Tämän ensimmäisen purjehduspäivän aikana oli meri hyvin kuoppainen, ja
tuuli yltyi iltaan mennessä. _Duncan_ keinui kovasti; niinpä eivät
naiset näyttäytyneetkään kannella, vaan pysyivät makuulla hyteissään ja
tekivät siinä viisaasti.
Mutta seuraavana päivänä tuuli kääntyi jonkun verran; kapteeni John
avautti keula-, etu- ja märssypurjeen; _Duncan_ kulki nyt tukevammin
aalloilla eikä ollut enää yhtä herkkä heilahtelemaan ja keinumaan. Lady
Helena ja Mary Grant saattoivat jo päivän koittaessa liittyä lordi
Glenarvanin, majurin ja kapteenin seuraan kannelle. Auringonnousu oli
suurenmoinen. Päivän tähti nousi kultakehränä merestä ikään kuin
suunnattomasta sähkökylvystä. _Duncan_ liukui niin säihkyvän säteilyn
keskellä, että tosiaan olisi voinut sanoa sen purjeiden pullistuvan
auringonsäteiden voimasta.
Laivan matkustajat katselivat hiljaisissa mietteissä tätä säteilevän
taivaankappaleen ilmestystä:
-- Mikä ihana näky! lausui vihdoin lady Helena. -- Se lupaa kaunista
päivää. Kunpa vain tuuli ei kääntyisi vastaiseksi, vaan suosisi
_Duncanin_ kulkua!
-- Ei voisi toivoa parempaa päivää, rakas Helena, lordi Glenarvan
vastasi, -- eikä meillä tosiaan ole valittamista tätä matkan alkua
vastaan.
-- Kuinkahan kauan matka meren poikki kestää, rakas Edward?
-- Siihen on kapteeni Johnin vastattava, Glenarvan sanoi. -- Kuljemmeko
hyvin? Oletteko tyytyväinen laivaanne, John?
-- Perin tyytyväinen, teidän jalosukuisuutenne, John vastasi; -- tämä
on verraton alus, mielikseen merimies astelee sen kannella. Milloinkaan
ei laivan runkoa ja koneistoa ole saatu paremmin tasapainoon;
katsokaahan kuinka vauhti on tasainen ja kuinka sulavasti alus liukuu
aalloilla. Me kuljemme todellakin seitsemäntoista solmua tunnissa. Jos
tätä vauhtia kestää, olemme päiväntasaajan kohdalla kymmenessä päivässä
ja ennen viittä viikkoa kiertäneet Kap Hornin.
-- Kuuletteko, Mary? lady Helena toisti, -- ennen viittä viikkoa!
-- Kuulen, rouva, tyttö vastasi -- ja sydämeni sykähtelee kovemmin
kapteenin sanoista.
-- Entä kuinka te kestätte tätä purjehdusta, Mary-neiti? lordi
Glenarvan kysyi.
-- Aika hyvin, mylord, ei siitä ole sanottavaa haittaa. Kyllä minä
siihen pian totun.
-- Entä pikku Robert?
-- Robertko? John Mangles vastasi. -- Kun hän ei ole sukeltanut
konehuoneeseen, hän on kiivennyt mastojen päähän. Se poika ilkkuu vain
meritautia. Kas, tuollahan se on nytkin.
Kapteenin viittauksen mukaan kääntyivät kaikkien katseet kokkamastoa
kohti, ja jokainen saattoi huomata Robertin kiikkumassa pramipurjeen
raakapuulla kolmisenkymmentä metriä kannen yläpuolella. Mary ei voinut
olla huudahtamatta.
-- Oh, rauhoittukaa, neiti, John Mangles sanoi, -- minä vastaan hänestä
ja lupaan ennen pitkää esittää verrattoman velikullan kapteeni
Grantille, sillä me löydämme kyllä kapteenin.
-- Kunpa taivas kuulisi teidän sananne, herra John, tyttö vastasi.
-- Rakas lapseni, lordi Glenarvan lausui, -- koko tässä asiassa on
jotakin kaitselmuksen määräämää, minkä tulee antaa meille hyviä
toiveita. Me emme mene, meitä viedään. Me emme etsi, meitä johdetaan.
Ja katsokaa kaikkia näitä kunnon miehiä, jotka ovat antautuneet niin
hyvän asian palvelukseen! Me emme ainoastaan onnistu yrityksessämme,
vaan pääsemme perille vaikeuksitta. Minä olen luvannut lady Helenalle
huvimatkan, ja pahastipa erehtyisin, ellen pitäisi sanaani.
-- Edward, lady Glenarvan sanoi, -- sinä olet miehistä paras.
-- En, mutta minulla on paras miehistö parhaalla laivalla. Ettekö
ihaile _Duncania_, Mary-neiti?
-- Minäkö, mylord? tyttö vastasi. -- Tottahan sitä ihailen, kun olen
todella asiantuntija.
-- Ah, niinkö?
-- Minä olen leikkinyt lapsena isäni laivoilla; hänen olisi pitänyt
tehdä minusta merimies, ja jos tarvittaisiin, niin pystyisin kai
reivaamaan tai punomaan köyttä.
-- Ah, neiti, mitä minä kuulenkaan! John Mangles huudahti.
-- Tuolla puheella saatte kapteeni Johnista hartaan ystävän, lordi
Glenarvan sanoi, -- sillä hän ei myönnä mitään maailmassa vetävän
vertoja merielämälle, ei edes naisten kuullen! Eikö totta, John?
-- Epäilemättä, teidän jalosukuisuutenne, nuori kapteeni vastasi, --
mutta myönnän, että neiti Grant on paremmin paikallaan peräsalongissa
kuin reivaamassa pramipurjetta; mutta yhtä mieluisaa on silti kuulla
hänen puhuvan noin.
-- Ja varsinkin kun hän ihailee _Duncania_, lordi Glenarvan lisäsi.
-- Joka sen hyvin ansaitsee, John täydensi.
-- Kuulkaa, lady Helena sanoi, -- kun te olette niin ylpeä
aluksestanne, herätätte minussa halun tutkia sen ruumanpohjaan saakka
ja nähdä, minkälaiset olot kunnon matruuseillamme on välikannella.
-- Mainiot, John vastasi, -- he ovat siellä kuin kotonaan.
-- Ja he ovat todellakin kotonaan, rakas Helena, lordi Glenarvan
lisäsi. -- Tämä alus on kaistale vanhaa Kaledoniaamme! Se on irrallinen
osa Dumbartonin kreivikuntaa, joka erikoisesta armosta on
purjehtimassa, niin ettemme ole jättäneet maatamme! _Duncan_ on
Malcolmin linna, ja valtameri on Lomond-järvi.
-- No hyvä, rakas Edward, esittelepä siis meille tätä linnaa, lady
Helena vastasi.
-- Kuten käsket, Glenarvan lausui, -- mutta salli minun sitä ennen
puhutella Olbinettia.
Laivan muonamestari oli mainio ravintoasiantuntija, skotlantilainen,
joka toimensa tärkeyden puolesta olisi ansainnut olla ranskalainen ja
täytti tehtävänsä hartaasti ja taitavasti. Hän asettui kuuntelemaan.
-- Olbinett, me teemme pienen retken ennen aamiaista, Glenarvan
sanoi, ikään kuin olisi ollut puhe huvimatkasta Tarbetille tai
Katrine-järvelle. -- Toivoakseni pöytä on katettu palatessamme.
Olbinett kumarsi juhlallisesti.
-- Tuletteko mukaan, majuri? lady Helena kysyi.
-- Jos käskette, MacNabbs vastasi.
-- No, lordi Glenarvan huomautti, -- majuri on uponnut sikarinsa
savuun, siitä häntä ei saa temmata pois; majuri on nähkääs tuima
tupakkamies, Mary-neiti. Hän polttaa aina, nukkuessaankin.
Majuri nyökkäsi hyväksyvästi, ja lordi Glenarvanin vieraat lähtivät
välikannelle.
Yksin jäätyään ja tapansa mukaan itsekseen puhellen, mutta väittämättä
milloinkaan itseään vastaan, kietoutui MacNabbs yhä paksumpaan
savupilveen; hän seisoi liikkumatta, katsellen taaksepäin laivan
vanaveteen. Hetken hiljaisen mietiskelyn jälkeen hän kääntyi ympäri ja
havaitsi seisovansa vastapäätä erästä uutta henkilöä. Jos mikään olisi
voinut majuria hämmästyttää, hän olisi nyt hämmästynyt, sillä tämä
matkustaja oli hänelle täysin outo.
Hän oli pitkä, kuiva ja laiha, ehkä noin nelikymmenvuotias mies,
näöltään kuin pitkä suurinuppinen naula. Hänen päänsä oli tosiaan iso
ja voimakas, otsa oli korkea, nenä pitkähkö, suu iso, leuka hyvin
jykevä. Hänen silmiään peittivät suuret, pyöreät silmälasit ja hänen
katseessaan näytti olevan sellaista erikoista epävarmuutta kuin ns.
päiväsokeilla, jotka näkevät esineet vain hämärässä. Kasvoista päättäen
hän oli älykäs ja hilpeä mies; hänellä ei ollut jurojen ihmisten tylyä
ilmettä, jotka periaatteesta eivät milloinkaan naura ja jotka peittävät
mitättömyytensä yksivakaisuuden alle. Kaikkea muuta. Tuntemattoman
herttaisen luonteva, koreilematon käytös osoitti selvästi, että hän
osasi ottaa ihmiset ja asiat niiden hyvältä puolelta. Mutta vaikkei
hän vielä ollut puhunut, hänet tunsi puheliaaksi ja varsinkin
hajamieliseksi niiden ihmisten tapaan, jotka eivät näe, mitä katsovat,
eivätkä kuule, mitä kuuntelevat. Hänellä oli päässä matkalakki, jalassa
paksut keltaiset kengät ja nahkasäärystimet, pukunaan ruskeat
samettihousut ja samasta kankaasta tehty takki, jonka lukemattomat
taskut näyttivät olevan täynnä kaikenlaisia vihkosia, muisti- ja
taskukirjoja ja lukemattomia muita yhtä epämukavia ja tarpeettomia
esineitä, puhumattakaan pitkästä kaukoputkesta, jota hän kantoi
olkahihnassa.
Tuntemattoman vilkkaus oli majurin tyyneyden räikeänä vastakohtana; hän
liikuskeli MacNabbsin ympärillä, katseli tätä, teki silmillään
kysymyksiä, kun taas majuri ei ollut vähääkään utelias tietämään, mistä
hän tuli, ja minne hän oli menossa, minkä vuoksi hän oli mukana
_Duncan_-laivalla.
Nähdessään yrityksensä raukeavan majurin välinpitämättömyyteen, tuo
arvoituksellinen henkilö tarttui kaukoputkeensa, joka pisimmillään oli
reilun metrin mittainen, ja seisten liikkumatta kuin valtatien
kilometripylväs, vaikka sääret hajallaan, hän suuntasi kojeensa
kohtaan, jossa taivas ja meri yhtyivät; viisi minuuttia sitä
tutkittuaan hän laski kaukoputkensa, käänsi sen pään kantta vasten ja
nojasi siihen ikään kuin se olisi ollut keppi; mutta silloinpa kiikarin
putket solahtivat sisäkkäin, ja uusi matkustaja, jolta täten äkkiä
katosi tukipiste, oli vähällä suistua kumoon isonmaston juurelle.
Jokainen muu olisi ainakin hymyillyt majurin asemassa. Majuri ei edes
räpäyttänyt silmiään. Silloin tuntematon teki päätöksensä.
-- Muonamestari! hän huusi, ja tämän ainoankin sanan ääntäminen osoitti
hänen olevan ulkomaalaisen.
Hän odotti. Ketään ei ilmestynyt.
-- Muonamestari! hän toisti vielä kovemmalla äänellä.
Herra Olbinett sattui kulkemaan ohi matkallaan etukannen alla olevaan
keittiöön. Kuinka hän hämmästyikään kuullessaan tämän kookkaan
henkilön, jota hän ei tuntenut, tuolla lailla kutsuvan!
-- Mistä ihmeestä tuo tulee? -- hän tuumi. -- Joku lordi Glenarvanin
ystävä? Mahdotonta!
Hän astui kuitenkin esiin ja lähestyi muukalaista.
-- Oletteko te laivan muonamestari? tämä kysyi.
-- Olen, herra, Olbinett vastasi, -- mutta minulla ei ole kunnia
tuntea...
-- Minä olen matkustaja hytistä numero kuusi.
-- Numero kuusi? muonamestari toisti.
-- Niinpä niin. Mikä teidän nimenne on?
-- Olbinett.
-- No niin, Olbinett, ystäväni, jatkoi outo hytistä numero kuusi, --
täytyy ajatella aamiaista, hyvinkin pian. Minä en ole syönyt
puoleentoista vuorokauteen, tai paremmin sanoen, minä olen nukkunut
puolitoista vuorokautta, mikä on anteeksiannettavaa miehelle, joka
tulee oikopäätä Pariisista Glasgowiin. Mihin aikaan täällä syödään
aamiaista?
-- Kello yhdeksän, Olbinett vastasi konemaisesti.
Muukalainen aikoi katsoa kelloaan, mutta ei saanut sitä esiin pitkään
aikaan, sillä hän löysi sen vasta yhdeksännestä taskustaan.
-- Kas, hän sanoi, -- kello ei ole vielä kahdeksaa. Tuokaa siis,
Olbinett, minulle korppu ja lasi sherryä odottaessani, sillä minä olen
nääntymässä nälkään.
Olbinett kuunteli käsittämättä; tuntematon puhuikin lakkaamatta ja
siirtyi asiasta toiseen verrattoman vilkkaasti.
-- Entä kapteeni! hän kysyi. -- Eikö kapteeni ole vielä noussut! Ja
ensimmäinen perämies? Mitä hän tekee? Nukkuuko hänkin vielä? Ilma on
onneksi kaunis, tuuli suotuisa, ja laiva kulkee omin nokkinsa.
Samassa John Mangles ilmestyi perähytin portaille.
-- Tuossa on kapteeni, Olbinett sanoi.
-- Ah, mieluisaa, tuntematon huudahti, -- kapteeni Burton, mieluisaa
tutustua teihin!
John Mangles ällistyi pahanpäiväisesti kuullessaan itseään puhuteltavan
kapteeni Burtoniksi ja nähdessään oudon miehen laivallaan.
Toinen jatkoi mitä luontevimmin:
-- Sallikaa minun puristaa kättänne, hän sanoi. -- Kun en tehnyt sitä
toissailtana, se johtui siitä, että lähdön hetkellä ei sovi häiritä
päällikköä. Mutta nyt, kapteeni, olen todella hyvilläni päästessäni
puheisiin kanssanne.
Silmät suurina John Mangles katseli vuoroin Olbinettia, vuoroin tätä
tulokasta.
-- Nyt kun ollaan tuttavia, rakas kapteeni, outo mies sanoi, --
olkaamme kuin vanhoja ystäviä. Jutellaan siis ja sanokaa, oletteko
tyytyväinen _Scotiaan_?
-- Mitä te _Scotialla_ tarkoitatte? John Mangles kysyi vihdoin.
-- Heh, tietenkin tätä _Scotiaa_, jossa nyt olemme. Tämä on hyvä laiva,
ja minulle on kehuttu sen lujaa rakennetta samoin kuin päällikön,
kunnon kapteeni Burtonin, henkisiä ominaisuuksia. Oletteko
samannimisen, suuren Afrikan-tutkijan sukulaisia? Hän oli uljas mies.
Saan siis onnitella!
-- Hyvä herra, John Mangles lausui, -- minä en ole ensinkään matkailija
Burtonin sukulaisia, enkä edes itse ole kapteeni Burton.
-- Ah, päätteli tuntematon, -- minä olen siis puheissa _Scotian_
ensimmäisen perämiehen, herra Burdnessin, kanssa!
-- Herra Burdnessinko? vastasi John Mangles, joka alkoi aavistaa asian
oikean laidan. Mutta oliko hän tekemisissä hullun vai laivasta
erehtyneen kanssa? Se askarrutti hänen mieltään, ja hän oli juuri
aikeissa antaa ratkaisevan selityksen, kun lordi Glenarvan, hänen
vaimonsa ja neiti Grant nousivat kannelle. Vieras huomasi heidät ja
huudahti:
-- Ah, matkustajia! Matkustajia! Mainiota. Pyydän, herra Burdness,
teitä esittelemään minut...
Ja sitten hän astui esille moitteettoman kohteliaasti, odottamatta John
Manglesin esittelyä.
-- Rouva, hän sanoi neiti Grantille; -- neiti, hän sanoi lady
Helenalle; -- hyvä herra, hän lisäsi kääntyen lordi Glenarvanin
puoleen.
-- Lordi Glenarvan, John Mangles ilmoitti.
-- Mylord, jatkoi silloin tuntematon, -- pyydän anteeksi, että itse
esittelen itseni; mutta merellähän on lupa hiukan hellittää ankaria
seurustelusääntöjä; toivoakseni teemme pian tuttavuutta, ja _Scotian_
matka näiden naisten seurassa tuntuu meistä yhtä lyhyeltä kuin
mieluisaltakin.
Lady Helena ja neiti Grant eivät olleet keksineet sanaakaan
vastatakseen. He eivät ymmärtäneet mitään tämän kuokkavieraan
ilmestymisestä _Duncanin_ kannelle.
-- Arvoisa herra, lausui nyt lordi Glenarvan, -- kenen kanssa minulla
on kunnia puhua?
-- Minä olen Jacques-Eliacin-Francois-Marie Paganel, Pariisin
Maantieteellisen seuran sihteeri, Berliinin, Bombayn, Darmstadtin,
Leipzigin, Lontoon, Pietarin, Wienin, New Yorkin seurojen
kirjeenvaihtajajäsen, Itä-Intian kuninkaallisen maan- ja
kansatieteellisen seuran kunniajäsen, joka vietettyään kaksikymmentä
vuotta elämästään tutkimassa maantiedettä työhuoneessaan on päättänyt
jatkaa tutkimuksiaan luonnossa ja on nyt matkalla Intiaan liittääkseen
siellä yhteen suurten löytöretkeilijöiden töiden tulokset.