Kahdeksan päivää Kap Pilaresin ohi kulkemisensa jälkeen laski _Duncan_
täyttä höyryä Talkahuanon lahteen, kahdentoista meripeninkulman
pituiseen, yhdeksän levyiseen poukamaan. Sää oli mitä suotuisin. Tämän
maan taivaalla ei ole pilvenhattaraa marraskuusta maaliskuuhun, ja
Andien vuorijonon suojaamaa rannikkoa pitkin puhaltaa jatkuvasti
etelätuuli. Edward Glenarvanin käskyn mukaan oli John Mangles kulkenut
aivan likeltä Chiloen saaristoa ja koko tämän Amerikan-seudun
lukemattomia säröjä. Joku mereen jäänyt laivahylky tai murtunut masto
tai muu sellainen olisi voinut saattaa _Duncanin_ haaksirikon vaaraan;
mutta mitään ei näkynyt, ja alus jatkoi matkaansa ja ankkuroi
Talkahuanon satamassa neljäkymmentäkaksi päivää sen jälkeen kun oli
jättänyt Clyden myrskyisät vedet.
Glenarvan käski heti laskea veneen vesille ja soudatti itsensä
Paganelin seurassa sillankorvaan. Maantieteilijä katsoi nyt
asianmukaiseksi käyttää espanjankieltä, jota oli niin ahkerasti
opiskellut, mutta hänen hämmästyksekseen eivät maan asukkaat häntä
ymmärtäneet.
-- Minulla on väärä ääntämiskorko, hän sanoi.
-- Mennään tullikamariin, Glenarvan vastasi.
Siellä ilmoitettiin heille muutamien englantilaisten sanojen ja
kuvaavien eleiden avulla, että Britannian konsuli asui Concepcionissa.
Sinne oli tunnin matka. Glenarvanin onnistui saada kaksi levännyttä
hevosta, ja hetken kuluttua saapuivat Paganel ja hän tähän vanhaan,
yritteliään Valdivian, Pizarrojen muinaisen kumppanin, perustamaan
kaupunkiin.
Kuinka paljon se olikaan menettänyt vanhasta loistostaan! Usein olivat
alkuasukkaat ryöstäneet sitä, tulipalo oli tuhonnut sitä v. 1819,
suuret alueet olivat revittyinä ja raunioina, muurit vielä näiden
hävitysten jäljiltä mustuneina; Talkahuano oli jo aikoja sitten päässyt
sen edelle, eikä siellä enää ollut kuin tuskin kahdeksantuhatta
asukasta. Sen laiskoilta asukkailta olivat kadut päässeet ruohottumaan.
Ei kauppaa, ei mitään toimintaa, ei yritteliäisyyttä. Joka parvekkeella
soiteltiin mandoliinia; hempeämielisiä lauluja kuului ikkunaverhojen
takaa; Concepcionista, miesten muinaisesta pääkaupungista, oli tullut
naisten ja lasten mitätön kylä.
Glenarvan ei ollut kovin halukas tutkimaan tämän rappeutumisen syitä,
vaikka Jacques Paganel kiinnitti siihen hänen huomiotaan, vaan
menettämättä hetkeäkään hän ratsasti suoraan hänen brittiläisen
majesteettinsa konsulin J.R. Bentockin luo. Tämä otti hänet vastaan
hyvin kohteliaasti ja saatuaan kuulla kapteeni Grantin tarinan
tarjoutui hankkimaan tietoja pitkin koko rannikkoa.
Mitä tuli kysymykseen, oliko _Britannia_ tehnyt haaksirikkonsa 37.
leveysasteen tienoilla Chilen tai Araucanian rannikolla, siihen
annettiin kieltävä vastaus. Mitään ilmoitusta sentapaisesta
onnettomuudesta ei ollut saapunut Englannin eikä muidenkaan maiden
konsuleille. Glenarvan ei siitä masentunut. Hän palasi Talkahuanoon
eikä säästänyt omia vaivojaan, ei kuulusteluita eikä rahoja, vaan
lähetti tiedustelijoita pitkin rannikkoa. Turhia retkiä. Rannikon
väestön keskuudessa toimeenpannut mitä huolellisimmat tiedustelut
jäivät tuloksettomiksi. Täytyi päättää, että _Britannian_ haaksirikosta
ei ollut näillä seuduilla olemassa vähäisintäkään merkkiä.
Glenarvan ilmoitti sitten seuralaisilleen, ettei hänen ponnistuksistaan
ollut mitään apua. Mary Grant ja hänen veljensä eivät voineet olla
ilmaisematta mielensä masennusta. _Duncanin_ saapumisesta Talkahuanaan
oli silloin kulunut kuusi päivää. Matkustajat olivat koolla
peräsalongissa. Lady Helena lohdutteli, ei sanoilla -- mitäpä hän olisi
saattanut sanoa? -- vaan hyväilyillään kapteenin lapsia. Jacques
Paganel oli ottanut uudelleen käsille asiakirjat ja tutki niitä niin
tarkasti kuin olisi tahtonut saada niistä irti uuden ratkaisun. Kun hän
oli katsellut niitä tunnin ajan, lordi Glenarvan kysyi:
-- Paganel, minä luotan teidän älyynne. Onko meidän tulkintamme näistä
papereista virheellinen? Onko siinä jotakin järjenvastaista?
Paganel ei vastannut. Hän mietti.
-- Erehdymmekö ehkä siinä, mitä luulemme haaksirikon paikaksi?
Glenarvan jatkoi. -- Eikö nimi _Patagonia_ pistä tyhmimmänkin ihmisen
silmään?
Paganel pysyi yhä vaiti.
-- Entäs sana _indi_? Glenarvan sanoi. -- Eikö ainakin se osoita meidän
olevan oikeassa?
-- Ilmeisesti, MacNabbs vastasi.
-- Ja sitten, eikö ole selvää, että haaksirikkoiset kirjoittaessaan
nämä rivit odottivat joutuvansa intiaanien vangeiksi?
-- Tässä keskeytän teidät, rakas lordi, Paganel vastasi vihdoin. --
Olkoon, että teidän muut päätelmänne ovat oikeita, mutta tämä viimeinen
ei tunnu minusta järkevältä.
-- Mitä tahdotte sanoa? lady Helena kysyi, kaikkien kiinnittäessä
katseensa maantieteilijään.
-- Minä tahtoisin sanoa, Paganel vastasi korostaen sanojaan, -- että
kapteeni Grant _on nyt intiaanien vankina_, ja lisään, että asiakirja
ei tässä suhteessa jätä mitään epäilystä.
-- Selittäkää ajatuksenne tarkemmin, herra Paganel, neiti Grant pyysi.
-- Ei mikään ole helpompaa, rakas Mary. Jos emme oleta tässä sanottavan
_seront prisonniers_, vaan _sont prisonniers_,[5] niin kaikki on
selvää.
-- Sehän on mahdotonta! Glenarvan huomautti.
-- Mahdotonta! Minkä vuoksi, hyvä ystäväni? Paganel kysyi hymyillen.
-- Koska pulloa ei ole voitu heittää mereen muulloin kuin sillä
hetkellä, jolloin laiva murskautui kallioita vasten. Siitä se päätelmä,
että pituus- ja leveysasteiden mainitseminen ilmaisee juuri haaksirikon
paikkaa.
-- Sitä ei todista mikään, Paganel huomautti vilkkaasti. -- Enkä minä
näe, minkä vuoksi haaksirikkoiset sen jälkeen kun intiaanit ovat
kuljettaneet heidät sisämaahan, eivät olisi koettaneet tuon pullon
avulla ilmaista, missä he ovat vankina.
-- Yksinkertaisesti sen vuoksi, rakas Paganel, että pullon mereen
heittämiseksi on ainakin tarpeen, että meri on lähellä.
-- Tai sen puuttuessa jokin virta, joka laskee mereen, Paganel lausui.
Tätä odottamatonta vastausta seurasi ällistynyt ja kuitenkin hyväksyvä
äänettömyys. Kuuntelijoiden katseiden välkkeestä Paganel huomasi, että
heissä alkoi jälleen herätä uusia toiveita. Lady Helena rikkoi
ensimmäisenä äänettömyyden.
-- Mikä ajatus! hän huudahti.
-- Niin, ja mikä hyvä ajatus, maantieteilijä lisäsi itseluottavaisesti.
-- No, mitä mieltä te sitten olette? Glenarvan kysyi.
-- Minun mielipiteeni on se, että meidän on etsittävä käsiimme 37.
leveysaste sillä kohtaa, missä se osuu Amerikan rannikolle ja
seurattava sitä puoltakaan astetta harhaan menemättä siihen kohtaan
saakka, missä se yhtyy Atlantin valtamereen. Ehkäpä sen varrelta
löydämme _Britannian_ haaksirikkoiset.
-- Heikko toive! majuri huomautti.
-- Olkoon kuinka heikko tahansa, Paganel vastasi, -- emme voi jättää
sitä huomioon ottamatta. Jos sattumalta olen oikeassa siinä, että pullo
on kulkeutunut mereen jotakin tämän mantereen virtaa myöten, täytyy
meidän sen varrella tavata vankien jälkiä. Katsokaa, ystäväni, katsokaa
tämän maan karttaa, ja minä voin sen teille todistaa!
Paganel levitti pöydälle Chilen ja Argentiinan kartan.
-- Katsokaa, hän sanoi, -- ja seuratkaa minua tällä kartalla Amerikan
poikki. Harpatkaamme ensin Chilen kapean alueen ja Andien vuorijonon
yli. Laskeutukaamme pampalle. Puuttuuko näiltä seuduilta virtoja, jokia
tai puroja? Ei. Tuossa on Negro, tässä Colorado, tässä niiden
lisäjokia, jotka 37. leveysaste katkaisee ja jotka kaikki ovat voineet
kuljettaa pullon mereen. Siellä kukaties jonkin heimon, vakinaista
asuinsijaa pitävien intiaanien käsissä, jonkin vähän tunnetun joen
varrella, jonkin vuoren rotkossa odottavat ystävämme -- kuten saanen
sanoa -- kaitselmuksen lähettämää apua! Sopiiko meidän pettää heidän
toivoaan? Ettekö tekin kaikki ole sitä mieltä, että meidän on
kuljettava näiden seutujen halki tarkalleen tätä linjaa pitkin, jota
sormeni nyt kartalla osoittaa, ja jos vastoin ilmeistä todennäköisyyttä
vieläkin erehtyisin, eikö meidän velvollisuutemme ole seurata 37.
leveysastetta loppuun saakka, kiertää sitä myöten vaikka koko maapallo,
jos kerran tahdomme löytää haaksirikkoiset?
Nämä jalon innostuksen vallassa lausutut sanat herättivät syvää
liikutusta Paganelin kuulijoiden keskuudessa. Kaikki tulivat
puristamaan hänen kättään.
-- Isäni on varmasti siellä! Robert Grant huudahti ahmien karttaa
silmillään.
-- Missä hän onkin, Glenarvan vastasi, -- me löydämme hänet, lapseni!
Ystävämme Paganelin tulkinta on aivan järkevä ja meidän on epäröimättä
seurattava hänen osoittamaansa uraa. Joko kapteeni on suurten
indiaanijoukkojen käsissä tai vain heikon heimon vankina. Jälkimmäisessä
tapauksessa me vapautamme hänet. Edellisessä tapauksessa me palaamme
_Duncaniin_ itärannalla saatuamme tietää missä hän on ja menemme Buenos
Airesiin; siellä majuri MacNabbs järjestää retkikunnan, joka pystyy
voittamaan kaikki Argentiinan intiaanit.
-- Hyvä, hyvä, teidän jalosukuisuutenne! John Mangles lausui ja lisäsi,
että Amerikan mantereen poikki voi tältä kohtaa kulkea ilman
pienintäkään vaaraa.
-- Ilman vaaroja ja rasituksiakin, Paganel sanoi. -- Kuinka monet
ovatkaan jo sen retken suorittaneet, joilla ei ole ollut käytettävänä
meidän apuneuvojamme ja joiden rohkeutta ei ollut kannustamassa
yrityksen suurenmoisuus! Eikö eräs Basilio Villarmo v. 1782 kulkenut
Carmenista Kordillieereille? Eikö v. 1806 muuan Concepcionin
maakunnasta kotoisin oleva chileläinen, don Luiz de la Cruz Antucosta
lähdettyään seurannut juuri 37. astetta, ylittänyt Andeja ja saapunut
Buenos Airesiin vain neljäkymmentä päivää kestäneen matkan jälkeen? Ja
vihdoin ovat eversti Garcia, herra Alcide d'Orbigny ja arvoisa
ammattitoverini, tohtori Martin de Moussy, kulkeneet tämän maan ristiin
rastiin ja tehneet tieteelle yhtä suuren palveluksen kuin me nyt aiomme
tehdä inhimillisyydelle.
-- Hyvät herrat, Mary Grant lausui liikutuksen murtamalla äänellä, --
kuinka voi osoittaa kiitollisuuttaan uhrauksesta, joka saattaa teidät
niin monille vaaroille alttiiksi?
-- Vaaroille! Paganel huudahti. -- Kuka on lausunut sanan _vaara_?
-- En ainakaan minä! Robert Grant vastasi silmät loistaen ja katse
päättäväisenä.
-- Vaaroja! Paganel toisti; -- mitä vaaroja siinä voisi
olla? Mistä tässä muuten on puhe? Tuhannestaviidestäsadasta
kilometristä, jotka kuljemme suoraa janaa, matkasta, joka suoritetaan
samalla leveysasteella kuin Espanja, Sisilia ja Kreikka meidän
pallonpuoliskollamme ja siis ilmaston puolesta jokseenkin samoissa
oloissa, matkasta, joka saattaa kestää korkeintaan kuukauden! Sehän on
vain kävelyretki!
-- Herra Paganel, lady Helena kysyi silloin, -- oletatteko te siis,
että jos haaksirikkoiset ovat joutuneet intiaanien vangiksi, heidät on
jätetty henkiin?
-- Totta kai, rouva! Eiväthän intiaanit ole ihmissyöjiä. Kaukana siitä.
Eräs maanmieheni, johon muuten tutustuin Maantieteellisessä seurassa,
herra Guinnard, oli kolme vuotta preerian intiaanien vankina. Hänellä
oli tukalat oltavat, häntä kohdeltiin perin huonosti, mutta hän
suoriutui lopulta tästä koettelemuksesta voitokkaana. Eurooppalainen,
nähkääs, on näillä seuduilla hyödyllinen; intiaanit ymmärtävät hänen
arvonsa ja hoitavat häntä kuten kilpahevosta.
-- Niinpä niin, ei siis haikailla enää, Glenarvan sanoi, -- vaan nyt
pitää lähteä liikkeelle viipymättä. Mitä tietä meidän on kuljettava?
-- Helppoa ja miellyttävää tietä, Paganel vastasi. -- Hiukan vuoria
alussa, sitten Andien itärinnettä loivaa ja vihdoin yhtenäistä,
nurmettunutta hiekkatasankoa, joka on kuin yrttitarha.
-- Katsokaamme karttaa, majuri sanoi.
-- Se on tässä, rakas MacNabbs. Me lähdemme 37. leveysasteen päästä
Chilen rannikolta, Rumenan kärjen ja Carneron lahden väliltä.
Kuljettuamme Araucanian pääkaupungin läpi menemme Kordillieerien poikki
Antucon solan kautta, tulivuoren pohjoispuolitse; ja laskien alas
pitkin vuorien loivia rinteitä, Neuquemin ja Coloradon poikki tulemme
pampalle, Salinasiin, Guaminin rannalle, Sierra Tapalqueniin. Siellä on
Buenos Airesin maakunnan raja. Me kuljemme sen yli, nousemme Sierra
Tandilille ja jatkamme tutkimuksiamme Medanon kärkeen saakka Atlantin
rannalla.
Näin puhuessaan ja esittäessään retkikunnan matkasuuntaa Paganel tuskin
vilkaisikaan eteensä levitettyyn karttaan; se oli hänellä päässään. Hän
oli lukenut Frezierin, Molinan, Humboldtin, Miersin, d'Orbignyn teokset
ja muisti kaikki selvästi ja tarkasti. Päätettyään tämän
maantieteellisten nimien luettelon hän lisäsi:
-- Niinpä, rakkaat ystävät, tie on suora. Kolmessakymmenessä päivässä
ehdimme suorittaa koko matkan ja saapua ennen _Duncania_ itärannikolle,
jos merituulet vähänkin hidastuttavat sen matkaa.
-- _Duncanin_ on siis risteiltävä Corrientesin ja San Antonion niemien
välillä? John Mangles tiedusti.
-- Juuri niin.
-- Ja keitä olette ajatellut retkikunnan jäseniksi? Glenarvan kysyi.
-- Mitäs siinä on ajattelemista! Eihän ole puhe muusta kuin saada selko
kapteeni Grantin olinpaikasta eikä suinkaan taisteluista intiaanien
kanssa. Minä arvelin, että lordi Glenarvan on mukana, luonnollisena
päällikkönämme; majuri, joka tietenkään ei luovuta paikkaansa
kenellekään; teidän palvelijanne Jacques Paganel...
-- Ja minä! pikku Grant huudahti.
-- Robert! Robert! Mary sanoi.
-- Mutta miksei? Paganel huomautti. -- Matkat kehittävät nuorisoa.
Niinpä me neljä, ja kolme _Duncanin_ matruusia...
-- Anteeksi, John Mangles sanoi kääntyen isäntänsä puoleen, --
unohtaako teidän jalosukuisuutenne minut?
-- Hyvä John, Glenarvan vastasi, -- me jätämme laivaan naiset, siis
rakkaimpamme maailmassa! Kuka hoivaisi heitä, ellei _Duncanin_
uskollinen kapteeni?
-- Emmekö siis me saa tulla mukaan? kysyi lady Helena, jonka silmiin
ilmestyi surumielisyyden häive.
-- Helena-kulta, lordi Glenarvan vastasi, -- meidän matkamme täytyy
tapahtua poikkeuksellisen nopeasti; eromme jää siis lyhyeksi, ja...
-- Niin, ystäväni, minä ymmärrän, lady Helena vastasi; -- menkää siis,
ja onnistukoon yrityksenne!
-- Eikä se muuten ole mikään matka, Paganel huomautti.
-- Mikäs se sitten on? lady Helena kysyi.
-- Tavallinen kävelyretki, ei enempää. Me vaellamme mantereen halki
tehden niin paljon hyvää kuin voimme, siinä kaikki. _Transire
benefaciendo_[6] -- se on tunnuksemme.
Tähän Paganelin sanaan päättyi väittely, jos sellaiseksi voi sanoa
keskustelua, jossa kaikki olivat yksimielisiä. Valmistuksiin ryhdyttiin
heti samana päivänä. Retkelle lähteminen päätettiin pitää salassa,
etteivät intiaanit saisi siitä vihiä.
Lähtö määrättiin lokakuun 14. päiväksi. Kun oli valittava mukaan
tulevat matruusit, tarjoutuivat kaikki, eikä Glenarvanilla ollut muuta
pulmaa kuin valinta. Niinpä hän katsoi parhaaksi vedota arpaan
ollakseen loukkaamatta ketään. Näin tehtiinkin, ja merkityn arpalipun
saivat laivan ensimmäinen perämies Tom Austin, Wilson, vikkelä
veitikka, ja Mulrady, joka olisi nyrkkeilyssä pitänyt puolensa itse Tom
Sayersia vastaan.
Glenarvan oli ryhtynyt toimiin mitä suurimmalla tarmolla. Hän tahtoi
olla valmis määräpäivänä, ja niin kävikin. John Mangles puolestaan
hankki hiiliä kyetäkseen heti lähtemään merelle. Hän aikoi olla
Argentiinan rannikolla ennen maitse kulkevia. Siitä syntyi Glenarvanin
ja nuoren kapteenin välillä kilpailu, joka koitui kaikkien hyödyksi.
Määräaikana, 14. päivänä lokakuuta, olikin kaikki valmista. Ennen
lähtöä kokoontuivat kaikki laivan matkustajat salonkiin. _Duncan_ oli
lähtökunnossa, ja sen potkurin lavat polskuttivat jo Talkahuanan
leppoisia laineita. Glenarvan, Paganel, MacNabbs, Robert Grant, Tom
Austin, Wilson ja Mulrady varustautuivat Colt-revolverein aseistettuina
lähtemään laivasta. Oppaat ja muulit odottivat heitä sataman suulla.
-- Nyt on jo aika, lordi Edward sanoi vihdoin.
-- Lähtekää siis, ystäväni! lady Helena vastasi, hilliten
liikutuksensa.
Lordi Glenarvan sulki hänet syliinsä, ja Robert kiepsahti Mary Grantin
kaulaan.
-- Ja nyt, hyvät ystävät, Jacques Paganel sanoi, -- viimeinen
kädenpuristus, joka kestää Atlantin rannikolle asti!
Se ei ollut vähäinen vaatimus. Mutta syleiltiin sentään niin lämpimästi
kuin arvoisa tiedemies ikinä saattoi toivoa.
Noustiin kannelle ja nuo seitsemän retkeilijää lähtivät _Duncanilta_.
Pian he olivat sillalla, jota alus oli lähestynyt vajaan sadan metrin
päähän.
Komentosillalla seisten huusi lady Helena viimeisen kerran:
-- Ystäväni! Herran haltuun!
-- Hän kyllä auttaa meitä, Jacques Paganel vastasi, -- sillä voitte
uskoa, että me aiomme auttaa itseämme!
-- Eteenpäin, komensi John Mangles koneenkäyttäjälle.
-- Matkaan! Glenarvan käski puolestaan.
Ja samalla hetkellä, kun retkeilijät hellittäen ratsujensa ohjaksia
kääntyivät kulkemaan rannikkoa pitkin, kääntyi _Duncan_ täyttä höyryä
jälleen kyntämään valtamerta.