On jo mainittu, että lady Helena oli luja ja jalo nainen. Juuri
esitetty ehdotus oli siitä kiistämätön todistus. Lordi Glenarvan oli
täydellä syyllä ylpeä tästä jalosta vaimosta, joka kykeni ymmärtämään
ja seuraamaan häntä. Ajatus lähteä kapteeni Grantin avuksi oli jo
herännyt hänen omassa mielessään, kun hänen anomuksensa Lontoossa
hylättiin; ettei hän ollut sitä lausunut ennen lady Helenaa, johtui
siitä, ettei hän voinut mukautua ajatukseen olla vaimostaan erossa.
Mutta kun lady Helena tahtoi lähteä mukaan itsekin, haihtui epäröinti.
Linnan palvelijat olivat tervehtineet tätä ehdotusta eläköön-huudoilla;
olihan nyt puhe veljien pelastamisesta, skotlantilaisten niin kuin
hekin, ja lordi Glenarvan yhtyi sydämestään Lussin emännän kunniaksi
kaikuviin huutoihin.
Kun kerran lähtö oli päätetty, ei saanut hukata hetkeäkään. Samana
päivänä lähetti lordi Glenarvan John Manglesille käskyn viedä
_Duncanin_ Glasgowiin ja ryhtyä kaikkiin varustuksiin Etelän merille
lähtöä varten, josta saattoi kehittyä matka maapallon ympäri. Muuten
lady Helena ei ollut ehdotusta tehdessään liioitellut _Duncanin_
ominaisuuksia; alus oli rakennettu erinomaisen tukevaksi ja
nopeakulkuiseksi ja saattoi huoleti yrittää pitkääkin purjehdusta.
Se oli malliltaan mitä kaunein huvipursi; sen kantavuus oli
kaksisataakymmenen tonnia, ja ensimmäiset uuteen maailmaan kulkeneet
laivat, Kolumbuksen, Vespuccin, Magalhãesin, olivat paljon
pienempiä.[2]
_Duncanilla_ oli kaksi mastoa: kokkamasto, jossa oli keulapurje,
kahvelipurje, märssy- ja prammipurje, ja perämasto, johon kiinnitettiin
mesaani- ja latvapurje; lisäksi etupurje, halkaisija, ajopurje ja
haruspurjeet. Sillä oli siis runsaasti kangaspintaa, ja se saattoi
käyttää tuulta hyväkseen kuin nopea amerikkalainen laiva, mutta ennen
kaikkea se luotti sisukseensa asennettuun konevoimaan. Sen
höyrykoneella oli sadankuudenkymmenen hevosvoiman teho; se oli
rakennettu uuden järjestelmän mukaan, niin että sillä oli myös
tulistuskojeet, jotka antoivat höyrylle suuremman paineen; tämä korkean
paineen kone käytti kahta potkuria. Täydellä höyryllä saattoi _Duncan_
saavuttaa suuremman nopeuden kuin siihen saakka yksikään toinen alus.
Clyde-vuonossa tehdyissä kokeissa se olikin patenttilogin[3] mukaan
kulkenut seitsemäntoista solmua[4] tunnissa. Niinpä se hyvinkin saattoi
sellaisenaan lähteä matkalle maapallon ympäri. John Manglesin tarvitsi
pitää huolta vain ruumien varusteluista.
Hänen ensimmäisenä huolenaan oli ruumien laajentaminen, jotta niihin
mahtuisi mahdollisimman paljon hiiliä, sillä matkan varrella on vaikea
täydentää polttoainevarastoa. Samaa varokeinoa oli käytettävä myös
ruokasäiliöiden suhteen, ja John Mangles teetti ne niin avariksi, että
voi ottaa mukaan elintarpeita kahdeksi vuodeksi; rahaa häneltä ei
puuttunut, olipa hänellä sitä riittävästi ostaakseen navalla varustetun
kanuunan, joka sijoitettiin aivan keulapakkaan; eihän tiedetty, mitä
voisi tapahtua, ja aina on hyvä kyetä ampumaan kahdeksannaulainen kuula
neljän meripeninkulman päähän.
Täytyy sanoa, että John Mangles ymmärsi asiansa; vaikka hän oli vain
huvialuksen päällikkö, hän oli Glasgowin taitavimpia laivureita. Hän
oli kolmenkymmenen ikäinen, hänen piirteensä olivat hieman karkeat,
mutta ilmaisivat rohkeutta ja hyvyyttä. Hän oli syntynyt Malcolmin
linnan alueella, ja Glenarvanin perhe oli kasvattanut hänet ja
kouluttanut hänestä etevän merimiehen. John Mangles oli pitkillä
merimatkoillaan usein osoittanut taitavuutta, tarmoa ja
kylmäverisyyttä. Kun lordi Glenarvan tarjosi hänelle _Duncanin_
päällikkyyttä, hän suostui siihen ilomielin, sillä hän rakasti
Malcolmin linnan herraa kuin veljeään, ja etsi, tähän saakka tosin
vielä sitä löytämättä, tilaisuutta uhrautuakseen hänen hyväkseen.
Ensimmäinen perämies, Tom Austin, oli vanha, täyttä luottamusta
ansaitseva merimies; kaksikymmentäviisi miestä, kapteeni ja ensimmäinen
perämies niihin luettuna, oli _Duncanin_ miehistönä; kaikki kuuluivat
Dumbartonin kreivikuntaan; kaikki olivat kokeneita matruuseja ja
perheen alustalaisten poikia ja muodostivat laivalla todellisen kunnon
miesten heimokunnan eli skotlantilaisen klaanin, jolta ei puuttunut
edes tavanomaista säkkipillinpuhaltajaa. Lordi Glenarvanilla oli heissä
joukko hyviä alamaisia, tyytyväisiä ammattiinsa, uskollisia, rohkeita,
taitavia niin aseiden käyttelyssä kuin purjehdukseen kuuluvissa
toimissa ja valmiita seuraamaan häntä vaarallisimmillekin retkille: Kun
_Duncanin_ miehistö sai kuulla, minne matka suuntautui, ei se voinut
hillitä ilon liikutustaan, ja Dumbartonin kalliot toistelivat heidän
innokkaiden hurraa-huutojensa kaikua.
Laivaansa lastatessaan ja muonittaessaan John Mangles ei unohtanut
varustaa lordi ja lady Glenarvanin hyttejä pitkää matkaa varten. Samoin
oli hänen varustettava hytit kapteeni Grantin lapsille, sillä lady
Helena ei ollut voinut kieltää Maryltä lupaa seurata _Duncanin_ mukana.
Mitä pikku Robertiin tulee, hän olisi ennemmin piiloutunut aluksen
ruumaan kuin jäänyt pois laivasta. Jos hänen olisi pitänyt palvella
laivapoikana, kuten Nelsonin ja Franklinin, hän olisi tullut
_Duncaniin_. Milläpä sellaista pikkumiestä olisi voinut vastustaa! Sitä
ei yritettykään. Täytyipä suostua "kieltämään häneltä" matkustajan
ominaisuus, sillä hän tosiaan tahtoi palvella laivapoikana, alokkaana
tai matruusina. John Mangles sai toimekseen opettaa hänelle merimiehen
ammattia.
-- Hyvä, Robert sanoi, -- eikä tarvitse säästää pamppua, ellen tee mitä
käsketään.
-- Siitä saat olla varmakin, poikani, vastasi Glenarvan vakavan
näköisenä ja lisäämättä, että 'yhdeksänhäntäisen kissan' käyttö oli
kielletty ja muuten aivan tarpeetontakin _Duncan_-laivalla.
Matkustajaluettelon täydennykseksi riittää majuri MacNabbsin
mainitseminen. Majuri oli viidenkymmenen ikäinen, tyynen ja
säännöllisen näköinen mies, joka meni minne hänen käskettiin mennä,
erinomainen ja eheä luonne, vaatimaton, hiljainen, rauhallinen ja
lempeä; aina yhtä mieltä vaikka mistä ja vaikka kenen kanssa; ei siis
kinastellut mistään tai riidellyt tai tulistunut; sama oli hänellä
askel, astuipa hän ylös makuuhuoneensa portaita tai rikkiammutun vallin
rinnettä: häntä ei järkyttänyt mikään maailmassa, eikä hän olisi
väistynyt milloinkaan, ei edes kanuunankuulan vuoksi, ja epäilemättä
hän ehtisi kuollakin, ennen kuin olisi saanut aihetta vimmastua. Tällä
miehellä oli mitä suurimmassa määrässä ei ainoastaan tavallista
taistelukenttien rohkeutta, sitä ruumiillista urheutta, joka riippuu
yksinomaan lihasten tarmosta, vaan vielä enemmän siveellistä rohkeutta,
siis mielen lujuutta. Viaksi saattoi hänessä korkeintaan lukea sen,
että hän oli ehdottomasti skotlantilainen kiireestä kantapäähän,
puhdasverinen kaledonialainen, maansa vanhojen tapojen itsepintainen
noudattaja. Niinpä hän ei milloinkaan tahtonut palvella Englantia, ja
majurin-arvonsa hän oli ansainnut Ylämaan Mustan kaartin 42:nnessa
rykmentissä, jonka komppanioissa oli yksinomaan skotlantilaisia
aatelismiehiä. Glenarvanien serkkuna MacNabbs asui Malcolmin linnassa
ja majurina hän katsoi luonnolliseksi, että hänen oli lähdettävä
_Duncanin_ matkaan.
Tällainen oli siis miehitys tällä aluksella, jonka odottamattomat
seikat olivat kutsuneet suorittamaan yhtä nykyajan yllättävimpiä
matkoja. Sen saavuttua Glasgowin höyrylaivalaiturille oli yleisön
uteliaisuus kohdistunut yksinomaan siihen; suuri joukko väkeä saapui
joka päivä sitä katsomaan; ei välitetty muuta kuin siitä, ei puhuttu
muusta kuin siitä, sataman toisten kapteenien, muiden muassa kapteeni
Burtonin, _Duncanin_ vieressä ankkuroivan ja Kalkuttaan lähdössä olevan
_Scotia_-nimisen muhkean höyrylaivan päällikön suureksi mielipahaksi.
Kokonsa puolesta saattoikin _Scotia_ katsoa _Duncanin_ mitättömäksi
kärpässarjan laivaksi. Mutta kaikkien mielenkiinto keskittyi
Glenarvanin huvipurteen ja suureni päivä päivältä.
Lähdön hetki olikin lähestymässä. John Mangles oli ollut taitava ja
toimelias. Kuukausi Clyden lahdella tehdyn koematkansa jälkeen saattoi
_Duncan_ lähteä merelle lastattuna, muonitettuna ja kaikin puolin
muuten varustettuna. Lähtö määrättiin elokuun 25. päiväksi, joten alus
saattoi kevään alkupuolella saapua eteläisille leveysasteille.
Niin pian kuin lordi Glenarvanin aikomus oli tullut tunnetuksi, oli hän
saanut kuulla useitakin huomautuksia matkan rasituksista ja vaaroista;
mutta hän ei välittänyt niistä vähääkään, vaan varustautui lähtemään
Malcolmin linnasta. Toisaalta monet hänen vilpittömät ihailijansakin
moittivat häntä, kunnes yleinen mielipide asettui arkailematta
skotlantilaisen lordin puolelle, ja kaikki sanomalehdet,
lukuunottamatta hallituksen suoranaisia äänenkannattajia,
yksimielisesti paheksuivat meriministeriön viranomaisten menettelyä
tässä asiassa. Muuten lordi Glenarvania ei liikuttanut moite eikä
kiitos: hän teki velvollisuutensa ja välitti vähät muusta.
Elokuun 24. päivänä lähtivät Glenarvan, lady Helena, majuri MacNabbs,
Mary ja Robert Grant, herra Olbinett, laivan muonamestari, ja tämän
puoliso, rouva Olbinett, lady Glenarvanin palvelijattarena, Malcolmin
linnasta jätettyään liikuttavat jäähyväiset perheen palvelijoille.
Muutamia tunteja myöhemmin he olivat sijoittuneet laivalle. Glasgowin
väestö tervehti ihailevan myötätuntoisesti lady Helenaa, nuorta ja
uljasta naista, joka luopui ylellisen elämän huolettomista huvituksista
ja riensi auttamaan haaksirikkoisia.
Lordi Glenarvanin ja hänen vaimonsa osastona olivat _Duncanin_ kaikki
perähytit: kaksi makuusuojaa, salonki ja kaksi pukuhuonetta heitä
itseään varten, sitten yhteinen seurustelusali ja sen ympärillä kuusi
kajuuttaa, joista Mary ja Robert Grantin, herra ja rouva Olbinettin
sekä majuri MacNabbsin hallussa oli yhteensä viisi. John Manglesin ja
Tom Austinin kajuutat olivat taaempana, ja niihin päästiin laivan
yläkannelta. Miehistö oli sijoitettu välikannelle ja oli hyvin
mielissään siitä, sillä laivassa ei ollut muuta lastia kuin hiilet,
elintarvikkeet ja aseet. John Manglesilta ei siis ollut puuttunut tilaa
sisävarustuksille, ja hän oli käyttänyt sen taitavasti hyväkseen.
_Duncanin_ oli määrä lähteä yöllä elokuun 25. päivää vasten kello kolme
aamulla, laskuveden aikaan. Mutta sitä ennen sai Glasgowin väestö nähdä
liikuttavan juhlatoimituksen. Kello kahdeksan illalla lähtivät lordi
Glenarvan ja hänen vieraansa sekä laivan koko miehistö, lämmittäjistä
kapteeniin saakka, kaikki, joiden oli määrä olla mukana tällä
uhrautuvalla retkellä, laivalta St. Mungoon, Glasgowin vanhaan
tuomiokirkkoon. Tämä vanha katolinen kirkko, joka oli säilynyt
koskemattomana uskonpuhdistuksen jättämien raunioiden keskellä ja jota
Walter Scott on niin verrattomasti kuvannut, sai nyt vastaanottaa
valtavien holviensa alle _Duncanin_ matkustajat ja miehistön. Suunnaton
väkijoukko saattoi heitä. Siellä, kirkon suuressa laivassa, joka on
täynnä hautoja kuin hautausmaa, rukoili kunnianarvoisa kirkkoherra
Morton retkikunnalle taivaan siunausta ja kaitselmuksen suojelusta.
Olipa rukousten aikana hetki, jolloin Mary Grantin ääni kaikui vanhassa
kirkossa. Tyttö rukoili hyväntekijöidensä puolesta ja itki Jumalan
edessä kiitollisuuden kauniita kyyneleitä. Sitten seurue poistui syvän
liikutuksen vallitessa. Kello yksitoista olivat kaikki palanneet
laivalle. John Mangles ja miehistö suorittivat viimeisiä
lähtövalmisteluja.
Puoliyön aikana alkoi lämmitys; kapteeni antoi käskyn lisätä sitä yhtä
mittaa, ja pian alkoivat mustat savupatsaat yhtyä yön usviin.
_Duncanin_ purjeet oli huolellisesti verhottu suojuskääreisiin, joiden
oli määrä varjella niitä kivihiilensavulta, sillä tuuli puhalsi
lounaasta eikä ollut edullinen purjeiden käytölle.
Kello kahden aikana alkoi _Duncan_ puuskua höyrypannujen kuumetessa;
höyry pihisi venttiileissä: vuorovesi oli alallaan; saattoi jo erottaa
Clyden reitin reimarien ja kiviröykkiömerkkien välillä, ja hämäryys
alkoi vähitellen väistyä nousevan päivänkoiton tieltä. Oli lähdön aika.
John Mangles lähetti sanan lordi Glenarvanille, joka kohta nousi
kannelle.
Samalla alkoi laskuvesi tuntua; _Duncan_ vihelteli voimakkaasti,
hellitti köytensä, irrottautui ympärillä olevista laivoista, pani
potkurit käyntiin ja lipui rannasta salmen reitille. John ei ollut
ottanut luotsia; hän tunsi itse täydellisesti Clyden solat eikä kukaan
olisi voinut ohjata paremmin. Laiva liikehti hänen viittaustensa
mukaan: oikealla kädellään hän ohjasi konetta, vasemmalla peräsintä
äänettömästi ja varmasti. Pian tekivät viimeiset tehtaat tilaa tuolla
täällä rannan kukkuloilla kohoaville huviloille, ja kaupungin kohina
vaimeni välimatkan kasvaessa.
Tunnin perästä sivuutti _Duncan_ Dumbartonin kalliot, kahta tuntia
myöhemmin se oli Clyden lahdella, kello kuusi aamulla se kiersi
Cantyren majakan, laski ulos Pohjois-Kanavasta ja kynti aavaa
valtamerta.