MISTÄ JACQUES PAGANEL ON TULOSSA JA MINNE MENOSSA.

Maantieteellisen seuran sihteeri oli varmaankin mukava henkilö, sillä

kaikki tämä sanottiin hyvin miellyttävällä tavalla. Lordi Glenarvan

tiesi muuten täydellisesti kenen kanssa oli tekemisissä, sillä Jacques

Paganelin nimi ja ansiot olivat hänelle hyvin tutut. Kun otti huomioon

hänen maantieteelliset tutkimuksensa, hänen seuran julkaisuissa

esittämänsä selostukset uusimmista löydöistä, hänen kirjeenvaihtonsa

koko maailman kanssa, oli häntä pidettävä yhtenä Ranskan etevimmistä

tiedemiehistä. Niinpä Glenarvan ojensikin sydämellisesti käden

odottamattomalle vieraalleen.

-- Ja nyt, kun esittely on tapahtunut, hän lausui, -- sallinette, herra

Paganel, minun tehdä teille yhden kysymyksen?

-- Kaksikymmentä kysymystä, mylord, Jacques Paganel vastasi. -- Minulle

on alati mieluisaa keskustella teidän kanssanne.

-- Toissa iltanako te tulitte tähän laivaan?

-- Niin, mylord, toissa iltana kello kahdeksan. Minä hyppäsin

Kaledonian rautatievaunusta rattaille ja rattailta _Scotiaan_, jossa

olin Pariisista tilannut hytin numero kuusi. Ilta oli pimeä. Laivalla

en tavannut ketään. No, tuntien itseni väsyneeksi kolmenkymmenen tunnin

matkasta ja tietäen, että meritaudin välttämiseksi on hyvä keino mennä

nukkumaan heti laivaan tultua ja pysytellä vuoteessa matkan ensimmäiset

päivät, menin suoraa päätä makuulle ja olen tunnollisesti nukkunut

kolmekymmentäkuusi tuntia, jos uskotte.

Jacques Paganelin kuuntelijat tiesivät nyt, mitä piti ajatella hänen

olostaan laivalla. Ranskalainen matkustaja oli osunut väärään laivaan

ja tullut _Duncaniin_ sillä välin kun sen miehistö oli St. Mungon

kirkossa. Kaikki oli siis selvää. Mutta mitä tämä tiedemies sanoisi

kuullessaan, mihin laivaan hän oli joutunut ja minne nyt oltiin

matkalla?

-- Niinpä te, herra Paganel, lordi Glenarvan sanoi. -- olette valinnut

tutkimusmatkojenne lähtökohdaksi Kalkuttan?

-- Juuri niin, mylord. Intian näkeminen on ollut minun mielihalunani

koko elämäni ajan. Se on ollut kaunein unelmani, joka nyt vihdoin

toteutuu norsujen ja Brahman pappien maassa.

-- Teille ei siis ole yhdentekevää joutua johonkin muuhun maahan, herra

Paganel?

-- Ei, mylord, se olisi minulle kiusallista, sillä minulla on

suosituksia Intian varakuninkaalle, lordi Somersetille, ja

Maantieteellisen seuran antama tehtävä täytettävänä.

-- Ah, onko teillä siis jokin määrätty tehtävä?

-- On, minun pitäisi yrittää tehdä hyödyllinen ja mielenkiintoinen

matka, jonka ohjelman on laatinut oppinut ystäväni ja ammattiveljeni,

herra Vivien de Saint-Martin. Olisi näet tarkoituksena seurata

Schlagintweit-veljesten, eversti Waughin, Webbin, Hodgsonin, Huc- ja

Gabet-nimisten lähetyssaarnaajien, Moorcroftin, hra Jules Remyn ja

monen muun kuuluisan retkeilijän jälkiä. Minä koetan onnistua siinä,

missä lähetyssaarnaaja Krick v. 1846 epäonnistui; sanalla sanoen

kartoittaa Jaru-Dzangbo-Tshuvirta, joka viidentoistasadan kilometrin

alalla kostuttaa Tiibetiä, koskettaen Himalajan pohjoista juurta, ja

vihdoin todeta, eikö tämä joki yhdy Brahmaputraan Assamin

koillispuolella. Mylord, kultamitali on taattu sille tutkijalle, joka

näin voi toteuttaa yhden hartaimmista toiveista Intian maantiedon

alalla.

Paganel oli suurenmoinen. Hän puhui erittäin innostuneesti. Hän

heittäytyi mielikuvituksen nopeille siiville. Häntä olisi ollut yhtä

mahdoton keskeyttää kuin Reiniä Schaffhausenin putouksessa.

-- Herra Jacques Paganel, lordi Glenarvan sanoi hetken hiljaisuuden

jälkeen, -- se olisi epäilemättä hieno matka, josta tiede tulisi

olemaan teille sangen kiitollinen. Mutta minä en tahdo enempää

pitkittää teidän erehdystänne; ainakin toistaiseksi täytyy teidän

luopua ilostanne päästä Intiaan.

-- Luopuako siitä? Ja minkä vuoksi?

-- Koska te nyt matkustatte Intian niemimaasta poispäin.

-- Kuinka?! Kapteeni Burton...

-- Minä en ole kapteeni Burton, John Mangles vastasi.

-- Mutta _Scotia_?

-- Tämä laivakaan ei ole _Scotia_.

Paganelin ällistystä olisi mahdoton kuvata. Hän katsoi vuoronperään

lordi Glenarvania, joka yhä oli vakava, lady Helenaa ja Mary Grantia,

joiden ilmeet osoittivat säälivää myötätuntoa, John Manglesia, joka

hymyili ja majuria, joka ei rävähtänyt; sitten hän kohautti harteitaan,

siirsi silmälasinsa otsaltaan nenälle ja huudahti:

-- Mitä pilantekoa tämä on!

Mutta silloin sattui hänen katseensa peräsimen rattaaseen, jonka

kehässä näkyivät nämä kaksi sanaa:

DUNCAN

GLASGOW

-- _Duncan! Duncan!_ hän äännähti päästäen avuttoman epätoivonhuudon.

Ja sitten hän syöksyi päistikkaa alas peräsalongin rappusia hyttiään

kohti.

Onnettoman tiedemiehen mentyä ei kukaan laivalla voinut pysyä vakavana

majuria lukuunottamatta, ja nauru levisi matruuseihin saakka. Astua

väärään junaan! Sama se! Saapua Edinburghiin, kun olisi pitänyt lähteä

Dumbartoniin! Olkoon menneeksi! Mutta eksyä väärään laivaan ja kellua

Chileä kohti, kun on aikomus matkustaa Intiaan, se on jo

hajamielisyyden huippu!

-- Se ei sentään kummastuta minua, kun on puhe Jacques Paganelista,

Glenarvan sanoi. -- Hän on kuuluisa sentapaisista hairahduksista.

Kerrankin hän julkaisi kartan Amerikasta, johon hän oli sijoittanut

Japanin. Se ei kuitenkaan estä häntä olemasta etevä tiedemies, ja hän

on todella Ranskan parhaita maantieteilijöitä.

-- Mutta mitä nyt teemme miesparalle? lady Helena kysyi. -- Emmehän voi

viedä häntä väkisin Patagoniaan.

-- Miksi emme? MacNabbs vastasi rauhallisesti. -- Me emme ole vastuussa

hänen hajamielisyydestään. Olettakaa, että hän olisi astunut väärään

junaan, pysähtyisikö se?

-- Ei, mutta hän pääsisi pois lähimmällä asemalla, huomautti lady

Helena.

-- No niin, Glenarvan lausui, -- sen hän voi tehdä, jos haluaa,

ensimmäisellä pysähdyspaikallamme.

Samassa Paganel palasi peräkannelle viheliäisenä ja nolona, käytyään

toteamassa, että hänen tavaransa olivat laivassa. Hän toisteli

lakkaamatta kohtalokkaita sanoja: _Duncan! Duncan!_ Hänen

sanavarastossaan ei ollut enää muuta. Hän käveli edestakaisin,

tarkastellen laivan taklausta ja tähyten rannattoman meren mykkää

näköpiiriä. Vihdoin hän palasi lordi Glenarvanin luo.

-- Ja minne tämä _Duncan_ on menossa? hän kysyi.

-- Amerikkaan, herra Paganel.

-- Ja tarkemmin määritellen?

-- Concepcioniin.

-- Chileen! Chileen! huudahti onneton tiedemies. -- Entä

Intian-retkeni? Ja mitä sanoo herra de Quatrefages, keskuskomitean

esimies! Ja herrat d'Avezac ja Cortambert ja Vivien de Saint-Martin! Ja

mitä sanon minä itse seuran istunnossa!

-- Rauhoittukaa, herra Paganel, lordi Glenarvan vastasi, -- älkää

menettäkö toivoanne. Kaikki voi järjestyä niin, että teille tulee vain

verrattain vähäinen viivästys. Jaru-Dzangbo-Tshu odottaa teitä aina

Tiibetin vuoristossa. Me poikkeamme pian Madeiraan, ja siellä te

tapaatte laivan, jolla pääsette takaisin Eurooppaan.

-- Kiitän teitä, mylord, täytyy myöntyä. Mutta sen saanee sanoa, että

tämä on tavaton seikkailu eikä sellaisia satu muille kuin minulle. Ja

minulla kun on varattu hytti _Scotiassa!_

-- No, _Scotia_ teidän pitänee toistaiseksi jättää sikseen.

-- Mutta, Paganel sanoi, tarkastettuaan alusta uudelleen. -- _Duncan_

on huvipursi.

-- Niin on, hyvä herra, John Mangles vastasi, -- ja sen omistaja on

hänen jalosukuisuutensa lordi Glenarvan.

-- Joka pyytää teitä mielin määrin käyttämään vieraanvaraisuuttaan,

Glenarvan lisäsi.

-- Tuhansia kiitoksia, mylord, Paganel vastasi. -- Minä ymmärrän

todellakin arvostaa teidän kohteliaisuuttanne; mutta sallikaa minun

tehdä eräs yksinkertainen huomautus: Intia on ihana maa; se tarjoaa

matkustajille ihmeellisiä yllätyksiä; naiset epäilemättä eivät sitä

tunne... No niin, ei tarvitse muuta kuin että perämies kääntää ruoria,

ja _Duncan_ kulkisi yhtä helposti Kalkuttaa kuin Chileä kohti; ja kun

se kerran on huvimatkalla...

Päänpudistukset, joita Paganelin ehdotus aiheutti, eivät sallineet

hänen jatkaa esitystään. Hän vaikeni kesken.

-- Herra Paganel, sanoi silloin lady Helena, -- jos olisi puhe vain

huvimatkasta, niin vastaisin teille: lähtekäämme kaikki yhdessä

Intiaan, eikä lordi Glenarvan sitä pyyntöäni hylkäisi. Mutta

_Duncan_ on matkalla pelastamaan Patagonian rannikolle joutuneita

haaksirikkoisia eikä voi muuttaa niin ihmisystävällisen matkansa

suuntaa...

Muutamassa minuutissa tehtiin ranskalaiselle matkustajalle selkoa

tilanteesta, liikuttuneena hän kuunteli kertomuksen sattumalta

löydetyistä asiakirjoista, kapteeni Grantin kohtalosta, lady Helenan

jalomielisestä ehdotuksesta.

-- Mylady, hän sanoi, -- sallikaa minun lausua ihailuni teidän

menettelystänne kaikessa tässä ja tehdä se tinkimättä. Teidän aluksenne

on jatkettava matkaansa, ja minä saisin tunnonvaivoja, jos

hidastuttaisin sitä ainoatakaan päivää.

-- Haluatteko siis ottaa osaa meidän etsiskelyymme? lady Helena kysyi.

-- Se on mahdotonta, rouva, minun pitää suorittaa saamani tehtävä. Minä

lähden laivasta ensimmäisessä pysähdyspaikassanne...

-- Madeirassa siis, John Mangles sanoi.

-- Madeirassa, olkoon. Siellähän olen vain sadankahdenkymmenen

peninkulman päässä Lissabonista ja voin odottaa laivavuoroa.

-- No niin, herra Paganel, Glenarvan sanoi, -- teidän toivomustanne

noudatetaan, ja omasta puolestani olen hyvilläni voidessani tarjota

teille vieraanvaraisuutta laivallani muutamiksi päiviksi. Toivoisin

vain, ettette kovin ikävysty meidän seurassamme!

-- Oo, mylord, tiedemies huudahti, -- minähän olen ylen onnellinen,

että satuin erehtymään näin miellyttävällä tavalla! Yhtäkaikki on

sentään naurettava seikka, että mies lähtee matkalle Intiaan ja

purjehtiikin Amerikkaa kohti!

Tästä alakuloisesta ajatuksesta huolimatta Paganel mukautui

myöhästymiseen, jota ei voinut estää. Hän oli herttainen, hilpeä, jopa

hajamielinenkin; hän ihastutti naisia hyväntuulisuudellaan; ennen

päivän loppua hän oli kaikkien ystävä: Hänen pyynnöstään näytettiin

hänelle nuo merkilliset asiakirjat. Hän tutki niitä huolellisesti,

kauan, pienimpiä yksityiskohtia myöten. Mikään muu tulkinta ei

hänestäkään näyttänyt mahdolliselta. Mary Grant ja hänen veljensä

herättivät hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Hän antoi heille

hyviä toiveita. Se tapa, jolla hän selitti asiaa, ja eittämätön

menestys, jota hän ennusti _Duncanin_ retkelle, houkutteli hymyn nuoren

neitosen huulille. Totisesti, jos hänellä ei olisi tehtäväänsä, olisi

hänkin lähtenyt etsimään kapteeni Grantia!

Ja kun hän kuuli, että lady Helena oli William Tuffnelin tytär, hän

puhkesi ihmetyksen huudahduksiin. Hän oli tuntenut ladyn isän. Mikä

uljas tiedemies! Ja kuinka vilkasta heidän kirjeenvaihtonsa oli ollut,

kun William Tuffnel oli tullut seuran kirjeenvaihtajajäseneksi! Juuri

hän, hän itse, oli esittänyt toisilleen William Tuffnelin ja herra

Malte-Brunin! Mikä tapaus, ja mikä ilo matkustaa yhdessä William

Tuffnelin tyttären kanssa!

Lopulta hän pyysi lady Helenalta lupaa suudella häntä poskelle. Ja

siihen lady Glenarvan suostuikin, vaikka se ehkä oli hiukan

"asiaankuulumatonta."

Kapteeni Grantin lapset · 第 12 / 32 题