Kuka tahansa muu kuin MacNabbs olisi saattanut kulkea sata kertaa tämän
majan ohi, ympäri, jopa ylikin, aavistamatta sitä rakennukseksi. Se oli
lumikumpu, joka ei näyttänyt sanottavasti erottuvan ympärillä olevista
kallioista. Sisään päästäkseen täytyi luoda lumi pois. Puolen tunnin
sitkeän raivauksen jälkeen olivat Wilson ja Mulrady saaneet _casuchan_
oviaukon esiin, ja retkeilijät kömpivät sinne innokkaina.
Tämä intiaanien rakentama kammio oli tehty eräänlaisista auringossa
poltetuista tiilistä; se oli kuutionmuotoinen, kolme ja puoli metriä
joka suuntaan ja sijaitsi erään basalttikallion laella. Kiviportaat
johtivat sen ovelle, joka oli kammion ainoa aukko; lumi ja rakeet
olivat oven ahtaudesta huolimatta tunkeutuneet sisälle myrskytuulten
tuiskuttaessa niitä vuorilla.
Siinä oli auttavasti tilaa kymmenelle hengelle, ja vaikkeivät sen
seinät olisi olleet riittävän tiiviit sadekautena, oli niistä ainakin
jotakin suojaa pakkasta vastaan; lämpömittari osoitti kymmentä astetta
alle nollan. Jonkunlainen hatarasti muuratulla savutorvella varustettu
tulisija mahdollisti tulen sytyttämisen ja tehokkaan taistelun
ulkoilman kylmyyttä vastaan.
-- Tämähän on auttava suoja, Glenarvan sanoi, -- joskaan ei upea.
Kaitselmus on ohjannut meidät tänne emmekä voi olla sitä siitä
kiittämättä.
-- Mitä? Paganel huudahti. -- Tämähän on palatsi! Ei puutu muuta kuin
kunniavahdit ja hoviherrat. Täällä on mainio olla.
-- Varsinkin kun hyvä tuli loimuaa liedessä, Tom Austin sanoi, -- sillä
jos meidän on nälkä, on meidän vilukin, ja minua puolestani
miellyttäisi nyt hyvä risukimppu enemmän kuin riistan viipale.
-- No, Tom, Paganel lausui, -- yritetään etsiä jotakin poltettavaa.
-- Poltettavaa Kordillieerien harjalta? Mulrady huudahti pudistellen
päätänsä epäilevästi.
-- Kun kerran tähän luolaan on tehty tulisija, majuri huomautti, --
niin tottakai se on tapahtunut siksi, että täällä on jotakin
poltettavaa.
-- Ystävämme MacNabbs on oikeassa, Glenarvan sanoi. -- Ottakaa esille
illallisainekset, minä menen hakemaan polttopuita.
-- Minä tulen mukaan Wilsonin kanssa, Paganel vastasi.
-- Ehkä minäkin voisin olla avuksi...? Robert lausui nousten pystyyn.
-- Ei, poikaseni, levähdä sinä, Glenarvan vastasi. -- Sinusta tulee
kyllä mies siinä iässä, kun muut ovat vielä lapsia!
Glenarvan, Paganel ja Wilson lähtivät ulos casuchasta. Kello oli kuusi
illalla. Pakkanen ahdisti ankarasti, mutta ilma oli aivan tyyni.
Taivaan sini alkoi jo sumentua, ja aurinko kultasi viimeisillä
säteillään Andien laen korkeimpia huippuja. Paganel, joka oli ottanut
ilmapuntarinsa mukaan, totesi elohopean näyttävän 495 millimetriä.
Ilmanpaineen alhaisuus vastasi kolmentuhannen kahdensadan metrin
korkeutta. Tämä Kordillieerien seutu oli siis ainoastaan tuhatkymmenen
metriä Mont Blancin huippua alempana. Jos näillä vuorilla olisi
kohdattu sellaisia vastuksia, joita Sveitsin jättiläinen on täynnä, tai
jos vain olisi ollut myrsky- ja pyörretuulien aika, yksikään
retkeilijöistä ei olisi saavuttanut Uuden Maailman suuren
vuoriharjanteen lakea.
Glenarvan ja Paganel kapusivat eräälle porfyyrikalliolle ja
tähystelivät joka suunnalle. He olivat tällöin Kordillieerien
korkeimmalla kohdalla ja saattoivat nähdä yli neljänkymmenen
neliöpeninkulman alan. Itäänpäin alenivat rinteet loivina pengerminä,
joita myöten saattoi mukavasti liukua useita satoja metrejä kerrallaan.
Kaukaa katsoen näyttivät jääkauden siirtämät irtonaiset kivet ja
kalliot muodostavan suuria, yhtenäisiä sorakiviharjuja. Auringon
laskiessa nousevan varjon alle peittyi jo Coloradon laakso, ja
vähitellen häipyivät muutkin piirteet, ensin kalliot, sitten kukkulat,
sitten niitä korkeammat harjut, jotka, ruskon vielä kerran niitä
valaistua, asteittain sammuivat, ja pian pimeni Andien koko itäinen
rinne. Lännessä valaisi päivä rinteitä vielä alas saakka. Oli
häikäisevää nähdä kallioiden ja jäätikköjen kylpevän tässä auringon
säteilyssä. Pohjoisessa näkyi jono vuorenharjanteita, jotka näyttivät
sekoittuvan toisiinsa ja muodostivat ikään kuin kömpelöllä kynällä
vedetyn murtoviivan. Se sekoitti silmää. Mutta etelässä oli
näköala päinvastoin loistava ja kävi yön yltäessä suhteiltaan yhä
suurenmoisemmaksi. Jos näet kääntyi Torbidon autioon laaksoon päin,
saattoi ylhäältä katsella Antucoa, jonka ammottava kita aukeni kahden
peninkulman päässä. Tulivuori sähisi kuin Ilmestyskirjan lohikäärmeiden
kaltainen hirviö ja syöksi sisästään nokisten lieskojen sekaista
hehkuvaa savua. Sitä ympäröivien vuorten kehä näytti olevan tulessa;
hehkuvia kivirakeita, punaisia höyrypilviä, laavavirtoja välähteli
yhtenä tulipatsaana. Keskeytymätön, hetki hetkeltä yltyvä räiske ja
häikäisevä loimu täytti valtavien heijastusten laajan kehän, kun
aurinko, jonka hämärtyvä valo vähitellen himmeni, hävisi kuin sammunut
tähti varjoihin.
Paganel ja Glenarvan olisivat jääneet pitkäksi aikaa katselemaan tätä
maan ja taivaan tulien suurenmoista kamppailua; puunetsijät saivat
antaa tilaa taiteilijoille; mutta Wilson, joka ei ollut taipuvainen
innostumaan, palautti heidän mieleensä nykyisen tehtävän. Puita ei
ollut, se on totta; sen sijaan kallioita onneksi peitti laiha ja
kuiva jäkälä; sitä koottiin suuret sylilliset samoin kuin erästä
_llaretta_-nimistä kasvia, jonka juuri saattoi palaa riittävästi. Kun
nämä arvokkaat polttoaineet oli kannettu casuchaan, ne sullottiin
lieteen. Tulta oli vaikea saada syttymään ja varsinkin palamaan. Perin
ohentunut ilma ei sisältänyt kylliksi happea sen pitämiseksi yllä;
ainakin majuri selitti asian sillä tavoin.
-- Mutta sen sijaan, hän lisäsi, -- ei vesi tarvitse sadan asteen
kuumuutta kiehuakseen; ne, jotka pitävät sata-asteisessa vedessä
keitetystä kahvista, saavat siitä luopua, sillä tällä korkeudella alkaa
kiehuminen ennen yhdeksääkymmentä astetta.[7]
MacNabbs ei erehtynyt, ja lämpömittari, joka oli pantu kattilan
veteen siitä alkaen, kun se oli alkanut poreilla, osoitti vain
kahdeksankymmentäseitsemää astetta. Jokainen joi mielihyväkseen
muutaman siemauksen kuumaa kahvia. Kuiva liha sitä vastoin tuntui
hiukan pilaantuneelta, mikä sai Paganelin tekemään järkevän, mutta
hyödyttömän huomautuksen.
-- Peijakas, hän sanoi, -- täytyy tunnustaa, että käristetty laamanliha
ei olisi pahitteeksi. Sanotaan tämän eläimen vastaavan raavasta ja
lammasta, ja minä olisin utelias tutkimaan, onko asia näin myös
ravintoaineena!
-- Mitä! majuri huudahti, -- ettekö ole tyytyväinen illalliseemme,
tiedemies Paganel?
-- Ihastunut, arvoisa majuri, vaikka tunnustankin, että
metsäriista-annos olisi tervetullut.
-- Te olette herkuttelija, MacNabbs sanoi.
-- Hyväksyn määritelmänne, majuri; mutta ettepä te itsekään, sanokaa
mitä tahansa, panisi pahaksenne, jos edessänne olisi hyvä pihvi!
-- Luultavasti en, majuri myönsi.
-- Ja jos teitä pyydettäisiin lähtemään väijymäpaikalle pakkasesta ja
pimeästä huolimatta, ettekö tottelisi arvelematta?
-- Kieltämättä; jos vähääkään haluatte...
MacNabbsin kumppaneilla ei ollut aikaa kiittää häntä tarjouksesta ja
kieltäytyä sitä käyttämästä, kun alkoi kuulua kaukaista mylvinää. Se
piteni pitenemistään. Se ei ollut yksinäisten eläinten ääntelyä, vaan
kokonaisen karjan, joka läheni nopeasti. Aikoiko siis kaitselmus, joka
oli antanut heille asunnon, tarjota heille vielä illallistakin? Se oli
maantieteilijän päätelmä. Mutta Glenarvan hillitsi hiukan hänen iloaan
huomauttamalla, että Kordillieerien nelijalkaiset eivät koskaan kiipeä
näin korkealle.
-- Mistä sitten tuo melu johtuu? Tom Austin kysyi.
-- Äänestä päätellen se lähenee!
-- Ehkäpä se on lumivyöry, Mulrady huomautti.
-- Mahdotonta! Sehän on selvää mylvinää, Paganel sanoi.
-- Menkäämme katsomaan, Glenarvan päätti.
-- Ja metsästäjinä, majuri lisäsi ottaen pyssynsä.
Kaikki kömpivät ulos casuchasta. Oli pimeä, mutta tähtikirkas yö. Kuu
ei vielä näyttänyt viimeisen vaiheensa puoliksi jyrsittyä kehrää.
Pohjoisen ja idän kukkulat olivat pimeyden peitossa, eikä voinut nähdä
muuta kuin muutamien vakavimpien vuorten epämääräiset ääriviivat.
Mylvinä -- pelästyneiden eläinten mylvinä -- kasvoi kahta kovemmaksi.
Ne tulivat Kordillieerien pimeältä puolelta. Mitä tapahtui? Äkkiä tuli
kamala vyöry, ei lunta, vaan eläviä ja pelosta mielettömiä olentoja.
Koko alue tuntui liikkuvan. Näitä eläimiä, jotka ohenneesta ilmasta
huolimatta pitivät hirvittävää melua, oli satoja, ehkä tuhansia.
Olivatko ne tasangon petoja vaiko vain laama- ja vikunjalauma?
Glenarvan, MacNabbs, Robert, Austin ja molemmat matruusit ehtivät töin
tuskin heittäytyä maahan, kun tämä elävä massa vyöryi heidän ylitseen.
Päiväsokea Paganel jäi pystyyn paremmin nähdäkseen, mutta kellahti
silmänräpäyksessä nurinniskoin.
Samalla hetkellä kuului pyssynpamahdus. Majuri oli ampunut arviolta.
Hänestä näytti, että muuan eläin kaatui muutaman askelen päässä
hänestä, samalla kun koko lauma, vastustamatonta vauhtia ja vieläkin
hurjemmin mylvien katosi tulivuoren heijastuksen valaisemille
rinteille.
-- Ah, löysinpäs ne! sanoi eräs ääni -- Paganelin ääni.
-- Ja mitä löysitte? Glenarvan kysyi.
-- Silmälasini, helkkarissa! Helpostihan tällaisessa mylläkässä voi
hukata silmälasinsa!
-- Ettehän ole haavoittunut?
-- En. Minua vain jokin vähän potkaisi. Mutta mikä?
-- Tämä vain, majuri vastasi laahaten perässään ampumaansa elukkaa.
Kaikki kömpivät takaisin kammioon, ja lieden valkean valossa tutkittiin
majurin "pyssynpamausta."
Se oli kaunis eläin, joka muistutti kyttyrätöntä kamelia, sillä oli
siro pää, litteä ruumis, pitkät ja hoikat jalat, sileä, vaaleanruskea,
vatsan alta valkotäpläinen karva. Tuskin oli Paganel siihen vilkaissut,
kun hän huudahti:
-- Se on guanakki!
-- Mikä on guanakki? Glenarvan kysyi.
-- Syötävä eläin! Paganel vastasi.
-- Onko se hyvääkin?
-- Maukasta. Jumalten ruokaa. Tiesinhän, että saisimme tuoretta lihaa
illalliseksi. Ja mitä lihaa! Mutta kuka paloittelee elukan?
-- Minä, Wilson sanoi.
-- Hyvä, minä otan sen paistaakseni, Paganel ilmoitti.
-- Oletteko te kokkikin, herra Paganel? Robert kysyi.
-- Peijakas, poikaseni, olenhan minä ranskalainen! Jokaisen
ranskalaisen ruumiissa on myös kokki.
Vähän ajan kuluttua asetteli Paganel suuria lihaviipaleita
llaretta-kasvin juurista saaduille hiilille. Kymmenen minuuttia sen
jälkeen hän tarjosi ystävilleen hyvin maukkaalta näyttävää
"guanakinkyljystä". Kukaan ei kursaillut, vaan kaikki haukkasivat kuin
haukat.
Mutta maantieteilijän suureksi kummaksi seurasi ensimmäistä puraisua
yleinen virnistys ja äännähdys "hyhyh".
-- Sehän on yököttävää! joku sanoi.
-- Ei sitä voi syödä! toinen vastasi.
Miten olikaan, onnettoman tiedemiehen oli todettava, että tämä käriste
ei kelvannut edes nälkiintyneille. Siksi alettiinkin heitellä hänelle
pilapuheita, jotka hän muuten käsitti täydellisesti, ja ivailla hänen
"jumaltenruokaansa"; hän mietti vain syitä, minkä vuoksi guanakin liha,
jonka hän tiesi todella hyväksi ja arvossapidetyksi, oli hänen
käsissään käynyt inhoittavaksi, kunnes hänen päähänsä äkkiä pälkähti
eräs ajatus.
-- Siinähän se on! hän huudahti. -- Peijakas, siitähän se riippuu! Nyt
sen tiedän!
-- Oliko liha pahentunutta? MacNabbs kysyi tyynesti.
-- Ei, malttamaton majuri, mutta se oli liiaksi juossutta. Kuinka
saatoinkaan sen unohtaa.
-- Mitä sillä tarkoitatte, herra Paganel? Tom Austin kysyi.
-- Sitä, että guanakin liha on syötävää vain silloin, kun eläin on
teurastettu rauhallisella laitumella; jos sitä ajetaan takaa kauan,
niin että se joutuu juoksemaan pitkiä matkoja, sen liha käy
kelvottomaksi. Tämän lihan mausta voin siis todeta, että otus, ja niin
muodoin koko lauma, oli tullut hyvin kaukaa.
-- Oletteko siitä varma? Glenarvan kysyi.
-- Aivan varma.
-- Mutta mikä tapahtuma, mikä ilmiö on saattanut säikyttää näitä
eläimiä sillä tavoin ja ajaa ne pakoon juuri kun niiden olisi ollut
rauhassa maattava yösijoillaan.
-- Siihen, rakas Glenarvan, Paganel sanoi, -- on minun mahdotonta
vastata teille. Uskokaa minua, meidän on itsemme paras panna maata
enempää aprikoimatta. Omasta puolastani olen jo torkahtamaisillani.
Eikös nukuta, majuri?
-- Nukutaan pois, Paganel.
Tämän jälkeen kääriytyi kukin ponchoonsa, tulta kohennettiin yöksi, ja
pian kuului kaikenäänisiä ja kaikentahtisia hirvittäviä kuorsauksia,
joiden sopusointuisuutta piti yllä maantieteilijän matala basso.
Glenarvan yksin ei saanut unta. Salainen levottomuus piti häntä
väsyttävässä unettomuuden tilassa. Hänen täytyi ajatella
selittämättömän pelon vallassa yhteiseen suuntaan pakenevaa laumaa.
Guanakit eivät voineet olla petoeläinten takaa-ajamina. Tällä
korkeudella niitä tuskin on, metsästäjiä vielä vähemmän. Mikä kammo
ajoi niitä siis Antucon kuiluja kohti ja mikä oli sen syynä? Glenarvan
aavisti vaaran lähestyvän.
Puolihorroksessa haihtuivat hänen ajatuksensa vähitellen, ja pelko teki
tilaa toivolle. Hän kuvitteli olevansa seuraavana päivänä Andien
tasangolla. Siellä saattaisivat tiedustelut toden teolla alkaa, eikä
menestys ehkä ollut kaukana. Hän ajatteli kovaan orjuuteen joutunutta
kapteeni Grantia ja hänen kahta matruusiaan. Nämä kuvat välähtelivät
hänen mielessään, mutta tulen räiske, ilmassa rätisevät kipinät tai
joku kirkkaampana loimuava lieska, jonka valossa hän näki nukkuvat
toverinsa ja joka loi valon väreilyä casuchan seiniin, käänsivät hänen
ajatuksensa joka hetki toisaalle. Sitten alkoivat pahat aavistukset
ahdistaa häntä ankarammin. Hän kuuli epämääräistä, näillä yksinäisillä
huipuilla vaikeasti selitettävää jylinää.
Kerran hän luuli kuulevansa kaukaista, kumeaa, uhkaavaa ukkosenjylinän
kaltaista jylyä, joka ei tullut taivaasta. Niinpä ei tämä pauhu voinut
johtua muusta kuin vuoren rinteillä raivoavasta rajuilmasta, joitakin
tuhansia jalkoja sen harjan alapuolella. Glenarvan tahtoi saada siitä
varmuuden ja lähti ulos.
Kuu nousi. Ilma oli aivan tyyni. Ei ainoatakaan pilveä, ei ylhäällä
eikä alhaalla. Siellä täällä vain Antucon liekkien liikahtelevaa
kajastusta. Ei mitään myrskytuulta, ei ukkosta. Taivaalla tuikki
tuhansia tähtiä. Mutta jylinää kesti yhä; se tuntui lähenevän ja
kulkevan Andien vuorten poikki. Glenarvan palasi sisään levottomampana
pohtien, mitä yhteyttä saattoi olla tämän maanalaisen jytinän ja
guanakien paon kanssa. Oliko siinä tosiaan syy ja seuraus? Hän katsoi
kelloaan, joka osoitti kahta aamulla. Mutta kun hän ei ollut varma
vaaran läheisyydestä, hän ei herättänyt kumppaneitaan, jotka väsymys
oli uuvuttanut sikeään uneen. Hän vaipui itsekin raskaaseen
unenhorrokseen, jota kesti useita tunteja.
Äkkiä sai ankara ryske hänet jalkeille. Se oli korviahuumaavaa rätinää,
sentapaista tärisevää jyryä kuin lukemattomia tykistön kuormastoja
olisi vedetty kaikuvalla kivikadulla. Sitten Glenarvan tunsi maan
vajoavan jalkojensa alla; hän näki casuchan horjuvan ja halkeilevan.
-- Huomio, hän huusi.
Kaikki hänen kumppaninsa olivat heränneet ja syöksyivät suinpäin ulos
jyrkälle rinteelle. Päivä nousi juuri, ja näky oli hirvittävä. Vuorien
muoto muuttui äkkiä; kukkulat katkesivat, toiset horjahtelivat ensin
epävakaisina ja katosivat sitten ikään kuin jokin salahauta olisi
auennut niiden juurelle. Kordillieereille erikoisena ilmiönä siirtyi
useiden peninkulmien laajuinen möhkäle sellaisenaan liukuen tasankoa
kohti.[8]
-- Maanjäristys! Paganel huudahti.
Hän oli oikeassa. Se oli yksi Chilen vuorialueella usein sattuvia
maanmullistuksia, ja juuri sillä seudulla, missä Copiapo on tuhottu
kaksi ja Santiago myllerretty neljä kertaa neljäntoista vuoden
kuluessa. Tätä pallon kohtaa uurtavat maan tulet, ja tämän nuorta
alkuperää olevan vuorijonon tulivuorilla ei vielä ole riittävästi
aukkoja maanalaisten höyryjen ulospääsyä varten. Siitä nämä alituiset
_tremblore_-nimiset mullistukset. Alue, jolla nuo seitsemän
hätääntynyttä, säikähtynyttä ihmistä kyyhöttivät sammaleeseen
tarrautuneina, liikkui nopeasti kuin pikajuna, siis kahdeksankymmentä
kilometriä tunnissa. Oli mahdotonta päästää ääntäkään, tehdä
ainoatakaan pakenemisyritystä eteenpäin tai taaksepäin. Ei olisi
voinut puhua toisilleen. Maanalainen jyrinä, vuorenvyörymän ryske,
graniitti- ja basalttiröykkiöiden kolina ja irtautuneen lumen pyry teki
sen mahdottomaksi. Milloin liikkui pohja heidän allaan töytäyksittä ja
täräyksittä, milloin taas kiikkui ja heilahteli kuin hyökyaaltojen
heittelemä laiva, sivuutti kuiluja, joihin putoili vuorenlohkareita,
nyhti maasta juurineen vuosisataisia puita ja pyyhkäisi kuin suunnaton
viikate kaikki itärinteen ulkonemat.
Ajatelkoon monta miljardia tonnia painavan ainejoukon voimaa, kun se
kulkee viidenkymmenen asteen kulmassa yhä kiihtyvää vauhtia!
Miten pitkään tätä sanoin kuvaamatonta kulkua kesti, ei kukaan olisi
voinut arvioida. Mihin kuiluun se päättyisi, sitä ei kukaan olisi
uskaltanut ennustaa. Olivatko kaikki mukana ja hengissä, vai makasiko
jo joku heistä jonkin rotkon pohjalla, ei kukaan olisi voinut vielä
sanoa. Vauhdin huumaamina, läpitunkevan pakkasen jäätäminä, lumen
ryöppyjen sokaisemina he läähättivät nääntyneinä, melkein hengettöminä
ja pitelivät kivistä kiinni vain itsesäilytyksen viimeisestä vaistosta.
Äkkiä tempasi sanomattoman ankara täräys heidät irti liukuvasta
maankamarasta. He lennähtivät eteenpäin ja kierivät vuoren alimmalle
pengermälle. Kiitävä vyörymä oli pysähtynyt. Hetkeen kukaan ei
hievahtanut. Vihdoin nousi yksi kylläkin huumaantuneena, mutta vielä
sittenkin suoraselkäisenä -- majuri. Hän pudisti pois pölyn, joka
sokaisi häntä, ja katseli sitten ympärilleen. Hänen toverinsa olivat
kaikki yhdessä rykelmässä, kuin patruunaan sullotut pyssynhaulit,
sikinsokin toinen toisensa päällä.
Majuri laski heidät. Kaikki olivat paikalla yhtä lukuunottamatta.
Robert Grant puuttui.