Salinas-järvi päättää Ventanan ja Guaminin vuoristoon liittyvän
vesistön. Ennen aikaan saapui Buenos Airesista useita retkikuntia
noutamaan sieltä suolaa, sillä sen vesi sisältää huomattavan määrän
natriumkloridia eli keittosuolaa. Mutta nyt oli polttavan helteen
haihduttama vesi jättänyt pohjalle kaiken sisältämänsä suolan, ja järvi
oli niin ollen kuin suunnattoman suuri välkkyvä kuvastin.
Kun Thalcave ilmoitti juotavaa vettä olevan saatavissa
Salinas-järvellä, hän tarkoitti niitä makeavetisiä jokia, jotka monelta
puolelta laskevat siihen. Mutta tällä hetkellä olivat sen lisäjoet
kuivuneet samoin kuin se itsekin. Auringon hehku oli imenyt kaikki.
Siitä yleinen tyrmistys, kun janoiset retkeilijät saapuivat järven
kuivuneelle rannalle. Täytyi päättää jotakin. Leileihin jäänyt vähäinen
vesierä oli puoliksi pilaantunutta eikä voinut sammuttaa janoa, joka
alkoi tuntua yhä pahemmin. Nälkä ja väsymys väistyivät tämän ehdottoman
kaipuun tieltä. Erääseen notkelmaan rakennettu, alkuasukkaiden kylmille
jättämä _ruka_, jonkinlainen nahkateltta, antoi väsyneille
matkamiehille suojaa, kun taas heidän hevosensa, maaten järven
mutaisella rannalla, pureksivat vastenmielisesti rannan vesikasveja ja
kuivia kaisloja.
Kun kaikki olivat sijoittuneet rukaan, Paganel kysyi Thalcavelta, mitä
hänen mielestään nyt oli tehtävä. Maantieteilijän ja intiaanin välillä
syntyi tästä vilkas keskustelu, josta Glenarvan ymmärsi muutamia
sanoja. Thalcave puhui tyynesti. Paganel viittilöi molempien puolesta.
Tätä keskustelua kesti muutamia minuutteja, minkä jälkeen
patagonialainen pani käsivartensa ristiin rinnalleen.
-- Mitä hän sanoi? Glenarvan kysyi. -- Minä luulen käsittäneeni, että
hän neuvoi meitä hajaantumaan.
-- Niin, kahteen joukkoon, Paganel vastasi. -- Ne meistä, joiden
väsymyksen ja janon näännyttämät hevoset töin tuskin jaksavat enää
siirrellä jalkojaan, jatkavat parhaansa mukaan matkaa pitkin
37. leveysastetta. Ne taas, joiden hevoset ovat paremmassa
kunnossa, lähtevät edeltä tutkimaan Guamin-joen rantaa; se laskee
San-Lucas-järveen viidenkymmenen kilometrin päässä täältä. Jos siellä
tavataan riittävästi vettä; he odottavat tovereitaan Guaminin rannalla.
Jos taas vettä ei ole, he palaavat näitä vastaan säästääkseen heiltä
hyödyttömän matkan.
-- Entä sitten? Tom Austin kysyi.
-- Sitten täytyy yrittää satakaksikymmentä kilometriä etelämmäksi,
Sierra Ventanan ensimmäisille haarautumille saakka, missä on useita
jokia.
-- Se on hyvä neuvo, Glenarvan vastasi, -- ja me noudatamme sitä
viipymättä. Minun hevoseni ei ole vielä paljon kärsinyt veden
puutteesta, ja minä tarjoudun saattamaan Thalcavea.
-- Voi, mylord, ottakaa minut mukaan! Robert pyysi ikään kuin olisi
ollut puhe huvimatkalle pääsemisestä.
-- Mutta jaksatko sinä seurata meitä, poika?
-- Kyllä. Minulla on hyvä hevonen, joka vain pyrkii kulkemaan edellä.
Sallittehan, mylord ... minä pyydän.
-- Tule siis, poikani, Glenarvan sanoi hyvillään siitä, ettei tarvinnut
erota Robertista. -- Kun meitä on kolme, hän lisäsi, -- olisimme
jokseenkin saamattomia, ellemme löydä jotakin raikkaan juomaveden
saantipaikkaa.
-- Mutta entäs minä? Paganel kysyi.
-- Te, rakas Paganel, majuri vastasi, -- te jäätte jälkijoukkoon. Te
tunnette 37. leveysasteen, Guamin-joen ja koko pampan hyvin, ja me
tarvitsemme teitä. Mulrady, Wilson tai minä emme osaisi jälleen löytää
Thalcavea, mutta sen sijaan me kuljemme turvallisesti kunnon Jacques
Paganelin johdolla.
-- Minä alistun, maantieteilijä vastasi hyvin mielissään
ylipäällikkyydestään.
-- Mutta ei mitään hajamielisyyksiä! majuri lisäsi. -- Älkää johtako
meitä sinne, missä meillä ei ole mitään tekemistä, esimerkiksi takaisin
Tyynen valtameren rannalle!
-- Teille se kyllä ei olisi muuta kuin oikein ja kohtuullista,
sietämätön majuri, Paganel vastasi nauraen. -- Mutta sanokaa minulle,
rakas Glenarvan, kuinka te tulette kielen puolesta toimeen Thalcaven
kanssa?
-- Minä arvelen, Glenarvan vastasi, -- että patagonialaisella ja
minulla ei ole paljon halua lörpötellä. Mutta vakavasti puhuen luulen
vähäisellä espanjallani voivani kuitenkin saada hänet ymmärtämään
ajatukseni.
-- Lähtekää siis, arvoisa ystäväni, Paganel lausui.
-- Syökäämme ensin, Glenarvan huomautti, -- ja nukkukaamme, jos voimme,
lähtöhetkeen saakka.
Syötiin ilman pisaraakaan juotavaa, mikä ei tuntunut juuri
virkistävältä, ja ryhdyttiin paremman puutteessa nukkumaan. Paganel
näki unta rankkasateista, koskista, virroista, joista, lammikoista,
puroista, jopa täysistä vesikarahveista, sanalla sanoen kaikesta, mikä
vain jollakin tavoin sisälsi juotavaa vettä. Siitä tuli hänelle
suorastaan painajainen.
Aamulla kello kuuden aikana satuloitiin Thalcaven, Glenarvanin ja
Robert Grantin hevoset; niille annettiin viimeinen vesiannos, ja ne
nielivät sen suuremmalla halulla kuin nautinnolla, sillä vesi oli jo
kovin pilaantunutta. Sitten ratsumiehet nousivat satulaan.
-- Näkemiin, sanoivat majuri, Austin, Wilson ja Mulrady.
-- Ja ennen kaikkea, koettakaa olla palaamatta, Paganel lisäsi.
Pian olivat patagonialainen, Glenarvan ja Robert kadottaneet
näkyvistään maantieteilijän älyn varaan uskotun osaston, ja heidän
sydäntään ahdisti.
Suola-aavikko, jonka poikki he nyt kulkivat, on savitasankoa, jolla
kasvaa kolmen metrin korkuisia vaivaispensaita, pieniä mimoosia,
joilla on intiaanien kielellä nimenä _curra-mammel_, ja soodapitoisia,
_jume_-nimisiä pensaita. Siellä täällä heijastivat laajat suolakentät
auringonsäteitä hämmästyttävän kirkkaasti. Silmä olisi helposti
erehtynyt luulemaan näitä _barreroja_ ankaran pakkasen jäädyttämiksi
alueiksi, mutta auringon hehku oli omansa haihduttamaan sellaisen
harhaluulon. Yhtäkaikki antoi tämä karun ja palaneen maan ja näiden
kimmeltävien päivien vastakohta aavikolle erikoisen, katsetta kiehtovan
näyn.
Mutta satakaksi- tai kolmekymmentä kilometriä etelämpänä Sierra
Ventanan luona, jota kohti Guaminin mahdollinen kuivuminen ehkä
pakottaisi matkamiehet pyrkimään, oli maisema toisennäköinen.
Tämä alue, jonka vuonna 1835 löysi kapteeni Fitz-Roy, silloisen
_Beagle_-laivan retkikunnan johtaja, on uhkean hedelmällistä.
Siellä vihannoivat parhaat laidunmaat; vuoriharjanteiden luoteinen
rinne on siellä rehevän ruohon peitossa ja viettää alaspäin mitä
monivivahteisimpien puulajien verhoamana; siellä menestyy _algarrobo_,
jonka kuivatuista ja jauhetuista hedelmistä intiaanit valmistavat
herkullista leipää; samoin valkoinen _quebracho_, jonka pitkät ja
taipuisat oksat riippuvat kuin Euroopan raitapuut; punainen
_quebracho_, jonka puu ei mätäne; _naudubay_, joka syttyy tuleen
uskomattoman helposti ja aiheuttaa usein hirveitä kuloja; _viraro_,
jonka sinipunertavat kukat kerrostuvat pyramidin tapaisiksi, ja
vihdoin _timbo_, jonka suunnaton latvavarjostin kohoaa aina
kahdenkymmenenkuuden metrin korkeuteen asti, niin että sen alla voivat
kokonaiset karjalaumat saada suojaa auringonsäteiltä. Argentiinalaiset
ovat usein koettaneet asuttaa tätä rikasta maata, onnistumatta
voittamaan intiaanien vihamielisyyttä.
Tietenkin piti olettaa, että vuolaat virrat toivat vuorten huipuilta
tälle vehmaudelle tarpeellista vettä, eikä pitkällisinkään pouta ole
milloinkaan kyennyt kuivattamaan näitä jokia; mutta niiden rannoille
oli matkaa, kuten sanottu, toistasataa kilometriä etelään. Thalcave oli
siis oikeassa kääntyessään ensin Guaminia kohti, joka suunnasta
poikkeamatta oli paljon lähempänä.
Hevoset nelistivät virmasti. Ne tunsivat epäilemättä vaistonsa mukaan,
minne ratsastajat tahtoivat ohjata niitä. Thauka varsinkin osoitti
virkeyttä, jota ei väsymys eikä jano tuntunut voivan vähentää; se liiti
kuin lintu kuivuneiden _canadien_ ja curra-mammel-pensaiden läpi,
hyväenteisesti hirnahdellen. Glenarvanin ja Robertin hitaammat, mutta
esikuvan innostuttamat hevoset seurasivat sitä uljaasti. Thalcave oli
satulassaan tanakasti istumalla tovereilleen yhtä hyvänä esimerkkinä
kuin Thauka toisille hevosille.
Patagonialainen kääntyi usein katsahtamaan Robert Grantia.
Nähdessään pojan lujana ja varmana, lanteet joustavina, hartiat
luontevina, jalat vapaina, polvet kiinteinä satulassa, hän ilmaisi
tyytyväisyyttään rohkaisevalla huudahduksella. Robert Grant oli tosiaan
mainio ratsastaja ja ansaitsi intiaanin tunnustuksen.
-- Hyvä, Robert, Glenarvan sanoi. -- Thalcave näyttää olevan sinuun
tyytyväinen! Hän ylistää sinua, poikaseni!
-- Ja mistä sitten, mylord?
-- Hyvästä ratsastustaidostasi.
-- No, minä istun tukevasti, siinä kaikki, Robert vastasi, punastuen
kuitenkin mielihyvästä.
-- Se onkin pääasia, Robert, Glenarvan lausui, -- mutta sinä olet liian
vaatimaton, ja minä ennustan, että sinusta aikaa myöten tulee
ensiluokkainen urheilija.
-- Hyvä on, Robert sanoi nauraen, -- mutta mitäs isä sanoo, kun hän
tahtoo tehdä minusta merimiehen?
-- Onko se mikään este! Vaikkei kaikista ratsastajista tule hyviä
merimiehiä, niin kaikista merimiehistä voi tulla hyviä ratsastajia. Kun
ratsastaa raakapuulla, niin oppii pysymään satulassa. Hevosen
kurissapito ja siihen kuuluvat liikkeet tulevat taas kuin itsestään.
-- Isä-raukka! Robert lausui. -- Ah, kuinka hän teitä kiittääkään,
mylord, kun olette hänet pelastanut.
-- Rakastatko häntä paljon, Robert?
-- Rakastan, mylord. Hän oli niin hyvä sisarelleni ja minulle. Hän
ajatteli vain meitä. Matkoiltaan hän toi meille aina jonkun muiston
joka maasta, missä oli käynyt, ja vielä hauskempaa oli se, että hän
palattuaan oli meille niin hellä ja herttainen. Ah, te opitte myös
rakastamaan häntä, kun saatte tutustua häneen! Mary on hänen
näköisensä. Isällä on yhtä pehmeä ääni kuin hänellä. Eikö se ole
omituista, kun hän on merimies?
-- On, perin omituista, Robert, Glenarvan vastasi.
-- Minä näen hänet vielä, poikanen jatkoi ikään kuin itsekseen puhua.
-- Hyvä, kunnon isä! Hän tuuditti minua polvillaan, kun olin pieni, ja
hyräili aina erästä vanhaa skotlantilaista laulua, jossa ylistetään
meidän maamme järviä. Sen sävel muistuu vielä joskus mieleeni, vaikka
hämärästi. Mary muistaa sen myös. Ah, mylord, kuinka me häntä
rakastimme! Kuulkaa, minä luulen, että täytyy olla pieni voidakseen
oikein rakastaa isäänsä!
-- Ja suuri häntä kunnioittaakseen, lapseni, Glenarvan vastasi
liikuttuneena nuoresta sydämestä puhjenneista sanoista.
Tämän keskustelun aikana olivat hevoset hiljentäneet vauhtiaan ja
kulkivat nyt vain käyden.
-- Löydämmehän me hänet, eikö niin? Robert sanoi hetken vaitiolon
jälkeen.
-- Löydämme varmaan, Glenarvan vakuutti. -- Thalcave on johtanut meidät
hänen jäljilleen, ja minä luotan häneen.
-- Thalcave on kunnon intiaani, poika sanoi.
-- On varmasti.
-- Tiedättekö mitä, mylord?
-- Sanohan ensin, niin vastaan.
-- Tarkoitan sitä, että teidän kanssanne on vain hyviä ihmisiä. Lady
Helena, jota niin rakastan, majuri, joka on aina niin tyyni, kapteeni
Mangles ja herra Paganel ja _Duncanin_ niin uljaat ja uskolliset
matruusit!
-- Niin, sen tiedän, poikani, Glenarvan vastasi.
-- Tiedättekö, että te itse olette paras kaikista?
-- En totisesti, sitä en tiedä.
-- No sitten teidän tulee se tietää, mylord, Robert vastasi tarttuen
lordin käteen ja suuteli sitä.
Glenarvan pudisti hiljaa päätään, mutta keskustelu ei jatkunut, sillä
Thalcave viittasi heitä kiiruhtamaan. He olivat jääneet kauas jälkeen.
Eikä auttanut hukata aikaa, vaan piti ajatella taemmas jääneitä
kumppaneita.
Hevoset kannustettiin taas neliin, mutta pian kävi selväksi, etteivät
ne Thaukaa lukuunottamatta enää kestäisi sitä kauan. Puolenpäivän
aikaan niille täytyi suoda tunnin lepo. Ne eivät jaksaneet enää ja
hylkivät laihaa, auringonsäteiden kuivattamaa _alfafare_-ruohoa.
Glenarvan kävi levottomaksi. Kuivuuden merkit eivät vähenneet, ja
vedenpuutteesta saattoi tulla tuhoisia seurauksia. Thalcave ei puhunut
mitään, luultavasti ajatellen, että jos Guamini oli kuivunut, silloin
vasta olisi aika surra, jos ylimalkaan intiaani voi milloinkaan tuntea
epätoivoa.
Lähdettiin jälleen liikkeelle ja ruoskan ja kannusten avulla saatiin
hevoset kulkemaan, mutta vain käymäjalkaa, juosta ne eivät jaksaneet.
Thalcave olisi voinut hyvin mennä edelle, sillä Thauka olisi saattanut
muutamassa tunnissa viedä hänet joen rannalle. Epäilemättä hän ajatteli
sitä; mutta toisaalta hän ei tahtonut jättää kumppaneitaan yksin
keskelle tätä erämaata, vaan pakotti Thaukan hillitsemään vauhtia.
Mutta hevonen vastusteli, vikuroi ja hirnui rajusti ennen kuin suostui
kulkemaan käymäjalkaa; se totteli enemmän isäntänsä sanoja kuin
voimakeinoja. Thalcave keskusteli tosiaankin hevosensa kanssa, ja
vaikka Thauka ei vastannut, niin se ainakin ymmärsi. Patagonialainen
selitti sille varmaankin päteviä syitä, sillä jonkun aikaa kiisteltyään
Thauka taipui hänen todisteluihinsa ja totteli, vaikkakin kuolaimiaan
pureskellen.
Mutta jos Thauka ymmärsi Thalcavea, niin Thalcavekin oli ymmärtänyt
Thaukaa. Älykäs eläin oli herkillä aisteillaan tuntenut jotakin
kosteutta ilmassa; se hengitti sitä ahnaasti liikutellen ja
maiskutellen kieltään ikään kuin olisi tuonut hyvänmakuista nestettä.
Patagonialainen ei voinut siitä erehtyä: vesi ei ollut kaukana.
Hän rohkaisi siis kumppaneitaan kertoen Thaukan malttamattomuudesta,
jonka molemmat toisetkin hevoset pian ymmärsivät. Ne tekivät viimeisen
ponnistuksen ja lähtivät nelistämään intiaanin perässä. Kello kolmen
seuduilla näkyi eräässä laaksossa valkoinen juova. Se väreili
auringonpaisteessa.
-- Vettä! Glenarvan sanoi.
-- Vettä, niin vettä! Robert huudahti.
Heidän ei enää tarvinnut yllyttää hevosiaan. Eläinraukat tunsivat
voimiensa virkistyvän ja riensivät eteenpäin hurjaa vauhtia. Muutaman
minuutin kuluttua ne olivat saavuttaneet Guamin-joen ja syöksyivät,
valjaiden riisumista odottamatta, rintaansa myöten sen virkistävään
veteen.
Ratsastajat tekivät samoin nopeammin kuin itse olivat aikoneet, ja
saivat tahtomattaan kylvyn, jota kuitenkaan eivät pahoitelleet.
-- Voi, kuinka se on hyvää! Robert sanoi juoden keskellä jokea.
-- Varovasti, poikani, vastasi Glenarvan, joka itse teki samoin.
Kuului vain tiheää hörppimistä.
Thalcave puolestaan joi tyynesti, hätäilemättä, pienin siemauksin,
mutta "pitkin kuin suopunki" kuten hän itse sanoi. Hän ei näyttänyt
lainkaan lopettavan, joten saattoi kerrassaan pelätä hänen nielevän
koko joen.
-- No, ystävämme eivät pety toiveissaan, Glenarvan sanoi. --
Saapuessaan Guaminille he saavat tosiaan hyvää vettä ja runsaasti, jos
vain Thalcave jättää sitä jäljelle.
-- Mutta emmekö voisi ratsastaa heitä vastaan? Robert kysyi. --
Säästettäisiin heiltä muutaman tunnin levottomuus ja kärsimykset.
-- Epäilemättä, poikani, mutta kuinka saamme kuljetetuksi tätä vettä?
Leilit jäivät Wilsonin haltuun. Ei, parempi on odottaa, kuten on
sovittu. Ottaen huomioon matkan vaatiman ajan ja sen, että hevoset
jaksavat kulkea vain käymäjalkaa, voimme odottaa ystäviämme tänne vasta
yöllä. Valmistakaamme heille siis hyvä yösija ja hyvä ateria.
Thalcave oli Glenarvanin ehdotusta odottamatta lähtenyt etsimään
leiripaikkaa. Onneksi hän oli joen rannalla löytänyt _ramadan_,
eräänlaisen kolmelta sivulta suljetun karja-aitauksen. Se oli
erinomainen majapaikka, kun vain ei pelätty nukkua paljaan taivaan
alla, eikä se taas lainkaan huolettanut Thalcaven tovereita. Niinpä he
eivät parempaa etsineetkään, vaan heittäytyivät pitkälleen
auringonpaisteeseen kuivatakseen veden kastelemat vaatteensa.
-- No niin, kun meillä nyt on makuupaikka, Glenarvan sanoi, -- niin
ajatelkaamme ateriaa. Ystäviemme pitää olla tyytyväisiä edelle
lähettämiinsä airuihin, ja pahasti erehtyisin, jos heillä tulee olemaan
valittamisen syytä. Luulenpa, että tunnin metsästys ei olisi hukkaan
heitettyä aikaa. Oletko valmis, Robert?
-- Olen, mylord, poika vastasi nousten pyssy kädessä.
Glenarvan oli saanut tämän ajatuksen sen vuoksi, että Guaminin
rannoille näytti kokoontuvan ympäröivien tasankojen kaikki riista;
siellä lenteli laumoittain _tinamuita_, ruohoaavikolle tyypillisiä
peltopyitä, mustia pyitä, erästä _teruteru_ nimistä kurmitsalajia,
keltaisia ruisrääkkiä ja heleänvihreitä kaislarääkkiä.
Nelijalkaisia eläimiä ei näkynyt, mutta Thalcave viittasi korkeaan
ruohistoon ja tiheihin pensastoihin, selittäen niiden piileksivän
siellä. Metsästäjäin tarvitsi astua vain muutama askel ollakseen
maailman parhaalla riistamaalla.
Niinpä he lähtivät metsästämään ja aluksi pitäen turkiksia höyheniä
arvokkaampina tähtäilivät ensi laukauksillaan ruohoaavikon isoja
otuksia. Pian ilmestyi heidän eteensä, vieläpä sadoittain,
metsäkauriita ja guanakkeja, samanlaisia kuin ne, jotka syöksyivät niin
hurjasti heidän ohitseen Kordillieerien laella; mutta nämä erittäin
arat eläimet pakenivat niin nopeasti, että oli mahdotonta päästä
ampumamatkan päähän. Metsämiehet kääntyivät silloin hitaamman riistan
puoleen, joka sitä paitsi ravintoarvoltaan ei jättänyt mitään
toivomisen varaa. Toistakymmentä peltopyytä ja ruisrääkkää pudotettiin,
ja Glenarvan ampui _tay-tetren_, keltakarvaisen, paksunahkaisen,
ruoaksi sopivan napasian, joka hyvinkin oli laukauksen arvoinen.
Alle puolessa tunnissa olivat metsämiehet vaivattomasti saaneet kokoon
sen riistan, mikä tarvittiin; Robert puolestaan oli kaatanut omituisen
hampaattoman eläimen, _armadillon_, eräänlaisen puoli metriä pitkän,
luupanssarin peittämän vyötiäisen. Se oli hyvin rasvainen, ja Thalcave
sanoi siitä tulevan mainio ruokalaji. Robert oli kovin ylpeä
menestyksestään. Thalcave näytti ystävilleen, kuinka _nandu_, aavikolle
tyypillinen erittäin nopea kamelikurjen sukuinen lintu pyydystetään.
Intiaani ei yrittänytkään pettää niin vikkelää eläintä, vaan ajoi
Thaukalla täyttä neliä suoraan sitä kohti päästäkseen heti sen
kimppuun, sillä jos ensi hyökkäys ei onnistuisi, väsyttäisi nandu pian
hevosen ja metsästäjän nopeasti mutkitellen. Sopivan matkan päähän
päästyään hän heitti voimakkaalla kädellä bolansa niin tarkasti, että
ne kietoutuivat linnun jalkoihin ja tekivät sen ponnistelut turhiksi.
Muutaman sekunnin kuluttua se lojui maassa.
Thalcave otti sen haltuunsa eikä vain turhan metsästyshuvin vuoksi;
nandun liha on hyvin herkullista, ja hän halusi puolestaan tarjota oman
ruokalajinsa yhteiseen ateriaan.
Ramadaan tuotiin siis joukko pyitä, Thalcaven kamelikurki, Glenarvanin
napasika ja Robertin vyötiäinen. Kamelikurki ja sika valmistettiin
heti, siis nyljettiin ja leikattiin ohuiksi siivuiksi. Vyötiäinen taas
on arvokas eläin, jossa on paistorasva itsessään, ja se pantiin omassa
kuoressaan hehkuville hiilille.
Omaksi ateriakseen tyytyivät metsämiehet peltopyihin ja säästivät
pääruoat tovereilleen. Palanpaineeksi juotiin raikasta vettä, joka
julistettiin paremmaksi kuin kaikki maailman portviinit, jopa
paremmaksi kuin kuuluisa _usquebaugh_, Skotlannin ylängöillä niin
suosittu ohraviina.
Hevosia ei unohdettu. Niille koottiin ramadaan suuret määrät kuivaa
ruohoa sekä ravinnoksi että vuoteeksi. Kun kaikki oli näin valmistettu,
Glenarvan, Robert ja intiaani kääriytyivät ponchoihin ja heittäytyivät
alfafarepahnoille, pampan metsästäjien tavallisille vuoteille.