Ilo oli yleinen laivalla, kun Paganelin päätös tuli tiettäväksi. Pikku
Robert kavahti välittömässä vilkkaudessaan hänen kaulaansa niin
rajusti, että kunnianarvoisa sihteeri oli mennä selälleen. -- Siinä on
reipas pikkumies, hän sanoi, -- minun pitää opettaa hänelle
maantiedettä.
Niinpä kun John Mangles oli päättänyt tehdä hänestä merimiehen,
Glenarvan rohkean, majuri kylmäverisen, lady Helena hyvän ja
jalomielisen, Mary Grant tällaisille opettajille kiitollisen oppilaan,
täytyi Robertista väkisinkin ajan oloon kehittyä täydellinen
herrasmies.
_Duncan_ täytti hiilivarastonsa mahdollisimman ripeästi, lähti näiltä
ilottomilta seuduilta länttä kohti Brasiliaan päin, ja saapui,
kuljettuaan 7. päivänä syyskuuta päiväntasaajan poikki vinhan
pohjatuulen puhaltaessa, eteläiselle pallonpuoliskolle.
Matka tuntui sujuvan vaivattomasti. Kaikki olivat hyvin toiveikkaita.
Tällä kapteeni Grantin etsintämatkalla tuntui onnistumisen
todennäköisyys kasvavan joka päivä. Kaikkein luottavaisin oli John.
Mutta hänen luottavaisuutensa johtui suureksi osaksi halusta nähdä
Mary-neiti lohdullisena ja onnellisena. Hän oli aivan erikoisesti
kiintynyt tähän nuoreen neitoon; ja tämän tunteen hän osasi salata niin
hyvin, että Mary Grantia ja häntä itseänsä lukuunottamatta jokainen
_Duncanilla_ olija sen huomasi.
Mitä maantieteilijään tulee, hän oli varmaankin koko eteläisen
pallonpuoliskon onnellisin ihminen; hän vietti päivänsä tutkimalla
karttoja, jotka oli levittänyt ruokasalin pöydälle; siitä aiheutui
jokapäiväistä kahnausta herra Olbinettin kanssa, joka ei voinut kattaa
ateriaa. Mutta Paganel sai puolelleen kaikki peräsalongin matkustajat
lukuunottamatta majuria, joka pysyi aivan välinpitämättömänä
maantieteellisten kysymysten ratkaisusta varsinkin aterioiden aikana.
Sitten löydettyään kokonaisen kantamuksen mitä erilaisimpia kirjoja
ensimmäisen perämiehen varusteista ja niiden joukossa erinäisiä
espanjalaisia teoksia, Paganel päätti opetella Cervantesin kieltä, jota
kukaan muu laivalla ei osannut. Se helpottaisi tutkimuksia Chilen
rannikolla. Kun hänellä oli taipumuksia kieliopintoihin, hän uskoi
varmasti osaavansa puhua tätäkin uutta kieltä sujuvasti laivan
saapuessa Concepcioniin. Niinpä hän sitä opiskeli hartaasti, ja hänen
kuultiin lakkaamatta mutisevan itsekseen katkonaisia äänteitä.
Mutta hän ei kuitenkaan jättänyt antamatta joutohetkinä pikku
Robertille käytännön opetusta, vaan kertoi hänelle niiden seutujen
historiaa, joita _Duncan_ nyt nopeaa vauhtia lähestyi.
Sitten 10. päivänä syyskuuta, tultiin 5° 73' leveys- ja 31° 15'
pituusasteen kohdalle, ja silloin kuuli Glenarvan ensi kertaa erään
asian, jota luultavasti ei moni muukaan tiedä. Paganel kertoi Amerikan
historiaa, ja tullakseen suuriin löytöretkeilijöihin, joiden kyntämää
reittiä alus juuri seurasi, hän alkoi Kristoffer Kolumbuksesta ja
lopetti kertomuksensa hänestä mainitsemalla, että tämä suuri
genovalainen kuoli tietämättä, että oli löytänyt uuden maailman. Kaikki
huudahtivat ällistyneinä. Mutta Paganel pysyi väitteessään.
-- Se on aivan totta, hän sanoi. -- Minä en suinkaan tahdo vähentää
Kolumbuksen kunniaa, mutta näin on asia. Viidennentoista vuosisadan
lopulla oli ihmisillä vain yksi pyrkimys: helpottaa yhteyttä Aasian
kanssa ja etsiä itää lännen kautta, sanalla sanoen: päästä lyhintä
tietä 'meden ja hunajan maahan'. Se se Kolumbusta kannusti. Hän teki
neljä matkaa; tuli Amerikan rannikolle Kumanan, Hondurasin,
Mosquitosin, Nicaraguan, Veraguan, Costa-Rican ja Panaman kohdilla,
joita hän luuli Japanin tai Kiinan rannikoiksi, ja kuoli aavistamatta
tulleensa ennestään tuntemattomaan maanosaan, joka ei edes saanut
nimeään hänen muistokseen.
-- En tahdo epäillä sanojanne, rakas Paganel, lordi Glenarvan lausui,
-- mutta sallikaa minun ihmetellen kysyä, ketkä purjehtijat sitten
ensimmäisinä ymmärsivät, että Kolumbus oli löytänyt uuden maanosan.
-- Heti hänen seuraajansa. Jo hänen matkoillaan mukana ollut Ojeda,
samoin kuin Vincent Pinzon, Vespucci, Mendoza, Bastidas, Cabral, Solis,
Balboa. Nämä purjehtijat kulkivat pitkin Amerikan itärantoja ja
kartoittivat ne kiitäen kolmesataakuusikymmentä vuotta ennen meitä
tämän saman merivirran vieminä etelää kohti. Nähkääs, ystäväni, me
olemme leikanneet päiväntasaajan aivan samalta kohtaa, missä Pinzon
kulki sen poikki viidennentoista vuosisadan viimeisenä vuonna, ja nyt
lähenemme sitä kahdeksatta eteläistä leveysastetta, jonka kohdalla hän
laski Brasilian alueelle. Vuosi sen jälkeen eteni portugalilainen
Cabral Seguron satamaan saakka. Kolmannella retkellään vuonna 1502
purjehti Vespucci vielä kauemmaksi etelään. Vuonna 1508 ryhtyivät
Vincent Pinzon ja Solis yhteisesti ottamaan selkoa Amerikan rannoista
ja vuonna 1514 löysi Solis La Plata-virran suun, missä alkuasukkaat
söivät hänet suuhunsa, niin että uuden mantereen kiertämisen kunnia jäi
Magalhãesin osaksi. Tämä kuuluisa purjehtija lähti vuonna 1519 matkalle
viidellä laivalla, seurasi Patagonian rannikkoa, löysi Desiren sataman,
samoin San-Julianin, missä hän viipyi pitkiä aikoja, tapasi 52.
leveysasteella sen Yhdentoistatuhannen Neitsyen salmen, joka myöhemmin
sai hänen nimensä, ja 28. päivänä marraskuuta 1520 hän pääsi salmesta
ulos Tyynelle valtamerelle. Ah, mitä riemua hän lieneekään tuntenut,
mitä liikutusta sykki hänen sydämessään, kun hän näki uuden meren
kimaltelevan näköpiirissä auringonpaisteessa.
-- Niin, herra Paganel! Robert Grant huudahti innostuneena
maantieteilijän sanoista. -- Siinä minä olisin tahtonut olla mukana!
-- Niin minäkin, poikaseni, enkä olisi laiminlyönyt sellaista
tilaisuutta, jos taivas olisi antanut minun syntyä kolmesataa vuotta
sitten!
-- Mutta se olisi ollut ikävää meille, herra Paganel, lady Helena
huomautti, -- sillä siinä tapauksessa te ette nyt olisi _Duncanin_
salongissa kertomassa meille tätä historiaa.
-- Joku toinen olisi kertonut minun sijastani, rouva, ja lisännyt, että
länsirannikon tutkimisesta kuuluu ansio Pizarron veljeksille. Näistä
sitkeistä seikkailijoista tuli suurten kaupunkien perustajia. Cusco,
Quito, Lima, Santiago, Villarica, Valparaiso ja Concepcion, jonne
_Duncan_ meitä vie, ovat heidän työtään. Pizarrojen löydöt liittyivät
tähän aikaan Magalhãesin löytöihin, ja Amerikan rannikoiden muoto
ilmestyi kartoille vanhan maailman oppineiden suureksi iloksi.
-- Minäpä, Robert sanoi, -- en olisi vielä siihen tyytynyt.
-- Miksi et? Mary kysyi katsellen nuorta veljeään, joka oli niin
innostunut löytöretkien historiasta.
-- Niin, poikani, miksi? toisti lordi Glenarvankin rohkaisevasti
hymyillen.
-- Koska olisin tahtonut tietää, mitä oli Magalhãesin salmen toisella
puolen.
-- Oikein, ystäväni, Paganel vastasi. -- Minä myös olisin tahtonut
tietää, jatkuiko mannerta etelänavalle saakka, vai oliko siellä päin
olemassa vapaa meri, kuten oletti Drake, muuten teidän maanmiehiänne,
mylord. On siis selvää, että jos Robert Grant ja Jacques Paganel
olisivat eläneet seitsemännellätoista vuosisadalla, he olisivat
ruvenneet matkatovereiksi Shoutenille ja Lemairelle, kahdelle
hollantilaiselle, jotka olivat kovin uteliaita ratkaisemaan
lopullisesti tämän maantieteellisen arvoituksen.
-- Olivatko he tiedemiehiä? lady Helena kysyi.
-- Ei, vaan rohkeita kauppiaita, joille löytöjen tieteellinen puoli ei
paljon merkinnyt. Silloin oli olemassa hollantilainen Itä-Intian yhtiö,
jolla oli yksinoikeus kaikkeen Magalhãesin salmen kautta käytävään
kauppaan. Kun siihen aikaan ei tunnettu muuta tietä Aasiaan lännen
kautta, oli tällainen etuoikeus suoranainen kaappaus. Eräät kauppiaat
yrittävätkin kamppailla tätä yksinoikeutta vastaan etsimällä toista
salmea, ja niiden joukossa oli eräs Isaac Lemaire, älykäs ja oppinut
mies. Hän kustansi retkikunnan, jonka johtajina olivat hänen
veljenpoikansa Jacob Lemaire ja muuan Shouten-niminen kelpo
merenkulkija, kotoisin Hornista. Nämä uljaat löytöretkeilijät lähtivät
matkaan kesäkuussa 1615, lähes sata vuotta Magalhãesin jälkeen; he
löysivät Lemairen salmen Tulimaan ja Staten-saaren välillä, ja 16.
päivänä helmikuuta 1616 he kiersivät kuuluisan Kap Hornin, jota
paremmin kuin sen veljeä, Hyväntoivonniemeä olisi kannattanut sanoa
Myrskyniemeksi!
-- Niin, tosiaan, siellä minä olisin tahtonut olla! Robert huudahti.
-- Ja olisit saanut ammentaa mitä suurimpien liikutusten lähteestä,
poikaseni, Paganel jatkoi innostuen. -- Onko tosiaan todellisempaa
tyydytystä, oleellisempaa iloa kuin purjehtijan, joka laivallaan
merkitsee kartalle löytöjään? Hän näkee maiden vähitellen muodostuvan
silmiensä edessä, saaren saaren jälkeen, vuorisen niemen toisen niemen
jälkeen, ja niin sanoakseni sukeltavan ylös aaltojen helmasta! Aluksi
ovat rajaviivat epämääräisiä, erillisiä, katkonaisia! Tuolla yksinäinen
kukkula, täällä erillinen lahti, kauempana avaruuteen häipyvä poukama.
-- Sitten löydöt täydentävät toisiaan, piirrot yhtyvät, karttojen
pisteet muuttuvat viivaksi; lahdet kaartuvat määrättyyn muotoon, niemet
liittyvät siihen ja siihen rantaan; uusi manner järvineen, rantoineen,
jokineen, vuorineen, laaksoineen ja tasankoineen, kylineen,
kaupunkeineen ja pääkaupunkeineen esiintyy kartalla koko suurenmoisessa
loistossaan! Ah, ystäväni, löytöretkeilijä on todellinen keksijä! Hän
kokee odottamattomia yllätyksiä! Mutta nyt tämä kultakaivos on melkein
tyhjennetty! On nähty kaikki, löydetty, keksitty kaikki mantereet ja
uudet maailmat, eikä meillä, maantieteen alalle viimeksi tulleilla, ole
enää mitään tehtävää.
-- On kyllä, rakas Paganel, Glenarvan vastasi.
-- Ja mitä sitten?
-- Se, mitä me juuri teemme!
_Duncan_ kiiti tätä Vespuccin ja Magalhãesin tietä erinomaisen
nopeasti. Syyskuun 15. päivänä se kulki Kauriin kääntöpiirin poikki, ja
keula käännettiin kuuluisan salmen suuta kohti. Monta kertaa näkyi
Patagonian matalaa rannikkoa kuin hämäränä viivana näköpiirin rajalla;
niiden ohi kuljettiin yli kymmenen meripeninkulman päästä eikä edes
Paganelin mainiolla kiikarilla voinut näistä Amerikan rannoista saada
kuin perin epämääräisen käsityksen.
25. päivänä syyskuuta _Duncan_ oli Magalhãesin salmen kohdalla. Se
laski siihen epäröimättä. Tyynelle valtamerelle kulkevat höyrylaivat
käyttävät yleensä mieluummin tätä väylää. Se ei ole kuin
kolmesataaseitsemänkymmentä meripeninkulmaa pitkä, vesi on kyllin syvää
suurimmillekin aluksille, jopa aivan rannallakin; siellä on mainio
ankkuripohja, runsaasti juomaveden ottopaikkoja, kalaisia jokia,
riistaisia metsiä, kymmenittäin turvallisia ja helposti saavutettavia
valkamia ja monia muita etuja, joita Lemairen salmen ja rajutuulen ja
myrskyn yhtä mittaa ahdistaman Kap Hornin väylältä puuttuu.
Alkumatkalla, ensimmäisen kuuden- tai kahdeksankymmenen meripeninkulman
taipaleella, Kap Gregoryyn saakka, ovat rannat matalia ja hiekkaisia.
Jacques Paganel ei tahtonut päästää ohitseen ainoatakaan salmen
nähtävyyttä. Sen läpikulku kestäisi tuskin puoltatoista vuorokautta, ja
rantojen ohi liukuva näköala maksoi hyvin vaivan, jonka maantieteilijä
näki saadakseen sitä ihailla etelän auringon häikäisevässä valossa.
Pohjoisella rannalla ei näkynyt ainoatakaan asukasta; vain muutamia
surkeita alkuasukkaita harhaili Tulimaan karuilla kallioilla. Paganel
ei siis saanut nähdä patagonialaisia, mitä hän matkakumppaniensa
suureksi huviksi kovasti pahoitteli.
-- Patagonia ilman patagonialaisia, hän sanoi, -- eihän se enää ole
Patagonia!
-- Malttia, arvoisa maantieteilijä, lordi Glenarvan rauhoitti, -- me
näemme vielä patagonialaisiakin.
-- En ole siitä varma.
-- Niitä on kuitenkin olemassa, lady Helena sanoi.
-- Minä epäilen sitä vahvasti, rouva, kun en näe yhtään.
-- Eihän patagonialaisen nimeä, joka espanjan kielellä merkitsee
'suuria jalkoja', ole voitu antaa olemattomille olioille.
-- Oh, nimi ei merkitse mitään, vastasi Paganel, joka piti itsepäisesti
kiinni mielijohteestaan vilkastuttaakseen väittelyä, -- ja muuten,
totta puhuen, ei tiedetä, miksi he itse itseään nimittävät.
-- Niinkö? Glenarvan huudahti. -- Tiesittekö sitä, majuri?
-- En, MacNabbs vastasi, -- enkä maksaisi viittä penniä saadakseni
tietää sen.
-- Te kuulette sen kuitenkin, Paganel huomautti, -- välinpitämätön
majuri. Magalhães on nimittänyt näiden seutujen alkuasukkaita
patagonialaisiksi, tulimaalaiset nimittävät heitä tiremeeneiksi,
chileläiset caucalhuiksi, Carmenin siirtolaiset tehuelcheiksi,
araukaanit huilicheiksi; Bougainville antaa heille chaouhain, Falkner
taas tehuelhetien nimen! Itse he nimittävät itseään yleensä inakeiksi.
Kysynpä siis teiltä, kuinka tästä sekamelskasta voi saada selvää ja
voiko sellaista kansaa olla olemassa, jolla on niin monta nimeä!
-- Tuo on kyllä jonkinlainen peruste! lady Helena vastasi.
-- Olkoon, lordi Glenarvan huomautti, -- mutta ystävämme Paganel
myöntänee luullakseni, että jos patagonialaisten nimestä onkin
epätietoisuutta, heidän koostaan kuitenkin ollaan varmoja.
-- Sitä en voi myöntää, Paganel vastasi.
-- He ovat kookkaita, Glenarvan sanoi.
-- Sitä en tiedä.
-- Pieniäkö? lady Helena kysyi.
-- Sitä ei voi kukaan todistaa.
-- Ehkäpä sitten keskikokoisia? esitti MacNabbs sovittaakseen kaikki.
-- Siitäkään en tiedä sen enempää.
-- Tuo menee jo hiukan pitkälle, Glenarvan huudahti. --
Tutkimusmatkailijat, jotka ovat heitä nähneet...
-- Tutkimusmatkailijat, jotka heitä ovat nähneet, maantieteilijä
vastasi, -- antavat aivan ristiriitaisia tietoja. Magalhães sanoo, että
hänen päänsä tuskin ulottui heidän vyötäisilleen.
-- Nähkääs nyt!
-- Niin, mutta Drake väittää, että englantilaiset ovat kookkaampia kuin
kookkain patagonialainen.
-- Oh, englantilaiset, se on mahdollista, majuri huomautti
halveksivasti, -- mutta jos olisi puhe skotlantilaisista!
-- Cavendish vakuuttaa heidän olevan suuria ja rotevia, Paganel jatkoi.
-- Hawkins tekee heistä jättiläisiä. Lemaire ja Shouten sanovat heidän
olevan yli kolmemetrisiä.
-- Nehän ovat uskottavaa väkeä, Glenarvan sanoi.
-- Ovat, aivan yhtä hyvin kuin Wood, Narborough ja Falkner, jotka ovat
katsoneet heidät keskikokoisiksi. Tosin Byron, la Giraudais,
Bougainville, Wallis ja Carteret vakuuttavat, että patagonialaiset ovat
kahden metrin pituisia, mutta näiden seutujen paras tuntija, herra
d'Orbigny väittää heidän olevan keskimäärin 160 sentin pituisia.
-- Mutta mikä sitten näin monesta ristiriitaisesta tiedosta on totuus?
lady Helena kysyi.
-- Totuus, rouva, Paganel vastasi, -- on tämä: patagonialaisilla on
lyhyet jalat ja pitkä yläruumis. Voi siis määritellä mielipiteensä
hauskalla tavalla ja sanoa, että he ovat 180 sentin mittaisia
istuessaan ja vain 150 seisaallaan.
-- Mainiota, arvoisa tiedemies! Glenarvan huomautti. -- Tuo oli
hauskasti sanottu.
-- Paitsi, Paganel jatkoi, -- ellei heitä ole olemassa, jolloin koko
tämä ristiriita häviäisi. Mutta oli miten oli, ystäväni, minä lisään
lohdullisen huomautuksen: Magalhãesin salmi on suurenmoinen ilman
patagonialaisiakin.
Tällä hetkellä kiersi _Duncan_ luonnonkaunista Brunswickin niemeä.
Seitsemänkymmenen meripeninkulman päässä Kap Gregoryn ohi kuljettuaan
se jätti oikealle puolelle Punta Arenan vankilan. Chilen lippu ja
kirkontapuli näkyivät hetken puiden lomasta. Sitten salmi jatkui
mahtavien kallioryhmien välissä; vuorten liepeet olivat suunnattomien
metsien peitossa ja nostivat ikuisen lumen valkaisemat lakensa pilvien
ylle; lounaassa kohosi Tarn-vuori kahdentuhannen metrin korkeuteen;
pitkän hämärän jälkeen tuli pimeys; valo hupeni kuin huomaamatta;
taivas syttyi täyteen tähtiä ja Etelän Risti näytti purjehtijoille
etelänavan suuntaa.
Tämän valoisan pimeyden keskessä, tuikkivien tähtien valossa, jotka
korvaavat sivistyneiden seutujen majakat, jatkoi laiva rohkeasti
matkaansa laskematta ankkuria mihinkään rannikon monista mukavista
valkamapaikoista; usein hipaisivat sen raakapuiden päät etelän pyökkien
oksia, jotka rannasta ojentuivat väylän ylle; usein myös myllersi sen
potkuri suurten jokien vettä, herättäen hanhet, sorsat, kurpat, tavit
ja rantavesien koko linnuston. Sitten tuli esiin raunioita ja
soraläjiä, jotka yössä näyttivät valtavilta, surullinen jäännös
hylätystä siirtolasta, jonka nimi on näiden seutujen hedelmällisyyden
ja metsien riistan runsauden ikuisena vastakohtana. _Duncan_ lipui Port
Faminen -- Nälkäsataman -- ohi.
Sinne oli espanjalainen Sarmiento v. 1581 asettunut asumaan neljänsadan
siirtolaisen kanssa. Hän perusti siihen St. Philippe-nimisen kaupungin;
julman ankarat pakkaset tappoivat suuren osan asukkaita, nälkä riisti
ne, jotka talvi oli säästänyt, ja v. 1587 tapasi merirosvo Cavendish
näistä neljästäsadasta onnettomasta viimeisen melkein nälkään
kuolemaisillaan kuuden vuoden oleskelun jälkeen kaupungissa, joka
näytti olevan yhtä monta vuosisataa vanha.
_Duncan_ sivuutti nämä autiot rannat; päivän noustessa se kulki pitkin
kapeita salmia, pyökki-, saarni- ja koivumetsien välissä, joiden
keskestä vilahteli leppoisia lehtoja, jykevää rautatammea kasvavia
kumpuja ja teräviä huippuja, joiden joukossa oli Bucklandin hyvin
korkealle kohoava obeliski. Se kulki Pyhän Nikolain eli, kuten
Bougainville aikanaan oli sen nimittänyt, Ranskalaissalmen suun ohi;
kaukana leikitteli joukko hylkeitä ja suuria valaita, päätellen niiden
puhaltamista vesisuihkuista, jotka näkyivät neljän meripeninkulman
päähän. Sitten se sivuutti Kap Forwardin, joka vielä oli talven
viimeisten ahtojäiden vallassa. Salmen toisella puolen, Tulimaassa,
kohosi 2300 metrin korkeuteen Sarmienton vuori, suunnaton rykelmä
pilvien erottamia kallioita, jotka muodostivat taivaalle ikään kuin
ilmojen saariston. Kap Forwardiin päättyi itse asiassa Amerikan
mantere, sillä Kap Horn ei ole kuin erillinen kallio kaukana meressä
56. leveysasteella.
Kap Forwardin jälkeen on salmen toisella puolen Brunswickin niemi ja
toisella Toivottomuuden maa, pitkänomainen saari, joka muistuttaa
tuhansien pikkusaarten väliin somerikolle ajautunutta suunnatonta
valasta. Mikä ero Amerikan näin sirpaleisen, ja Afrikan, Australian tai
Intian selkeiden ja täsmällisten niemenkärkien välillä! Mikä tuntematon
maanmullistus lieneekään näin murskannut tämän suunnattoman, kahden
valtameren välisen vuoriniemen?
Sitten seurasi hedelmällisiä rantoja ja taas sarja alastomia seutuja,
kolkkoja katsoa, tämän monimutkaisen sokkelon tuhanten solien uurtamia.
Erehtymättä, epäröimättä kulki _Duncan_ sokkeloiden läpi, sekoittaen
savuaan kallioiden hajoittamaan usvaan. Vauhtiaan vähentämättä se
sivuutti muutamia näille raukoille rajoille asettuneita espanjalaisia
asutuksia. Kap Tamarin kohdalla väylä väljeni; alus saattoi lisätä
vauhtiaan kaartaessaan äkkijyrkät Narboroughin saaret ja lähestyi
etelärannikkoa. Vihdoin, samottuaan salmea puolitoista vuorokautta, se
näki Kap Pilaresin kallion Toivottomuuden maan äärimmäisessä kärjessä.
Määrätön, vapaa, kimmeltävä meri levisi sen keulan eteen, ja Jacques
Paganel tervehti sitä intoutuneena ja tunsi yhtä suurta liikutusta kuin
Ferdinand Magalhães itse sillä hetkellä kun hänen _Trinitad_ aluksensa
liukui Tyynen valtameren laineille.