Maantieteellisen seuran sihteeri oli varmaankin mukava henkilö, sillä
kaikki tämä sanottiin hyvin miellyttävällä tavalla. Lordi Glenarvan
tiesi muuten täydellisesti kenen kanssa oli tekemisissä, sillä Jacques
Paganelin nimi ja ansiot olivat hänelle hyvin tutut. Kun otti huomioon
hänen maantieteelliset tutkimuksensa, hänen seuran julkaisuissa
esittämänsä selostukset uusimmista löydöistä, hänen kirjeenvaihtonsa
koko maailman kanssa, oli häntä pidettävä yhtenä Ranskan etevimmistä
tiedemiehistä. Niinpä Glenarvan ojensikin sydämellisesti käden
odottamattomalle vieraalleen.
-- Ja nyt, kun esittely on tapahtunut, hän lausui, -- sallinette, herra
Paganel, minun tehdä teille yhden kysymyksen?
-- Kaksikymmentä kysymystä, mylord, Jacques Paganel vastasi. -- Minulle
on alati mieluisaa keskustella teidän kanssanne.
-- Toissa iltanako te tulitte tähän laivaan?
-- Niin, mylord, toissa iltana kello kahdeksan. Minä hyppäsin
Kaledonian rautatievaunusta rattaille ja rattailta _Scotiaan_, jossa
olin Pariisista tilannut hytin numero kuusi. Ilta oli pimeä. Laivalla
en tavannut ketään. No, tuntien itseni väsyneeksi kolmenkymmenen tunnin
matkasta ja tietäen, että meritaudin välttämiseksi on hyvä keino mennä
nukkumaan heti laivaan tultua ja pysytellä vuoteessa matkan ensimmäiset
päivät, menin suoraa päätä makuulle ja olen tunnollisesti nukkunut
kolmekymmentäkuusi tuntia, jos uskotte.
Jacques Paganelin kuuntelijat tiesivät nyt, mitä piti ajatella hänen
olostaan laivalla. Ranskalainen matkustaja oli osunut väärään laivaan
ja tullut _Duncaniin_ sillä välin kun sen miehistö oli St. Mungon
kirkossa. Kaikki oli siis selvää. Mutta mitä tämä tiedemies sanoisi
kuullessaan, mihin laivaan hän oli joutunut ja minne nyt oltiin
matkalla?
-- Niinpä te, herra Paganel, lordi Glenarvan sanoi. -- olette valinnut
tutkimusmatkojenne lähtökohdaksi Kalkuttan?
-- Juuri niin, mylord. Intian näkeminen on ollut minun mielihalunani
koko elämäni ajan. Se on ollut kaunein unelmani, joka nyt vihdoin
toteutuu norsujen ja Brahman pappien maassa.
-- Teille ei siis ole yhdentekevää joutua johonkin muuhun maahan, herra
Paganel?
-- Ei, mylord, se olisi minulle kiusallista, sillä minulla on
suosituksia Intian varakuninkaalle, lordi Somersetille, ja
Maantieteellisen seuran antama tehtävä täytettävänä.
-- Ah, onko teillä siis jokin määrätty tehtävä?
-- On, minun pitäisi yrittää tehdä hyödyllinen ja mielenkiintoinen
matka, jonka ohjelman on laatinut oppinut ystäväni ja ammattiveljeni,
herra Vivien de Saint-Martin. Olisi näet tarkoituksena seurata
Schlagintweit-veljesten, eversti Waughin, Webbin, Hodgsonin, Huc- ja
Gabet-nimisten lähetyssaarnaajien, Moorcroftin, hra Jules Remyn ja
monen muun kuuluisan retkeilijän jälkiä. Minä koetan onnistua siinä,
missä lähetyssaarnaaja Krick v. 1846 epäonnistui; sanalla sanoen
kartoittaa Jaru-Dzangbo-Tshuvirta, joka viidentoistasadan kilometrin
alalla kostuttaa Tiibetiä, koskettaen Himalajan pohjoista juurta, ja
vihdoin todeta, eikö tämä joki yhdy Brahmaputraan Assamin
koillispuolella. Mylord, kultamitali on taattu sille tutkijalle, joka
näin voi toteuttaa yhden hartaimmista toiveista Intian maantiedon
alalla.
Paganel oli suurenmoinen. Hän puhui erittäin innostuneesti. Hän
heittäytyi mielikuvituksen nopeille siiville. Häntä olisi ollut yhtä
mahdoton keskeyttää kuin Reiniä Schaffhausenin putouksessa.
-- Herra Jacques Paganel, lordi Glenarvan sanoi hetken hiljaisuuden
jälkeen, -- se olisi epäilemättä hieno matka, josta tiede tulisi
olemaan teille sangen kiitollinen. Mutta minä en tahdo enempää
pitkittää teidän erehdystänne; ainakin toistaiseksi täytyy teidän
luopua ilostanne päästä Intiaan.
-- Luopuako siitä? Ja minkä vuoksi?
-- Koska te nyt matkustatte Intian niemimaasta poispäin.
-- Kuinka?! Kapteeni Burton...
-- Minä en ole kapteeni Burton, John Mangles vastasi.
-- Mutta _Scotia_?
-- Tämä laivakaan ei ole _Scotia_.
Paganelin ällistystä olisi mahdoton kuvata. Hän katsoi vuoronperään
lordi Glenarvania, joka yhä oli vakava, lady Helenaa ja Mary Grantia,
joiden ilmeet osoittivat säälivää myötätuntoa, John Manglesia, joka
hymyili ja majuria, joka ei rävähtänyt; sitten hän kohautti harteitaan,
siirsi silmälasinsa otsaltaan nenälle ja huudahti:
-- Mitä pilantekoa tämä on!
Mutta silloin sattui hänen katseensa peräsimen rattaaseen, jonka
kehässä näkyivät nämä kaksi sanaa:
DUNCAN
GLASGOW
-- _Duncan! Duncan!_ hän äännähti päästäen avuttoman epätoivonhuudon.
Ja sitten hän syöksyi päistikkaa alas peräsalongin rappusia hyttiään
kohti.
Onnettoman tiedemiehen mentyä ei kukaan laivalla voinut pysyä vakavana
majuria lukuunottamatta, ja nauru levisi matruuseihin saakka. Astua
väärään junaan! Sama se! Saapua Edinburghiin, kun olisi pitänyt lähteä
Dumbartoniin! Olkoon menneeksi! Mutta eksyä väärään laivaan ja kellua
Chileä kohti, kun on aikomus matkustaa Intiaan, se on jo
hajamielisyyden huippu!
-- Se ei sentään kummastuta minua, kun on puhe Jacques Paganelista,
Glenarvan sanoi. -- Hän on kuuluisa sentapaisista hairahduksista.
Kerrankin hän julkaisi kartan Amerikasta, johon hän oli sijoittanut
Japanin. Se ei kuitenkaan estä häntä olemasta etevä tiedemies, ja hän
on todella Ranskan parhaita maantieteilijöitä.
-- Mutta mitä nyt teemme miesparalle? lady Helena kysyi. -- Emmehän voi
viedä häntä väkisin Patagoniaan.
-- Miksi emme? MacNabbs vastasi rauhallisesti. -- Me emme ole vastuussa
hänen hajamielisyydestään. Olettakaa, että hän olisi astunut väärään
junaan, pysähtyisikö se?
-- Ei, mutta hän pääsisi pois lähimmällä asemalla, huomautti lady
Helena.
-- No niin, Glenarvan lausui, -- sen hän voi tehdä, jos haluaa,
ensimmäisellä pysähdyspaikallamme.
Samassa Paganel palasi peräkannelle viheliäisenä ja nolona, käytyään
toteamassa, että hänen tavaransa olivat laivassa. Hän toisteli
lakkaamatta kohtalokkaita sanoja: _Duncan! Duncan!_ Hänen
sanavarastossaan ei ollut enää muuta. Hän käveli edestakaisin,
tarkastellen laivan taklausta ja tähyten rannattoman meren mykkää
näköpiiriä. Vihdoin hän palasi lordi Glenarvanin luo.
-- Ja minne tämä _Duncan_ on menossa? hän kysyi.
-- Amerikkaan, herra Paganel.
-- Ja tarkemmin määritellen?
-- Concepcioniin.
-- Chileen! Chileen! huudahti onneton tiedemies. -- Entä
Intian-retkeni? Ja mitä sanoo herra de Quatrefages, keskuskomitean
esimies! Ja herrat d'Avezac ja Cortambert ja Vivien de Saint-Martin! Ja
mitä sanon minä itse seuran istunnossa!
-- Rauhoittukaa, herra Paganel, lordi Glenarvan vastasi, -- älkää
menettäkö toivoanne. Kaikki voi järjestyä niin, että teille tulee vain
verrattain vähäinen viivästys. Jaru-Dzangbo-Tshu odottaa teitä aina
Tiibetin vuoristossa. Me poikkeamme pian Madeiraan, ja siellä te
tapaatte laivan, jolla pääsette takaisin Eurooppaan.
-- Kiitän teitä, mylord, täytyy myöntyä. Mutta sen saanee sanoa, että
tämä on tavaton seikkailu eikä sellaisia satu muille kuin minulle. Ja
minulla kun on varattu hytti _Scotiassa!_
-- No, _Scotia_ teidän pitänee toistaiseksi jättää sikseen.
-- Mutta, Paganel sanoi, tarkastettuaan alusta uudelleen. -- _Duncan_
on huvipursi.
-- Niin on, hyvä herra, John Mangles vastasi, -- ja sen omistaja on
hänen jalosukuisuutensa lordi Glenarvan.
-- Joka pyytää teitä mielin määrin käyttämään vieraanvaraisuuttaan,
Glenarvan lisäsi.
-- Tuhansia kiitoksia, mylord, Paganel vastasi. -- Minä ymmärrän
todellakin arvostaa teidän kohteliaisuuttanne; mutta sallikaa minun
tehdä eräs yksinkertainen huomautus: Intia on ihana maa; se tarjoaa
matkustajille ihmeellisiä yllätyksiä; naiset epäilemättä eivät sitä
tunne... No niin, ei tarvitse muuta kuin että perämies kääntää ruoria,
ja _Duncan_ kulkisi yhtä helposti Kalkuttaa kuin Chileä kohti; ja kun
se kerran on huvimatkalla...
Päänpudistukset, joita Paganelin ehdotus aiheutti, eivät sallineet
hänen jatkaa esitystään. Hän vaikeni kesken.
-- Herra Paganel, sanoi silloin lady Helena, -- jos olisi puhe vain
huvimatkasta, niin vastaisin teille: lähtekäämme kaikki yhdessä
Intiaan, eikä lordi Glenarvan sitä pyyntöäni hylkäisi. Mutta
_Duncan_ on matkalla pelastamaan Patagonian rannikolle joutuneita
haaksirikkoisia eikä voi muuttaa niin ihmisystävällisen matkansa
suuntaa...
Muutamassa minuutissa tehtiin ranskalaiselle matkustajalle selkoa
tilanteesta, liikuttuneena hän kuunteli kertomuksen sattumalta
löydetyistä asiakirjoista, kapteeni Grantin kohtalosta, lady Helenan
jalomielisestä ehdotuksesta.
-- Mylady, hän sanoi, -- sallikaa minun lausua ihailuni teidän
menettelystänne kaikessa tässä ja tehdä se tinkimättä. Teidän aluksenne
on jatkettava matkaansa, ja minä saisin tunnonvaivoja, jos
hidastuttaisin sitä ainoatakaan päivää.
-- Haluatteko siis ottaa osaa meidän etsiskelyymme? lady Helena kysyi.
-- Se on mahdotonta, rouva, minun pitää suorittaa saamani tehtävä. Minä
lähden laivasta ensimmäisessä pysähdyspaikassanne...
-- Madeirassa siis, John Mangles sanoi.
-- Madeirassa, olkoon. Siellähän olen vain sadankahdenkymmenen
peninkulman päässä Lissabonista ja voin odottaa laivavuoroa.
-- No niin, herra Paganel, Glenarvan sanoi, -- teidän toivomustanne
noudatetaan, ja omasta puolestani olen hyvilläni voidessani tarjota
teille vieraanvaraisuutta laivallani muutamiksi päiviksi. Toivoisin
vain, ettette kovin ikävysty meidän seurassamme!
-- Oo, mylord, tiedemies huudahti, -- minähän olen ylen onnellinen,
että satuin erehtymään näin miellyttävällä tavalla! Yhtäkaikki on
sentään naurettava seikka, että mies lähtee matkalle Intiaan ja
purjehtiikin Amerikkaa kohti!
Tästä alakuloisesta ajatuksesta huolimatta Paganel mukautui
myöhästymiseen, jota ei voinut estää. Hän oli herttainen, hilpeä, jopa
hajamielinenkin; hän ihastutti naisia hyväntuulisuudellaan; ennen
päivän loppua hän oli kaikkien ystävä: Hänen pyynnöstään näytettiin
hänelle nuo merkilliset asiakirjat. Hän tutki niitä huolellisesti,
kauan, pienimpiä yksityiskohtia myöten. Mikään muu tulkinta ei
hänestäkään näyttänyt mahdolliselta. Mary Grant ja hänen veljensä
herättivät hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Hän antoi heille
hyviä toiveita. Se tapa, jolla hän selitti asiaa, ja eittämätön
menestys, jota hän ennusti _Duncanin_ retkelle, houkutteli hymyn nuoren
neitosen huulille. Totisesti, jos hänellä ei olisi tehtäväänsä, olisi
hänkin lähtenyt etsimään kapteeni Grantia!
Ja kun hän kuuli, että lady Helena oli William Tuffnelin tytär, hän
puhkesi ihmetyksen huudahduksiin. Hän oli tuntenut ladyn isän. Mikä
uljas tiedemies! Ja kuinka vilkasta heidän kirjeenvaihtonsa oli ollut,
kun William Tuffnel oli tullut seuran kirjeenvaihtajajäseneksi! Juuri
hän, hän itse, oli esittänyt toisilleen William Tuffnelin ja herra
Malte-Brunin! Mikä tapaus, ja mikä ilo matkustaa yhdessä William
Tuffnelin tyttären kanssa!
Lopulta hän pyysi lady Helenalta lupaa suudella häntä poskelle. Ja
siihen lady Glenarvan suostuikin, vaikka se ehkä oli hiukan
"asiaankuulumatonta."