Kordillieerien itärinteellä on tällä kohtaa pitkiä luiskia, ne häipyvät
huomaamatta tasangolle, jolle osa äsken liikkunutta maankamaraa oli
äkkiä pysähtynyt. Tällä uudella, rehevän ruohikon peittämällä alueella
kasvoi suurenmoisia puita. Kerrassaan metsikön kaltainen laaja tiheikkö
valloituksen aikana istutettuja hedelmäpuita välkytteli kultaisia
tuotteitaan. Se oli kolkka vehmainta Normandiaa heitettynä näille
tasangoille, ja missä muissa oloissa tahansa olisi matkustajan katsetta
kiehtonut tämä äkillinen tulo erämaasta keitaaseen, lumivuorilta
viheriöiville niityille, talvesta kesään.
Maa oli muuten jälleen asettunut ehdottoman tukevaksi. Maanjäristys oli
tyyntynyt, vaikka epäilemättä maanalaiset voimat jatkoivat kauempana
mullistustaan sillä Andien vuorijono on aina jollakin kohtaa
liikkumassa ja tärisemässä. Tällä kertaa oli maanjäristys ollut
tavattoman voimakas. Vuorijonon muoto oli täysin muuttunut. Taivaan
sineä vasten piirtyi uusia kallioita, kukkuloita ja vuoria ja
Kordillieerien opas olisi turhaan etsinyt polkunsa vanhoja
tuntomerkkejä.
Oli tulossa ihana päivä; aurinko, joka aikoja sitten oli noussut
kostealta vuoteeltaan Atlantista, valaisi nyt säteillään Argentiinan
tasankoja ja hipoi niillä kai jo toisenkin valtameren, viimeöisen
vuoteensa laineita. Kello oli kahdeksan aamulla.
Vähitellen lordi Glenarvan ja hänen kumppaninsa virkosivat majurin
ravistelemina jälleen ennalleen. Oikeastaan heille ei ollut tapahtunut
mitään; he olivat kokeneet vain hirveän järkytyksen. Kordillieerit
olivat laskeneet mäkeä, ja he olisivat voineet vain ylistää tätä
luonnon suorittamaa pikamarssia, ellei nimenhuudossa olisi kaivattu
yhtä heistä, heikointa, Robert Grantia.
Kaikki rakastivat tätä uljasta poikaa, Paganel, joka oli erikoisesti
kiintynyt häneen, majuri kylmäkiskoisuudestaan huolimatta, kaikki ja
varsinkin Glenarvan. Kuullessaan Robertin kadonneen hän tuli suorastaan
epätoivoiseksi ja kuvitteli poikasen pudonneen johonkin kuiluun ja nyt
turhaan huutelevan avukseen sitä, jota piti ikään kuin toisena isänään.
-- Ystäväni, ystäväni, hän sanoi tuskin saattaen pidättää kyyneliään,
-- meidän täytyy etsiä, täytyy löytää hänet! Me emme voi jättää häntä
näin! Jokainen syvänne, jokainen kuilu on tarkastettava perinpohjin!
Minä laskeudun köyden varassa alas! Teidän täytyy päästää minut! Minä
tahdon, kuuletteko! Minä tahdon! Suokoon taivas, että Robert vielä on
hengissä! Kuinka uskaltaisimme lähestyä hänen isäänsä ilman häntä ja
mitä oikeutta olisi pelastaa kapteeni Grant, jos hänen pelastumisensa
maksaa hänen lapsensa hengen!
Glenarvanin kumppanit kuuntelivat vaieten; he tunsivat hänen etsivän
heidän silmistään jotakin toivon pilkettä, ja he loivat katseensa
maahan.
-- Ah! Glenarvan jatkoi. -- Te olette ymmärtäneet! Ja te vaikenette! Te
ette siis toivo enää mitään, ette mitään!
Tuli hetken äänettömyys. Sitten MacNabbs lausui:
-- Kuka teistä, ystäväni, voi muistaa, milloin Robert katosi?
Tähän kysymykseen ei kukaan vastannut.
-- Ainakin voitte sanoa minulle, kenen vieressä lapsi oli, kun tultiin
Kordillieereja alas, majuri jatkoi.
-- Minun, Wilson vastasi.
-- No, mihin saakka huomasit hänet vierelläsi? Yritä muistaa! Sano!
-- Minä muistan vain sen, Wilson vastasi, -- että Robert Grant oli
minun vieressäni, kädet tarrautuneina jäkäliin, vielä kahta minuuttia
ennen äkkipysäystä.
-- Kahta minuuttia ennen! Olepas tarkka, Wilson! Minuutit ovat voineet
tuntua pitkiltä. Etkö erehdy?
-- En luule erehtyväni ... en, niin se oli ... ei kahtakaan minuuttia!
-- Hyvä! MacNabbs sanoi. -- Kummallako puolella sinusta Robert oli,
oikealla vai vasemmalla?
-- Vasemmalla. Hänen ponchonsa hulmusi kasvojani vasten.
-- Entä millä puolella sinä olit meistä?
-- Niin ikään vasemmalla.
-- Niin ollen ei Robert ole voinut kadota muulle kuin tuolle suunnalle,
majuri sanoi kääntyen vuoristoon päin ja ojentaen oikeaa kättään. --
Minä lisään, että ottaen lukuun sen ajan, joka on kulunut hänen
katoamisestaan, lapsen on täytynyt pudota jollekin kohtaa tämän
vuorenjuuren ja kolmen kilometrin etäisyyden välisellä matkalla. Sieltä
on häntä etsittävä, ja ketjussa kulkemalla me löydämme hänet sieltä.
Ei sanottu sanaakaan enempää. Nuo kuusi miestä aloittivat heti etsinnän
asettuen tietyin välein ja ryhtyen kapuamaan ylös Kordillieerien
rinnettä. He pysyttelivät putoamislinjan oikealla puolella, tarkastaen
pienimmätkin rakoset, laskeutuen rotkojen pohjalle, jotka olivat osaksi
täyttyneet alas vyöryneestä sorasta, ja useampi kuin yksi palasi
vaatteet riekaleina, jalat ja kädet verisinä, henkensä vaarannettuaan.
Koko tämä Andien osa, lukuunottamatta muutamia luoksepääsemättömiä
paikkoja, tutkittiin perinpohjin, eikä kukaan moniin tuntikausiin
ajatellutkaan levähtää. Turhaan! Poika ei ollut ainoastaan kohdannut
kuolemaansa vuoristossa, vaan varmaan myös haudan, jonka kivi, jokin
suuri kallio, oli iäksi peittänyt hänet alleen.
Kello yhden aikana kohtasivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa toisensa
murtuneina, näännyksissä laakson pohjalla. Glenarvan oli ankaran surun
vallassa; hän ei puhunut kenenkään kanssa, huokaili vain ja mutisi
itsekseen:
-- Minä en lähde täältä! Minä en lähde täältä!
Kaikki oivalsivat tämän tulleen hänelle pakkomielteeksi ja antoivat
hänen olla rauhassa.
-- Odotetaan, Paganel sanoi majurille ja Tom Austinille. -- Levätään
hetki ja kootaan voimia. Me tarvitsemme niitä joko alkaaksemme
uudelleen etsinnät tai jatkaaksemme matkaamme.
-- Niin, MacNabbs vastasi, -- ja etsitään, koska Edwardkin haluaa
etsiä! Hän toivoo. Mutta mitä hän toivoo?
-- Jumala tietää, Tom Austin sanoi.
-- Robert-parka! Paganel huoahti kuivaten silmiään.
Laaksossa oli runsaasti puita. Majuri valitsi ryhmän korkeita
johanneksenleipäpuita, joiden siimekseen järjestettiin leiripaikka.
Muutamia peitteitä, aseet, hiukan kuivattua lihaa ja riisiä oli kaikki,
mitä retkeilijöille oli jäänyt. Jonkin matkan päässä virtasi puro,
josta saatiin maanjäristyksestä vielä sameaa vettä. Mulrady sytytti
tulen ruohoista, ja pian hän tarjosi isännälleen lämmintä ja
virkistävää juomaa. Mutta Glenarvan ei huolinut sitä, makasi vain
ponchollaan syvän raukeuden tilassa.
Näin kului päivä. Tuli tyyni ja rauhallinen yö. Kumppaniensa maatessa
alallaan, vaikka unettomina, lähti Glenarvan uudelleen kapuamaan
Kordillieerien rinteitä. Hän kuunteli korvat tarkkoina, toivoen yhä,
että pojan avunhuuto kuuluisi jostakin. Hän eteni kauas, korkealle,
yksinään, painaen tuon tuostakin korvaansa maata vasten, kuunnellen ja
hilliten sydämensä tykytystä, huudellen epätoivoisella äänellä.
Koko yön harhaili lordi-parka vuorella. Milloin Paganel, milloin majuri
seurasi häntä valmiina rientämään hänen avukseen, jos maa alkaisi
vyöryä tai hänen tarpeeton varomattomuutensa veisi hänet johonkin
kuiluun. Mutta lordin viimeisetkin ponnistukset jäivät tuloksettomiksi,
ja hänen tuhat kertaa toistamaansa huutoon -- Robert! Robert! vastasi
vain kaiku toistamalla kadonneen nimeä.
Päivä nousi. Täytyi lähteä kaukaa etsimään Glenarvania ja tuoda hänet
leiripaikalle vaikka väkisin. Hänen epätoivonsa oli hirvittävä. Kuka
olisi rohjennut puhua lähdöstä ja ehdottaa hänelle tämän surullisen
laakson jättämistä? Mutta elintarvikkeet alkoivat loppua. Verrattain
lyhyen matkan päässä he varmaankin tapaisivat argentiinalaisia oppaita,
joista muulinajaja oli puhunut, ja pampan ylipääsyyn tarvittavia
hevosia. Entisille jäljille palaaminen oli vaikeampaa kuin meno
eteenpäin. Sitä paitsi oli määrä tavata _Duncan_ Atlantin valtameren
puolella. Kaikki nämä painavat syyt kielsivät viipymästä kauempaa, ja
yhteinen etu vaati, ettei lähdön hetkeä enää lykätty.
MacNabbs ryhtyi palauttamaan murheeseen vaipunutta Glenarvania
toimintaan. Hän puhui kauan, mutta hänen ystävänsä ei näyttänyt häntä
kuuntelevan. Glenarvan ravisteli päätään. Mutta eräs sana avasi hänen
huulensa.
-- Lähdetäänkö? hän sanoi.
-- Niin. Lähdetään.
-- Vielä yksi tunti!
-- Olkoon, vielä yksi tunti, arvoisa majuri vastasi.
Mutta tunnin kuluttua Glenarvan pyysi, että hänelle myönnettäisiin
armosta toinen tunti. Olisi luullut kuolemaantuomitun rukoilevan
elämänsä puolesta. Näin kului aamu noin puolipäivään saakka. Silloin
MacNabbs ilmoitti kaikkien puolesta päättävästi Glenarvanille, että
täytyi lähteä ja että hänen toveriensa henki riippui ripeästä
päätöksestä.
-- Niin! Niin! Glenarvan vastasi. -- Lähdetään! Lähdetään!
Mutta samalla hän katsoi MacNabbsista poispäin ja tähysti erästä mustaa
pilkkua ilmassa. Äkkiä hän viittasi kädellään sitä kohti ja jäi
seisomaan kuin kivettyneenä.
-- Tuolla! Tuolla! hän sanoi. -- Katsokaa! Katsokaa!
Kaikkien katseet kääntyivät kohti taivasta Glenarvanin viittaamaan
suuntaan. Tällä hetkellä oli musta pilkku suurentunut huomattavasti. Se
oli lintu, joka liiteli tavattoman korkealla.
-- Kondori, Paganel sanoi.
-- Niin, kondori, Glenarvan vastasi. -- Kuka tietää? Se tulee, se
laskeutuu maahan! Odottakaamme!
Mitä Glenarvan toivoi? Oliko hän menettänyt järkensä? -- Kuka tietää?
hän oli sanonut. Paganel ei ollut erehtynyt. Kondori tuli hetki
hetkeltä selvemmin näkyviin. Tämä mahtava, inka-kansan muinoin
jumaloima lintu on eteläisten Andien kuningas. Näillä seuduilla se
kehittyy tavattoman kokoiseksi. Sen voima on suunnaton, ja usein se
syöksyy härkien kimppuun rotkojen pohjalla. Se iskee tasangolla
harhaileviin lampaisiin, hevosiin, nuoriin vasikkoihin ja nostaa ne
kynsissään huikean korkealle. Ei ole harvinaista, että se liitelee
kuudentuhannen viidensadan metrin korkeudessa, rajalla, jota ihminen ei
voi ylittää. Sieltä, useimpien silmille näkymättömissä, tämä ilmojen
kuningas luo läpitunkevan katseen maahan ja erottaa pienimmätkin
esineet tarkkuudella, jota luonnontieteilijät ihmettelevät.
Mitä siis tämä kondori oli nähnyt? Ruumiinko, Robert Grantin ruumiin?
-- Kuka tietää? Glenarvan toisteli päästämättä sitä näkyvistään.
Jättiläislintu lähestyi, milloin liidellen, milloin syöksyen alas
nopeasti kuin putoava kivi. Sitten se alkoi tehdä laajoja kaarroksia
tuskin sadan metrin korkeudella maasta. Sen saattoi nähdä erinomaisen
hyvin. Kooltaan se oli melkein neljä metriä siipien kärjistä. Valtavat
siivet kantoivat sitä ilmassa melkein liikkumattomina, sillä suuret
linnut saattavat lentää majesteetillisen tyynesti, kun taas itikat
tarvitsevat tuhat siivenräpäystä sekunnissa pysyäkseen ilmassa.
Majuri ja Wilson olivat tarttuneet pyssyihinsä. Glenarvan kielsi
heitä kädenliikkeellä. Kondori kierteli kaarroillaan erästä
luoksepääsemätöntä tasannetta vain puolen kilometrin päässä
retkeilijöistä. Se kääntyi huimaavan nopeasti, aukoen ja taas yhteen
puristaen hirvittäviä kynsiään ja ravistellen rustomaista töyhtöään.
-- Tuolla, tuolla hän on! Glenarvan huudahti.
Silloin äkkiä hänen mieleensä välähti eräs ajatus.
-- Jos Robert on vielä elossa, hän huudahti päästäen kauhean
parahduksen, -- niin tuo lintu... Ampukaa, ystävät, ampukaa!
Mutta se oli jo liian myöhäistä. Kondori oli kadonnut kallion korkeiden
ulkonemien taakse. Kului sekunti, jonka tuska oli pitkä kuin vuosisata!
Sitten ilmestyi jättilintu jälleen jotakin raskasta taakkaa kantaen ja
hitaammin lentäen. Kuului kauhun huuto. Kondorin kynsissä riippui
elottoman näköinen ruumis -- Robert Grant. Lintu oli tarttunut hänen
vaatteisiinsa ja liihotteli nyt tuskin viidenkymmenen metrin
korkeudessa leiripaikan yläpuolella; se oli huomannut retkeilijät ja
koettaen paeta painavan saaliinsa kanssa iski ankarasti ilmaa
siivillään.
-- Ah! Glenarvan huudahti, -- murskautukoon Robertin ruumis ennemmin
näihin kallioihin kuin että se joutuu...
Hän ei jatkanut vaan tempasi Wilsonin pyssyn ja koetti tähdätä
kondoriin. Mutta hänen kätensä vapisi. Hän ei kyennyt tukemaan asettaan
varmaksi. Hänen silmiään sumensi.
-- Antakaa minun ampua! majuri sanoi.
Silmä tyynenä, käsi vakavana, ruumis liikkumattomana hän tähtäsi
lintuun, joka oli jo ehtinyt sadan metrin päähän hänestä.
Mutta hän ei ollut vielä painanut pyssynsä liipasinta, kun laakson
pohjasta kajahti pamahdus; kahden basalttiröykkiön välistä pöllähti
valkoista savua, ja kondori alkoi pää luodin lävistämänä kieppuen
pudota verkalleen, sen suuret levitetyt siivet kun olivat jonkinlaisena
laskuvarjona. Se ei ollut hellittänyt saalistaan; niinpä se liukui
maahan verrattain hitaasti, kymmenen askelen päähän puron reunasta.
-- Apuun, apuun! Glenarvan huusi.
Ja kysymättä, mistä kaitselmuksen pyssynlaukaus tuli, hän riensi
kondoria kohti. Hänen kumppaninsa seurasivat häntä juoksujalkaa.
Kun he saapuivat perille, lintu oli kuollut, Robertin ruumis oli
peittynyt siipien alle. Glenarvan heittäytyi lapsen ruumiin ylle,
irrotti sen linnun kynsistä, laski nurmikolle ja painoi korvansa
hengettömän rintaa vasten.
Ei milloinkaan ole kuulunut iloisempaa riemunhuutoa kuin sillä
hetkellä, jolloin Glenarvan nousi hokien:
-- Hän elää! Hän elää vielä!
Silmänräpäyksessä oli Robertilta riisuttu vaatteet yltä, ja hänen
kasvojaan huuhdottiin raikkaalla vedellä. Robert liikahti, avasi
silmänsä, katseli ja sanoi sitten:
-- Ah, te mylord ... isä...!
Glenarvan ei voinut vastata; liikutus tukahdutti häntä, ja laskeutuen
polvilleen hän purskahti itkuun näin ihmeellisesti pelastuneen lapsen
vierellä.