Kun jälleennäkemisen ensi riemusta oli toinnuttu tajusivat Paganel,
Austin, Wilson, Mulrady, kaikki, jotka olivat jääneet jälkijoukkoon,
majuri MacNabbsia ehkä lukuunottamatta, että he olivat nääntymäisillään
janoon. Onneksi Guamin ei ollut kaukana. Niinpä lähdettiin jatkamaan
matkaa, ja kello seitsemän aikaan aamulla saapui retkikunta ramadan
lähelle. Nähdessään sen edustalle kertyneet susien raadot heidän oli
helppo ymmärtää hyökkäyksen rajuus ja puolustuksen uljuus.
Kun matkamiehet olivat kyllikseen virkistäytyneet, he ryhtyivät ramadan
aitauksessa syömään suurenmoista aamiaista. Nandu-viipaleet myönnettiin
mainioiksi ja kuoressaan paistettu vyötiäinen harvinaiseksi herkuksi.
-- Olisi kiittämättömyyttä kaitselmusta kohtaan, jos tätä söisi vain
sen verran, että nälkä lähtee, Paganel sanoi. -- Tätä pitää syödä
vatsan täydeltä.
Ja hän söi suorastaan kuin ahmatti eikä voinut siitä pahoin, sillä hän
joi runsaasti Guaminin raikasta vettä, jolla hänen mielestään oli
erinomaisia ruokaa sulattavia ominaisuuksia.
Kello kymmenen aikaan aamulla Glenarvan, joka ei tahtonut toistaa
Hannibalin hairahdusta Capuan luona, antoi lähtömerkin. Nahkaleilit
täytettiin vedellä ja lähdettiin matkaan. Virkistyneet hevoset kulkivat
halukkaasti, joten melkein koko päivä edettiin lyhyttä neliä. Maa oli
kosteampaa ja vehmaampaa, mutta yhä vain autiota. Marraskuun 2. ja S.
päivänä ei tapahtunut mitään erikoista, ja illalla majoittuivat
pitkästä matkasta väsyneet vaeltajat pampan reunalle, Buenos Airesin
maakunnan rajalle. He olivat lähteneet Talkahuanon lahdelta 14. päivänä
lokakuuta; niinpä he siis olivat kahdessakymmenessä päivässä kulkeneet
yli seitsemänsataa kilometriä eli lähes kaksi kolmannesta koko
matkasta.
Seuraavana aamuna ylitettiin se sopimuksenvarainen raja, joka erottaa
Argentiinan tasangot pampa-alueista. Siellä Thalcave toivoi tapaavansa
ne heimot, joiden käsissä hän uskoi kapteeni Harry Grantin ja hänen
molempien vankitoveriensa olevan.
Niistä neljästätoista maakunnasta, jotka kuuluvat Argentiinan
tasavaltaan, on Buenos Aires laajin ja väkirikkain. Sen raja ulottuu
intiaanien alueille etelässä 64. ja 65. asteen välillä. Maaperä on
hämmästyttävän hedelmällistä. Ilmanala on erinomaisen terveellinen
tällä tasangolla, joka on ruohojen ja pensasmaisten palkokasvien
peitossa ja ulottuu melkein aivan vaakasuorana Tandilin ja Tapalquemin
vuoriharjanteiden juurelle saakka.
Lähdettyään Guaminilta matkamiehet totesivat suureksi mielihyväkseen
lämpötilan tuntuvasti parantuneen. Se ei noussut keskimäärin yli
seitsemäntoista asteen Celsiusta, sillä Patagoniasta päin puhalsi
voimakkaita ja kylmiä tuulia, jotka pitävät siellä ilmaa alituisessa
liikkeessä. Niinpä eläimillä ja ihmisillä ei ollut mitään valittamista,
heidän kärsittyään niin paljon kuivuudesta ja kuumuudesta. Kuljettiin
eteenpäin innokkaasti ja toiveikkaina. Mutta Thalcaven sanoista
huolimatta näytti maa olevan aivan asumaton tai tarkemmin sanoen
asukkaista tyhjentynyt.
Matkamiesten itäänpäin suuntautuva reitti sivuutti tai leikkasi usein
pieniä laguuneja, joissa oli milloin suolatonta, milloin suolansekaista
vettä. Niiden rannoilla ja pensaiden suojassa hyppeli keveitä
hippiäisiä ja iloiset leivot livertelivät yhdessä _tangarien_ kera,
jotka kilpailivat väriloistossa välkkyvien kolibrien kanssa. Nämä sirot
linnut lepattivat hilpeästi, kiinnittämättä huomiota sotaisiin
kottaraisiin, jotka komeilivat rannoilla punaisine olkalappuineen ja
rintoineen. Okaisissa pensaissa keinui _annubien_ irrallinen pesä kuin
kreolittaren riippumatto, ja järvien rannoilla marssi uhkeita
flamingoja säännöllisin välein, levitellen tulenvärisiä siipiään
tuuleen. Täällä nähtiin niiden kolmenkymmenen sentin korkuisia,
katkaistun kartion muotoisia pesiä tuhansittain ryhmissä, ikään kuin
pienenä kaupunkina. Flamingot eivät sanottavasti välittäneet
matkamiesten lähestymisestä. Sitä vastoin tiedemies Paganel ei jättänyt
niitä rauhaan.
-- Jo kauan, hän sanoi majurille, -- olen kovasti halunnut nähdä
flamingon lentävän.
-- Vai niin, majuri sanoi.
-- Ja kun nyt sattuu tilaisuus, käytän sitä hyväkseni.
-- Tehkää niin, Paganel.
-- Tulkaa mukaani, majuri. Tule sinäkin, Robert. Minä tarvitsen
todistajia.
Ja Paganel jätti kumppaninsa jatkamaan eteenpäin ja lähti Robert
Grantin ja majurin seuraamana lintujoukkoa kohti.
Tultuaan sopivan matkan päähän hän ampui laukauksen tyhjää ruutia,
sillä hän ei olisi tarpeettomasti vuodattanut edes linnun verta, ja
kaikki linnut lähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta lentoon Paganelin
tarkkaillessa niitä tiiviisti silmälasiensa läpi.
-- No, hän sanoi majurille lintuparven kadottua, -- näittekö niiden
lentävän?
-- Näin toki, MacNabbs vastasi, -- täytyihän se nähdä, ellei ole sokea.
-- Muistuttivatko ne teidän mielestänne lentäessään sulitettuja nuolia?
-- Ei vähääkään.
-- Ei ensinkään, Robert vahvisti.
-- Siitä olinkin varma, tiedemies selitti tyytyväisen näköisenä. --
Mutta se ei ole estänyt vaatimattomista ihmisistä vaateliainta,
kuuluisaa kansalaistani Chateaubriandia tekemästä tätä väärää vertausta
flamingoista ja nuolista! Ah, Robert, vertaus, pane se mieleesi, on
vaarallisin kielikuva, mitä tunnen. Kavahda sitä koko elämäsi aikana
äläkä käytä sitä kuin äärimmäisessä hädässä.
-- Te olette siis tyytyväinen kokeeseenne? majuri kysyi.
-- Ihastunut.
-- Ja minä myös; mutta kannustakaamme hevosiamme, sillä teidän kuuluisa
Chateaubriandinne on saanut meidät jäämään pari kilometriä muista
jälkeen.
Saavuttaessaan kumppaninsa Paganel tapasi Glenarvanin innokkaassa
keskustelussa intiaanin kanssa, jota hän ei näyttänyt ymmärtävän.
Thalcave oli usein pysähtynyt tähyämään taivaanrantaa, ja joka kerta
hän oli näyttänyt hyvin hämmästyneeltä. Glenarvan, jolla ei ollut
apunaan tavallista tulkkiaan, oli turhaan koettanut kysellä asiaa
intiaanilta. Niinpä hän heti tiedemiehen huomattuaan huusi tälle jo
kaukaa:
-- Tulkaa tänne, hyvä Paganel, Thalcave ja minä emme ymmärrä toisiamme!
Paganel keskusteli muutaman minuutin intiaanin kanssa ja kääntyi sitten
Glenarvanin puoleen sanoen:
-- Thalcave ihmettelee erästä tosiaankin outoa seikkaa.
-- Mitä sitten?
-- Sitä, ettei näy intiaaneja tai jälkeäkään heistä näillä tasangoilla,
joilla heitä tavallisesti samoilee tuhkatiheään joko ajamassa
estancioilta varastamaansa karjaa tai menossa Andeille myymään
zorillomattojaan ja punottuja nahkaruoskiaan.
-- Ja mitä Thalcave arvelee tämän ilmiön syyksi?
-- Hän ei käsitä sitä; hän vain ihmettelee, siinä kaikki.
-- Mutta mitä intiaaneja hän odotti kohtaavansa tässä osassa pampaa?
-- Juuri niitä, joilla on ollut muukalaisia vankeina, Calfucuran,
Catrielin ja Janchetrutzin heimojen jäseniä.
-- Mitä väkeä ne ovat?
-- Heimojen päälliköitä, jotka olivat kaikkivaltiaita vielä
kolmekymmentä vuotta sitten, ennen kuin heidät työnnettiin vuorten
tuolle puolen. Siitä saakka he ovat alistuneet niin paljon kuin
intiaani voi alistua ja samoilevat sekä pampan että Buenos Airesin
maakunnan lakeuksia. Niinpä minusta samoin kuin Thalcavesta on perin
outoa, ettei heistä näy edes jälkiä maassa, jossa he yleisesti
harjoittavat salteadorien, rosvojen ammattia.
-- Mitä meidän näin ollen on tehtävä? Glenarvan kysyi.
-- Minä kysyn, Paganel vastasi.
Ja hetken keskusteltuaan Thalcaven kanssa hän sanoi:
-- Hän ehdottaa seuraavaa, mikä tuntuu minusta hyvinkin järkevältä.
Meidän on jatkettava matkaamme itään Independancen linnaan saakka -- se
on matkamme varrella -- ja ellemme siellä saa tietoja kapteeni
Grantista, saamme ainakin tietää, minne Argentiinan tasangon intiaanit
ovat joutuneet.
-- Onko tuo Independancen linna kaukanakin? Glenarvan tiedusteli.
-- Ei, se on Tandil-vuoristossa, noin sadan kilometrin päässä.
-- Ja milloin olemme siellä?
-- Ylihuomenna illalla.
Tämä vastoinkäyminen huolestutti Glenarvania suuresti. Että pampalla ei
tavattu ainoatakaan intiaania, se oli todella odottamatonta.
Tavallisesti niitä on siellä liiaksikin. Jonkin aivan erikoisen seikan
oli siis täytynyt karkottaa heidät. Mutta jos Harry Grant oli jonkin
heimon vankina, oli ennen kaikkea tärkeätä tietää, oliko hänet
kuljetettu pohjoiseen vai etelään. Tämä epätietoisuus ei antanut
Glenarvanille rauhaa. Hinnasta mistä hyvänsä piti päästä kapteenin
jäljille. Niinpä oli parasta noudattaa Thalcaven neuvoa ja pyrkiä
Tandilin kylään. Siellä tavattaisiin ainakin joku, jonka kanssa
päästäisiin puheisiin.
Kello neljän aikaan illalla näkyi taivaanrannalla kumpu, joka näin
tasaisella maalla kävi vuoresta. Se oli Tapalquemin harjanne, jonka
juurella matkamiehet viettivät seuraavan yön. Tämän vuoren ylittäminen
seuraavana päivänä oli mitä helpoin asia maailmassa. Seurattiin
hiekkakumpareita loivasti kohoavalla maaperällä. Kordillieerien yli
kulkeneet eivät voineet katsoa sellaista harjannetta juuri miksikään;
tuskinpa hevosetkaan hiljensivät nopeaa vauhtiaan. Puolenpäivän aikaan
sivuutettiin autio Tapalquemin linna, ensimmäinen rengas siinä
linnoitusketjussa, joka oli rakennettu etelärajalle suojaksi
rosvoilevia alkuasukkaita vastaan. Mutta intiaaneista ei nähty
varjoakaan Thalcaven yhä suuremmaksi kummaksi. Kerran sentään, juuri
keskipäivällä, tähysteli kolme hyvillä hevosilla ja aseilla varustettua
ratsumiestä hetkisen tätä pientä joukkoa; mutta he eivät päästäneet
sitä lähelleen, vaan katosivat uskomattoman nopeasti. Glenarvan oli
raivoissaan.
-- Gauchoja, patagonialainen sanoi antaen näille alkuasukkaille saman
nimen, joka oli aiheuttanut majurin ja Paganelin riidan.
-- Ah, gauchoja, MacNabbs huomautti. -- No, Paganel, tänään ei puhalla
pohjoistuuli. Mitä te ajattelette niistä?
-- Minä ajattelen, että ne näyttävät selviltä rosvoilta, Paganel
vastasi.
-- Vai ainoastaan näyttävät? Paljonko tarvitaan lisää, jotta ne ovat
rosvoja, kunnon tiedemies?
-- Ei muuta kuin yksi askel, rakas majuri!
Paganelin tunnustusta seurasi yleinen nauru, joka ei häntä hämmentänyt,
vaan hän itse teki näistä intiaaneista hyvin omituisen huomautuksen.
-- Minä olen lukenut jostakin, hän sanoi, -- että arabialaisten suu on
julma kun taas katse on inhimillinen. Amerikkalaisen villin laita on
täysin päinvastoin. Heillä on erikoisen ilkeät silmät.
Varsinainen kasvonilmeisiin perehtynyt tiedemies ei olisi voinut
sattuvammin kuvata intiaanirotua.
Thalcaven ohjeiden mukaan kuljettiin tästedes yhtenäisenä ryhmänä,
sillä niin autiota kuin maa olikin, piti varautua yllätyksiin; mutta
tämä varokeino oli tarpeeton, ja illalla majoituttiin suureen, tyhjään
tolderiaan, jonne heimopäällikkö Catiel tavallisesti kokosi joukkonsa.
Maaperää tutkittuaan patagonialainen päätteli jälkien puutteesta, että
tolderia oli kauan aikaa ollut autiona.
Seuraavana päivänä olivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa jälleen
tasangolla; nyt tavattiin ensimmäiset estanciat, suuret
argentiinalaiset karjatilat, Tandil-vuoriston lähistöllä, mutta
Thalcave ei halunnut pysähtyä, vaan jatkaa matkaa suoraan Independancen
linnaan, jossa hän arveli saavansa tietoja etenkin tästä omituisesta
maan autioitumisesta.
Puita, jotka Kordillieereilta saakka olivat olleet kovin harvinaisia,
alkoi jälleen näkyä; ne olivat enimmäkseen istutettu vasta
eurooppalaisten saavuttua Amerikkaan. Siellä oli azedaracheja,
persikkapuita, poppeleita, raitoja, akaasioita, jotka kasvoivat
yksinäisinä, nopeasti ja hyvin, tavallisesti ympäröiden _corraleita_,
suuria paalutettuja karja-aitauksia. Laitumella oli itseään
lihottamassa tuhansittain härkiä, lampaita, lehmiä ja hevosia, joihin
kuumalla raudalla oli poltettu omistajan merkki, ja lähettyvillä oli
lukuisasti valppaita, suuria koiria niitä paimentamassa. Hiukan
suolapitoinen maaperä ulottuu vuorten juurelle saakka ja sopii
erinomaisesti karjalle, tuottaen mainiota rehua. Niinpä juuri sinne
etupäässä perustetaankin karjatiloja, joita hoitavat isännöitsijä ja
työnjohtaja, apunaan neljä alkuasukasta kutakin tuhatta päätä kohti.
Nämä miehet viettävät raamatun suurten paimenten elämää; heidän
karjansa ovat yhtä suuria, ehkäpä suurempia kuin ne, jotka täyttivät
Mesopotamian laitumet; mutta täällä puuttuu paimenelta perhe, ja pampan
suuret _estancerot_ ovat kaikin puolin raakojen kalakauppiaiden eikä
vähääkään raamatullisten patriarkkojen kaltaisia.
Tätä Paganel selitti laveasti kumppaneilleen ja juontui siitä erittäin
mielenkiintoisella tavalla vertailemaan eri rotuja. Onnistuipa hänen
herättää harrastusta itse majurissakin, joka ei sitä salannutkaan.
Paganel sai myös tilaisuuden huomauttaa omituisesta kangastusilmiöstä,
joka näillä tasaisilla seuduilla on hyvin tavallinen. Kaukaa estanciat
näyttivät suurilta saarilta; niitä ympäröivät poppelit ja raidat
kuvastuivat kirkkaaseen veteen, joka hävisi matkustajien lähestyessä;
mutta harhanäky oli niin elävä, että siihen ei voinut tottua.
Tänä päivänä, marraskuun 6:ntena, tavattiin useita estancioita ja myös
pari _saladeroa_. Niihin tuodaan rehevillä laitumilla lihomassa ollut
karja, ojentamaan kaulansa teurastajan veitselle. Saladero on, kuten
sen nimikin osoittaa, paikka, jossa lihat suolataan. Nämä tympeät
toimet alkavat kevään lopulla. Teurastajat lähtevät silloin etsimään
eläimiä corraleista, vangitsevat ne suopungeilla, joita he käyttelevät
perin taitavasti, ja kuljettavat sitten lauman saladeroon, missä
sadoittain härkiä, lehmiä ja lampaita sitten tapetaan, nyljetään ja
paloitellaan. Mutta usein härkä ei antaudukaan ilman vastarintaa.
Nylkijästä tulee silloin toreadori, härkä taistelija, ja tätä
vaarallista ammattia hän harjoittaa harvinaisen taidokkaasti ja, täytyy
sanoa, julmasti. Sanalla sanoen, tämä teurastus on inhottava näytelmä.
Ei mikään ole tympäisevämpää kuin saladeron ympäristö; karmean
aitauksen sisältä kuuluu löyhkäävien laumojen kyllästämässä ilmassa
teurastajan raakoja huutoja, koirien hurjaa haukuntaa, kuolevien
eläinten jatkuvaa ulinaa, samalla kun _urubut_ ja _aurat_, Argentiinan
tasangon korppikotkat, joita sadan kilometrin alalta on saapunut
tuhansittain, koettavat kahmaista teurastajien käsistä uhrien vielä
väriseviä sisälmyksiä. Mutta tällä hetkellä olivat saladerot hiljaisia,
rauhallisia ja asumattomia. Näiden jättiläisteurastusten aika ei ollut
vielä tullut.
Thalcave joudutti kulkua, sillä hän tahtoi vielä samana iltana ehtiä
Independancen linnaan, ja ratsastajien kannustamina, Thaukan esimerkkiä
seuraten kiitivät hevoset korkean ruohikon halki. Kohdattiin useita
taloja, jotka oli varustettu ampuma-aukoilla ja ympäröity syvillä
puolustuskaivannoilla; päärakennuksessa oli korkea parveke, jolta talon
sotilaallisesti järjestäytyneet asukkaat voivat vaihtaa laukauksia
tasangon rosvojen kanssa. Glenarvan olisi kenties täällä saanut
haluamiaan tietoja, mutta varminta oli mennä Tandilin kylään. Ei siis
pysähdytty. Kahlattiin Los Huesos-joen ja vähän kauempana Chapaleofun
yli. Pian tallasivat hevoset Tandil-vuoriston ensimmäisiä ruohoisia
rinteitä, ja tuntia myöhemmin näkyi kylä kapean laakson pohjalla, jota
hallitsivat Independancen linnan ampuma-aukoilla varustetut muurit.