Glenarvanin järjestämään alkuasukassaattueeseen kuului kolme miestä ja
yksi poika. Muulipäällikkönä oli muuan täällä kaksikymmentä vuotta
asustanut englantilainen. Hänen ammattinaan oli muulien vuokraaminen
matkustajille ja näiden opastaminen läpi Kordillieerien eri solien. Sen
jälkeen hän jätti heidät erään _baqueanon_, argentiinalaisen oppaan,
haltuun, joka taas puolestaan tunsi pampan tiet. Tämä englantilainen ei
seurustellessaan muulien ja intiaanien kanssa ollut sentään siinä
määrässä unohtanut äidinkieltään, ettei olisi voinut keskustella
saatettaviensa kanssa. Se helpotti hänen määräystensä ymmärtämistä ja
toteuttamista, ja sitä Glenarvan riensikin käyttämään hyväkseen, sillä
Jacques Paganelin espanjan kieltä eivät saattajat vielä käsittäneet.
Tällä muulipäälliköllä eli _catapazilla_, käyttääksemme chileläistä
nimitystä, oli mukanaan kaksi chileläistä miestä ja kahdentoista
ikäinen poika. Miehet hoitelivat retkikunnan tavaroita kantavia
muuleja, poika ohjasi _madrinaa_, pientä tammaa, joka kulki kellokkaana
edellä kymmenen muulia perässään. Näistä oli retkeilijäin ratsuina
seitsemän, catapaz ratsasti kahdeksannella; loput kaksi kantoivat
elintarvikkeita ja muutamia kangaspakkoja, joiden avulla oli aikomus
saavuttaa tasangon heimopäälliköiden luottamus. Oppaat kulkivat tapansa
mukaan jalkaisin. Niinpä tämä matka Etelä-Amerikan poikki näytti
turvallisuuden ja nopeuden kannalta voivan suoriutua mitä
suotuisimmissa oloissa.
Kulku Andien vuoriharjanteiden poikki ei ole ihan jokapäiväinen matka.
Sitä ei käy yrittäminenkään ilman sitkeitä muuleja, joista parhaat ovat
argentiinalaista rotua. Argentiinassa nämä etevät eläimet ovat
kehittyneet ominaisuuksiltaan alkuperäistä rotua paremmiksi. Niiden
ruokinnasta ei ole paljon huolta. Ne juovat vain kerran päivässä,
kulkevat vaivattomasti neljäkymmentäneljä kilometriä kahdeksassa
tunnissa, kantaen nurkumatta neljäntoista _arroben_ eli
sadankahdentoista kilon kuormaa.
Tämän matkan varrella valtamereltä toiselle ei ole majataloja. Syödään
kuivattua lihaa, mausteilla höystettyä riisiä ja riistaa, mikäli sitä
matkan varrella onnistutaan kaatamaan. Vuorilla juodaan vettä koskista,
tasangoilla puroista ja pannaan joukkoon pisara rommia, jota jokaisella
on mukanaan _chiffle_-nimisessä häränsarvessa. Muuten tulee varoa
alkoholipitoisten juomien väärinkäyttöä, sillä se on perin haitallista
näillä seuduilla, missä ihmisen hermosto on erikoisen kiihtynyt.
Vuoteena käytetään yksinomaan _recadoa_, kuten paikkakuntalaiset
nimittävät satulalaitetta. Se on tehty _pelioneista_, toiselta puolen
parkituista, toiselta villakankaalla vuoratuista lampaannahoista, ja
varustettu leveillä, kirjavilla vatsavöillä. Näihin lämpimiin
peitteisiin kietoutunut matkamies kestää hyvin yön kosteuden ja nukkuu
kuin tukki.
Glenarvan, joka oli tottunut matkustamaan ja mukautumaan eri maiden
tapoihin, oli valinnut itselleen ja seuralaisilleen chileläiset
vaatteet. Paganel ja Robert, kaksi lasta -- toinen suuri, toinen pieni
-- olivat ratketa riemusta työntäessään päänsä kansalliseen _ponchoon_,
väljään villaviittaan, jonka keskellä on reikä, ja jalkansa nuoren
hevosen takajalkojen nahasta tehtyihin pitkävartisiin saappaisiin.
Kummankin runsassilainen muuli, arabialaiset kuolaimet suussa, pitkät
nahkaohjakset, joiden pää oli punottu ruoskaksi, metalliheloilla
kirjaillut päitset, ja _alforjat_, räikeäväriset, kaksipuoliset
kangaspussit, jotka sisälsivät päivän ruokavarat, olivat näkemisen
arvoiset. Paganel, joka aina oli hajamielinen, sai mainiolta ratsultaan
kolme tai neljä potkua yrittäessään nousta sen selkään. Mutta kun hän,
ikuinen kaukoputkensa olkahihnassa, kerran oli päässyt satulaan ja
saanut jalkansa tukevasti jalustimiin, hän antautui muulin älyn varaan
eikä hänellä ollut syytä sitä katua. Mitä taas pikku Robertiin tuli,
hän osoitti heti alusta eteviä ratsastajan taipumuksia.
Lähdettiin liikkeelle. Sää oli mainio, taivas aivan sees, ja mereltä
tulevat tuulet vilvoittivat riittävästi muuten rasittavan helteistä
ilmaa. Retkeilijät kulkivat ripeää vauhtia pitkin Talkahuanon poukaman
mutkikkaita rantoja päästäkseen noin viisikymmentä kilometriä
etelämpänä leveysasteen päähän. Ensimmäisenä päivänä samottiin
reippaasti vanhojen kuivuneiden soiden kaislikossa, mutta oltiin
vähäpuheisia. Eron hetki oli tehnyt haikean vaikutuksen retkeilijäin
mieliin. Kaukana saattoi vielä nähdä _Duncanin_ savua. Kaikki olivat
vaiteliaita, lukuunottamatta Paganelia; tämä opinhaluinen
maantieteilijä teki itselleen espanjankielisiä kysymyksiä ja vastaili
niihin samalla kielellä.
Catapaz oli luonnostaankin vaitelias mies, eikä hänen ammattinsa ollut
omiaan lisäämään lörpöttelyn halua. Vain joskus hän virkkoi jonkin
sanan miehilleen. Nämä puolestaan olivat alallaan kokeneita
ammattimiehiä. Jos joku muuli pysähtyi, he päästivät lyhyen
kurkkuäänteen, mutta ellei se auttanut, auttoi heti varmalla kädellä
annettu piiskansivallus. Jos jonkun satulavyö sattui höltymään tai
suitset soljahtamaan irti, riisui saattomies heti ponchonsa ja peitti
sillä muulin pään; kun sitten vika oli korjattu, muuli lähti jatkamaan
matkaansa.
Muulinajajien tapana on lähteä liikkeelle kello kahdeksan, kun on syöty
varhainen aamiainen, ja taivaltaa sitten yhtä mittaa maatapanoon saakka
kello neljään iltapäivällä. Glenarvan noudatti samaa tapaa. Niinpä
retkeilijät, juuri kun catapaz antoi pysähdysmerkin, saapuivat Araucon
kaupunkiin, lahden eteläpohjukkaan, koko ajan seurattuaan valtameren
vaahtoavaa reunaa. Heidän olisi nyt pitänyt matkata vielä noin
kolmekymmentä kilometriä länteen, Carneron lahteen saakka, tullakseen
37. leveysasteen kohdalle. Mutta Glenarvanin lähetit olivat jo
samonneet tämän osan rannikkoa tapaamatta vähäisintäkään jälkeä
haaksirikkoisista. Oli siis tarpeetonta uudestaan tutkia niitä seutuja,
ja niin päätettiin ottaa Araucon kaupunki lähtöpaikaksi. Sieltä
lähdettäisiin aivan suoraan itää kohti.
Pieni retkikunta meni kaupunkiin ollakseen siellä yötä ja majoittui
erään ravintolan pihalle, sillä itse ravintolan mukavuudet olivat vielä
ylen alkeellisia.
Arauco on Araucanian pääkaupunki. Tämä valtio on noin kuusisataa
kilometriä pitkä ja vain satakaksikymmentä leveä, ja sen asukkaat on
molucheja, runoilija Ercillan ylistämiä chileläisen rodun vanhempia
jälkeläisiä. Se on ylvästä ja voimakasta rotua, Pohjois- ja
Etelä-Amerikan alueilla muuten ainoa, joka koskaan ei ole alistunut
vieraan vallan alle. Joskin Arauco on joskus ollut espanjalaisten
vallassa, niin sen väestö ei ainakaan ole alistunut; se vastusti
silloin kuten nytkin Chilen valloitusyrityksiä, ja sen oma lippu --
valkoinen tähti sinisellä pohjalla -- hulmuaa vielä kaupunkia
suojelevan linnoitetun kukkulan laella.
Illallista valmistettaessa kävelivät Glenarvan, Paganel ja catapaz
katsellen olkikattoisia taloja. Paitsi kirkkoa ja fransiskaaniluostarin
jäännöksiä ei Araucossa ollut mitään erikoista nähtävää. Glenarvan
koetti saada joitakin tietoja, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.
Paganel oli onneton, kun ihmiset eivät ymmärtäneet hänen puhettaan;
mutta kun he puhuivat araucanian kieltä, joka on yleisesti käytetty
pääkieli Magalhãesin salmen seuduille saakka, ei Paganelin
espanjantaito hyödyttänyt häntä enempää kuin heprea. Hän käytti siis
silmiänsä korvien asemesta ja tunsi todellisen tiedemiehen iloa
tarkatessaan siellä liikuskelevia moluchirodun eri tyyppejä. Miehillä
oli roteva vartalo, latuskainen naama, kuparinvärinen iho, sileä leuka,
epäluuloinen katse, iso pää pitkän, mustan tukan peitossa. He tuntuivat
antautuneen siihen erikoiseen laiskuuteen, joka on ominaista
sotilaille, kun he eivät keksi mitään tekemistä rauhan aikana. Heidän
säälittävät ja uljaat naisensa toimittivat kaikki raskaat taloustyöt,
ruokkosivat hevoset, puhdistivat aseet, muokkasivat maata, metsästivät
miestensä puolesta ja saivat vielä aikaa kutoa heleänvärisiä ponchoja,
joiden valmistaminen vaatii kahden vuoden työn ja joiden hinta on
vähintään sata dollaria.
Sanalla sanoen, moluchit ovat hyvin vähän mielenkiintoista ja
jokseenkin raakatapaista kansaa. Heillä on melkein kaikki ihmispaheet
yhtä ainoata hyvettä, riippumattomuuden rakkautta, vastaan.
-- Ilmeisiä spartalaisia, Paganel sanoi palatessaan kävelyltään
ottamaan osaa ilta-ateriaan.
Arvoisa tiedemies liioitteli, ja vielä oudommalta tuntui, kun hän
lisäsi, että hänen ranskalainen sydämensä sykki kovemmin hänen
ollessaan Araucon kaupungissa. Kun majuri tiedusti häneltä tämän
odottamattoman sykinnän syytä, hän vastasi, että hänen liikutuksensa
oli varsin luonnollinen, sillä muuan hänen maanmiehiään oli hiljattain
ollut Araucanian valtiaana. Majuri pyysi häntä mainitsemaan tämän
hallitsijan nimen. Jacques Paganel lausui ylväänä nimen de Tonneins;
tämä oli ollut etevä, kelpo mies, entinen asianajaja Perigueuxista,
ehkä hiukan liian karkea, kukistunut "alamaistensa kiittämättömyyden
takia", kuten karkotetut kuninkaat tavallisesti sanovat. Kun majuri
hiukan hymähti ajatellessaan valtaistuimelta syöstyä entistä
asianajajaa, huomautti Paganel hyvin vakavasti, että asianajajan oli
ehkä helpompi olla hyvä kuningas kuin kuninkaan hyvä asianajaja. Tämän
huomautuksen johdosta kohottivat kaikki nauraen maissiviinamaljan
Orellie Antoine I:n, Araucanian entisen kuninkaan kunniaksi. Hetkistä
myöhemmin nukkuivat matkamiehet ponchoihinsa kääriytyneinä sikeää unta.
Seuraavana aamuna kello kahdeksan lähti retkikunta, kellokas edellä,
saattomiehet perässä, seuraamaan 37. leveysastetta itäänpäin. He
kulkivat ensin Araucanian hedelmällisen, viinitarhoista ja karjasta
rikkaan alueen poikki. Mutta vähitellen maa autioitui. Vain tuolla
täällä, peninkulmien päässä, joku _rastreadorien_, koko Amerikassa
tunnettujen hevostenkesyttäjä-intiaanien hökkeli. Joskus vanhan
majapaikan rauniot, joita tasangoilla harhaileva alkuasukas vielä
käytti yösijanaan. Päivän kuluessa oli kaksi jokea, Raque ja Tubal,
katkaissut matkaajien tien. Mutta catapaz löysi kahlaamon, josta pääsi
yli. Andien vuorijono kohosi näköpiiriin huippuinensa, joita
pohjoisessa näytti olevan yhä runsaammin. Nämä olivat kuitenkin vasta
pieniä nikamia siitä suunnattomasta selkärangasta, johon Uuden Maailman
luusto nojautuu.
Kello neljä iltapäivällä, kun oli taivallettu viisikymmentäkuusi
kilometriä, pysähdyttiin erään jättiläismyrtti-rykelmän suojaan. Muulit
riisuttiin valjaista ja laskettiin vapaina syömään ruohikon rehevälle
laitumelle. Eväspusseista otettiin esiin lihaa ja riisiä. Maahan
levitetyt, pehmeät nahkasatulat olivat sekä peitteenä että patjana, ja
jokainen sai näissä satunnaisissa vuoteissa virkistävää lepoa,
saattomiesten ja catapazin valvoessa vuoronperään.
Kun sää oli niin suotuisa ja kaikki matkustajat, Robert mukaan
luettuna, hyvissä voimissa ja matka oli alkanut näin onnekkain entein,
täytyi käyttää olosuhteita hyväksi ja puskea eteenpäin, niin kuin
peluri käyttää hyvää onneaan. Se oli kaikkien mielipide. Seuraavana
päivänä kuljettiin eteenpäin reippaasti, päästiin onnellisesti Bellin
kosken yli ja illalla leiriydyttäessä Biobio-virran rannoille, joka on
Espanjan alaisen ja itsenäisen Chilen rajana, saattoi Glenarvan merkitä
toiset viisikymmentäkuusi kilometriä retkikunnan hyväksi. Maanlaatu oli
samanlaista. Se oli yhä rehevää, ja narsissililjoja, pensasmaisia
orvokkeja, fuksioita, hulluruohoja ja kultakukkaisia kaktuksia kasvoi
runsaasti. Tiheiköissä lymyili joitakin eläimiä, muiden mukana
ilveksensukuisia otselotteja. Lintumaailmaa edusti ainoastaan joku
haikara, yksinäinen pöllö ja joukko haukkaa pakenevia laulurastaita ja
uikkuja. Mutta alkuasukkaita näkyi vain vähän. Silloin tällöin joitakin
_guassoja_, intiaanien ja espanjalaisten rappeutuneita sekasikiöitä,
jotka painoivat veristen hevostensa kylkiin suuria, paljaisiin
jalkoihinsa sidottuja kannuksia ja katosivat kuin varjot. Ei tavattu
matkalla ketään, jota olisi voinut puhutella, eikä siis saatu
minkäänlaisia tietoja. Glenarvan teki siitä johtopäätöksensä. Hän
arveli, että otettuaan kapteeni Grantin vangiksi oli intiaanien
täytynyt viedä hänet Andien vuorten toiselle puolelle. Tiedusteluista
saattaisi olla tuloksia vasta niiden takaisilla tasangoilla, ei tällä
puolen. Piti siis malttaa mielensä ja kulkea yhä ripeästi eteenpäin.
17. päivänä lähdettiin jälleen matkaan tavalliseen aikaan ja totutussa
järjestyksessä. Robert alistui siihen vastenmielisesti, sillä hänen
intonsa pakotti häntä ajamaan kellokkaan edelle, muulinsa suureksi
kiusaksi. Tarvittiin kerrassaan Glenarvanin ankara muistutus pitämään
nuori poika paikallaan jonossa.
Maa alkoi käydä epätasaisemmaksi; mäkien runsaus ilmaisi vuorien olevan
lähellä; rinteiden oikkuja noudattavia kohisevia jokia oli yhä
useampia. Paganel katsoi usein karttaansa; jos siitä puuttui joku
näistä virroista, mikä tapahtui varsin usein, kiehui maantieteilijäveri
hänen suonissaan, ja hän äkäili mitä lystikkäimmällä tavalla.
-- Joki, jolla ei ole nimeä, hän sanoi, -- sehän on kuin ihminen ilman
siviilisäätyä! Semmoista ei maantieteen laki voi hyväksyä!
Niinpä hän katsoi velvollisuudekseen ristiä nämä nimettömät joet; hän
merkitsi ne karttaansa ja antoi niille mitä helisevimpiä
espanjankielisiä nimiä.
-- Mikä kieli! hän toisteli, -- mikä täyteläinen ja kaunissointuinen
kieli! Sehän on selvää metallia, ja minä olen varma, että siinä on
seitsemänkymmentäkahdeksan osaa kuparia ja kaksikymmentäkaksi tinaa,
niin kuin kirkonkellojen pronssissa!
-- Vähintäänkin, Glenarvan vastasi, -- tehän alatte edistyä!
-- Varmasti, hyvä lordi! Ah, kun ei olisi vain sitä omituista korkoa!
Mutta se juuri siinä on!
Ja paremman puutteessa Paganel rääkkäsi kurkkuaan
ääntämisharjoituksilla, unohtamatta silti maantieteellisiä havaintoja.
Siinä hän oli todella hämmästyttävän taitava ja kerrassaan voittamaton.
Kun lordi Glenarvan tiedusti catapazilta jotakin seudun erikoisuutta,
ehätti hänen oppinut kumppaninsa aina vastaamaan ennen opasta. Catapaz
töllisti häneen ällistyneenä.
Juuri tänä päivänä, noin kello kymmenen aikaan, satuttiin kohtaamaan
tie, joka kulki retkikunnan seuraaman tien poikki. Glenarvan kysyi
tietenkin sen nimeä, ja tietenkin ehti taas Jacques Paganel vastaamaan:
-- Se on Yumbelista Los Angelosiin vievä tie.
Glenarvan katsahti catapaziin.
-- Niin on, tämä vastasi.
Mutta hän kääntyi samalla maantieteilijän puoleen ja kysyi:
-- Oletteko te sitten jo ennen kulkenut näitä teitä?
-- Totta kai, Paganel vastasi vakavasti.
-- Muulillako?
-- En, nojatuolissani.
Catapaz ei ymmärtänyt, sillä hän kohautti olkapäitään ja palasi joukon
kärkeen.
Kello viiden aikaan illalla hän pysähtyi matalaan rotkoon, muutamia
kilometrejä pienen Lojan kaupungin yläpuolelle, ja tänä yönä
leiriytyivät matkustajat suurten Kordillieerien alkurinteiden
liepeille.