Matka Chilen poikki oli tähän saakka sujunut ilman sanottavia
tapaturmia. Mutta sitten tulivatkin yhdellä kertaa vastaan kaikki
vuorten ylityksen vaikeudet ja vaarat. Kamppailu luonnonesteiden kanssa
alkoi nyt täydellä todella.
Ennen lähtöä oli ratkaistava tärkeä kysymys. Minkä solan kautta saattoi
mennä Andien yli joutumatta pois määrätystä suunnasta? Asiaa kysyttiin
catapazilta.
-- Minä en tiedä, tämä vastasi, -- tällä kohtaa Kordillieereja kuin
kaksi käyttökelpoista solaa.
-- Varmaankin Arican solan, jonka löytäjä oli Valdivia Mendoza, Paganel
sanoi.
-- Niin kyllä.
-- Ja Villarican solan, Nevado de Villarican eteläpuolella.
-- Niin oikein.
-- Mutta, ystäväni, niissä on vain se vika, että joudumme liian kauaksi
pois määräsuunnastamme joko etelään tai pohjoiseen.
-- Onko teillä sitten muuta solaa tiedossa? majuri kysyi.
-- On kyllä, Paganel vastasi. -- Antucon sola, joka tosin on
tuliperäisellä rinteellä, mutta 37. ja 38. asteen keskivälillä, siis
puolen asteen päässä meidän tiestämme. Se on ainoastaan tuhannen
kahdeksansadan metrin korkeudella; sen keksi aikanaan Zamudio de Cruz.
-- Hyvä, Glenarvan sanoi, -- mutta tunnetteko te, catapaz, tätä Antucon
solaa?
-- Tunnen kyllä, mylord, ja olen siitä kulkenutkin, mutta en esittänyt
sitä sen vuoksi, että se on oikeastaan vain itärinteiden
intiaanipaimenten käyttämä karjatie.
-- No, ystäväni, Glenarvan vastasi, -- mistä pehuenchien hevos-,
lammas- ja härkälaumat kulkevat, kykenemme mekin kulkemaan. Ja kun se
on juuri meidän reitillämme, niin valitsemme Antucon solan.
Niinpä annettiin lähtömerkki ja painuttiin suurten kalkkipitoisten
vuorten väliseen Lejas-laaksoon. Sitten noustiin loivaa rinnettä ylös.
Kello yhdentoista tienoilla piti kiertää pieni järvi, kaikkien
läheisten purojen luontainen säiliö ja yhtymäkohta; ne saapuivat sinne
solisten ja laskeutuivat siellä leppoisaan rauhaan. Järven yläpuolella
levisi laajoja, ruohopeitteisiä aukeita, missä intiaanien karjalaumoja
oli laitumella. Sitten tuli etelästä pohjoiseen kulkeva rämeinen notko,
jota muulit vaistomaisesti karttoivat. Kello yhden aikaan tuli näkyviin
Ballenaren linnoitus, jonka murtuneet muurit olivat erään vuoren
ylimmällä huipulla. Kuljettiin yhä eteenpäin. Rinteet muuttuivat jo
karuiksi ja kivisiksi, ja muulien kavioiden irrottamia mukulakiviä
alkoi yhä tiheämmin rapista rinnettä alas. Kello kolmen korvilla
nähtiin kiehtovan kauniilla paikalla toiset, vuoden 1770 kapinassa
hävitetyn linnoituksen rauniot.
-- Niin se on, Paganel sanoi, -- vuoret eivät riitä erottamaan ihmisiä,
ne pitää vielä linnoittaa.
Tästä alkaen kävi tie vaikeaksi, jopa vaaralliseksi; rinne jyrkkeni
yhä, kallioseinien välit kapenivat, rotkoja kulki ristiin rastiin.
Muulit astuivat varovasti, sieraimet maassa haistellen tietä.
Marssittiin jonossa. Joskus, jossakin äkkimutkassa, katosi kellokas
näkyvistä, ja pienen karavaanin oppaana oli silloin vain kellon
kaukainen kilinä. Usein tien oikulliset kiemurat johtivatkin jonon
kahdelle rinnakkaiselle polulle, ja catapaz saattoi puhella
saattomiesten kanssa samalla kun tuskin kolmen metrin levyinen, mutta
kolmensadan syvyinen halkeama loi heidän välilleen ylipääsemättömän
kuilun.
Ruohokasvullisuus kamppaili kuitenkin vielä kiven hyökkäyksiä vastaan,
mutta kasvikunnan rinnalla tunsi jo kiven vallan. Antucon tulivuoren
läheisyydestä kertoivat raudanväriset laavajuovat ja kellervät, suipot
kristallikalliot. Päällekkäin kasautuneet kiviröykkiöt näyttivät olevan
kaatumaisillaan ja pysyvän pystyssä vasten kaikkia painovoiman lakeja.
Ilmeisesti vähäinenkin mullistus saattoi muuttaa niiden muotoa, ja
katsellessa näitä tasapainottomia kukkuloita, vinoja torneja,
nurinpäisiä nystyröitä saattoi helposti havaita, että lopullisen
tasaantumisen hetki ei tälle vuoriseudulle vielä ollut tullut.
Näissä oloissa oli tietä luonnollisesti vaikea erottaa. Andien
vuoriperän miltei lakkaamaton liikehtiminen muuttaa usein sen uraa,
eivätkä tuntomerkit enää ole paikallaan. Niinpä catapaz epäröikin,
pysähtyi usein ja katseli ympärilleen; hän tutki kallioiden muotoa,
etsi mureilta kiviltä intiaanien jälkiä. Oli mahdotonta päästä
selvyyteen.
Glenarvan seurasi opastaan askel askelelta; hän ymmärsi tilanteen,
tajusi tämän tulevan huolestuneemmaksi sitä mukaa kuin tie kävi
hankalammaksi eikä uskaltanut mitään kysellä, vaan ajatteli, eikä ehkä
syyttäkään, että muulinajajalla on muulin vaisto ja että on parasta
luottaa siihen.
Vielä tunnin ajan harhaili catapaz niin sanoaksemme onnen kaupalla,
mutta pysytellen aina vuoren korkeimmilla kohdilla. Vihdoin hänen oli
pakko äkkiä pysähtyä. Oltiin kapean notkon pohjalla, jollaisia
intiaanit nimittävät _quebradoiksi_. Laelta katkennut porfyyrimuuri
sulki sen. Turhaan etsittyään jotakin solaa catapaz astui maahan, pani
käsivartensa ristiin ja odotti. Glenarvan tuli hänen luokseen.
-- Oletteko eksynyt? hän kysyi.
-- En ole, mylord, catapaz vastasi.
-- Mutta emmehän ole Antucon solatiellä?
-- Ollaan kuin ollaankin.
-- Ettekö erehdy?
-- En. Tässä on tähteitä intiaanien nuotiosta ja tuossa härkä- ja
lammaslaumojen jättämiä jälkiä.
-- Sittenhän tätä tietä on kuljettu!
-- On, mutta ei kuljeta enää. Viimeinen maanjäristys on sen tukkinut...
-- Muuleilta, majuri huomautti, -- mutta ei ihmisiltä.
-- Jaa, se on teidän asianne, catapaz vastasi, -- minä olen tehnyt
voitavani. Minä olen valmis muuleineni lähtemään takaisin, jos haluatte
kääntyä etsimään toisia Kordillieerien ylimenosolia.
-- Kuinka paljon se veisi aikaa?
-- Vähintään kolme päivää.
Glenarvan kuunteli ääneti catapazin sanoja. Tämä toimi täysin
sopimuksen mukaisesti. Hänen muulinsa eivät voineet kulkea kauemmaksi.
Mutta kun oli tullut esiin kysymys kääntymisestä samaa tietä takaisin,
Glenarvan kysyi kumppaneiltaan:
-- Tahdotteko jatkaa matkaa yhtäkaikki?
-- Me seuraamme teitä, Tom Austin vastasi.
-- Menemmepä teidän edellännekin, Paganel lisäsi. -- Mistä tässä itse
asiassa on puhe? Nousemisesta vuoren harjalle, jonka vastapäisiä
rinteitä on verrattomasti helpompi laskeutua alas. Sen jälkeen tapaamme
argentiinalaisia, jotka opastavat meitä pampan halki, ja ripeitä
hevosia, jotka ovat tottuneet nelistämään näitä maita. Eteenpäin siis
ja epäröimättä!
-- Eteenpäin! Glenarvanin kumppanit huusivat.
-- Ettekö te liity mukaan? Glenarvan kysyi catapazilta.
-- Minä olen muulien saattomies, tämä vastasi.
-- Kuten haluatte.
-- Tullaan toimeen ilmankin, Paganel sanoi. -- Tuon muurin takana me
tapaamme jälleen Antucon solapolkuja, ja minä otan opastaakseni teidät
vuoren juurelle yhtä suoraan kuin Kordillieerien paras opas.
Glenarvan selvitti siis välit catapazin kanssa ja laski hänet,
saattomiehet ja muulit menemään. Aseet, koneet ja elintarpeet jaettiin
seitsemän retkeläisen kannettavaksi. Yhteisestä sopimuksesta päätettiin
ryhtyä heti kiipeämään ja tarpeen tullen kulkea osa yöstäkin. Vasenta
rinnettä myöten kiemurteli jyrkkä polku, jota muulit eivät olisi
voineet kulkea. Vaikeudet olivat suuret, mutta kahden tunnin
ponnistusten ja kiertelyjen jälkeen olivat Glenarvan ja hänen
kumppaninsa jälleen löytäneet Antucon solatien.
He olivat silloin varsinaisten Andien siinä osassa, joka on lähellä
Kordillieerien ylintä harjannetta, mutta raivattua polkua, määrättyä
solaa ei enää näkynyt. Koko tämän seudun olivat äskeiset
maanjäristykset myllertäneet, ja heidän täytyi kivuta yhä ylemmäs
harjanteen lakea kohti. Paganel pettyi pahasti huomatessaan, ettei tie
ollut vapaa, ja ennusti vaativan ankaraa ponnistusta, kunnes
päästäisiin Andien harjalle, sillä niillä on keskimäärin korkeutta 3500
ja 4100 metriä. Onneksi ilma oli tyyni, taivas sees ja vuodenaika
suotuisa; mutta talvella, toukokuusta lokakuuhun, olisi tällainen
vuorten ylitys ollut mahdoton; ankarat pakkaset tappavat pian
matkamiehen, ja ne, jotka se säästää, eivät pääse pakoon ainakaan
_temporalien_, näille seuduille ominaisten rajutuulten voimaa, jotka
joka vuosi täyttävät ruumiilla Kordillieerien rotkot.
Kiipeiltiin koko yö; kavuttiin käsivoimin melkein luoksepääsemättömille
penkereille; hypeltiin leveiden ja syvien halkeamien yli; köysien puute
korvattiin tarttumalla toisten käsiin, ja hartiat saivat olla tikkaina;
niinpä nämä uljaat miehet näyttivät pelleiltä, jotka olivat tekemässä
kaikenlaisia hassunkurisia kuperkeikkoja. Tällöin sai Mulrady
lukemattomia kertoja näyttää jäntevyyttään ja Wilson ketteryyttään.
Nämä kaksi kunnon skotlantilaista olivat kaikkialla apuna; monta kertaa
olisi retkikunnalta tie noussut pystyyn ilman heidän alttiuttaan ja
rohkeuttaan. Glenarvan ei jättänyt näkyvistään pikku Robertia, jota ikä
ja vilkkaus viekoittivat varomattomuuksiin. Paganel ponnisteli
eteenpäin aitoranskalaisella innolla. Majuri taas vaivasi itseään juuri
sen verran kuin tarvittiin, ei enempää eikä vähempää, ja kapusi miltei
huomaamattomin liikkein. Tiesikö hän edes itse olleensa kiipeämässä jo
useita tunteja? Se ei ole varmaa. Kenties hän kuvitteli laskeuduttavan
alaspäin.
Kello viisi aamulla olivat retkeilijät saavuttaneet kahdentuhannen
neljänsadan metrin korkeuden, mikä todettiin ilmapuntarin avulla. He
olivat silloin myöhemmin syntyneillä pengermillä, puuvyöhykkeen
viimeisellä rajalla. Siellä hypähteli joitakin eläimiä, jotka olisivat
riemastuttaneet metsämiehen mieltä; ne tiesivät itse sen hyvin, sillä
ne pakenivat vikkelästi jo kaukaa ihmisten lähestyessä. Niitä oli
laama, vuorten arvokkain eläin, joka vastaa lammasta, raavasta ja
hevosta, ja elää siellä, missä ei muuli tulisi toimeen. Samoin
chinchilla, siivo ja arka, tuuheaturkkinen pieni jyrsijä, jäniksen ja
hyppyrotan välimuoto, joka takajaloistaan muistuttaa kengurua. Mikään
ei ole hauskempaa kuin nähdä tämän kevyen eläimen hyppelevän puiden
latvoissa kuin oravan. -- Se ei ole vielä lintu, Paganel sanoi, --
mutta jo enemmän kuin nelijalkainen.
Nämä eläimet eivät kuitenkaan olleet vuorten viimeisiä asukkaita.
Kahdentuhannen yhdeksänsadan metrin korkeudessa, ikuisen lumen rajalla,
eli vielä jopa joukoittain verrattoman kauniita märehtijöitä, pitkä- ja
kiiltäväkarvainen alpakkalaama ja siro ja ylväs sarveton vuohilaji,
jonka villa on hienoa ja jota luonnontieteilijät nimittävät vikunjaksi.
Mutta sitä ei voinut kuvitellakaan lähestyä; hyvä kun sen edes näki; se
pakeni salamannopeasti häviten kuin henkäys lumikenttien häikäisevään
valkeuteen.
Täällä oli maisema kokonaan muuttunut. Joka puolella kohosi, päivän
ensimmäisiä säteitä heijastaen, suuria, räikeitä, eräillä rinteillä
sinervään vivahtavia jäälohkareita. Kiipeäminen kävi perin
vaaralliseksi. Nyt ei enää uskaltanut mennä eteenpäin, ennen kuin oli
huolellisesti tunnustellut maaperää halkeamien selville saamiseksi.
Wilson oli asettunut jonon kärkeen ja koetteli jalallaan jäätikköjen
kestävyyttä. Hänen kumppaninsa noudattivat tarkoin hänen askeliaan ja
välttivät korottamasta ääntäänkään, sillä vähinkin ilmaa värisyttävä
melu saattoi syöstä alas kaksisataa tai kaksisataa viisikymmentä metriä
heidän yläpuolellaan olevat lumiröykkiöt.
He olivat tällöin saapuneet pensaspuiden piiriin, jotka neljäsataa
viisikymmentä metriä ylempänä luovuttivat paikkansa ruoho- ja
kaktuskasveille. Kolmentuhannen kolmensadan metrin korkeudessa jättivät
nämäkin kasvit mehuttoman maan, ja kasvullisuus loppui täysin.
Retkeilijät olivat pysähtyneet vain yhden ainoan kerran, kello
kahdeksan, virkistääkseen voimiaan nopealla aterialla, ja ryhtyivät
yli-inhimillisen rohkeasti jatkamaan kiipeämistään, uhmaten yhä
kasvavia vaaroja. Oli kuljettava yli suippokärkisten kukkulain ja päätä
huimaavien kuilujen. Tuonne tänne oli pystytetty puisia ristejä, jotka
osoittivat täällä tapahtuneiden monien tapaturmien tapahtumapaikkoja.
Kello kahden aikaan avautui karujen kallioiden välillä laaja tasanko,
vailla merkkiäkään kasvullisuudesta, ilmeinen erämaa. Ilma oli kuiva,
taivas sinisenkylmä; näin korkealla ovat sateet tuntemattomia, huurut
muuttuvat vain lumeksi tai rakeiksi. Siellä täällä pisti esiin
porfyyri- tai basalttikallioita kuin luurankoja valkoisen käärinliinan
keskeltä, ja väliin aiheutti ilman vaikutuksen murentamien kvartsi- tai
gneissijätteiden luhistuminen hiljaista rapinaa, jonka ohut ilmakerros
teki melkein huomaamattomaksi.
Tarmostaan huolimatta olivat retkeläiset kuitenkin lopen väsyneitä.
Huomatessaan toveriensa uupumuksen Glenarvan katui, että oli noustu
näin kauas. Pikku Robert ponnisteli väsymystä vastaan, mutta ei
jaksanut kulkea edemmäksi. Kello kolmen aikana pysähtyi Glenarvan.
-- Täytyy levähtää, hän sanoi, sillä hän huomasi, että kukaan muu ei
sitä ehdottaisi.
-- Levähtääkö? Paganel vastasi. -- Mutta meillähän ei ole minkäänlaista
suojaa.
-- Se on kuitenkin välttämätöntä jo Robertin vuoksi.
-- Ei, mylord, uljas poika väitti, -- kyllä minä vielä jaksan ... älkää
pysähtykö...
-- Sinua kannetaan, poika, Paganel selitti, -- mutta meidän täytyy
hinnalla millä hyvänsä päästä itärinteelle. Siellä löydämme kukaties
jonkun majapaikan. Minä pyydän vielä kahden tunnin marssia.
-- Ovatko kaikki muutkin sitä mieltä? Glenarvan kysyi.
-- Ollaan, hänen seuralaisensa vastasivat.
Mulrady lisäsi:
-- Minä hoidan pojan.
Ja niin jatkettiin matkaa itää kohti. Kesti vielä kaksi tuntia
hirvittävää kiipeämistä, kunnes vihdoin oltiin vuoren harjalla. Ilman
oheneminen aiheutti _punan_ nimellä tunnetun ahdistavan tunteen.
Ikenistä ja huulista tihkui verta hengitysvaikeuksien vuoksi ja ehkä
myös lumen vaikutuksesta, joka näin korkealla ilmeisesti tärvelee
ilman. Sen tiheyden puutetta täytyi verenkierron ylläpitämiseksi
korvata läähättävällä hengittämisellä, mikä väsytti yhtä paljon kuin
auringon säteilyn heijastuminen lumesta. Niin sitkeä kuin näiden
uljaiden miesten tarmo olikin, tuli kuitenkin hetki, jolloin
voimakkaimmatkin herpoutuivat, ja pyörrytys, tuo hirveä vuoritauti,
teki lopun sekä heidän ruumiinvoimistaan että myös heidän mielensä
rohkeudesta. Tällaisia vaikeuksia vastaan ei voi taistella
rankaisematta. Pian kompastui yhä useampi eikä kyennyt enää kulkemaan
kuin nelinkontin.
Uupumus lopetti siis liian kauan kestäneen kiipeämisen, ja Glenarvan
ajatteli huolestuneena lumen määrättömyyttä, kolean paikan hirveää
kylmyyttä, vuorille nousevaa hämäryyttä ja yösuojan puutetta, kun
majuri pysäytti hänet sanoen tyynellä äänellä:
-- Tuolla on maja.