PAMPA.

Argentiinan pampa-alue ulottuu 34.-40. asteelle eteläistä leveyttä.

Sana _pampa_ on araucanialaista alkuperää ja merkitsee ruohotasankoa,

joten se sopii juuri tälle seudulle. Sen länsiosan mimosapuut, sen

itäosan rehevät laitumet antavat sille erikoisen leimansa. Tämän

kasvullisuuden juuret ovat maakerrostumassa, joka peittää punertavaa

tai keltaista savihietapohjaa. Geologi löytäisi runsaita aarteita

penkoessaan näitä tertiäärikauden kerrostumia. Siellä piilee loppumaton

määrä vedenpaisumusta aikaisempia luita, joiden intiaanit arvelevat

kuuluneen hävinneiden vyötiäisten suurille heimoille, ja näiden

jätteiden alle on haudattu tämän alueen esihistoria.

Etelä-Amerikan pampa on maantieteellinen erikoisuus, kuten

Pohjois-Amerikan preeriat tai Siperian arot. Sen ilmasto on

mantereisempana sekä kuumempi että kylmempi kuin Buenos Airesin

maakunnan. Sillä, Paganelin selityksen mukaan, valtameri varastoi kesän

lämpöä ja luovuttaa sitä talven mittaan vähitellen takaisin. Siitä

johtuu, että saarilla on tasaisempi lämpö kuin mantereiden

sisäosilla.[16] Niinpä ei myöskään läntisen ruohoaavikon ilmasto ole

niin tasainen kuin rannikkoseuduilla Atlantin valtameren läheisyyden

vuoksi. Siinä tapahtuu äkkimuutoksia, jotka panevat lämpömittarin

elohopean lakkaamatta siirtymään asteesta toiseen. Syksyllä, toisin

sanoen huhti- ja toukokuussa, on usein rankkasateita. Mutta tähän

vuodenaikaan ilma oli hyvin kuivaa ja lämpöasteet kovin korkealla.

Lähdettiin matkaan päivän koittaessa, kun oli otettu selville suunta.

Puiden ja pensaiden sitoma maaperä oli kiinteä, ei ollut irtonaisia

hiekka-aaltoja maassa eikä tuulen pyörittelemiä pölypilviä ilmassa.

Hevoset kulkivat ripeää vauhtia, keskellä _paja-bravaa_, näiden

aavikkojen yleisintä ruohoa, joka antaa intiaaneille suojaa

myrskyjen aikana. Siellä täällä, mutta vähitellen yhä harvemmin

tavattiin kosteita noroja; niissä kasvoi pajuja ja erästä

_Gygnerium argenteum_-nimistä kasvia, joka viihtyy suolattoman veden

läheisyydessä. Silloin saivat hevoset nauttia raikkaasta vedestä,

käyttäen hyväkseen etua, kun tuli tilaisuus, ja sammuttaen janonsa

vastaisen varalta. Thalcave samosi edellä pensaiden läpi. Hän pelotteli

sillä tavoin pakosalle _cholinat_, mitä vaarallisimmat kyykäärmeet,

joiden purema tappaa härän alle tunnissa. Ketterä Thauka hyppeli

risukoiden yli ja auttoi isäntäänsä raivaamaan tietä perässä tuleville

hevosille.

Matka näillä tasaisilla ja mutkattomilla tasangoilla sujui niin ollen

helposti ja ripeästi. Ruohokenttien luonnossa ei ollut mitään

vaihtelua; ei kalliota, ei kivennyppylää sadankaan kilometrin piirissä.

Ei missään muualla tavattu niin suurta ja niin itsepäisesti jatkuvaa

yksitoikkoisuutta. Maiseman vaihteluista, luonnon yllätyksistä ei

varjoakaan. Täytyi olla Paganel, tiedemiesintoilija, joka näkee

näkemisen arvoista sielläkin, missä ei ole mitään nähtävää, voidakseen

kiinnostua yksityiskohdista. Mikä siis kiinnitti hänen huomiotaan. Hän

ei olisi voinut sanoa sitä. Korkeintaan joku pensas tai joku

ruohonkorsi. Se riitti panemaan liikkeelle hänen ehtymättömän

sanatulvansa ja aiheeksi ryhtyä opettamaan Robertia, joka aikansa

kuluksi kuunteli häntä.

Koko tämän päivän, joka oli 29. lokakuuta, levisi tasanko ratsastajien

edessä yhä vain samanlaisena. Kello kahden tienoissa sattui hevosten

kavioiden alle suuri joukko eläinten jäännöksiä. Suunnattoman

härkälauman haalistuneita luita kasoittain. Nämä jätteet eivät

jatkuneet mutkittelevana jonona, jollainen jää nääntyneiden ja matkan

varrella vähitellen kaatuneiden eläinlaumojen jälkeen. Niinpä ei kukaan

osannut selittää tätä luurankojen kasautumista verrattain pienelle

alueelle, ei edes Paganel, vaikka kuinkakin yritti. Hän kysyi siis

Thalcavelta, joka ei epäröinyt vastauksen antamisessa.

Paganelin huudahdus "mahdotonta"! ja patagonialaisen ilmeinen

vakuuttelu herättivät heidän matkakumppaneissaan suurta uteliaisuutta.

-- Mitä tämä siis on? he kysyivät.

-- Taivaan tuli, maantieteilijä vastasi.

-- Mitä! Salamako olisi saanut aikaan tällaisen tuhon! Tom Austin

sanoi. -- Iskeä maahan viisisataa päätä käsittävä lauma!

-- Niin Thalcave vakuuttaa, eikä hän puhu turhia. Minä puolestani uskon

sen, sillä Etelä-Amerikan pampan rajuilmat vievät voiton kaikista

muista. Kunpa vain emme saisi kokea niitä!

-- Nyt on aika kuuma, Wilson sanoi.

-- Lämpömittari osoittanee kolmekymmentä astetta varjossa, Paganel

vastasi.

-- Se ei minua ihmetytä, Glenarvan sanoi. -- Minä tunnen jo

sähköisyyden painostavan ruumistani. Toivokaamme, että tätä hellettä ei

kestä kauan.

-- Oi voi, Paganel sanoi, -- säänmuutoksesta ei ole toivoa, sillä

taivas on aivan pilvetön.

-- Sen pahempi, Glenarvan vastasi. -- sillä hevosemme ovat helteestä

näännyksissä. Onko sinun kovin kuuma, poikaseni? hän lisäsi, kääntyen

Robertin puoleen.

-- Ei, mylord, reipas pikkumies vastasi. -- Eihän lämmin luita riko.

Hyväähän lämmin vain tekee.

-- Varsinkin talvella, majuri huomautti mielissään, puhaltaen sikarinsa

savua taivasta kohti.

Illalla pysähdyttiin erään autioksi jätetyn _ranchon_, savella

tiivistetyistä oksista kyhätyn, olkikattoisen hökkelin luo; sen

vieressä oli puoliksi lahonnut paaluaitaus, joka kuitenkin riitti

suojelemaan hevosia kettujen yöllisiä hyökkäyksiä vastaan. Hevosilla ei

tosin ollut mitään pelättävää näiden eläinten puolelta, mutta ne

häijyläiset pureksivat poikki riimunvarret, ja hevoset lähtevät pakoon.

Muutaman askelen päähän ranchosta oli kaivettu kuoppa, jota oli

käytetty keittiönä, ja jossa oli kylmennyttä tuhkaa. Kalustona oli

penkki, kurja härännahkainen vuode, pata, paistinvarras ja

_maté_-kannu. Maté on eräänlaista teetä, jota juodaan yleisesti

Etelä-Amerikassa, varsinkin intiaanien keskuudessa. Se on tulella

kuivattujen lehtien haudetta, ja sitä nautitaan, kuten amerikkalaisia

juomia yleensä, olkipillistä imemällä. Paganelin pyynnöstä valmisti

Thalcave kulhollisen tätä juomaa, joka hyvin edullisesti täydensi

kuivia eväitä ja julistettiin mainioksi.

Seuraavana eli 30. päivänä lokakuuta nousi aurinko polttavassa sumussa

ja iski maahan kuumimmat säteensä. Helle oli tänä päivänä tosiaan

tavaton, eikä tasanko tarjonnut sitä vastaan minkäänlaista suojaa.

Siitä huolimatta jatkettiin rohkeasti matkaa itäänpäin. Monta kertaa

kohdattiin suuria karjalaumoja, jotka jaksamatta edes syödä tässä

hehkuvassa helteessä makailivat laiskoina nurmikolla. Vartijoista tai

paremmin sanoen paimenista ei ollut puhettakaan. Koirat, jotka ovat

tottuneet janon ahdistaessa imemään uuhia, valvoivat yksinään suuria

lehmä-, härkä- ja sonnirykelmiä. Nämä elukat ovat muutoin

säyseänluontoisia eivätkä tunne sitä vaistomaista kammoa punaista

kohtaan, joka on niiden eurooppalaisille serkuille ominainen.

-- Se johtuu varmaankin siitä, että ne syövät tasavallan ruohoa![17]

Paganel lausui ihastuneena ehkä hieman liian ranskalaiseen

leikinlaskuunsa.

Puolenpäivän aikaan tapahtui maisemassa joitakin muutoksia, jota sen

yksitoikkoisuuteen väsyneet silmät eivät voineet olla huomaamatta.

Nurmikot kävivät harvinaisemmiksi. Ruohon sijasta kasvoi laihaa

takkiaista ja kolmen metrin korkuisia jättiläisohdakkeita, jotka

olisivat saaneet maapallon kaikki aasit onnellisiksi. Siellä täällä

kasvoi vaivais-chavareja ja muita tummanvihreitä, kuiville seuduille

ominaisia okaisia pensaita. Tähän saakka oli ruohokentän savessa

säilynyt kosteus ylläpitänyt laitumia; ruohopeite oli vehmasta ja

runsasta; mutta sitten se paikoitellen nukkavieruna, monin kohdin

paljaaksi kuluneena päästi loimet näkyviin ja levitti nähtäväksi

maaperän kurjuuden. Näitä lisääntyvän kuivuuden merkkejä ei voitu olla

havaitsematta, ja Thalcave huomautti niistä.

-- Minä en ole tästä vaihdoksesta pahoillani, Tom Austin lausui; --

aina vain ruohoa ja ruohoa, se käy lopulta kyllästyttäväksi.

-- Niin, mutta missä aina on ruohoa, siellä on aina vettä, majuri

huomautti.

-- Oh, meillä ei ole hätää, Wilson sanoi, ainahan sitä matkan varrella

jokin joki tavataan.

Jos Paganel olisi kuullut tämän vastauksen, hän ei olisi ollut

ilmoittamatta, että Coloradon ja Argentinan vuoriston välillä ei ole

monta jokea; mutta tällä hetkellä hän selitti Glenarvanille erästä

ilmiötä, joka oli kiinnittänyt tämän huomion.

Jo jonkun aikaa oli ilma ollut täynnä savun hajua. Taivaanrannalla ei

kuitenkaan näkynyt tulta eikä kaukaista kuloa osoittavaa savua. Tälle

ilmiölle ei siis näyttänyt saatavan luonnollista selitystä. Pian

kuitenkin kävi palaneen ruohon haju niin väkeväksi, että se hämmästytti

kaikkia matkamiehiä, lukuunottamatta Paganelia ja Thalcavea.

Maantieteilijä, jota ei mikään tapahtuma saattanut pulaan, antoi

ystävilleen seuraavan vastauksen:

-- Me emme näe tulta, hän sanoi, -- mutta haistamme savua. No, ei savua

ilman tulta: se sananlasku on yhtä tosi Amerikassa kuin Euroopassa.

Niinpä on nyt jossakin tulta. Nämä ruoholakeudet ovat tosiaankin niin

laakeita, ettei mikään estä tuulen kulkua, vaan täällä saattaa usein

tuntea kulon hajua sadankahdenkymmenen kilometrin päähän.

-- Sadankahdenkymmenen kilometrinkö? majuri kysyi epäuskoisella

äänellä.

-- Ainakin, Paganel vakuutti. -- Mutta minä lisään, että nämä kulot

voivat levitä usein hyvin laajalle alalle.

-- Kuka sitten sytyttää ruoholakeuden palamaan? Robert kysyi.

-- Joskus ukkonen, kun ruoho on pitkällisestä helteestä kuivunut,

joskus taas ehdoin tahdoin intiaanit.

-- Mutta mitä varten?

-- He väittävät -- en tiedä, missä määrin heidän väitteessään on perää

-- että sellaisen kasken jälkeen laitumet kasvavat paremmin. Se olisi

siis keino elvyttää maaperän toimintaa tuhkan avulla. Omasta puolestani

luulen pikemminkin, että nämä kulot sytytetään niiden miljardien

hyönteisten hävittämiseksi, jotka rasittavat heidän karjojaan.

-- Mutta tämä raju keino, majuri sanoi, -- maksaa varmaankin monen

tasangolla harhailevan raavaankin hengen.

-- Tietysti, niitä palaa montakin. Mutta mitä se merkitsee niin

suuressa joukossa?

-- Minä en välitä niistä, MacNabbs vastasi, -- olkoon se intiaanien

asia, mutta ajattelen näillä tasangoilla vaeltavia matkustajia. Voihan

sattua, että heitäkin joutuu liekkien saarroksiin.

-- Totta kai, Paganel huudahti ilmeisen tyytyväisenä. -- Sattuuhan

joskus niinkin, eikä minusta olisi hullumpaa, jos saisi olla mukana

sellaisessa näytelmässä.

-- Katsokaapa tuota tiedemiestämme. Hän on valmis antautumaan tieteensä

vuoksi elävältä poltettavaksi! Glenarvan huomautti.

-- En sentään, rakas Glenarvan, mutta jokainenhan meistä on lukenut

Cooperinsa, ja Nahkasukka on meille opettanut keinon pysäyttää kulon

kitkemällä maasta ruohot muutamien metrien alalta ympärillämme. Mikään

ei ole sen yksinkertaisempaa. Niinpä en pelkää kulon lähenemistä, vaan

toivon sitä hartaasti!

Mutta Paganelin toivon ei sallittu toteutua, ja kun hän kuitenkin

paistui puoliksi, se johtui yksinomaan auringon sietämättömästä

kuumuudesta. Hevoset läähättivät tässä troopillisessa helteessä.

Siimestä ei voinut toivoakaan, vaikka joskus jokin pilvenhattara sattui

hehkuvan auringon eteen; silloin liukui varjo pitkin tasaista maata, ja

ratsumiehet koettivat hevosiaan yllyttäen pysytellä sen vilpoisessa

katveessa, jota länsituulet kiidättivät heidän edessään. Mutta hevoset

eivät olleet niin nopeita, vaan jäivät pian jälkeen, ja jälleen

paljastunut aurinko syyti uutta hehkua pampan kalkiksi palaneelle

kamaralle.

Kun Wilson oli sanonut, että heiltä ei tulisi puuttumaan vettä, hän ei

ollut ottanut lukuun sitä sammumatonta janoa, joka tämän päivän

kuluessa ahdisti hänen kumppaneitaan; lisätessään, että matkan varrella

aina kohdattaisiin joku joki, hän oli mennyt liian pitkälle. Itse

asiassa täällä ei ollut jokia, sillä maan tasaisuus ei suonut niille

soveliaita uomia, mutta intiaanien kaivamat keinotekoiset lammikotkin

olivat ehtyneet. Nähdessään kuivuuden oireiden lisääntyvän joka

kilometriltä, Paganel huomautti asiasta Thalcavelle ja kysyi, missä

tämä toivoi löytävänsä vettä.

-- Salinas-järvellä, intiaani vastasi.

-- Ja milloin saavumme sinne?

-- Huomenillalla.

Pampalla matkatessaan on argentiinalaisilla tapana kaivaa kaivoja, ja

muutaman metrin syvyydestä he tavallisesti löytävätkin vettä. Mutta kun

retkeilijöillä ei ollut mukana tähän tarvittavia työkaluja, he eivät

voineet turvautua tähän keinoon. Täytyi siis supistaa annoksia, ja

vaikka ei suorastaan näännyttykään janoon, kukaan ei saanut

täydellisesti sammuttaa sitä.

Illalla pysähdyttiin noin viidenkymmenen kilometrin taipaleen jälkeen.

Jokainen toivoi kunnon unta virkistyäkseen päivän rasituksista, mutta

juuri sen vei sääskien ja hyttysten lauma. Niiden ilmestyminen ennusti

tuulen muutosta, ja tuuli kääntyikin todella, mutta pohjoiseksi. Nämä

kiusalliset hyönteiset häviävät yleensä vain etelä- tai

lounaistuulessa.

Yhtä tyyni kuin majuri oli elämän pienissä vastoinkäymisissä, yhtä

kärttyisä oli Paganel, joka noitui kohtalon kiusantekoa. Hän kiroili

hyttysiä ja sääskiä ja kaipasi kovasti hapensekaista vettä, joka olisi

lievittänyt niiden pistosten kirvelyä. Vaikka majuri koetti häntä

lohduttaa sanomalla, että kun luonnontutkijoiden tietämän mukaan on

olemassa kolmesataatuhatta hyönteislajia, sopi katsoa itsensä

onnelliseksi, ettei ole tekemisissä kuin kahden kanssa, hän heräsi

perin huonolla tuulella.

Mutta häntä ei tarvinnut pyydellä jatkamaan matkaa heti

päivän koittaessa, sillä vielä samana päivänä oli määrä ehtiä

Salinas-järvelle. Hevoset olivat lopen uupuneita; ne olivat

kuolemaisillaan janoon; ja vaikka ratsastajat olivat supistaneet omia

annoksiaan ratsujen hyväksi, oli niille voitu antaa vain kovin vähän

juotavaa. Kuivuus oli vielä ankarampi ja helle yhtä sietämätön pölyä

tuovan pohjoistuulen, pampan samumin, puhaltaessa.

Tänä päivänä matkan yksitoikkoisuus keskeytyi hetkeksi. Mulrady, joka

kulki etunenässä, pyörsi takaisin ilmoittaen joukon intiaaneja olevan

lähistöllä. Tästä kohtaamisesta oltiin eri mieltä. Glenarvan ajatteli,

että nämä alkuasukkaat ehkä saattaisivat antaa tietoja _Britannian_

haaksirikkoisista. Thalcave puolestaan ei lainkaan riemastunut

aavikolla kuljeskelevien intiaanien kohtaamisesta, vaan piti heitä

rosvoina ja varkaina ja koetti karttaa heitä. Hänen ohjeidensa mukaan

retkikunta kokoontui tiiviimmäksi joukoksi, ja aseet pantiin kuntoon.

Täytyi olla valmiina kaiken varalta.

Pian tuli intiaanijoukko näkyviin. Siinä oli ainoastaan kymmenkunta

alkuasukasta, mikä rauhoitti patagonialaista. Intiaanit lähestyivät

noin sadan askelen päähän. Heidät saattoi helposti erottaa. He

kuuluivat nähtävästi siihen pampan heimoon, jonka kenraali Rosas vuonna

1833 oli lyönyt hajalle. Korkea, kaareva ja pysty otsa, kookas vartalo

ja oliivia muistuttava väri teki heistä uhkeita intiaanirodun

edustajia. Heillä oli guanakki- tai lammasnahkaiset vaatteet ja aseina,

lukuunottamatta kuuden ja puolen metrin pituista keihästä, puukkoja,

linkoja ja suopunkeja. Heidän kätevyytensä hevosten ohjaamisessa

osoitti heidän olevan taitavia ratsumiehiä.

He pysähtyivät sadan askelen päähän ja näyttivät neuvottelevan,

huudellen ja huitoillen. Glenarvan ratsasti heitä kohti. Mutta hän oli

edennyt tuskin kahta metriä kun joukko teki käännöksen ja katosi

uskomattoman nopeasti. Matkalaisten väsyneet hevoset eivät ikinä olisi

voineet saavuttaa heitä.

-- Lurjukset! Paganel huudahti.

-- He pakenivat liian nopeasti ollakseen kunniallista väkeä, MacNabbs

sanoi.

-- Mitä intiaaneja ne ovat? Paganel kysyi Thalcavelta.

-- Gauchoja, patagonialainen vastasi.

-- Gauchoja, Paganel toisti kääntyen tovereidensa puoleen, -- gauchoja!

Sitten meidän ei olisi tarvinnut olla niin varuillamme. Ei ollut mitään

pelättävää!

-- Miksei? majuri kysyi.

-- Koska gauchot ovat rauhallista väkeä.

-- Niinkö luulette, Paganel?

-- Varmasti; nuo pitävät meitä varkaina ja pakenivat sen vuoksi.

-- Minä luulen pikemminkin, että he eivät vain uskaltaneet hyökätä

meidän kimppuumme, Glenarvan vastasi pahoillaan siitä, ettei ollut

päässyt puheisiin näiden alkuasukaisten kanssa, olivatpa he muuten

minkälaisia tahansa.

-- Sitä mieltä olen minäkin! majuri sanoi -- ja ellen erehdy, eivät

gauchot suinkaan ole rauhallisia, vaan päinvastoin röyhkeitä ja hurjia

rosvoja.

-- Jopa nyt jotakin! Paganel huudahti.

Ja hän ryhtyi väittelemään innokkaasti tästä kansatieteellisestä

aiheesta, jopa niin innokkaasti, että sai majurin kiihtymään ja

lausumaan MacNabbsin sanomaksi tuiki tavattoman sanan:

-- Minä luulen, että te olette väärässä, Paganel!

-- Väärässä? tiedemies kummasteli.

-- Niin. Thalcavekin piti näitä intiaaneja varkaina, ja hänellä on

siihen jokin peruste.

-- Olkoon, mutta tällä kertaa on Thalcave erehtynyt, Paganel intti

äreänlaisesti. -- Gauchot ovat maanviljelijöitä ja paimenia eikä mitään

muuta, ja minä olen itse sanonut varsin huomattavassa kirjasessa samaa

pampan alkuasukkaista.

-- Sitten on siihen pujahtanut tämä erehdys, herra Paganel.

-- Erehdyskö, minun kirjaani, herra MacNabbs.

-- Hajamielisyydestä kukaties, majuri vastasi itsepäisenä, -- mutta

senhän voitte oikaista seuraavassa painoksessa.

Paganel oli syvästi loukkaantunut kuullessaan maantieteentuntemustaan

epäiltävän, jopa pilkattavankin ja kiivastui.

-- Tietäkää, herra, että minun teokseni eivät kaipaa sellaisia

oikaisuja!

-- Kyllä ainakin tässä kohdassa, MacNabbs intti härkäpäisesti.

-- Herra, te olette mielestäni tänään härnäilevä! Paganel lausui.

-- Ja te kärttyisä! majuri tokaisi.

Kina kiihtyi, kuten näkyy, odottamattoman kiivaaksi ja lisäksi asiasta,

joka tosiaan ei ollut sen arvoinen. Glenarvan katsoi sopivaksi ryhtyä

välittämään.

-- Herrat ovat ehdottomasti oikeassa molemmat: toinen härnää, toinen

ärtyy, mutta sallikaa minun sanoa, että kummastelen teitä kumpaakin.

Ymmärtämättä, mitä kiista koski, oli patagonialainen tietenkin

huomannut ystävysten nyt riitelevän.

Hän alkoi hymyillä ja sanoi rauhallisesti:

-- Se johtuu pohjoistuulesta.

-- Pohjoistuulesta! Paganel huudahti. -- Mitä hemmettiä pohjoistuulella

on tekemistä tämän asian kanssa?

-- Hyvinkin paljon, Glenarvan vastasi, -- sillä juuri pohjoistuuli on

saanut teidät huonolle tuulelle! Minä olen kuullut sanottavan, että se

Etelä-Amerikassa erikoisesti ärsyttää hermoja.

-- Pyhän Patrikin nimessä, Edward, te olette oikeassa! majuri lausui ja

purskahti nauramaan.

Mutta Paganel, joka oli tosiaan kimmastunut, ei hellittänyt, vaan

kääntyi Glenarvanin puoleen, jonka väliintulo tuntui hänestä vähän

liian leikkisältä.

-- Vai niinkö, mylord, että minun hermostoni on ärtynyt?

-- Niin, Paganel, se johtuu pohjoistuulesta, tästä samasta, joka

aiheuttaa rikoksia näillä aavikoilla niin kuin Välimerentuuli Rooman

tasangolla!

-- Rikoksia! tiedemies matki. -- Olenko minä rikollisen näköinen?

-- No, en nyt juuri sitä voi sanoa.

-- Sanokaa saman tien, että minä aion murhata teidät!

-- Niinpä niin, Glenarvan vastasi, voimatta pidättää nauruansa, -- sitä

ei voi tietää. Mutta onneksi pohjoistuuli kestää täällä vain yhden

päivän.

Tämän kuullessaan purskahtivat kaikki nauruun Glenarvanin mukana.

Silloin Paganel kannusti ratsuaan ja ratsasti kaikkien ohi

haihduttaakseen huonoa tuultaan. Neljännestunnin kuluttua hän ei enää

ajatellut koko asiaa.

Näin sumeni tiedemiehen hyväntuulisuus hetkiseksi; mutta kuten

Glenarvan oli sanonut, tämä heikkous johtui aivan ulkonaisesta syystä.

Kello kahdeksan aikaan illalla ilmoitti Thalcave, joka oli ratsastanut

jonkun matkaa edellä, saavuttavan kauan kaivatulle järvelle.

Neljännestunnin kuluttua laskeutui seurue alas Salinas-järven

rantatöyrästä. Mutta siellä odotti heitä raskas pettymys. Järvi oli

kuivunut.