Seuraavana eli 22. päivänä lokakuuta kello kahdeksan aamulla antoi
Thalcave lähtömerkin. 32. ja 48. leveysasteen välillä luisuu
Argentiinan alue lännestä itään; matkamiesten oli vain laskettava
loivaa alamäkeä mereen saakka.
Kun patagonialainen ei huolinut Glenarvanin tarjoamasta hevosesta,
lordi arveli hänen kulkevan mieluummin jalkaisin, kuten muutamien
oppaiden tapa on, ja epäilemättä hänen pitkät säärensä olisivat tehneet
kävelyn helpoksi. Mutta Glenarvan erehtyi.
Lähtöhetkellä Thalcave vihelsi omituisella tavalla. Läheisestä
metsiköstä ilmestyi heti uhkea argentiinalainen hevonen noudattaen
isäntänsä kutsua. Se oli moitteettoman kaunis eläin, väriltään ruskea,
ja näytti tanakalta, ylpeältä, rohkealta ja vilkkaalta; sillä oli kevyt
ja hienopiirteinen pää, suuret sieraimet levällään, kirkkaat silmät,
suuret polvet, hyvin ulkoneva säkä, korkea rinta, pitkät nilkat --
kaikki voimaa ja notkeutta osoittavia ominaisuuksia. Majuri, joka oli
asiantuntija, ihaili empimättä tätä pamparodun malliratsua, jossa hän
havaitsi jonkun verran yhtäläisyyttä englantilaisen metsästyshevosen
kanssa. Ratsun nimi oli "Thauka", joka patagonian kielessä merkitsi
"lintua", ja se ansaitsi todella tämän nimensä.
Kun Thalcave nousi satulaan, kimmahti hevonen pystyyn. Patagonialaista,
joka oli mestarillinen ratsastaja, oli suurenmoista katsella. Hänen
varusteisiinsa kuului kaksi Argentiinan tasangoilla käytettävää
metsästysasetta, _bola_ ja _lazo_. Edellisessä on kolme palloa sidottu
yhteen nahkahihnalla, joka on kiinnitetty satulan etuosaan. Intiaani
heittää nämä pallot usein sadankin askelen päästä ahdistamaansa eläintä
tai vihollista kohti niin tarkasti, että ne kietoutuvat tämän jalkoihin
ja kaatavat heti maahan. Se on hänen käsissään pelottava ase, ja hän
käyttelee sitä hämmästyttävän tarkasti. Lazo, suopunki, taas ei irtoa
milloinkaan heiluttajansa kädestä. Se on kymmenen metriä pitkä,
kahdesta nahansuikaleesta hyvin punottu köysi, joka päättyy
rautarenkaassa liukuvaan silmukkaan. Oikealla kädellä heitetään
silmukka ilmaan, ja vasemmalla pidellään suopungin muuta osaa, jonka
pää on lujasti kiinnitetty satulaan. Pitkä, selkähihnassa riippuva
pyssy täydensi patagonialaisen asevaraston.
Luontaisen sulavuutensa, reippautensa ja ylvään rentoutensa herättämää
ihailua huomaamatta Thalcave asettui joukon kärkeen, ja niin lähdettiin
matkaan, hevosten milloin nelistäessä, milloin kävellessä, sillä ravi
näytti olevan niille tuntematonta. Robert ratsasti hyvin tukevasti ja
sai Glenarvanin heti rauhoittumaan varmalla satulassa pysymisellään.
Pampatasanko alkaa jo Kordillieerien juurelta. Sen voi jakaa kolmeen
osaan. Ensimmäinen ulottuu Andien vuorijonosta neljänsadan kilometrin
levyisen, matalia puita ja pensaita kasvavan alueen yli. Toista, jonka
leveys on seitsemänsataakaksikymmentä kilometriä, peittää rehevä
ruohikko, joka päättyy kolmensadan kilometrin päässä Buenos Airesista.
Siitä mereen asti saa matkustaja kulkea pitkin suunnattomia tasankoja,
joilla kasvaa kylvömailasia ja ohdakkeita. Tämä on ruohoaavikkojen
kolmas alue.
Kordillieerien rotkoista lähtiessään Glenarvanin retkikunta kohtasi
aluksi suuren joukon hiekkaharjanteita, _medanoja_, jotka olivat kuin
aaltoja tuulen niitä lakkaamatta liikuttaessa, kun kasvien juuret eivät
niitä sido kiinni maahan. Tämä hieta on tavattoman hienoa; niinpä se
pienimmästäkin tuulenpuuskasta lähti lentämään keveänä pölynä tai
muodosti todellisia pilviä, jotka kohosivat hyvinkin korkealle. Tämä
näky oli silmille sekä mieluisa että kiusallinen: mieluisa, koska
mikään ei ollut hauskempaa kuin nuo ilmassa harhailevat pilvet, jotka
iskivät yhteen, sekoittuivat toisiinsa, painoivat toisiaan alas ja
nousivat taas ylös sanoin kuvaamattomassa sekasorrossa; kiusallinen,
koska näistä lukemattomista medanoista irtautui hienonhienoa pölyä,
joka tunkeutui silmäluomien alle, vaikka niitä yrittikin pitää
tiiviisti kiinni.
Tätä ilmiötä kesti suuren osan päivää pohjoistuulien puhaltaessa. Siitä
huolimatta kuljettiin nopeasti, ja kello kuuden aikaan näyttivät lähes
kuudenkymmenen kilometrin päähän jääneet Kordillieerit tummenneina
häipyvän illan usviin.
Matkamiehet olivat hieman väsyneitä matkastaan, jota oli arviolta
kertynyt viisikymmentäseitsemän kilometriä. Niinpä heistä olikin
mieluisaa päästä levolle. He leiriytyivät Neuquemin, erään koskisen,
sameavetisen, korkeiden, punervien kallioiden välissä virtaavan joen
rannalle. Neuquem, jota muutamat maantieteilijät nimittävät Ramidiksi,
toiset Comoeksi, saa alkunsa järvistä, jotka vain intiaanit tuntevat.
Yön ja seuraavan päivän kuluessa ei tapahtunut mitään erikoista
kerrottavaa. Kuljettiin nopeasti ja mukavasti. Tasainen maa ja
siedettävä lämpö tekivät etenemisen helpoksi. Puolenpäivän tienoilla
aurinko paistoi kuitenkin aika kuumasti. Illan tultua nousi lounaiselle
taivaanrannalle pilviseinä, joka oli varma merkki säänvaihdoksesta.
Patagonialainen ei voinut siitä erehtyä, ja hän viittasi sormellaan
maantieteilijälle taivaan läntistä rantaa.
-- Hyvä, minä tiedän, Paganel sanoi, ja jatkoi toveriensa puoleen
kääntyen: -- Tuuli on muuttumassa. Me saamme kokea hiukan _pamperoa_.
Ja hän selitti, että tällainen pampero on hyvinkin tavallinen
Argentiinan tasangoilla. Se on hyvin kuiva lounaistuuli. Thalcave ei
ollut erehtynyt, ja yöllä alkoi pampero puhaltaa melko tuimasti
suureksi rasitukseksi vain ohueen ponchoon verhotuille matkailijoille.
Hevoset laskeutuivat maahan, ja miehet painautuivat tiiviinä ryhmänä
niiden suojaan. Glenarvan pelkäsi matkan hidastuvan, jos tätä myrskyä
jatkuisi; mutta Paganel rauhoitti häntä, katsottuaan ilmapuntariaan.
-- Tavallisesti, hän sanoi, -- pampero aloittaa kolmipäiväisen myrskyn,
jonka elohopean laskeminen varmasti ennustaa. Mutta kun ilmapuntari
päinvastoin nousee, kuten nyt, se on ohi muutamien tuntien hurjien
puuskien jälkeen. Olkaa siis rauhassa, rakas ystäväni, päivän noustessa
taivas on jälleen kirkas.
-- Te puhutte kuin kirja, Paganel, Glenarvan vastasi.
-- Ja minä olen kirja, Paganel vastasi. -- Saatte vapaasti selailla
sitä niin paljon kuin haluatte.
Kirja ei erehtynyt. Kello yksi aamulla tuuli äkkiä taukosi, ja jokainen
saattoi nukahtaa saadakseen virkistävää lepoa. Seuraavana aamuna
noustiin reippaina ja virkeinä, Paganel varsinkin, joka äännähteli
espanjalaisia sanojansa hilpeän äänekkäästi ja venytteli jäseniään kuin
nuori koira.
Oli 24. päivä lokakuuta ja kymmenen päivää siitä, kun oli lähdetty
Talkahuoanosta. Sataviisikymmentä kilometriä oli vielä matkaa paikkaan,
jossa Colorado-virta leikkaa 37. leveysasteen, toisin sanoen kolmen
päivän taival. Koko tämän retken aikana Amerikan mantereen poikki lordi
Glenarvan pälyili tuskallisen tarkasti, olisiko alkuasukkaita lähellä.
Hän halusi tiedustella heiltä kapteeni Grantia patagonialaisen
välityksellä, jonka kanssa Paganel muuten alkoi tulla keskusteluissa
riittävästi toimeen. Mutta nyt kuljettiin intiaanien harvoin käyttämää
reittiä, sillä ne ruohoaavikon tiet, jotka vievät Argentiinan
tasavallasta Kordillieereille, ovat pohjoisemmassa. Eikä tavattukaan
vaeltelevia intiaaneja tai päällikkönsä alaisina eläviä, kiinteille
asumapaikoille asettuneita heimoja. Jos sattumalta joku harhaileva
ratsumies nähtiin kaukaa, tämä pakeni nopeasti, haluamatta asettua
yhteyteen tuntemattomien kanssa. Tällainen joukko saattoi tuntua
epäilyttävältä kenestä hyvänsä, joka sattui yksin vaeltamaan aavikolla,
rosvosta, jota viisaus käski olemaan varuillaan, hänen nähdessään
kahdeksan hyvin aseistettua ja varustettua miestä, niin kuin
matkustajastakin, joka näillä autioilla mailla saattoi pitää heitä
pahaa aikovana joukkona. Niinpä oli mahdotonta päästä kosketuksiin
kunniallisten ihmisten tai pahantekijöidenkään kanssa. Oli ikävä, ettei
tavattu edes _rastreadorien_, pampan rosvojen, joukkoa, vaikkapa
keskustelu olisi täytynyt aloittaa laukaustenvaihdolla. Mutta vaikka
Glenarvan tiedustelujensa vuoksi pahoitteli, ettei saanut tavata
intiaaneja, sattui kuitenkin eräs seikka, joka näytti merkillisesti
vahvistavan Grantin kirjeen tulkintaa.
Useita kertoja leikkasi retkikunnan noudattama suunta polkuja, muiden
muassa erästä varsin huomattavaakin tietä, joka vei Carmenista
Mendozaan. Sen tunsi kotieläinten, muulien, hevosten, lampaiden tai
härkien luista, jotka petolintujen puhdistamilla ja ilman valkaisemilla
jäännöksillään reunustivat sitä. Niitä oli tuhansittain, ja epäilemättä
useampien kuin yhden ihmisluurangon jäänteet olivat siellä eläinten
luiden joukossa.
Tähän saakka ei Thalcave ollut tehnyt ainoatakaan huomautusta tarkoin
noudatetusta reitistä. Hän ymmärsi kuitenkin, että kun se ei
suuntautunut millekään aavikon teistä, se ei lopulta veisi mihinkään
kaupunkiin tai kylään tai Argentiinan uutisasutukseen. Joka aamu
kuljettiin auringonnousua kohti poikkeamatta suoralta linjalta, ja joka
ilta oli aurinko laskiessaan tämän linjan vastakkaisessa päässä.
Oppaana täytyi Thalcaven siis oudoksua nähdessään, että hän ei
ainoastaan ollut opastamatta, vaan että häntä itseään opastettiin.
Mutta mikäli hän sitä oudoksui, hän pysyi intiaanien luontaiseen tapaan
vaiti eikä ollut tähän saakka huomauttanut mitään siitä, että oli
jätetty käyttämättä tavallisia polkuja. Mutta tänä päivänä, kun tultiin
yllämainitulle varsinaiselle tielle, hän pysäytti hevosensa ja kääntyi
Paganelin puoleen sanoen:
-- Carmenin tie.
-- Niin on, Thalcave, maantieteilijä vastasi puhtaimmalla espanjallaan,
-- tie Carmenista Mendozaan.
-- Emmekö kulje sitä? Thalcave kysyi.
-- Emme, Paganel vastasi.
-- Minnekäs menemme?
-- Aina vain itään.
-- Se ei vie minnekään.
-- Kuka tietää?
Thalcave vaikeni ja katseli tiedemiestä hyvin kummissaan.
Hän ei kuitenkaan otaksunut, että Paganel vähääkään laski leikkiä.
Intiaani, joka on itse aina vakava, ei koskaan kuvittele toisen
laskevan leikkiä.
-- Te ette siis ole matkalla Carmeniin? hän lisäsi hetken vaiettuaan.
-- Emme, Paganel vastasi.
-- Ettekä Mendozaan?
-- Emme sinnekään.
Tällä hetkellä Glenarvan, joka oli tullut Paganelin luo, kysyi häneltä,
mitä Thalcave sanoi ja miksi hän oli pysähtynyt.
-- Hän kysyi minulta, menemmekö joko Carmeniin tai Mendozaan, Paganel
vastasi, -- ja ihmettelee kovin kieltävää vastaustani kumpaankin
kysymykseensä.
-- Tosiaankin, meidän matkamme täytyy tuntua hänestä kovin oudolta!
Glenarvan huomautti.
-- Sen uskon. Hän sanoi; että me emme mene minnekään.
-- Kuulkaa, Paganel, ettekö voisi selittää hänelle meidän matkamme
tarkoitusta ja mitä varten meidän on kulkeminen aina vain itää kohti?
-- Se on perin vaikeaa, Paganel vastasi, -- sillä intiaani ei tiedä
mitään maan asteista, ja Grantin kirjeen kertomus tuntuisi hänestä
uskomattomalta jutulta.
-- Sanokaa, majuri lausui vakavasti, -- kertomustako hän ei ymmärrä vai
kertojaa?
-- Ah, MacNabbs, Paganel vastasi, -- te siis epäilette vieläkin minun
espanjaani!
-- No, yrittäkää, arvoisa ystäväni!
-- Yritetään.
Paganel kääntyi jälleen patagonialaisen puoleen ja ryhtyi selittelyyn,
joka usein keskeytyi sanojen puutteesta tai vaikeudesta tulkita
erinäisiä yksityiskohtia ja selittää puolittain tietämättömälle
villille vaikeasti käsitettäviä seikkoja. Tiedemies oli hassunkurisen
näköinen. Hän viittilöi, äänteli, väänteli jos jollakin tavalla, ja
hikikarpaloita putoili sateena otsalta rinnalle. Kun kieli ei enää
käynyt, tuli käsi avuksi. Paganel laskeutui maahan ja piirsi hiekkaan
kartan, jossa pituus- ja leveysasteet leikkasivat toisiaan, jossa
esiintyivät molemmat valtameret, ja jossa näkyi myös Carmeniin vievä
tie. Milloinkaan ei opettaja ole ollut pahemmassa pulassa. Thalcave
katseli näitä temppuja tyynen näköisenä, näyttämättä, ymmärsikö hän vai
ei. Maantieteilijän luento kesti yli puoli tuntia. Sitten hän vaikeni,
kuivasi likomärkiä kasvojansa ja katsoi patagonialaista.
-- Onko hän ymmärtänyt? Glenarvan kysyi.
-- Saamme nähdä, Paganel vastasi, -- mutta ellei hän ole ymmärtänyt,
minä luovun yrityksestä.
Thalcave ei hievahtanut. Eikä myöskään sanonut mitään. Hänen katseensa
oli kääntynyt hiekkaan vedettyihin viivoihin, joita tuuli vähitellen
puhalsi näkymättömiin.
-- No? Paganel kysyi häneltä.
Thalcave ei näyttänyt kuulevan. Paganel näki jo pilkallisen hymyn
piirtyvän majurin huulille ja tahtoen suoriutua asiasta kunnialla alkoi
uudella tarmolla jatkaa maantieteellisiä selityksiään, kun
patagonialainen keskeytti hänet kädenliikkeellä.
-- Te etsitte erästä vankia? hän kysyi.
-- Niin, Paganel vastasi.
-- Ja juuri tältä laskevan ja nousevan auringon väliseltä linjalta,
Thalcave lisäsi ilmaisten intiaanien tapaan suunnan lännestä itään.
-- Niin, juuri niin.
-- Ja teidän Jumalanne, patagonialainen sanoi, -- on uskonut aavan
meren aalloille vangin salaisuuden?
-- Jumala itse.
-- Täyttyköön siis hänen tahtonsa, Thalcave vastasi omituisen
juhlallisesti, -- me kuljemme itään, jos tarvitaan, vaikka aurinkoon
asti!
Paganel riemuitsi oppilaansa puolesta ja käänsi heti kumppaneilleen
intiaanin vastaukset.
-- Kuinka älykästä rotua! hän lisäsi. -- Kahdestakymmenestä oman maani
kansalaisesta ei yhdeksäntoista olisi ymmärtänyt selityksiäni.
Glenarvan pyysi Paganelia kysymään patagonialaiselta, oliko hän kuullut
puhuttavan, että muukalaisia oli joutunut pampan intiaanien vangiksi.
Paganel kysyi ja odotti vastausta.
-- Ehkä, patagonialainen vastasi.
Vastaus käännettiin heti ja kaikki seitsemän matkustajaa kertyivät
Thalcaven ympärille ja tuijottivat häntä kysyvästi.
Liikuttuneena ja tuskin sanoja löytäen Paganel jatkoi mielenkiintoista
kyselyään, samalla kun hänen vakavaan intiaaniin kiinnittynyt katseensa
koetti onkia tältä vastausta jo ennen kuin se ehti hänen suustaan.
Hän toisti patagonialaisen jokaisen sanan englanniksi, niin että hänen
kumppaninsa kuulivat oppaan tavallaan puhuvan heidän kielellään.
-- Ja se vanki? Paganel kysyi.
-- Se oli eräs muukalainen, Thalcave vastasi, -- eräs eurooppalainen.
-- Näittekö hänet?
-- En, mutta olen kuullut intiaanien puhuvan hänestä. Hän oli uljas
mies. Hänellä oli sonnin sydän.
-- Sonnin sydän! Paganel sanoi. -- Voi suurenmoista patagonian puhetta!
Ymmärrättehän, ystäväni! Rohkea mies!
-- Minun isäni! Robert Grant huudahti.
Ja kääntyen Paganelin puoleen hän kysyi tältä:
-- Kuinka sanotaan espanjaksi: "_se on minun isäni_"?
-- _Es mio padre_, maantieteilijä vastasi.
Silloin Robert, Thalcaven käteen tarttuen, sanoi hiljaisella äänellä:
-- _Es mio padre!_
-- _Suo padre!_[15] vastasi patagonialainen, jonka katse kirkastui.
Hän otti pojan syliinsä, nosti hänet pois satulasta ja katseli häntä
mitä hartainta myötätuntoa osoittaen. Hänen älykkäiltä kasvoiltaan
näkyi hiljainen liikutus.
Mutta Paganel ei ollut lopettanut kyselyään. Missä tämä vanki oli?
Kuinka hän nyt jaksoi? Milloin Thalcave oli kuullut hänestä puhuttavan?
Kaikki nämä kysymykset pyörivät samalla kertaa hänen mielessään.
Vastauksia ei tarvinnut odottaa, ja hän sai tietää, että eurooppalainen
oli erään Colorado- ja Negro-virtojen välisellä alueella kuljeskelevan
intiaaniheimon orjana.
-- Missä hän oli viimeksi? Paganel kysyi.
-- Heimopäällikkö Calfucuran luona, Thalcave vastasi.
-- Tälläkö suunnalla, jota olemme tähän saakka noudattaneet?
-- Niin.
-- Ja minkälainen mies se heimopäällikkö on?
-- Pojuches-intiaanien päällikkö on mies, jolla on kaksi kieltä ja
kaksi sydäntä.
-- Toisin sanoen: petollinen puheessa ja petollinen teossa, Paganel
selitti tulkittuaan tovereilleen patagonialaisen sattuvan kuiskauksen.
-- Ja voimmeko vapauttaa ystävämme? hän lisäsi.
-- Mahdollisesti, jos hän vielä on intiaanien käsissä.
-- Ja milloin te olette kuullut hänestä puhuttavan?
-- Siitä on jo kauan, ja sen jälkeen on aurinko jo kiertänyt kaksi
kesää pampan taivaalla.
Glenarvanin iloa ei voi kuvata. Tämä vastaus sopi täsmällisesti yhteen
Grantin kirjeen päivämäärän kanssa. Mutta vielä oli Thalcavelle tehtävä
yksi kysymys. Paganel tekikin sen heti.
-- Te puhutte yhdestä vangista, sanoi hän. -- Eikö niitä ollut kolme?
-- En tiedä, Thalcave vastasi.
-- Ettekö tiedä mitään hänen nykyisestä tilastaan?
-- En mitään.
Tähän päättyi keskustelu. Olihan mahdollista, että nuo kolme vankia
olivat joutuneet erilleen jo kauan sitten. Mutta patagonialaisen
antamista tiedoista selvisi ainakin se, että intiaanit olivat puhuneet
vangikseen joutuneesta eurooppalaisesta. Hänen vangiksi joutumisensa
aika, seutu, missä hänen piti olla, kaikki, jopa patagonialaisen
käyttämä vertaus, kun hän tahtoi kuvata vangin rohkeutta, sopi
täydellisesti kapteeni Harry Grantiin.
Seuraavana päivänä, 25:ntenä lokakuuta, jatkoivat retkeilijät matkaansa
itään uuden innon elähdyttäminä. Yhä iloton ja yksitoikkoinen tasanko
levisi nyt heidän eteensä sellaisena loputtomana maaperänä, jonka nimi
maan kielellä on _travesia_. Tuulille altis, savensekainen maa oli
aivan tasainen, ei kiveä, ei edes kivensirpaletta, paitsi joissakin
elottomissa ja kuivuneissa vesiuurroksissa tai intiaanikäsien kaivamien
keinotekoisten lammikoiden reunoilla. Pitkien matkojen päässä näkyi
matalaa, tummalatvaista metsää ja siinä paikoittain valkoisia
johanneksenleipäpuita, joiden palko sisältää sokerimaista, miellyttävää
ja virkistävää ydintä; lisäksi muutamia ryhmiä tärpättipuita,
"chanareja", villejä väriherneitä ja monenlaisia okaisia puita, joiden
laihuus jo kertoi maan hedelmättömyydestä.
Seuraava eli 26. päivä oli väsyttävä. Oli päästävä Colorado-virralle.
Mutta ratsastajiensa kannustamat hevoset kulkivat niin rivakasti, että
vielä samana iltana saavuttiin ruohikkojen komealle virralle, jonka
pituusaste on 69° 45'. Sen intiaaninimi Cobu-Leubu merkitsee "suurta
virtaa", ja pitkän juoksun jälkeen se laskee Atlantin valtamereen. Sen
suulla tavataan omituinen ilmiö, sillä sen vesimäärä vähenee merta
lähetessä, joko imeytymällä maan alle tai haihtumalla, joskaan sen
syytä ei ole vielä lopullisesti todettu.
Coloradolle saavuttua oli Paganelin ensimmäisenä huolena mennä
"maantieteellisesti" kylpemään punervan saven värittämään veteen. Hän
hämmästyi havaitessaan joen syväksi, mikä johtui yksinomaan lumen
sulamisesta kesän ensi päivien paisteessa. Lisäksi joki oli liian
leveä, jotta hevoset olisivat voineet päästä sen yli uimalla. Onneksi
muutaman sadan metrin päässä ylävirralle päin oli intiaanien rakentama
oksista punottu ja nahkahihnoilla lujitettu riippusilta. Retkeläiset
pääsivät siis kulkemaan joen yli ja saattoivat leiriytyä sen vasemmalle
rannalle.
Ennen makuulle menoaan Paganel halusi tarkasti määritellä Coloradon
syvyyden ja merkitsi sen kartalleen erikoisen huolellisesti
Yaru-Dzangbo-Tshun asemesta, joka virtasi ilman häntä Tiibetin
vuoristossa.
Kaksi seuraavaa päivää, 27. ja 28. lokakuuta, kului ilman mitään
erikoisia tapahtumia. Samaa yksitoikkoisuutta ja aina yhtä karua maata.
Ei missään ole vähemmän vaihtelevaa seutua, tyhjempää maisemaa. Maa
alkoi sentään käydä kosteaksi. Piti kulkea _canadien_, eräänlaisten
tulvillaan olevien norojen yli ja kiertää _esteroita_, tiheää
vesiruohoa kasvavia pysyviä lampia. Illalla hevoset pysähtyivät
Ure-Lanquem-nimisen laajan järven rannalle, jonka vesi on hyvin
mineraalipitoista, niin että intiaanit nimittävät sitä "kitkeräksi
järveksi", ja joka vuonna 1862 oli argentiinalaisen sotaväen julmien
kostotoimien todistajana. Leiriydyttiin totuttuun tapaan, ja lepoa
olisi saatu riittävästi, ellei lähellä olisi ollut apinoita,
marakatteja ja villejä koiria. Nämä metelöivät eläimet panivat toimeen,
epäilemättä eurooppalaisten korvien kunniaksi, mutta siitä huolimatta
niiden rääkkäykseksi yhden niitä luonnon sinfonioita, joita
tulevaisuuden säveltäjä ei olisi hyljeksinyt.