Tandil-vuoristo on noin kolmesataa metriä merenpintaa korkeammalla; se
on alkuperäinen vuori, toisin sanoen vanhempi kuin mikään elimellinen
ja vaihtoperäinen tuote siinä mielessä, että sen rakenne ja kokoomus
ovat vähitellen muuttuneet maan sisäisen kuumuuden vaikutuksesta. Se on
puoliympyrän muotoinen sarja ruohon peittämiä gneissikukkuloita.
Tandilin piiri, joka on siitä saanut nimensä, käsittää Buenos Airesin
maakunnan koko eteläosan ja rajoittuu rinteeseen, josta vedet virtaavat
pohjoista kohti.
Tässä piirissä on noin neljätuhatta asukasta, ja sen pääpaikkana on
Tandilin kylä vuoren pohjoisten huippujen juurella Independancen linnan
suojassa; sillä on jokseenkin suotuisa sijaintipaikka Chapaleofun
suurehkon joen varrella. Erikoinen ominaisuus, jonka Paganel varmaankin
tiesi, oli se, että tässä kylässä asuu pääasiallisesti ranskalaisia
baskeja ja italialaisia siirtolaisia. Juuri Ranska perustikin
ensimmäiset muukalaissiirtolat tähän osaan La Platan alankoa. Vuonna
1828 rakennettiin ranskalaisen Parchappen toimesta Independancen linna
suojelemaan maata intiaanien alituisia hyökkäyksiä vastaan. Häntä
avusti tässä yrityksessä ensiluokkainen tiedemies, Alcide d'Orbigny,
joka on parhaiten tuntenut, tutkinut ja kuvannut kaikki Etelä-Amerikan
eteläiset alueet.
Tandilin kylä on verrattain tärkeä paikka. _Galereilla_, suurilla,
härkien vetämillä ja tasangon teille hyvin soveltuvilla rattailla,
sieltä pääsee kahdessatoista päivässä Buenos Airesiin, ja siitä johtuu
varsin vilkas kauppa; kylä lähettää kaupunkiin estanciojensa karjaa,
saladerojensa suolalihaa ja intiaaniteollisuuden erikoisia tuotteita,
kuten pumpulikankaita, villakudoksia, nahanpunojien kysyttyjä teoksia
ja muuta sellaista. Paitsi muutamia varsin mukavia taloja on Tandilissa
myös kouluja ja kirkkoja tämän ja tulevan elämän opetusta varten.
Kerrottuaan kaiken tämän Paganel lisäsi, että Tandilin kylästä
epäilemättä saataisiin kaivatut tiedot; sitä paitsi linnassa on aina
osasto kansallista sotaväkeä. Glenarvan vei siis hevoset jokseenkin
asialliselta näyttävän _fondan_ talliin; sen jälkeen Paganel, majuri,
Robert ja hän lähtivät Thalcaven saattamina Independancen linnaa kohti.
Muutamassa minuutissa noustuaan erään vuoren harjalle he saapuivat
ulkoportille, jota argentiinalainen vahtisotilas jokseenkin
huolimattomasti vartioi. He pääsivät sisään vaivattomasti, mikä osoitti
joko suurta huolettomuutta tai varmaa turvallisuutta.
Muutamia sotilaita oli parhaillaan harjoituksissa linnan ulkopihalla;
mutta vanhin näistä sotilaista oli kahdenkymmenen, nuorin tuskin
seitsenvuotias. Totta puhuen oli siinä tusina lapsia ja nuoria poikia,
jotka suorittivat tehtävänsä aika hyvin. Heidän univormunaan oli
nahkavyöllä vyötärölle sidottu juovikas paita; housuista, sukista tai
skotlantilaisesta housuhameesta ei ollut puhettakaan, varsinkin kun
lämmin ilmanala salli näin kevyen asun. Paganel sai heti hyvän
käsityksen hallituksesta, joka ei tuhlannut varojaan turhuuteen.
Jokaisella näistä nuorista pojista oli nallipyssy ja sapeli,
jälkimmäinen liian pitkä ja pyssy liian raskas poikasille. Kaikilla oli
päivettyneet kasvot ja sukulaisuudesta kertovat piirteet. Opettava
korpraali, joka heitä komensi, oli myös toisten näköinen. Heidän täytyi
olla ja he olivatkin kaksitoista veljestä, jotka tekivät temppuja
kolmannentoista johdolla.
Se ei kummastuttanut Paganelia; hän tunsi argentiinalaisen tilastonsa
ja tiesi, että täällä lasten keskimäärä perhettä kohti on yli yhdeksän;
mutta enemmän häntä hämmästytti nähdä näiden pikkusotilaiden
harjoittelevan ranskalaiseen malliin ja suorittavan lataustemput täysin
täsmällisesti kahdellatoista otteella. Lausuttiinpa korpraalin
komentosanatkin usein maantieteilijän äidinkielellä.
-- Sepä on omituista, hän sanoi.
Mutta Glenarvan ei ollut tullut Independancen linnaan katsomaan
poikasten aseharjoitusta, vielä vähemmän keskustelemaan heidän
kansallisuudestaan tai alkuperästään. Niinpä hän ei antanut Paganelille
aikaa sen enempää kummastella, vaan pyysi häntä kysymään varusväen
päällikköä. Paganel teki niin, ja yksi argentiinalaisista sotilaista
lähti pientä, kasarmina käytettyä rakennusta kohti.
Hetken kuluttua saapui komentaja itse, viisikymmenvuotias, voimakas,
sotilaallisen ryhdikäs, karkeaviiksinen mies, jolla oli ulkonevat
poskipäät, harmahtavat hiukset ja käskevä katse, ainakin mikäli hänen
lyhytvartisesta piipustaan tupruavan savun seasta saattoi huomata.
Hänellä oli Paganelin mielestä hyvin samanlainen kävelytapa kuin
vanhoilla aliupseereilla hänen kotimaassaan.
Thalcave kääntyi komentajan puoleen ja esitteli hänelle lordi
Glenarvanin ja hänen seuralaisensa. Puhuessaan komentaja tarkasteli
herkeämättä Paganelia kiusallisen itsepintaisesti. Tiedemies ei
käsittänyt, mitä tämä sillä tarkoitti, ja aikoi juuri kysyä sitä, kun
toinen arastelematta tarttui hänen käteensä ja lausui ilahtuneena
maantieteilijän kielellä:
-- Ranskalainen?
-- Niin, ranskalainen! Paganel vastasi.
-- Hauska tavata! Tervetuloa, tervetuloa! Minä olen myös ranskalainen,
komentaja lausui pudistaen tiedemiehen kättä todellakin huolestuttavan
voimakkaasti.
-- Onko hän teidän ystäviänne? majuri kysyi Paganelilta.
-- Tietenkin! tämä vastasi ylväästi. -- Onhan minulla ystäviä kaikissa
viidessä maanosassa.
Ja vapautettuaan vaivoin kätensä sitä puristavista elävistä pihdeistä
hän aloitti kaikkien sääntöjen mukaisen keskustelun vahvan komentajan
kanssa. Glenarvan olisi mielellään ottanut välillä esiin oman asiansa,
mutta sotilas kertoi elämäntarinansa eikä olisi suvainnut keskeytystä.
Saatiin tietää, että tämä kunnon mies oli lähtenyt Ranskasta kauan
sitten. Äidinkieltään hän ei enää puhunut sujuvasti: tosin hän ei ollut
unohtanut sanoja, mutta ei osannut sulavasti yhdistellä niitä. Hän
puhui melkein kuin Ranskan siirtomaiden neekeri. Mutta näinkin saivat
hänen vieraansa pian tietää, että Independancen linnan komentaja oli
ranskalainen kersantti, entinen Parchappen alainen.
Hän ei ollut enää jättänyt linnaa sitten sen rakentamisen vuonna 1828,
ja nyt hän oli sen päällikkö Argentiinan hallituksen suostumuksella.
Hän oli viisikymmenvuotias ja kansallisuudeltaan baski; hänen nimensä
oli Manuel Ipharaguerre. Hän ei siis ollut espanjalainen, vaikka
läheltä piti. Vuotta jälkeen maahantulonsa oli kersantti Manuel
hankkinut kansalaisoikeudet, astunut Argentiinan armeijan palvelukseen
ja nainut kunnon intiaaninaisen, joka nyt imetti kuuden kuukauden
vanhoja kaksosia. Poikia tietenkin, sillä kersantin elämänkumppani ei
olisi katsonut sopivaksi antaa hänelle tyttöjä. Manuel ei tunnustanut
muuta säätyä kuin sotilaan, ja hän toivoi ajan ja Jumalan avulla
voivansa tarjota tasavallalle kokonaisen komppanian nuoria sotilaita.
-- Tässä! hän sanoi. -- Hyvä poika. Hyvä sotamies. José. Juan. Miquele.
Pepe. Pepe seitsemän vuotta. Puree jo itse lovet patruunoihin!
Kuullessaan itseään kiitettävän Pepe löi pienet jalkansa yhteen ja teki
kiväärillä kunniaa täysin moitteettomasti.
-- Hän pääsee pitkälle, kersantti lisäsi. -- Kerran eversti tai
kenraali.
Kersantti Manuel oli niin innostunut, että hänen kanssaan ei olisi
voinut väitellä sotilasammatin etevämmyydestä tai hänen sotaisten
jälkeläistensä tulevaisuudesta. Hän oli onnellinen, ja kuten Goethe
sanoo: -- Mi huvitusta sulle toi, ei kuvitusta olla voi.
Koko tämä juttu kesti runsaan neljännestunnin Thalcaven suureksi
kummastukseksi. Intiaani ei voinut käsittää, että yhdestä kurkusta
saattoi lähteä sellaista sanatulvaa. Kukaan ei keskeyttänyt komentajaa.
Kun kumminkin jokainen kersantti, ranskalainenkin, kerran vaikenee,
niin Manuelkin vaikeni vihdoin, pyydettyään vieraitaan tulemaan
asuntoonsa. Nämä alistuivat esittäytymään rouva Ipharaguerrelle, joka
heistä tuntui olevan "kunnon ihminen", mikäli tätä vanhan maailman
sanaa voi käyttää intiaaninaisesta puhuttaessa.
Kun kersantin mieliksi oli tehty kaikki, mitä hän tahtoi, hän kysyi
vierailtaan, mikä hänelle tuotti heidän käyntinsä kunnian. Silloin, jos
milloinkaan, se oli aika selittää. Paganel selvitti hänelle ranskaksi
koko matkan pampan halki ja lopuksi tiedusteli, minkä vuoksi intiaanit
olivat jättäneet maan.
-- Ah...! eikö ketään! kersantti vastasi kohauttaen olkapäitään. --
Tosiaankin...! Vai ei ketään...! Meikäläisten täytyy istua kädet
ristissä ... ei ole mitään tekemistä!
-- Mutta mikä siihen on syynä?
-- Sota.
-- Sotako?
-- Niin. Sisällissota...
-- Sisällissotako? toisti Paganel, joka huomaamattaan hoki kuin
neekeri.
-- Niin. Sota paraguaylaisten ja buenosairesilaisten välillä, kersantti
vastasi.
-- Entäs intiaanit?
-- No, kaikki intiaanit pohjoisessa, kenraali Floresin selän takana.
Intiaanit rosvoja, ryöstävät.
-- Entä heimopäälliköt?
-- Päälliköt mukana.
-- Mitä! Catrielko?
-- Catriel.
-- No Calfucura?
-- Calfucura.
-- Entä Janchetrutz?
-- Janchetrutz samoin!
Tämä vastaus tulkittiin Thalcavelle, joka nyökäytti päätään
hyväksyvästi. Thalcave joko ei tiennyt tai oli unohtanut, että raivosi
sisällissota, joka myöhemmin johti Brasilian väliintuloon ja aiheutti
suuret menetykset tasavallan molemmille puolueille. Intiaaneilla oli
vain etua näistä keskinäisistä kamppailuista eivätkä he voineet jättää
niin mainiota ryöstötilaisuutta käyttämättä. Kersantti ei todella
erehtynytkään selittäessään pampan autiuden syyksi Argentiinan
pohjoismaakunnissa raivoavan sisällissodan.
Mutta tämä tapaus kumosi Glenarvanin suunnitelmat, jotka näin ollen
menivät myttyyn. Jos näet Harry Grant oli heimopäälliköiden vankina,
hänet oli viety heidän mukanaan pohjoisrajoille saakka. Mistä ja miten
hänet voisi löytää sieltä? Oliko lähdettävä vaaralliselle ja jokseenkin
hyödyttömälle etsintäretkelle pampan pohjoisrajalle asti? Se oli
kohtalokas päätös, jota oli vakavasti harkittava.
Mutta kersantille voitiin tehdä vielä yksi tärkeä kysymys, ja se
juolahti majurin mieleen, kun hänen ystävänsä katselivat toisiaan
äänettöminä.
-- Onko kersantti kuullut puhuttavan, että pampan heimopäälliköt
pitivät joitakin eurooppalaisia vankeinaan?
Manuel mietti hetken kuin tarkistaen muistiansa.
-- Kyllä, hän sanoi vihdoin.
-- Ah! Glenarvan huudahti uuden toivon herätessä hänen mielessään.
Paganel, MacNabbs, Robert ja hän kokoontuivat kersantin ympärille.
-- Puhukaa, puhukaa! he sanoivat katsellen häntä silmät hehkuen.
-- Siitä on muutamia vuosia, Manuel vastasi, -- niin ... niin on ...
eurooppalaisia vankeja ... mutta en ole koskaan nähnyt...
-- Muutamia vuosia, Glenarvan huomautti, -- te erehdytte... Haaksirikon
aikamäärä on tarkka... _Britannia_ hukkui kesäkuussa 1862... Siitä ei
siis ole täyttä kahta vuotta.
-- Oh, on enemmän, mylord.
-- Mahdotonta! Paganel huudahti.
-- On varmaan! Se oli Pepen syntymän aikana... Niitä oli kaksi miestä.
-- Ei, kolme! Glenarvan sanoi.
-- Kaksi, kersantti vastasi välittömästi.
-- Kaksi! Glenarvan kummasteli. -- Kaksi englantilaistako?
-- Ei, kersantti vastasi. -- Kuka puhuu englantilaisista? Ei ... yksi
ranskalainen ja yksi italialainen.
-- Yksi italialainenko, jonka pojuchit tappoivat? Paganel huudahti.
-- Niin, ja minä kuulin jälkeenpäin ... ranskalainen pelastui.
-- Pelastui! Robert huudahti henkeään pidättäen.
-- Niin, pelastui intiaanien käsistä, Manuel vastasi.
Kaikki katsahtivat tiedemieheen, joka epätoivoisen näköisenä löi
otsaansa.
-- Ah, nyt ymmärrän! hän sanoi vihdoin. -- Kaikki on selvää, kaikki
selvenee!
-- Mutta mistä on puhe? Glenarvan tiedusteli levottomana ja
malttamattomana.
-- Ystäväni, Paganel vastasi tarttuen Robertin käteen, - meidän on
alistuttava suureen pettymykseen! Me olemme väärillä jäljillä! Asia ei
koske lainkaan kapteenia, vaan erästä maanmiestäni, jonka toverin,
Marco Vazellon, pojuchit todella tappoivat. Se ranskalainen joutui
niiden julmien intiaanien mukana monta kertaa Coloradon rannoille
saakka, mutta päästyään onnellisesti karkaamaan heidän käsistään hän
palasi Ranskaan. Luullen olevamme Harry Grantin jäljillä olemmekin
seuranneet nuoren Guinnardin jälkiä.[18]
Syvä hiljaisuus seurasi tätä selitystä. Erehdys oli ilmeinen. Kersantin
antamat tiedot, vangin kansallisuus, hänen kumppaninsa murha, hänen
karkaamisensa intiaanien käsistä, kaikki nämä seikat tekivät sen
kouraantuntuvaksi.
Glenarvan katsoi Thalcavea hämmentyneenä. Silloin alkoi intiaani puhua:
-- Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan kolmesta englantilaisesta
vangista?
-- En koskaan, Manuel vastasi. -- Siitä olisi kyllä kuultu
Tandilissa ... minä tietäisin sen... Ei, sellaista ei ole tapahtunut...
Tämän varman vastauksen jälkeen ei Glenarvanilla ollut mitään tekemistä
Independancen linnassa. Hänen kumppaninsa ja hän lähtivät siis pois
kiitettyään kersanttia ja puristettuaan hänen kättään.
Glenarvan oli masentunut tästä toiveidensa täydellisestä romahduksesta.
Robert käveli hänen rinnallaan mitään puhumatta, silmät kosteina
kyynelistä. Glenarvan ei löytänyt sanoja lohduttaakseen häntä. Paganel
mutisi itsekseen käsillään elehtien. Majuri puristi huuliaan tiukasti
yhteen. Mitä Thalcaveen tuli, hänen itserakkautensa intiaanina näytti
saaneen kolauksen väärille jäljille eksymisestä. Mutta kukaan ei
ajatellutkaan moittia häntä niin ymmärrettävästä erehdyksestä.
Palattiin fondaan.
Illallinen oli murheellinen. Tosin kukaan näistä uljaista ja
uhrautuvista miehistä ei pahoitellut niin monia suotta nähtyjä vaivoja,
turhaan kestettyjä vaaroja. Mutta kaikki katsoivat menestyksen toivon
tällä hetkellä kokonaan hävinneen. Vai voisiko kapteeni Grant löytyä
Tandil-vuoriston ja meren väliltä? Ei. Jos joku olisi joutunut
intiaanien vangiksi Atlantin rannikolla, kersantti Manuel olisi
epäilemättä saanut siitä tiedon. Senlaatuinen tapahtuma ei voi jäädä
huomaamatta niiltä alkuasukkailta, jotka alituisesti käyvät kauppaa
Tandilin ja Negro-virran suulla olevan Carmenin välillä. Ja Argentiinan
tasangolla kulkevat tietävät kaiken, kaikki kerrotaan. Ei voinut tehdä
mitään muuta kuin viipymättä lähteä _Duncanin_ kanssa sovitulle
kohtaamispaikalle Medanon niemen luo.
Tällä välin oli Paganel pyytänyt Glenarvanilta sitä asiakirjaa, joka
oli vienyt heidän etsintänsä näin surkeasti harhaan. Hän luki sen
uudelleen, voimatta salata suuttumustaan. Hän koetti keksiä uutta
selitystä.
-- Tämä asiakirjahan on kuitenkin täysin selvä, Glenarvan lausui. --
Siitä selviää mitä ratkaisevimmalla tavalla kapteenin haaksirikko ja
paikka, jossa hän joutui vangiksi!
Eipä selviäkään, ei! maantieteilijä väitti lyöden nyrkkinsä pöytään. --
Ei, sata kertaa ei! Kun Harry Grant ei ole pampalla, niin hän ei ole
Amerikassa. Mutta missä hän siis on, se täytyy löytyä tästä paperista,
ja se löytyy siitä, ystäväni, tai minä en enää ole Jacques Paganel!