Afrikan pohjoispuolen kohdalla kulkevien merivirtojen edistämänä kulki
_Duncan_ nopeaa vauhtia päiväntasaajaa kohti. Elokuun 30. päivänä tuli
Madeiran saariryhmä näkyviin. Lupauksensa mukaan tarjoutui lordi
Glenarvan laskemaan uuden vieraansa siellä maihin.
-- Lordi, Paganel vastasi, -- puhukaamme kursailematta. Oliko ennen
minun tuloani laivalle aikomuksenne poiketa Madeirassa?
-- Ei, Glenarvan sanoi.
-- Ehkä sitten saisin käyttää hyväkseni onnettoman hajamielisyyteni
seurauksia. Madeiran saariryhmä on täysin tunnettu. Maantieteilijälle
ei siellä enää ole mitään mielenkiintoista. On jo sanottu ja
kirjoitettu kaikki mitä voi siitä saariryhmästä, joka muuten
viininviljelykseen nähden on täyttä päätä rappeutumassa. Ajatelkaa,
että Madeirassa ei enää ole viinitarhoja! Viinisato, joka vuonna 1813
nousi miljoonaan sataantuhanteen hehtolitraan, teki vuonna 1845
ainoastaan satakolmekymmentätuhatta neljäsataaviisikymmentä
hehtolitraa. Nyttemmin ei se ole edes kahtakymmentäviittätuhatta! Se on
masentava ilmiö. Olisiko teistä yhdentekevää laskea maihin Kanarian
saarille?
-- Lasketaan maihin Kanarian saarille, Glenarvan vastasi. -- Sehän ei
tee mitään mutkaa meidän matkaamme.
-- Minä tiedän sen, lordi. Kanarian saarilla on, nähkääs, vielä kolme
saariryhmää tutkimatta, puhumattakaan Teneriffan vuoresta, jota aina
olen halunnut nähdä. Nythän on tilaisuus. Minä käytän sitä hyväkseni,
ja odotellessani Eurooppaan menevää laivaa voin tehdä retken sinne.
-- Kuten tahdotte, herra Paganel, vastasi lordi Glenarvan, joka ei
voinut olla hymyilemättä.
Ja hänellä oli syytä hymyillä.
Kanarian saaret eivät ole kaukana Madeirasta. Näiden kahden saariryhmän
väliä on tuskin kahtasataaviittäkymmentä meripeninkulmaa, mikä matka
_Duncanin_ nopeudella kulkevalle laivalle oli jokseenkin mitätön.
31. päivänä elokuuta, kello kahden aikaan päivällä, kävelivät John
Mangles ja Paganel peräkannella. Ranskalainen ahdisteli kumppaniaan
vilkkailla kyselyillä Chilestä; yhtäkkiä kapteeni keskeytti hänet ja
sanoi, viitaten erästä etelässä näkyvää pistettä kohti:
-- Herra Paganel!
-- Mitä nyt, herra kapteeni? tiedemies vastasi.
-- Katsokaas tuohon ilmansuuntaan. Ettekö näe mitään?
-- En.
-- Te ette katso niin kuin pitää. Ei pitkin merenpintaa, vaan sen
yläpuolelle, pilviin.
-- Pilviinkö? Mitä siellä pitäisi olla...
-- No, nyt, tuosta noin, kokkapuun päitse.
-- Minä en näe mitään.
-- Kun ette tahdo nähdä. Oli miten oli, ja vaikka olemme neljänkymmenen
meripeninkulman päässä, niin Teneriffan huippu on selvästi nähtävissä
taivaanrannan yläpuolella.
Oliko Paganel tällöin tahtonut nähdä vai ei, muutamaa hetkeä myöhemmin
hänen täytyi myöntää asia, ellei halunnut väittää olevansa sokea.
-- No, joko te nyt sen huomaatte? kysyi häneltä John Mangles.
-- Jo toki, selvästi, Paganel vastasi ja lisäsi, äänessään
välinpitämätön sävy: -- Tuoko se nyt sitten on se Teneriffan huippu?
-- Se se on.
-- Eipä se näy olevan kovin korkea.
-- On sen huippu sentään kolmetuhatta seitsemänsataa metriä merenpintaa
korkeammalla.
-- Se ei vastaa Mont-Blancia.
-- Se on mahdollista, mutta kun kiipeätte sen laelle, niin pitänette
sitä sentään kyllin korkeana.
-- Oo, kiivetäkö sen laelle, rakas kapteeni, mitä se kannattaa, pyydän
kysyä, herrojen von Humboldtin ja Bonplanin jälkeen? Suuri nero, tuo
Humboldt. Hän nousi tuolle vuorelle; hän on laatinut siitä niin
tyhjentävän kuvauksen, että siihen ei ole mitään lisäämistä; hän
havaitsi siinä viisi vyöhykettä: viinivyöhykkeen, lehtipuuvyöhykkeen,
havupuuvyöhykkeen, alppikanervavyöhykkeen ja vihdoin aivan kasvittoman
vyöhykkeen. Hän nousi vuoren ylimmälle huipulle saakka, missä ei ollut
tilaa edes istua. Vuoren laelta näkyvä ala oli yhtä suuri kuin neljäs
osa Espanjaa. Sitten hän tutki tulivuoren sen uumenia myöten ja
tunkeutui sammuneen aukon pohjalle saakka. Mitä luulisitte minulla
olevan tekemistä siellä tämän suurmiehen jälkeen, pyydän kysyä?
-- Tosiaan, John Mangles vastasi, -- eipä siinä ole enää mitään
haravoimista. Sepä ikävää, sillä teidän aikanne tulee pitkäksi
odotellessa laivaa Teneriffan satamassa. Siellä ei ole suurtakaan
vaihtelua toivottavissa.
-- Kuka tietää mitä vaihtelua minun hajamielisyyteni saisi aikaan,
Paganel sanoi nauraen. -- Mutta, rakas Mangles, eikö Kap Verden
saarilla ole ankkuripaikkoja?
-- On kyllä. Villa Praiaan on mainion helppo laskea maihin.
-- Puhumattakaan toisesta edusta, joka ei ole halveksuttava, Paganel
lisäsi, -- siitä, että Kap Verden saaret eivät ole kaukana Senegalista,
missä voin tavata maanmiehiäni. Minä tiedän kyllä, että tätä villiä ja
epäterveellistä saaristoa ei pidetä kovin mielenkiintoisena; mutta
maantieteilijän kannalta on kaikki arvokasta. Näkeminen merkitsee
tietoja. On ihmisiä, jotka eivät osaa nähdä, ja jotka matkustavat ikään
kuin olisi heillä kaihi. Voitte uskoa, että minä en kuulu niihin.
-- Kuinka vain teille on mukavampaa, herra Paganel, John Mangles
vastasi, -- minä olen varma, että maantiede hyötyy teidän
oleskelustanne Kap Verden saarilla. Meidän täytyy muutenkin poiketa
sinne ottamaan hiiliä, joten teidän maihinlaskemisenne ei aiheuta
meille mitään viivästystä.
Tämän keskustelun jälkeen päätti kapteeni suunnata matkan Kanarian
saarten länsipuolitse; kuuluisa vuori jätettiin vasemmalle kädelle, ja
nopeakulkuinen _Duncan_ kulki Kravun kääntöpiirin poikki 2. päivänä
syyskuuta, kello viisi aamulla. Sää alkoi sitten muuttua. Oli
sadekauden kostea ja raskas ilmasto, _le tempo das aguas_, kuten
espanjalainen sanoo, matkustajille rasittava, mutta puuttomuudesta ja
siis myös vedettömyydestä kärsivien Afrikan saarten asukkaille hyötyisä
aika. Ankara merenkäynti esti matkustajia oleilemasta kannella, mutta
salongissa kävi keskustelu yhtä vilkkaasti.
3. päivänä syyskuuta ryhtyi Paganel kokoamaan matkatavaroitaan
lähestyvää maihinnousua varten. _Duncan_ liikkui Kap Verden saarien
lomassa; sivuuttaen Selin saaren, joka oli todella hedelmätön ja autio
hietakumpu, ja kulkien laajojen koralliriuttojen ohi se jätti sivulleen
St. Jacques-saaren, jonka läpi pohjoisesta etelään ulottuu
basalttivuorien jono, päättyen kahteen korkeaan kumpuun. Sitten John
Mangles laski Villa Praian lahteen ja ankkuroi laivan kaupungin
edustalle viidentoista metrin syvällä. Sää oli kauhea, ja aallokko
tavattoman ankara, vaikka lahti oli suojattu aavalta tulevilta
tuulilta. Rankka sade oli sellaista ryöppyä, että tuskin saattoi nähdä
kaupunkia, joka on sadan metrin korkeuteen nousevien, tuliperäisten
kallioiden hiukan matalamman haaran penkereellä. Saari ei tosiaankaan
tämän paksun sadeverkon läpi näyttänyt houkuttelevalta.
Lady Helena ei voinut toteuttaa ehdotustaan, että käytäisiin
kaupungissa; hiilienkin laivaansaanti oli perin hankalaa. _Duncanin_
matkustajain oli siis pysyteltävä katoksen alla sillä välin kun meri ja
taivas suorastaan ryöpyttivät vesiään vastakkain. Sääkysymys kuului
tietenkin päiväjärjestykseen laivalla olevien keskusteluissa. Itsekukin
sanoi sanansa, paitsi majuri, joka olisi ollut mukana maailman
vedenpaisumuksessa välittämättä siitä vähääkään. Paganel käveli
edestakaisin pudistellen päätään.
-- Tämä on ihan kuin tahallista, hän hoki.
-- Niin, se ainakin on varmaa, lordi Glenarvan vastasi -- että
luonnonvoimat asettuvat teitä vastaan.
-- Kyllä minä niistä sittenkin suoriudun.
-- Ettehän sentään voi uhmata tällaista sadetta, lady Helena sanoi.
-- Minä, rouva, ehdottomasti. En minä pelkää sitä muuten kuin
matkatavaroiden ja kojeiden vuoksi. Ne menevät kaikki piloille.
-- Eihän tässä ole muuta pelättävää kuin millä keinolla ne saadaan
laivasta pois, lordi Glenarvan sanoi. -- Niin pian kuin olette
kampsuinenne Villa Praiassa, voitte siellä asua jokseenkin
siedettävästi, vaikka ette juuri mukavasti: apinojen ja sikojen seura
ei aina ole oikein miellyttävää. Mutta matkamies ei turhia valita. Ja
toivottavasti voitte seitsemän tai kahdeksan kuukauden kuluttua päästä
lähtemään Eurooppaan.
-- Seitsemän tai kahdeksan kuukauden! Paganel huudahti.
-- Vähintään. Kap Verden saarille ei laivojen ole tapana poiketa
sadekauden aikana. Mutta te voitte käyttää aikaanne hyödyllisellä
tavalla. Tämä saaristo on vielä vähän tunnettu; sen topografian,
klimatologian, etnografian ja hypsometrian alalla on vielä paljon
tekemistä.
-- Siellä on ehkä virtoja tutkittavana, lady Helena sanoi.
-- Siellä ei ole virtoja, rouva, Paganel sanoi.
-- Entä jokia?
-- Ei niitäkään.
-- No puroja sitten?
-- Ei edes niitä.
-- Hyvä, majuri sanoi, -- sitten samoilette metsissä.
-- Metsien muodostumiseen tarvitaan puita, mutta siellä ei ole puita.
-- Mainio maa, majuri huomautti.
-- Lohduttakaa itseänne, rakas Paganel, sanoi silloin Glenarvan. --
Onhan siellä ainakin vuoria.
-- Oh, mylord, ihan matalia ja vähän mielenkiintoisia. Ja muuten, nekin
on jo tutkittu.
-- Niinkö?
-- On, se on minun tavallista huonoa onneani. Kanarian saarilla oli
edessäni Humboldtin työt, täällä on minut ehättänyt eräs geologi, herra
Charles Sainte-Claire Deville.
-- Onko se mahdollista?
-- Niin on asia, Paganel vastasi surkealla äänellä. -- Mainitsemani
tiedemies oli mukana _La Décidée_-nimisessä valtion kornetissa sen
poiketessa Kap Verden saarilla, ja hän kävi niiden mielenkiintoisimman
kukkulan, Fogosaaren tulivuoren huipulla. Mitäpä minulla olisi tehtävää
hänen jälkeensä?
-- Sepä on tosiaan ikävää, lady Helena vastasi. -- Mitä te sitten
teette, herra Paganel?
Paganel oli hetkisen vaiti.
-- Epäilemättä olisitte tehnyt paremmin, Glenarvan huomautti, -- jos
olisitte noussut maihin Madeirassa, vaikka siellä ei enää olekaan
viiniä.
Maantieteellisen seuran oppinut sihteeri oli taas ääneti. -- Minä
puolestani odottaisin, majuri sanoi juuri samalla äänensävyllä kuin
olisi sanonut: -- minä en odottaisi.
-- Rakas Glenarvan, sanoi silloin Paganel, -- missä aiotte ankkuroida
tämän jälkeen?
-- Oh, vasta Concepcionissa.
-- Perhana, se vie minut yhä kauemmaksi Intiasta.
-- Ei suinkaan. Niin pian kuin olette kiertäneet Kap Hornin, tulette
taas lähemmäksi Intiaa.
-- Sitäpä rohkenen epäillä.
-- Muuten, Glenarvan sanoi ihan vakavissaan, -- kun kerran on mentävä
Intiaan, niin samantekeväähän on, joutuuko Länsi- vai Itä-Intiaan.
-- Kuinka niin samantekevää?
-- Puhumattakaan siitä, että Patagonian ruohoaavikkojen asukkaat toki
ovat intiaaneja, elleivät aivan intialaisia.
-- Ah, tosiaan, mylord, Paganel huudahti, -- siinä on seikka, jota en
koskaan olisi tullut ajatelleeksi.
-- Ja sitten rakas Paganel, voi kultamitalin ansaita missä tahansa;
kaikkialla on tekemistä, etsimistä, tutkimista, Kordillieerien
harjanteilla yhtä hyvin kuin Tiibetin vuorilla.
-- Mutta Jaru-Dzango-Tshun suunta?
-- Hyvä! Tutkikaa sen sijaan Rio Colorado! Se on vähän tunnettu virta,
joka kartoilla juoksee melkoisia matkoja maantieteilijöiden
mielikuvituksen mukaan.
-- Sen kyllä tiedän, rakas lordi, siinä on useiden asteiden virheitä.
Ah, en epäile, etteikö Maantieteellinen seura olisi lähettänyt minua
Patagoniaan yhtä hyvin kuin Intiaan. Mutta en ajatellut sitä.
-- Se oli teidän tavallista hajamielisyyttänne.
-- No niin, herra Paganel, liityttekö meidän matkaamme? lady Helena
kysyi kiehtovimmalla äänellään.
-- Hyvä rouva, entä minulle annettu tehtävä?
-- Huomautan teille, että aiomme kulkea Magalhãesin salmen kautta,
lordi Glenarvan mainitsi.
-- Mylord, te houkuttelette.
-- Minä lisään, että me käymme Port Faminessa.
-- Port Faminessa! huudahti ranskalainen, joka puolelta ahdistettuna.
-- Sielläkö maantieteen aikakirjojen kuulussa satamassa?
-- Ajatelkaa myös, herra Paganel, lady Helena lausui, -- että ottamalla
osaa meidän retkeemme teillä on oikeus liittää Ranskan nimi Skotlannin
nimeen.
-- Niin tosiaan!
-- Maantieteilijä voi olla retkikunnallemme suureksi hyödyksi, ja mikä
on kauniimpaa kuin tieteen asettaminen ihmisyyden palvelukseen?
-- Se on hyvin sanottu, rouva.
-- Uskokaa minua. Antakaa sattuman tai paremmin sanoen kaitselmuksen
ratkaista. Tehkää niin kuin me. Se on pannut meidän käteemme nuo
asiakirjat, me olemme lähteneet. Se on tuonut teidät _Duncanin_
kannelle, älkää sitä jättäkö.
-- Tahdotteko, että puhun teille suoraan, hyvät ystävät? Paganel kysyi
silloin. -- No niin, haluaisitteko todella hartaasti, että jäisin?
-- Ja te, Paganel, tehän aivan palatte halusta jäädä! väitti Glenarvan.
-- Niinhän se on! tiedemies huudahti, -- mutta minä pelkäsin olevani
tunkeileva!