toverit Glenarvanille rientäen rannalle.
Laiva oli todellakin viiden meripeninkulman päässä, purjeet
huolellisesti kokoonkäärittyinä edeten höyryn voimalla. Sen savu
hälveni aamun usviin. Merenkäynti oli kova, eikä sen kokoinen alus
voinut vaaratta lähestyä särkkiä.
Glenarvan tarkasteli Paganelin kaukoputkella _Duncanin_ liikkeitä. John
Mangles ei arvatenkaan huomannut matkamiehiä, sillä hän ei kääntänyt
alusta, vaan näytti jatkavan samaan suuntaan.
Mutta Thalcave, joka oli pannut vahvan panoksen pyssyynsä, laukaisi sen
tällä hetkellä laivaa kohti.
Kuunneltiin, katsottiin. Kolme kertaa pamahti intiaanin pyssy,
hiekkasärkkiä kajahduttaen.
Vihdoin näkyi valkoista savua laivan kyljestä.
-- He ovat nähneet meidät! Glenarvan huudahti. -- Se on _Duncanin_
kanuuna!
Muutaman sekunnin kuluttua kuului kumea pamaus rannalle, minkä jälkeen
_Duncan_ heti kääntyi ja alkoi lähestyä rantaa varovasti niin lähelle
kuin mahdollista.
Kaukoputkella nähtiin pian venettä laskettavan vesille.
-- Lady Helena ei voi tulla, Tom Austin sanoi. -- Meri on liian
myrskyisä.
-- Eikä John Mangles, MacNabbs lausui, -- hän ei voi jättää laivaansa.
-- Siskoni! Siskoni! Robert huudahti ojentaen käsiään keinuvaa laivaa
kohti.
-- Ah, kuinka mieleni tekee päästä laivalle! Glenarvan huokasi.
-- Malttia, Edward! Te olette siellä kahden tunnin kuluttua, majuri
vastasi.
Kaksi tuntia! Lyhyemmässä ajassa ei kuuden miehen soutama vene
tosiaankaan ehtisi tehdä edestakaista matkaa.
Glenarvan meni nyt Thalcaven luo, joka käsivarret ristissä rinnallaan
ja Thauka vierellään katseli tyynesti meren aaltoilua.
Glenarvan tarttui hänen käteensä ja näytti laivaa:
-- Tule! hän sanoi.
Intiaani pudisti hiljaa päätään.
-- Tule, ystävä! Glenarvan toisti.
-- En, Thalcave vastasi hiljaa. -- Täällä on Thauka ja tuolla pampa,
hän lisäsi viitaten laajalla kädenliikkeellä aavaa tasankoa kohti.
Glenarvan ymmärsi hyvin, että intiaani ei halunnut milloinkaan luopua
ruohoaavikoista, missä hänen isiensä luut olivat valkenemassa. Hän
tunsi näiden aavikonlasten uskonnollisen kiintymyksen synnyinmaahansa.
Hän puristi siis Thalcaven kättä eikä ollut itsepäinen. Ei silloinkaan,
kun intiaani erikoisella tavallaan hymyillen kieltäytyi ottamasta
maksua palveluksistaan, sanoen:
-- Ystävyydestä.
Glenarvan ei voinut vastata hänelle. Hän olisi sentään tahtonut jättää
kelpo intiaanille edes jonkin muiston eurooppalaisista ystävistä. Mutta
mitä hänellä oli? Aseensa, hevosensa, kaikki hän oli menettänyt tulvan
tuhoissa. Hänen kumppaninsa eivät olleet sen rikkaampia.
Hän ei siis tiennyt, miten osoittaisi kiitollisuuttaan kunnon oppaalle,
mutta silloin hänen mieleensä juolahti muuan ajatus. Hän otti poveltaan
kallisarvoisen medaljongin, jonka sisällä oli erittäin kaunis kuva,
Lawrencen mestariteos, ja ojensi sen intiaanille.
-- Minun vaimoni, hän sanoi.
Thalcave katseli kuvaa hellästi ja lausui vain nämä koruttomat sanat:
-- Hyvä ja kaunis.
Sitten Robert, Paganel, majuri, Tom Austin ja matruusit tulivat
liikuttuneina hyvästelemään patagonialaista. Heistä oli haikea erota
uljaasta ja aina valmiista ystävästä. Thalcave syleili kaikkia. Paganel
sai hänet ottamaan Etelä-Amerikan ja molempien valtamerien kartan, jota
intiaani oli usein hartaasti katsellut. Se oli tiedemiehen kallein
omaisuus. Robertilla ei ollut antaa kuin kättä pelastajalleen, eikä
myöskään Thauka jäänyt siitä osattomaksi.
Nyt _Duncanin_ vene lähestyi; se laski pieneen kanavaan kahden särkän
väliin ja osui pian rantaan.
-- Kuinka vaimoni voi? Glenarvan kysyi.
-- Ja sisareni? Robert huusi.
-- Lady Helena ja miss Grant odottavat teitä laivalla, veneen perämies
vastasi. -- Mutta lähdetään matkaan, teidän jalosukuisuutenne, meillä
ei ole minuuttiakaan menetettävänä, sillä laskuvesi alkaa jo tuntua.
Viimeiset kädenpuristukset vaihdettiin intiaanin kanssa. Hän saattoi
ystävänsä veneelle saakka, joka pian työnnettiin vesille. Kun Robertin
piti astua veneeseen, intiaani otti hänet syliinsä ja katseli häntä
hetken.
-- Mene nyt, hän sanoi. -- Sinä olet mies.
-- Hyvästi, ystäväni, hyvästi! Glenarvan sanoi vielä kerran.
-- Emmekö enää milloinkaan tapaa toisiamme? Paganel huudahti.
-- _Quien sabe_? Kuka tietää? Thalcave vastasi kohottaen kätensä
taivasta kohti.
Intiaanin viimeiset sanat häipyivät tuuleen. Vene lähti liikkeelle
kulkien luoteen mukana.
Thalcaven liikkumaton vartalo näkyi kauan rannalla kuohujen keskeltä.
Sitten se pieneni ja katosi vihdoin kokonaan hänen uusien ystäviensä
silmistä.
Tunnin kuluttua nousi Robert ensimmäisenä _Duncanin_ kannelle ja
hyppäsi Mary Grantin kaulaan, laivan miehistön huutaessa iloisesti
hurraata.
Näin oli tehty matka Etelä-Amerikan poikki aivan suoraa linjaa pitkin.
Vuoret tai virrat eivät olleet saaneet vaeltajia väistymään varmalta
uraltaan, ja vaikka heidän ei ollut tarvinnut taistella vihamielisiä
ihmisiä vastaan, olivat luonnonvoimat usein nousseet heitä ahdistamaan
ja panneet heidän miehekkään pelottomuutensa ankaralle koetukselle.