TULVA.

Independancen linnasta Atlannin valtamerelle on noin

kahdensadanviidenkymmenen kilometrin matka. Ellei sattuisi

odottamattomia viivytyksiä, mikä ei ollutkaan luultavaa, piti

Glenarvanin neljän päivän päästä kohdata _Duncan_. Mutta hän ei voinut

mukautua ajatukseen palata laivalle ilman kapteeni Grantia

epäonnistuttuaan täysin surkeasti etsiskelyissään eikä niin ollen

seuraavana päivänä tullut ajatelleeksikaan antaa lähtökäskyä. Niinpä

jäi majurin asiaksi satuloida hevoset, hankkia muonaa ja määrätä

kulkusuunta. Hänen johdollaan lähtikin retkikunta kello kahdeksan

seuraavana aamuna laskeutumaan pitkin Tandil-vuoriston ruohoisia

rinteitä.

Glenarvan nelisti eteenpäin sanaakaan sanomatta, Robert rinnallaan;

hänen uljas ja toimelias luonteensa ei voinut tyynesti alistua tähän

vastoinkäymiseen; hänen sydämensä jyskytti aivan haljetakseen ja hänen

päätään särki. Vaikeuksien kannustamana käänteli Paganel pullosta

löytyneiden paperien sanoja kaikin mahdollisin tavoin löytääkseen

niistä jotakin uutta. Thalcave pysyi vaiti ja antoi Thaukan pitää

huolta eteenpäin kulkemisesta. Aina luottavainen majuri oli tyyni ja

varma kuin konsaan mies, joka ei anna vastoinkäymisten masentaa

itseään. Tom Austin ja hänen molemmat matruusinsa olivat isäntänsä

tavoin niin alakuloisia, että kun jänis loikkasi heidän eteensä

kapealla polulla, katsahtivat taikauskoiset skotlantilaiset toisiaan.

-- Huono enne, Wilson sanoi.

-- Niin, Ylämailla, Mulrady vastasi.

-- Mikä on huonoa siellä, ei ole parempaa täällä, Wilson huomautti

miettiväisenä.

Puolenpäivän aikaan matkamiehet olivat jo jättäneet taakseen

Tandil-vuoriston ja vaelsivat jälleen niitä kumpuilevia tasankoja,

jotka ulottuvat mereen saakka. Joka askelella kostuttivat kirkkaat,

korkeaan ruohikkoon katoavat joet tätä vehmasta seutua. Maa alkoi

jälleen olla laakean tasaista, kuin valtameri aaltojen tyynnyttyä.

Argentiinan pampan viimeiset vuoret oli sivuutettu, ja yksitoikkoinen,

pitkä, vihreä matto levisi hevosten jalkojen eteen.

Tähän saakka oli sää ollut kaunis, mutta nyt alkoi taivas näyttää

huolestuttavalta. Edellisten päivien helteen kehittämien ja tiheiksi

pilviksi keräämien vesihöyryjen paljous uhkasi puhjeta rankkasateiksi.

Atlantin läheisyys ja siellä puhaltava länsituuli teki ilmaston tällä

seudulla erikoisen kosteaksi, mikä näkyi maaperän hedelmällisyytenä,

rehevien laitumien runsaana ruohonkasvuna ja vihannan tummuutena. Mutta

laajat pilvet eivät sataneet vielä tänä päivänä, ja kun hevoset olivat

vaivattomasti kulkeneet seitsemättäkymmentä kilometriä, ne pysähtyivät

illalla syvien _canadien_, luonnon muovaamien kaivantojen äyräälle,

jotka olivat täynnä vettä. Mitään suojaa ei ollut, vaan poncho sai olla

sekä telttana että peitteenä, ja kaikki nukkuivat taivaan alla, jonka

uhkaukset kuitenkin onneksi jäivät toteuttamatta.

Seuraavana päivänä näkyi maanalaisten virtojen runsaus yhä selvemmin

sitä mukaa kuin lakeus muuttui alavammaksi ja kosteus kihosi esiin maan

joka huokosesta. Pian tien itäänpäin sulkivat suuret lammikot, joista

muutamat jo olivat syviä, toiset taas vasta puhkeamassa esiin. Niin

kauan kuin ei ollut puhe muusta kuin "laguuneista", selväreunaisista ja

vesikasvittomista vedenkertymistä, hevoset selviytyivät niistä

hienosti; mutta hankalampia olivat hetteiköt, _pentanot_, joita peitti

pitkä ruoho ja joiden vaaroja ei voinut ennalta aavistaa.

Nämä rapakot olivat vieneet tuhoon useamman kuin yhden elävän olennon,

ja Robert, joka oli ratsastanut jonkin matkaa edelle, palasi nelistäen

ja huusi:

-- Herra Paganel! Herra Paganel! Sarvimetsä!

-- Mitä? tiedemies vastasi. -- Oletko löytänyt sarvimetsän?

-- Olen, olen, ainakin metsikön.

-- Sinä kuvittelet, poika, Paganel vastasi kohauttaen olkapäitään.

-- Minä en kuvittele, Robert intti, -- ja te saatte nähdä itse. Tämä on

merkillinen maa. Täällä kylvetään sarvia, jotka kasvavat kuin

ruispelto. Tahtoisinpa nähdä sen viljaa.

-- Hän on tosissaan, majuri lausui.

-- Niin olenkin, herra majuri, saatte kohta nähdä.

Robert ei ollut erehtynyt, ja pian oltiin suunnattoman lakeuden edessä,

johon oli suorastaan istutettu sarvia ja joka ulottui niin kauas kuin

silmä kantoi. Se oli todellakin metsä, matala ja tiheä, mutta

kummallinen.

-- No? Robert kysyi.

-- Se on perin merkillistä, Paganel vastasi ja kääntyi kysyvästi

intiaanin puoleen.

-- Sarvet pistävät ylös maasta, Thalcave sanoi, -- mutta härät ovat sen

alla.

-- Mitä! Paganel huudahti, -- onko koko lauma uponnut tuohon mutaan?

-- On, patagonialainen sanoi.

Suunnattoman suuri karjalauma oli todellakin kohdannut kuolemansa tämän

kamaran alla, joka oli vajonnut sen juostessa yli; satamäärin härkiä

oli kuollut vieri viereen, hyllyvän rimmen tukehduttamina. Tällaista

sattuu joskus Argentiinan alangoilla eikä ilmiö voinut olla tuntematon

intiaanille, joka siitä sopivasti huomauttikin.

Niinpä kierrettiin tämä komea uhrialttari, joka olisi voinut tyydyttää

antiikin jumalien ahneimmatkin vaatimukset, ja tunnin kuluttua oli

sarvikenttä jäänyt jo yli kolmen kilometrin päähän.

Thalcave pani jonkin verran levottomana merkille nämä oudot ilmiöt,

jotka eivät tuntuneet hänestä tavallisilta. Hän pysähtyi usein

kohottautuen jalustinten varaan. Kookkaana miehenä hän ylettyi

katsomaan kauas; mutta kun hän ei huomannut mitään, mikä olisi

selittänyt tätä tilannetta, hän jatkoi taas pian keskeyttämäänsä

matkaa. Pari kilometriä kuljettuaan hän pysähtyi jälleen, poikkesi

sivuun reitiltä ja teki monen kilometrin kierroksen, milloin

pohjoiseen, milloin etelään, eikä palattuaan joukon kärkeen sanonut,

mitä hän pelkäsi tai toivoi. Tämä toistui monta kertaa, kiihotti

Paganelin uteliaisuutta ja herätti levottomuutta Glenarvanissa, joka

pyysi tiedemiestä kysymään intiaanilta syytä siihen, kuten Paganel

kohta tekikin.

Thalcave vastasi hänelle ihmettelevänsä, miksi koko tasanko oli niin

vetinen. Mikäli hän muisti ja niin kauan kuin hän oli toiminut oppaana,

hän ei milloinkaan ollut nähnyt maaperän olevan näin kostea;

sadeaikanakin tapasi Argentiinan alangoilla aina kuivia kohtia.

-- Mutta mistä tämä lisääntyvä kosteus johtuu? Paganel kysyi.

-- En tiedä, intiaani vastasi. -- Jospa tietäisinkin...!

-- Eivätkö vuorilta tulevat joet koskaan tulvi sateiden jälkeen?

-- Kyllä joskus.

-- No, ehkä niin on nytkin?

-- Ehkä! Thalcave sanoi.

Paganelin täytyi tyytyä tähän puolinaiseen vastaukseen ja ilmoittaa

Glenarvanille keskustelunsa tulos.

-- Mitä Thalcave neuvoo tekemään? Glenarvan tiedusti.

-- Mitä on tehtävä? Paganel kysyi patagonialaiselta.

-- Ratsastettava ripeästi, intiaani vastasi.

Neuvo oli helpompi antaa kuin noudattaa, sillä hevoset väsyivät pian

polkiessaan maata, joka vajosi kavioiden alla; maa aleni vähitellen, ja

tätä lakeuden osaa saattoi pitää suurena altaana, johon kaikkialta

virtaavat vedet pian kokoontuisivat. Oli siis tärkeätä päästä nopeasti

tämän alangon poikki, jonka tulva heti muuttaisi järveksi.

Lisättiin vauhtia. Mutta ei siinä kyllin, että vettä jo purskui

hevosten kavioiden alla; noin kello kahden aikaan aamulla aukenivat

taivaan sulkuportit, ja trooppinen sade syöksyi ryöppynä avaraan

rotkoon. Ei liene milloinkaan ollut parempaa tilaisuutta tuoda ilmi

filosofista maailmankatsomusta; ei ollut mitään mahdollisuutta väistää

tätä vedenpaisumusta, ja niinpä oli parasta ottaa se vastaan tyynesti.

Ponchot lirisivät vettä; hatut kastelivat niitä kuin katto, jonka

rännit ovat tukkeutuneet; satulojen tupsut näyttivät olevan

nestesäikeistä tehtyjä, ja ratsastajat, joiden päälle hevosten kaviot

joka askelella pärskyttivät kuraa, kulkivat kahden ryöpyn, taivaasta ja

maasta tulevan välissä.

Läpimärkinä, kohmettuneina ja väsymyksen näännyttäminä he vihdoin

illansuussa tapasivat kurjan ranchon. Ainoastaan kaikkein vaatimattomin

ihminen saattoi katsoa sitä nimelliseksikään suojaksi ja vain lopen

väsynyt matkamies siihen turvautua. Mutta Glenarvanilla ja hänen

kumppaneillaan ei ollut valinnan varaa. He ryömivät siis tähän

hyljättyyn hökkeliin, jota pampan köyhä intiaanikin olisi halveksinut.

Vaivoin saatiin sytytetyksi kurja ruohotuli, josta lähti enemmän savua

kuin lämpöä. Sade pieksi ankarasti ulkopuolta, ja mätä olkikatto valui

vettä. Ettei tuli sammunut kahtakymmentä kertaa, se johtui vain siitä,

että Mulrady ja Wilson yhtä usein estivät vettä valumasta sisään.

Niukka ja jokseenkin vaatimaton illallinen oli alakuloinen: ei ollut

ruokahalua. Vain majuri söi lionnuttakin ruokaa jättämättä ainoatakaan

suupalaa jäljelle; järkähtämätön MacNabbs kesti hyvin nämäkin

vastukset. Mitä Paganeliin tuli, hän yritti ranskalaisena laskea

leikkiä, mutta ilman menestystä.

-- Minun vitsini ovat läpimärkiä, hän sanoi, -- ne eivät syty.

Mutta kun näissä oloissa oli parasta panna maata, koetti kukin etsiä

unesta hetkellistä unohdusta vaivoihinsa. Yö oli tympeä; ranchon paalut

natisivat kuin murtumaisillaan; hökkeli huojui tuulenpuuskissa ja

tuntui olevan lentämäisillään seuraavan viiman mukana; hevosparat

huokailivat ulkopuolella avuttomina taivaan koko armottomuutta vastaan,

vaikkei heidän isäntiensäkään ollut paljon parempi olla kurjassa

kojussaan. Vihdoin kuitenkin uni pääsi voitolle. Robert sulki

ensimmäisenä silmänsä antaen päänsä vaipua lordi Glenarvanin olkaa

vasten, ja pian nukkuivat kaikki ranchossa Herran huomassa.

Ja Herra tuntuikin olevan hyvä suojelija, sillä yö kului enemmittä

ikävyyksittä, kunnes yhä valvova Thauka herätti nukkujat hirnumalla ja

kaapimalla kavioillaan hökkelin seinää. Ellei Thalcave huomannut antaa

lähtömerkkiä, Thauka teki sen, jos tarvittiin; sitä oli ennestään

kiittäminen siksi paljosta, että nytkin toteltiin ja lähdettiin.

Sade oli hellittänyt, mutta tiivis maaperä ei ollut niellyt valunutta

vettä. Läpäisemättömän saven yllä paisuivat lätäköt, suot ja lammet yli

äyräidensä pettävän syvinä lammikkoina. Paganel tutki karttaansa ja

päätteli hyvällä syyllä, että Grande- ja Vivarota-joet, joihin näiden

lakeuksien vesi tavallisesti laskee, olivat yhtyneet monen kilometrin

levyiseksi uomaksi.

Nyt oli pakko edetä niin nopeasti kuin suinkin, sillä kaikkien henki

oli vaarassa. Mistä saisi turvapaikan, jos tulva nousisi? Niin pitkälti

kuin silmä kantoi, ei näkynyt ainoatakaan kumparetta, ja tällä aavalla

alangolla valtaisi vesi pian kaiken.

Hevosia kannustettiin siis nelistämään niin nopeasti kuin ne suinkin

jaksoivat. Thauka pysyi edellä ja osoitti ansaitsevansa paremmin

tarumaisen hepokalan nimen kuin eräät voimakaseväiset sammakkoeläimet,

sillä se hyppi täällä kuin kovalla maaperällä ainakin.

Noin kello kymmenen aikaan aamulla osoitti Thauka merkkejä hurjasta

kauhusta. Se kääntyi usein ympäri etelän äärettömiä lakeuksia kohti;

hirnunta muuttui valittavaksi, ja sieraimet haistelivat kiihkeästi

ilmaa. Se nousi takajaloilleen niin äkkiä, että hevosen hallitsevan

Thalcavenkin oli vaikea pysyä satulassa. Suusta pursuava vaahto

punertui kuolainten esiin repimästä verestä, eikä eläin kuitenkaan

tyyntynyt. Sen isäntä tunsi, että jos se olisi ollut vapaana, se olisi

paennut pohjoista kohti, minkä kavioista ikinä olisi päässyt.

-- Mikä Thaukan on? Paganel kysyi. -- Ovatko Argentiinan vesillä niin

ahnaat iilimadot purreet sitä?

-- Ei, intiaani vastasi.

-- Pelkääkö se sitten jotakin?

-- Pelkää, se tuntee vaaran lähestyvän...

-- Millaisen?

-- En tiedä.

Joskaan silmin ei vielä voinut nähdä Thaukan aavistamaa vaaraa, niin

korvin sen kuitenkin saattoi jo kuulla. Kumeaa kohinaa, kuin lähenevän

nousuveden pauhua, kuului kaukaisuudesta. Tuuli puhalsi kosteina,

vesipärskeistä märkinä puuskina; linnut lensivät ohi nuolennopeasti

paeten jotakin outoa ilmiötä; ja hevoset, jotka kahlasivat vedessä

melkein polviin saakka, tunsivat jo tulvan vuolteen. Pian kuului

kauheaa mölinää, ulinaa, hirnuntaa, määkynää, kaikki etelästä käsin, ja

hetken kuluttua nähtiin valtavia laumoja mitä erilaisimpia pelästyneitä

eläimiä pakenevan huikeaa vauhtia, sikin sokin, kaatuen nurin ja taas

nousten. Niiden nostattamassa vedenpärskeessä oli melkein mahdotonta

nähdä, mitä eläimiä ne olivat. Sata suurinta valaskalaa ei olisi voinut

pärskyttää meren aaltoja niin rajusti.

-- _Anda! Anda!_[19] Thalcave huusi kaikuvalla äänellä.

-- Mitä nyt? Paganel kysyi.

-- Tulva! Thalcave vastasi kannustaen hevostaan ja kääntäen sen

pohjoista kohti.

-- Tulva! Paganel huusi, ja kaikki kääntyivät seuraamaan Thaukan

jälkiä.

Olikin jo aika, sillä kahdeksan kilometrin päässä etelässä vyöryi

tasangon yli korkea ja leveä hyökyaalto muuttaen kaikki mereksi. Korkea

ruoho kaatui kuin viikatteen leikkaamana, virran tempaisemat mimoosat

kelluivat veden pinnalla ja ajelehtivat sen mukana uivina saarina.

Vesimassa purkautui paksuina, leveinä koskina vastustamattomalla

voimalla. Ilmeisesti jossakin pampan suurten jokien padot olivat

murtuneet ja kenties pohjoisesta Coloradon ja etelästä Negron vedet

yhtyivät nyt yhteiseen uomaan.

Thalcaven ilmoittama tulva syöksyi eteenpäin nopeasti kuin

kilpahevonen. Matkamiehet pakenivat sen alta kuin myrskytuulen ajama

pilvi. Heidän katseensa etsivät turhaan suojapaikkaa. Taivas ja vesi

yhtyivät horisontissa. Vaaran kannustamina kiitivät hevoset hurjaa

neliä, ja ratsumiehet saattoivat töin tuskin pysyä satulassa. Glenarvan

katsoi usein taakseen.

-- Tulva saa meidät kiinni, hän ajatteli.

-- _Anda! Anda!_ Thalcave huuteli.

Ja hevosparkoja kannustettiin vielä enemmän. Kannusten repimistä

kupeista vuoti lämmintä verta, joka jätti pitkiä punaisia viiruja

veteen. Ne kompastelivat maaperän kuopissa, sotkeutuivat näkymättömiin

ruohoihin ja kaatuilivat. Ne nostettiin pystyyn, kaatuivat taas, mutta

nostettiin aina. Vesi kohosi tuntuvasti. Pitkät mainingit kertoivat

lähenevästä hyökyaallosta, jonka vaahtoava harja kohisi enää tuskin

kolmen kilometrin päässä. Neljännestunnin ajan kesti tätä hurjaa

kamppailua ankarimman luonnonvoiman kanssa. Pakenevat eivät tienneet,

kuinka kauan olivat kulkeneet, mutta vauhdista päätellen matkan täytyi

olla melkoinen. Mutta sitten hevoset, jotka kahlasivat vedessä

rinnuksia myöten, pääsivät vain äärimmäisen vaivalloisesti eteenpäin.

Glenarvan, Paganel, Austin, kaikki luulivat olevansa hukassa ja

tuomitut meren ulapalle jääneiden kauheaan kuolemaan. Hevoset alkoivat

jo menettää jalansijan ja reilun metrin syvä vesi riittäisi hukuttamaan

ne. On turhaa yrittääkään kuvata näiden tulvan keskelle joutuneen

kahdeksan ihmisen ahdistavaa tuskaa. He tunsivat olevansa voimattomia

taistelemaan ihmisvoimia väkevämmän luonnon mullistusta vastaan. Heidän

pelastumisensa ei enää ollut heidän omassa vallassaan.

Viisi minuuttia myöhemmin olivat hevoset uimassa; tulva kuljetti niitä

tavattomalla voimalla ja yhtä nopeasti kuin niiden nopein nelistys,

joka vastasi ainakin kolmeakymmentä kilometriä tunnissa.

Pelastus näytti jo aivan mahdottomalta, kun äkkiä kuului majurin ääni.

-- Puu, hän sanoi.

-- Puuko? Glenarvan huudahti.

-- Tuolla, tuolla! Thalcave vahvisti.

Ja hän viittasi sormellaan jättiläismäistä pähkinäpuuta kohti, joka

hieman yli kilometrin päässä pohjoiseen kohosi yksinäisenä vedestä.

Hänen tovereitaan ei tarvinnut käskeä. Tuohon odottamatta

ilmestyneeseen puuhun oli päästävä hinnalla millä hyvänsä. Hevoset

eivät kai pääsisi sinne asti, mutta ihmiset saattaisivat pelastua.

Virta vei heitä eteenpäin. Äkkiä Tom Austinin hevonen hirnahti käheästi

ja katosi. Sen jalustimista irrottautunut isäntä alkoi uida vimmatusti.

-- Tartu minun satulaani! Glenarvan huusi hänelle.

-- Kiitos, teidän armonne, Tom Austin vastasi -- käsivarret kestävät.

-- Entä sinun hevosesi, Robert? Glenarvan kysyi kääntyen nuoren Grantin

puoleen.

-- Hyvin menee, mylord, se ui kuin kala!

-- Huomio! majuri huusi kovalla äänellä.

Tuskin tämä sana oli kuulunut, kun suunnaton hyökyaalto jo saapui.

Hirveä, toistakymmentä metriä korkea aalto syöksähti pakenevien päälle

kauhistuttavalla kohinalla. Ihmiset ja eläimet peittyivät

vaahtoryöppyyn. Monen miljoonan tonnin painoinen vesiryöppy kietoi

heidät hurjiin aaltoihinsa. Kun sen harja oli mennyt ohi, nousivat

ihmiset vedenpinnalle ja huomasivat yhdellä silmäyksellä vielä olevansa

kaikki elävinä; mutta hevoset olivat ainiaaksi kadonneet

lukuunottamatta Thaukaa, joka yhä kantoi isäntäänsä.

-- Kestäkää! Kestäkää! huuteli Glenarvan, joka kannatti Paganelia

toisella kädellään ja ui toisella.

-- Kyllä tästä päästään, arvoisa tiedemies vastasi, -- enkä ole

suinkaan pahoillani...

Mistä hän ei ollut pahoillaan? Sitä ei koskaan saatu tietää, sillä

miesparan oli pakko nielaista lauseensa loppu ja samalla aika kulaus

mutaista vettä. Majuri ui tyynesti, säännöllisin vedoin, jotka olisivat

olleet uimamaisterille kunniaksi. Matruusit molskivat kuin pyöriäiset

omassa märässä elementissään. Robert oli tarttunut Thaukan harjaan ja

antoi sen viedä itseään. Thauka halkoi vettä uhkean voimakkaasti ja ui

vaistomaisesti suoraan puuta kohti, jonne virtakin vei.

Puu ei ollut enää kuin vain kolmenkymmenen metrin päässä. Hetken

kuluttua oli koko joukko saavuttanut sen. Onneksi, sillä ellei tätä

turvapaikkaa olisi ollut, olisi kaikki toivo pelastumisesta mennyt ja

edessä ollut menehtyminen aaltoihin.

Vesi nousi alimmille oksille saakka. Oli siis helppo kiivetä puuhun

nostaen sinne Robertin, ja pian hän oli voimakkailla käsillään auttanut

väsyneet uijat turvaan. Mutta Thauka etääntyi nopeasti virran viemänä.

Se käänsi älykästä päätään isäntäänsä kohti ja pudistaen pitkää

harjaansa kutsui häntä hirnumalla.

-- Annatko sen mennä? Paganel sanoi Thalcavelle.

-- Minäkö! intiaani huudahti.

Ja sukeltaen ryöppyävään veteen hän kohosi jälleen pinnalle

viidentoista metrin päässä. Hetken kuluttua oli hänen kätensä Thaukan

kaulalla, ja hevonen ja sen isäntä häipyivät yhdessä pohjoisessa

kohoavaan usvaan.