Sen suunnattoman vaaran jälkeen, josta Robert Grant juuri oli
pelastunut, hän joutui toiseen yhtä suureen. Vaikka hän oli vielä hyvin
heikko, eivät nuo kunnon miehet voineet vastustaa haluaan puristaa
häntä rintaansa vasten ja olivat musertaa hänet hyväilyillään. Täytynee
uskoa, että sellaiset hyväntahtoiset puristelut eivät ole turmiollisia
sairaille, koska lapsi ei kuollut. Päinvastoin.
Mutta pelastetun jälkeen ajateltiin pelastajaa, ja ensimmäiseksi se
tietenkin juolahti majurin mieleen. Viidenkymmenen askelen päässä
purosta seisoi eräällä vuoren ensi pengermistä liikkumatta hyvin kookas
mies. Pitkä pyssy lojui maassa hänen edessään. Tällä näin äkkiä
ilmestyneellä miehellä oli leveät hartiat, pitkä tukka nahkahihnoilla
sidottuna. Hän oli runsaasti 180 senttiä pitkä. Hänen kasvonsa olivat
pronssinväriset, silmien ja suun väli punainen, silmänalustat mustat ja
otsa valkoinen. Rajaseudun patagonialaisten tapaan hänellä oli upea,
punaisilla arabeskeilla kirjailtu viitta, joka oli tehty guanakin
kaulan ja jalkojen alustanahasta ja ommeltu kamelikurjen jänteillä,
silkinpehmoinen karvapuoli käännettynä ulospäin. Viitan alle sopi
ketunnahkainen, vyötäisiltä tiukka puku, joka edestä päättyi suippoon
nipukkaan. Vyöllä riippui hänellä pieni pussi, joka sisälsi kasvojen
maalaamiseen tarvittavia väriaineita. Jalkineet oli tehty yhdestä
ainoasta härännahan kappaleesta ja sidottu nilkkoihin ristikuvioita
muodostavilla pauloilla.
Patagonialaisen kasvot olivat uljaat ja ilmaisivat älykästä ymmärrystä
kirjavista koristeista huolimatta. Hän odotti arvokkaassa asennossa,
seisoen liikkumatta, mahtipontisena kalliojalustallaan kuin
kylmäverisyyden muistopatsas.
Miehen huomattuaan majuri osoitti häntä Glenarvanille, joka riensi
hänen luokseen. Patagonialainen astui kaksi askelta eteenpäin.
Glenarvan tarttui hänen käteensä molemmin käsin. Lordin katseessa,
hänen kasvojensa riemuisassa ilmeessä, koko hänen olemuksessaan oli
sellainen kiitollisuuden tuntu, että patagonialainen ei voinut siitä
erehtyä. Hän kumarsi verkalleen päätään ja lausui muutamia sanoja,
joita ei majuri eikä hänen ystävänsä voineet ymmärtää.
Silloin patagonialainen, katseltuaan tarkkaavasti muukalaista, vaihtoi
kieltä; mutta kuinka olikaan, tätä uutta kieltä ei ymmärretty enempää
kuin edellistäkään. Mutta jotkut alkuasukkaan käyttämät sanat
herättivät Glenarvanin huomiota. Ne tuntuivat hänestä kuuluvan espanjan
kieleen, josta hän osasi muutamia tavallisimpia sanoja.
-- _Espanol_? hän kysyi.
Patagonialainen nyökäytti päätään ylhäältä alas, mikä liike kaikkien
kansojen keskuudessa on myöntävä merkki.
-- Hyvä! majuri sanoi, -- sehän on ystävämme Paganelin alaa. Hän on
varmasti mielissään, että sai päähänsä opiskella espanjan kieltä.
Kutsuttiin Paganel. Hän riensi paikalle nopeasti ja tervehti
patagonialaista aitoranskalaisella kohteliaisuudella, josta
tämä arvattavasti ei ymmärtänyt mitään. Tilanne selitettiin
maantieteilijälle.
-- Mainiota, tämä sanoi.
Ja avaten suutaan tavallista enemmän ääntääkseen sanat selvästi, hän
lausui:
-- _Vos sois um homem de bem_![9]
Alkuasukas höristi korviaan eikä vastannut mitään.
-- Hän ei ymmärrä, maantieteilijä sanoi.
-- Ehkäpä te ette painota oikealla kohdalla, majuri huomautti.
-- Ehkä tosiaan en. Hemmetin korko!
Ja Paganel lausui kohteliaisuutensa uudelleen. Sama tulos.
-- Muutetaanpa lausetta, hän sanoi sitten ja lausui hitaasti kuin
koulumestari seuraavat sanat:
-- _Sem duvida, um Patago_.[10]
Toinen pysyi mykkänä, kuten ennenkin.
-- _Dizeime_![11] Paganel lisäsi.
Patagonialainen ei vastannut vieläkään.
-- _Vos compriendeis_?[12] Paganel huusi niin rajusti, että oli rikkoa
äänijänteensä.
Oli selvää, että intiaani ei ymmärtänyt, sillä hän vastasi, mutta
espanjaksi:
-- _No comprendo_.[13]
Nyt oli Paganelin vuoro ällistyä ja hän vetäisi hermostuneesti
silmälasinsa otsalta nenälleen.
-- Minut saa hirttää, hän sanoi, -- jos ymmärrän sanaakaan tämän seudun
murteesta! Se on varmaankin araucanian kieltä.
-- Ei toki, Glenarvan vastasi, -- mies vastasi selvästi espanjan
kielellä.
Ja kääntyen patagonialaisen puoleen hän toisti:
-- _Espanol_?
-- _Si, si_![14] alkuasukas vastasi.
Paganelin hämmästys yltyi tyrmistykseksi. Majuri ja Glenarvan
katsahtivat toisiinsa alta kulmien.
-- Ahaa, oppinut ystäväni, majuri sanoi, pienen hymyn väreillessä
huulillaan, -- olisikohan teille sattunut taas pieni hajamielisyyden
hairahdus?
-- Häh? Paganel äännähti höristäen korviansa.
-- Niin, niin. Se on selvää, että tämä patagonialainen puhuu
espanjaa...
-- Hänkö!
-- Hän juuri! Olisitteko te sattumalta opetellut jotakin muuta kieltä,
kuvitellen opiskelevanne...
MacNabbs ei jatkanut. Tiedemiehen kiivas huudahdus "oh!" ja
olkienkohautus keskeytti hänet.
-- Majuri, te menette hiukan pitkälle, Paganel sanoi kuivahkosti.
-- No, kun te ette ymmärrä! MacNabbs vastasi.
-- Minä en ymmärrä, kun tuo alkuasukas puhuu huonosti! tiedemies
selitti alkaen käydä kärsimättömäksi.
-- Ettäkö hän puhuisi huonosti sen vuoksi, että te ette häntä ymmärrä?
majuri sinkautti tyynesti.
-- MacNabbs, Glenarvan sanoi silloin, -- teidän olettamuksenne on
sopimaton. Niin hajamielinen kuin ystävämme Paganel onkin, ei sovi
sentään olettaa hänen hajamielisyytensä menevän niin pitkälle, että hän
erehtyisi opettelemaan toista kieltä toisen asemesta.
-- Niinpä, rakas Edward, tai pikemminkin te, ystäväni Paganel,
selittäkää minulle tämä tilanne!
-- Minä en selitä, Paganel vastasi, -- minä totean. Tässä on kirja,
josta joka päivä opiskelen espanjan kieltä. Tutkikaa sitä, majuri, niin
näette, olenko valehdellut teille!
Näin sanoen Paganel penkoi taskujaan ja löysikin vihdoin hyvin kuluneen
kirjan, jonka hän ojensi majurille.
Majuri otti kirjan ja katsoi sitä.
-- No niin, mikä teos tämä on? hän kysyi.
-- Se on _Lusiadit_, Paganel vastasi, -- suurenmoinen eepos, joka...
-- _Lusiadit_! Glenarvan huudahti.
-- Niin, ystäväni, suuren Camoënsin teos _Lusiadit_, ei enempää eikä
vähempää!
-- _Camoëns_, Glenarvan toisti, -- mutta, ystäväparkani, Camoëns on
portugalilainen! Te olette nyt kymmenen viikkoa opetellut portugalin
kieltä!
-- Camoëns, _Lusiadit_, portug...!
Paganel ei saanut sanotuksi enempää. Hänen silmänsä sumenivat lasien
takana samalla kun hilpeä nauru kaikui hänen korvissaan, sillä kaikki
seisoivat hänen ympärillään.
Patagonialainen ei värähtänytkään; odotti vain kärsivällisesti hänelle
käsittämättömän välikohtauksen selviämistä.
-- Ah! Olenko minä ihan hullu? Paganel sanoi vihdoin. -- Kuinka? Niinkö
on laita? Eikö tämä ole huvin vuoksi keksittyä pilaa? Minäkö sen olisin
tehnyt, minä? Mutta tämähän on Baabelin kieltensekoitusta! Ah,
ystäväni, ystäväni! Lähteä Intiaan ja saapua Chileen! Opetella espanjaa
ja puhua portugalia! Se on jo paksua, ja jos tätä jatkuu, saattaa
minulle vielä tapahtua, että hyppään itse ulos ikkunasta, kun pitäisi
heittää sikarini!
Oli mahdotonta kuulla Paganelin näin manailevan hairahdustaan ja nähdä
hänen huvittavaa nolouttaan purskahtamatta uudelleen nauruun. Hän
muuten nauroi itse ensimmäisenä.
-- Naurakaa, ystäväni! hän sanoi. -- Naurakaa kylliksenne! Te ette
kuitenkaan voi nauraa minua niin paljon kuin nauran itse!
Ja hän purskahti hirvittävimpään naurunhohotukseen, mitä milloinkaan on
kuultu kenenkään tiedemiehen suusta.
-- Oli mitä oli, joka tapauksessa me olemme ilman tulkkia! majuri
sanoi.
-- Oh, älkää surko, Paganel vastasi, -- portugalin ja espanjan kieli
ovat niin toistensa kaltaisia, että minä olen erehtynyt niistä. Mutta
tämä yhtäläisyys auttaa minua korjaamaan hairahdukseni, ja ennen pitkää
kykenen kiittämään kunnon patagonialaista sillä kielellä, jota hän osaa
niin hyvin.
Paganel oli oikeassa, sillä pian hän sai vaihdetuksi muutamia sanoja
alkuasukkaan kanssa; saipa tietää, että patagonialaisen nimi oli
Thalcave, mikä araucanialainen sana merkitsee "jyrisevä".
Tämän nimen hän oli varmaankin saanut taidostaan käytellä
ampuma-asetta.
Mutta erikoisesti Glenarvania ilahdutti tieto, että patagonialainen oli
ammatiltaan pampan opas. Tässä kohtauksessa oli jotakin niin onnekasta,
että yrityksen onnistuminen tuntui jo aivan varmalta eikä kukaan enää
epäillyt kapteeni Grantin pelastumista.
Tällä välin matkamiehet ja patagonialainen olivat palanneet Robertin
luo. Tämä ojensi kätensä patagonialaista kohti, joka puolestaan laski
sanaakaan sanomatta kätensä hänen päälaelleen. Hän tutki poikaa ja
tunnusteli hänen kivistäviä jäseniään. Meni sitten hymyillen poimimaan
puron rannalta muutaman kourallisen villiä selleriä, jolla hieroi pojan
ruumista. Tästä hellävaraisesta hieronnasta poika tunsi voimiensa
virkistyvän, ja pian kävi selväksi, että muutaman tunnin lepo saattaisi
hänet entiselleen.
Päätettiin siis viettää vielä tämä päivä ja seuraava yö leiripaikalla.
Muuten pitikin ratkaista kaksi tärkeää kysymystä, jotka koskivat
ravintoa ja matkan jatkamista. Elintarvikkeita samoin kuin muulejakin
puuttui. Onneksi Thalcave oli paikalla. Tämä opas, joka oli tottunut
saattamaan matkalaisia pitkin Patagonian rajoja ja oli maansa
älykkäimpiä baqueanoja, otti toimittaakseen Glenarvanille kaikki, mitä
hänen pieneltä joukoltaan puuttui, ja tarjoutui saattamaan heidät
eräälle intiaanien _tolderialle_ enintään kuuden kilometrin päähän,
mistä retkikunta saisi kaikkea tarvitsemaansa. Tarjous tehtiin osaksi
eleillä, osaksi espanjalaisilla sanoilla, joista Paganel sai selvän. Se
hyväksyttiin. Glenarvan ja Paganel sanoivat hyvästi kumppaneilleen ja
lähtivät heti matkaan patagonialaisen opastamina.
He astelivat puolentoista tunnin ajan ripeää vauhtia ja pitkin askelin
voidakseen seurata jättimäistä Thalcavea. Koko tämä Andien seutu oli
ihanaa ja reheväkasvuista. Lihavaa laidunmaata oli tuhkatiheässä, ja se
olisi huoleti voinut elättää satatuhantista raavaslaumaa. Laajat, sinne
tänne polveilevien purojen toisiinsa yhdistämät lammikot antoivat
näille laitumille vehmasta kosteutta. Mustapäisiä joutsenia temmelsi
niissä huvikseen päästämättä sinne lukuisia kamelikurkia, jotka
kirmailivat pitkin ruohikkoa. Lintumaailma oli loistava, hyvin
meluisakin, mutta mitä runsaslajisin, _Isaca_-linnut, sirot,
harmahtavat, valkotäpläiset turturikyyhkyt ja keltaiset kardinaalit
hypähtelivät puiden oksilla kuin elävät kukkaset; kirjekyyhkysiä
lenteli korkeammalla ja koko varpusten höyhenpeitteinen heimo,
"chingolot", "hilguerot", "monjitat", ajelivat toisiaan takaa ja
täyttivät ilman hilpeällä kirkunalla.
Jacques Paganel sai ihmetellä ihmettelemästä päästyään; hän huudahteli
lakkaamatta patagonialaisen kummastukseksi, jonka mielestä oli ihan
luonnollista, että ilmassa oli lintuja, lammissa joutsenia ja maassa
ruohoa. Tiedemiehellä ei ollut syytä pahoitella matkaa eikä sen
pituutta. Hänen mielestään oltiin tuskin matkan alussa, kun intiaanien
leiripaikka jo näkyi.
Tämä tolderia oli Andien matalampien haarojen välisen laakson pohjalla.
Siellä eli risumajoissa kolmisenkymmentä vaeltavaa alkuasukasta
paimennellen suuria lypsylehmä-, lammas-, härkä- ja hevoslaumoja. He
siirtyivät laitumelta toiselle ja tapasivat pöydän aina katettuna
nelijalkaisille seuralaisilleen.
Araucanien, pehuenchien ja ancain sekarotuna ei näillä Andien
perulaisilla, joilla oli oliivinvärinen iho, keskikokoinen vartalo,
kömpelö ruumis, matala otsa, melkein pyöreät kasvot, ohuet huulet,
ulkonevat poskipäät, naiselliset piirteet, kylmä ilme, ollut
ihmistutkijan silmissä mitään puhtaan rodun ominaisuuksia. He eivät
ylimalkaan olleet missään suhteessa mielenkiintoisia. Mutta Glenarvan
etsikin heidän karjaansa eikä heitä. Kun heillä vain oli härkiä ja
hevosia, hän ei muuta halunnut.
Thalcave otti hieroakseen kaupan, josta sovittiinkin pian.
Seitsemästä sitkeästä, argentiinalaisrotuisesta hevosesta,
neljästäkymmenestäviidestä kilosta kuivattua lihaa, pienehköstä
erästä riisiä ja muutamista nahkaisista vesileileistä ottivat
intiaanit viinan ja rommin asemesta, jota he mieluimmin olisivat
halunneet, kaksikymmentä unssia kultaa, jonka arvon he tarkalleen
tunsivat. Glenarvan olisi tahtonut ostaa vielä kahdeksannen hevosen
patagonialaiselle, mutta tämä teki ymmärrettäväksi, että se oli
tarpeetonta.
Kun kauppa oli tehty, Glenarvan hyvästeli uudet "muonittajansa", kuten
Paganel sanoi, ja palasi omalle leiripaikalleen vähemmässä kuin
puolessa tunnissa. Hänen paluutansa tervehdittiin eläköön-huudoilla,
joiden hän katsoi oikeutta myöten kuuluvan elintarvikkeille ja
hevosille. Jokainen söi hyvällä ruokahalulla. Robertkin sai syödyksi
jonkin verran; hänen voimansa olivat jo melkein entisellään.
Loppupäivä vietettiin täydellisessä levossa. Puheltiin milloin
mistäkin, rakkaista poissaolevista, _Duncanista_, kapteeni John
Manglesista, hänen kunnon miehistään, Harry Grantista, jota ehkä oltiin
jo hyvinkin lähellä.
Paganel puolestaan ei luopunut intiaanista; hän oli Thalcaven varjo.
Hänelle oli nautinto nähdä todellinen patagonialainen, jonka rinnalla
hän itse oli kuin kääpiö ja joka miltei olisi voinut kilpailla
tiedemies van der Brockin näkemien keisari Maksiminin ja
kongolaisneekerin kanssa, vaikka nämä molemmat olivat 244 sentin
pituisia. Sitten hän kiusasi vakavaa intiaania espanjalaisilla
lauseparsilla, ja toinen alistui siihen. Maantieteilijä opetteli tällä
kertaa ilman kirjaa. Kurkun, kielen ja leukaluiden avulla hän äänteli
kajahtelevia sanoja.
-- Ellen opi oikeata korkoa, hän selitti majurille, -- älköön sitä
pantako pahaksi! Mutta kukapa olisi saattanut aavistaa, että joutuisin
kerran opettelemaan espanjaa patagonialaisen johdolla?