Puu, jossa Glenarvan kumppaneineen sai turvapaikan, muistutti
pähkinäpuuta. Sillä oli yhtä kiiltävät lehdet ja pyöreä muoto.
Todellisuudessa se oli _ombu_, jonka joskus yksinäisenä tapaa
Argentiinan tasangoilla. Tätä vankkaa ja väärärunkoista puuta eivät
pidä maassa kiinni ainoastaan sen paksut juuret, vaan myös voimakkaat
vesat, jotka sitovat sen maahan mitä tukevimmin. Niinpä se olikin
kestänyt tulvan hyökkäyksen.
Tämä ombu oli noin kolmenkymmenen metrin korkuinen, ja sen lehvistön
varjo peitti noin sadan metrin alan. Koko tämä latvus oli kolmen suuren
haaran varassa, jotka levisivät kolmelle taholle kahden metrin
paksuisen rungon yläpäässä. Kaksi näistä haaroista kohosi melkein
pystysuoraan kantaen valtavaa lehvistöä oksilla, jotka kulkivat ristiin
rastiin ja ikään kuin korintekijän punomina muodostivat läpäisemättömän
katoksen. Kolmas haara sitä vastoin työntyi melkein vaakasuorana
ryöppyävän veden ylle; sen alimmat lehvät koskettivat jo vettä; se oli
kuin tästä meren ympäröimästä vihreästä saaresta ulkoneva niemeke.
Tilaa ei tämän jättiläispuun suojassa puuttunut; lehvistö, joka kasvoi
oksien ulkokehässä, jätti väliinsä suuria avopaikkoja, todellisia
aukeita, runsaasti ilmaa ja vilpoisuutta kaikkialle. Kun näki tämän
rungon haarojen kohottavan lukemattomia oksiaan miltei pilviin saakka,
samalla kun loiskasviköynnökset yhdistivät niitä toisiinsa ja
auringonsäteen välähtelivät lehtien lomissa, olisi tosiaan voinut
sanoa, eitä tämän ombun runko kantoi yksinään kokonaista metsää.
Pakolaisten saapuessa lehahti suuri joukko lintuja ylemmäs oksistoon
pannen kirkuvan vastalauseen paikan häikäilemättömästä anastuksesta.
Näitä lintuja, jotka nekin olivat etsineet suojaa tässä yksinäisessä
ombussa, oli siellä sadoittain, rastaita, kottaraisia, isaca-lintuja,
hilgueroja ja varsinkin picafloreja, kiiltävänvärisiä, kärpäsen
näköisiä lintuja; ja kun ne lensivät pois, oli kuin tuulenpuuska olisi
riipinyt puusta kaikki sen kukat.
Tällainen oli Glenarvanin pienen joukon saama turvapaikka. Melkein heti
puuhun päästyään kiiruhtivat nuori Grant ja notkea Wilson kiipeämään
ylimmille oksille, kunnes heidän päänsä pistivät esiin vihreästä
latvasta. Tältä korkealta paikalta aukeni laaja näköala. Tulvan
muodostama valtameri ympäröi heitä joka puolella, eikä silmä, niin
kauas kuin kantoikin, voinut nähdä sen reunaa. Ei yhtään puuta kohonnut
veden peittämästä tasangosta; ombu seisoi yksinään keskellä tulvaa ja
huojui sen kynsissä. Kaukana etelästä pohjoiseen päin ajelehti rajun
virran vieminä juurineen irtautuneita runkoja, katkenneita oksia,
jostakin luhistuneesta ranchosta temmattuja olkikattoja, veden
irrottamia estancioiden kattohirsiä, hukkuneiden eläinten raatoja,
verisiä vuotia ja erään huojahtelevan puun varassa kokonainen perhe
ulvovia jaguaareja, jotka olivat kynsineen tarrautuneet kiinni
heiveröiseen lauttaansa. Vielä kauempana kiinnitti Wilsonin huomiota jo
melkein näkymätön musta piste. Se oli Thalcave ja hänen uskollinen
Thaukansa, jotka hävisivät näkymättömiin.
-- Thalcave! Thalcave-ystävä! Robert huusi ojentaen kättään uljasta
patagonialaista kohti.
-- Hän pelastautuu kyllä, Robert-herra, Wilson vastasi; -- mutta
mennään nyt takaisin toisten luo.
Hetkistä myöhemmin olivat Robert Grant ja matruusi laskeutuneet alas
oksien kolme kerrosta ja saapuneet rungon päähän. Glenarvan, Paganel,
majuri, Austin ja Mulrady istuivat, kuka missäkin asennossa, kukin
luontaisen taipumuksensa mukaan. Wilson teki selkoa käynnistä ombun
latvassa, ja kaikki olivat Thalcaven kohtalosta samaa mieltä kuin hän.
Epätietoisia oltiin vain siitä kysymyksestä, pelastaisiko Thalcave
Thaukan vai Thauka Thalcaven. Ombuun kavunneiden asema oli kieltämättä
paljon huolestuttavampi. Puu nähtävästi tosin kestäisi tulvan
rynnistyksen, mutta vesi saattoi kohota sen ylemmille oksille saakka,
sillä maaperän aleneminen muodosti syvän altaan tähän osaan tasankoa.
Glenarvanin ensimmäisenä huolena oli veistää merkkejä puun kuoreen
voidakseen niiden avulla seurata veden korkeuden muutoksia.
Vedenpaisumus, joka nyt oli tasaantunut, näytti saavuttaneen
ylärajansa. Jo se oli rauhoittavaa.
-- Ja mitä nyt teemme? Glenarvan kysyi.
-- Pesämme tietenkin, Paganel vastasi hilpeästi.
-- Pesämme! Robert huudahti.
-- Tietenkin, poikaseni, ja elämme lintujen lailla, kun emme voi elää
kalojen elämää.
-- Hyvä, Glenarvan sanoi. -- mutta kuka antaa meille jotakin nokkaan?
-- Minä, majuri vastasi.
Kaikkien katseet kääntyivät MacNabbsin puoleen; majuri istui mukavasti
kahden joustavan oksan muodostamassa luontaisessa nojatuolissa ja
ojensi toisella kädellään märkiä, mutta pulleita nassakoitaan.
-- Ah, MacNabbs, Glenarvan huudahti, -- tuo on niin teidän
kaltaistanne! Te ajattelette kaikkea sellaisissakin oloissa, joissa jo
on lupa unohtaa kaikki.
-- Ei kai sitä koetettu olla hukkumatta vain saadaksemme kuolla
nälkään, majuri vastasi.
-- Minä olisin sitä kyllä ajatellut, Paganel lausui miettiväisesti, --
mutta minä olen kovin hajamielinen.
-- Mitäs nuo nassakat sisältävät? Tom Austin kysyi.
-- Muonaa seitsemälle hengelle kahdeksi päiväksi,
MacNabbs vastasi.
-- Hyvä, Glenarvan lausui, -- toivottavasti tulva on laskenut
riittävästi kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua.
-- Tai me keksimme jonkin keinon päästä kuivalle maalle,
Paganel arveli.
-- Niinpä on ensimmäinen velvollisuutemme ruokailla, Glenarvan sanoi.
-- Mutta sitä ennen kuivaamme itsemme, majuri huomautti.
-- Mutta mistä saamme tulta? Wilson kysyi.
-- Sitä täytyy tehdä, Paganel vastasi.
-- Mihin?
-- Tuohon rungon päähän, esimerkiksi!
-- Mistä?
-- Kuivista oksista, joita saamme puusta.
-- Mutta millä ne sytytetään? Glenarvan kysyi. -- Meidän taulamme on
kuin märkä sieni.
-- Sitä ei tarvita! Paganel vastasi. -- Vähän kuivaa sammalta, yksi
auringonsäde, kaukoputkeni linssi, ja te saatte nähdä minun
lämmittelevän tulella. Kuka menee hakemaan puita metsästä?
-- Minä, Robert huusi.
Ja ystävänsä Wilsonin seuraamana hän katosi kuin nuori kissa puun
pimentoihin. Heidän poissaollessaan Paganel löysi riittävästi kuivaa
sammalta; hän käytti hyväkseen auringonsädettä, mikä olikin helppoa,
sillä aurinko paistoi parhaillaan hehkuvan kuumasti; sitten hän
helposti sytytti linssinsä avulla sammalet, jotka oli pantu kosteiden
lehtien päälle ombun kolmen suuren haaran juurelle. Siinä oli
luonnollinen lieden paikka, jossa ei ollut mitään tulipalon vaaraa.
Pian Wilson ja Robert palasivat mukanaan kantamus kuivia oksia, jotka
pantiin sammalten päälle. Saadakseen aikaan vetoa Paganel istuutui
lieden yläpuolelle, pitkät sääret ristissä arabialaiseen tapaan; sitten
kumartuen ja suoristuen nopeassa tahdissa hän sai ponchonsa avulla
syntymään voimakkaan vedon. Puut syttyivät, ja pian loimusi melko hyvä
roihu tästä tilapäisestä nuotiosta. Jokainen kuivasi itseään mielensä
mukaan, puuhun ripustettujen ponchojen hulmutessa tuulen kuivattavina;
sitten syötiin varovasti annostettu ateria, sillä täytyi ajatella
huomistakin päivää; tulva laskisi ehkä hitaammin kuin Glenarvan toivoi,
ja muonaa oli vähän. Ombu ei kantanut minkäänlaista hedelmää, mutta
onneksi se saattoi tarjota huomattavan määrän tuoreita munia, sen
oksilla kun oli lukuisia linnunpesiä, lukuunottamatta satunnaisesti
vierailevia lintuja.
Tätä lisäravintoa ei suinkaan saanut halveksia.
Mutta ensi sijassa oli nyt ryhdyttävä järjestämään asuntoa mukavaksi
siltä varalta, että olo tulisi pitkäaikaiseksi.
-- Kun keittiö ja ruokasali ovat kellarikerroksessa, Paganel sanoi, --
niin me nukumme ensimmäisessä kerroksessa; talo on laaja, vuokra ei ole
kallis, eikä meidän siis tarvitse nirsoilla. Ylhäällä näen luonnollisia
lehtimajoja, joissa hyvin kiinnisidottuina nukumme kuin maailman
parhaissa vuoteissa. Meillä ei ole mitään pelättävää, voimmehan muuten
pitää vahtia ja meitä on kyllin monta torjuaksemme intiaanien laivastot
tai eläinten hyökkäykset.
-- Meiltä ei puutu kuin aseita, Tom Austin sanoi.
-- Minulla on revolverini, Glenarvan sanoi.
-- Ja minulla omani, Robert vastasi.
-- Mitä niistä, Tom Austin huomautti, -- ellei herra Paganel keksi
keinoa ruudin valmistamiseen?
-- Se on tarpeetonta, MacNabbs lausui näyttäen moitteettomassa kunnossa
olevaa ruutisarvea.
-- Mistä te sen olette saanut, majuri? Paganel kysyi.
-- Thalcavelta. Hän arveli sen saattavan olla meille hyödyksi ja jätti
sen minulle ennen lähtöään Thaukan avuksi.
-- Jalomielinen ja uljas intiaani! Glenarvan huudahti.
-- Niin on, Tom Austin vastasi. -- Jos kaikki patagonialaiset ovat
samanlaisia, niin onnittelen Patagoniaa.
-- Pyydän, ettei unohdeta hevosta! Paganel sanoi. -- Se on osa
patagonialaista, ja yhdessä me heidät jälleen tapaamme.
-- Kuinka kaukana olemme Atlantin rannikolta? majuri kysyi.
-- Noin kuudenkymmenen kilometrin päässä, Paganel vastasi. -- Ja nyt,
ystäväni, koska meillä kaikilla on toimintavapaus, pyydän saada jättää
teidät; minä menen etsimään ylhäältä tähystyspaikkaa ja ottamaan
kaukoputkeni avulla selkoa tämän maailman tapahtumista.
Tiedemiehen annettiin tehdä kuten hän halusi, ja hyvin nopeasti hän
kapusikin oksalta oksalle ja katosi paksun lehtiverhon suojaan. Hänen
kumppaninsa alkoivat katsella makuupaikkoja ja rakennella vuoteitaan.
Se ei ollut vaikeaa eikä aikaa vievää. Ei ollut lakanoita levitettävänä
eikä huonekaluja siirreltävänä, ja pian palasi kukin paikalleen nuotion
ääreen. Puheltiin, mutta ei enää hetken tilanteesta, johon täytyi
kärsivällisesti alistua. Palattiin loppumattomaan keskusteluaineeseen
kapteeni Grantista. Kun vesi laskisi, olisivat matkamiehet kolmen
päivän kuluttua _Duncanin_ kannella. Mutta Harry Grantia ja hänen kahta
matruusiaan, onnettomia haaksirikkoisia, ei olisi heidän mukanaan.
Tämän epäonnistumisen, tämän hyödyttömän Amerikan halki samoamisen
jälkeen näytti että viimeinenkin toivo heidän löytämisestään oli
auttamattomasti mennyt. Mistä päin enää etsiä? Kuinka suuri olisikaan
lady Helenan ja Mary Grantin suru heidän kuullessaan, että tulevaisuus
ei suonut heille enää mitään toiveita.
-- Sisko-parka! Robert sanoi. -- Meiltä on kaikki lopussa!
Ensimmäistä kertaa Glenarvanin oli mahdotonta keksiä ainoatakaan
lohdutuksen sanaa. Mitä toiveita hän saattoi antaa pojalle? Eikö hän
ollut tarkoin seurannut asiakirjan vihjeitä?
-- Eikä tämä 37. leveysaste kuitenkaan ole vain tyhjä numero. Ei ole
olettamus, tulkinta, arvaus, että se koskee Harry Grantin haaksirikkoa
tai vankeutta! Me olemme sen omin silmin lukeneet!
-- Se on kaikki totta, teidän armonne, Tom Austin vastasi, -- mutta
etsiskelymme eivät ole onnistuneet.
-- Se on sekä kiusallista että masentavaa, Glenarvan huudahti.
-- Kiusallista, olkoon, MacNabbs huomautti tyynellä tavallaan, -- mutta
ei masentavaa. Juuri sen vuoksi, että meille on annettu kiistämätön
numero, täytyy meidän suorittaa etsiskelymme loppuun saakka.
-- Mitä te tarkoitatte? Glenarvan kysyi. -- Mitä teidän mielestänne
vielä voisi olla tehtävää?
-- Perin yksinkertainen ja looginen asia, rakas Edward. Kääntäkäämme
keula itää kohti, kun olemme _Duncanin_ kannella, ja seuratkaamme tätä
37. leveysastetta, jos tarvitaan, vaikka lähtökohtaamme saakka.
-- Luuletteko sitten, MacNabbs, etten minä ole sitä ajatellut?
Glenarvan vastasi. -- Olen kyllä, sata kertaa! Mutta mitä onnistumisen
mahdollisuutta meillä on? Eikö Amerikan manterelta poistuminen ole
loittonemista siltä paikalta, jonka Harry Grant itse on ilmoittanut,
tästä Patagoniasta, joka niin selkeästi on asiakirjassa mainittu?
-- Aiotteko siis uudelleen aloittaa etsiskelynne pampalla, majuri
kysyi. -- vaikka olette saanut varmuuden, että _Britannian_ haaksirikko
ei ole tapahtunut täällä, ei Tyynen valtameren eikä Atlantin
rannikolla?
Glenarvan ei vastannut.
-- Ja niin heikko kuin toivo Harry Grantin löytämisestä seuraamalla
hänen ilmoittamaansa leveysastetta onkin, eikö meidän pidä sitä
kuitenkin yrittää?
-- Minä en kiellä ... Glenarvan vastasi.
-- Entä te, ystäväni, majuri lisäsi kääntyen merimiesten puoleen, --
ettekö ole samaa mieltä kuin minäkin?
-- Täydellisesti, vastasi Tom Austin, jota Mulrady ja Wilson säestivät
päätä nyökyttäen.
-- Kuulkaa minua, ystäväni, Glenarvan lausui hetken harkittuaan, -- ja
kuule sinäkin, Robert, sillä tämä on tärkeä asia. Minä teen kaiken
voitavani kapteeni Grantin löytämiseksi, minä olen siihen ryhtynyt, ja
minä uhraan siihen koko elämäni, jos tarvitaan. Koko Skotlanti yhtyisi
minuun pelastaakseen tämän uljaan miehen, joka on uhrautunut sen
hyväksi. Minäkin ajattelen, että olkoon toive kuinka heikko tahansa,
meidän on tehtävä matka maapallon ympäri pitkin tätä 37. leveysastetta,
ja minä teen sen. Mutta nyt ratkaistava kysymys ei ole tämä. Se on
paljon tärkeämpi ja kuuluu näin: Onko meidän nyt lopullisesti
luovuttava etsiskelyistä Amerikan mantereella?
Tämä täsmällisesti esitetty kysymys jäi vastausta vaille. Kukaan ei
uskaltanut sanoa siihen mitään.
-- No, Glenarvan toisti, kääntyen erikseen majurin puoleen.
-- Rakas Edward, MacNabbs vastasi, -- siihen on kovin vastuunalaista
vastata oikopäätä. Se vaatii harkintaa. Ennen kaikkea haluan tietää,
mitä seutuja 37. eteläinen leveysaste koskettaa.
-- Senhän tietää Paganel, Glenarvan lausui.
-- Kysykäämme siis häneltä, majuri sanoi.
Ombun tiheän lehvistön lomitse ei näkynyt tiedemiestä.
Täytyi siis huutaa häntä.
-- Paganel! Paganel! Glenarvan huusi.
-- Täällä, vastasi ääni, joka tuntui tulevan taivaasta.
-- Missä te olette?
-- Tornissani.
-- Mitä te siellä teette?
-- Tutkin laajaa näköpiiriä.
-- Voitteko tulla hetkeksi alas?
-- Tarvitaanko minua?
-- Tarvitaan.
-- Mitä varten?
-- Saadaksemme tietää, mitä maita 37. leveysaste koskettaa.
-- Mikäs on sen helpompaa! Paganel vastasi. -- Sitä varten minun ei
tarvitse vaivautua alas.
-- Sanokaa siis!
-- No. Amerikan jätettyään kulkee eteläinen 37. leveysaste poikki
Atlantin valtameren.
-- Hyvä.
-- Se koskettaa Tristan da Cunhan saaria.
-- Jaha.
-- Menee kaksi astetta Hyväntoivonniemen eteläpuolitse.
-- Sitten.
-- Menee Intian valtameren poikki.
-- Sen jälkeen?
-- Hipaisee St. Pierre-saarta Amsterdamin saaristossa.
-- Entä sitten?
-- Leikkaa Australiaa Viktorian maakunnan kohdalla.
-- Jatkakaa!
-- Lähtiessään Australiasta...
Tätä lausetta ei jatkunut. Epäröikö maantieteilijä? Eikö tiedemies
tiennyt? Kyllä; mutta kauhea kirkaisu, hirveä huudahdus kuului ombun
yläkerrasta. Glenarvan ja hänen kumppaninsa katsahtivat kalveten
toisiinsa. Oliko tapahtunut uusi onnettomuus? Oliko Paganel-parka
pudonnut? Wilson ja Mulrady riensivät jo hänen avukseen, kun pitkä
hahmo lipui alas. Paganel syöksyi oksalta oksalle. Hänen kätensä eivät
ehtineet tarttua mihinkään. Oliko hän hengissä? Oliko hän kuollut? Ei
tiedetty, ja hän oli juuri putoamassa kuohuvaan veteen, kun majuri
voimakkaalla otteella keskeytti hänen matkansa.
-- Paljon kiitoksia, MacNabbs, Paganel huudahti.
-- Mitä? Mikä teidän on? majuri kysyi. -- Mikä teille tuli? Taasko
niitä ikuisia hajamielisyyden puuskia?
-- Niin, niin! Paganel vastasi liikutuksesta käheällä äänellä. -- Niin,
hajamielisyys ... ja tavaton tällä kertaa!
-- Mikä?
-- Me olemme erehtyneet! Me erehdymme vielä! Me erehdymme aina!
-- Selittäkää!
-- Glenarvan, majuri, Robert, Paganel huudahti, -- kuunnelkaa minua
kaikki: me etsimme kapteeni Grantia sieltä, missä hän ei ole!
-- Mitä te sanotte? Glenarvan huudahti.
-- Eikä ainoastaan sieltä, missä hän ei ole, Paganel lisäsi, -- mutta
missä hän ei ole edes ollutkaan!