Tämän keskustelun aikana ei lady Helena ollut puhunut lordi Glenarvanin
kirjeissä lausutusta pelosta, että meriministeriön viranomaiset
voisivat olla kylmäkiskoisia hänen pyyntöään kohtaan. Ei myöskään
lausuttu sanaakaan siitä, että kapteeni Grant luultavasti oli
Etelä-Amerikan intiaanien vankina. Miksi surettaa lapsiparkoja
turhanpäiten ja heikentää heissä juuri herännyttä toivoa? Sehän ei
vaikuttanut asiaan vähääkään. Lady Helena oli siis ollut vaiti tästä
seikasta ja vastattuaan kaikkiin neiti Grantin kysymyksiin kyseli
vuorostaan hänen elämästään ja asemastaan tässä maailmassa, jossa hän
näytti olevan veljensä ainoa huoltaja.
Siitä tuli liikuttava, koruton kertomus, joka vielä lisäsi lady Helenan
myötätuntoa tyttöä kohtaan.
Mary ja Robert Grant olivat kapteenin ainoat lapset. Harry Grant oli
menettänyt vaimonsa Robertin syntyessä, ja pitkien matkojen ajaksi hän
jätti lapsensa erään hyvän, vanhan naisserkkunsa hoitoon. Kapteeni
Grant oli karaistu merimies, ammattinsa hyvin tunteva, hyvä purjehtija
ja samalla hyvä kauppamies, joten hän oli kuin luotu juuri
kauppalaivuriksi. Hän asui Skotlannissa Dundeen kaupungissa, Perthin
kreivikunnassa, ja oli syntyperäinen skotlantilainen. Hänen isänsä,
Pyhän Katariinan kirkossa palveleva pappi, oli antanut hänelle erittäin
hyvän kasvatuksen, ajatellen että se ei koskaan voi vahingoittaa
ketään, ei edes pitkämatkaista kapteenia.
Ensimmäisillä merentakaisilla matkoilla, aluksi perämiehenä ja vihdoin
laivanomistajana, onnistuivat hänen asiansa hyvin, ja muutamia vuosia
Robertin syntymän jälkeen Harry oli jo saanut kootuksi joltisenkin
omaisuuden.
Silloin tuli hänen mieleensä suuri aate, joka teki hänen nimensä
tunnetuksi Skotlannissa. Kuten Glenarvanit ja muutamat Skotlannin
alamaiden ylimyssuvut, oli hän sydämessään, vaikkei ulkonaisesti,
irtautunut anastushaluisesta Englannista. Hänen maansa edut eivät hänen
mielestään voineet olla samat kuin englantilaisten, ja voidakseen niitä
omaperäisesti kehittää hän päätti perustaa laajan skotlantilaisen
siirtokunnan johonkin valtamerentakaisista maanosista. Unelmoiko hän
tulevaisuudessa sellaista riippumattomuutta, josta Yhdysvallat ovat
antaneet esimerkin, ja jollaista Intia ja Australia eivät voi olla
kerran saavuttamatta? Kenties. Kenties hän oli myös antanut salaisten
toiveidensa kuultaa läpi. Niinpä on ymmärrettävää, että hallitus
kieltäytyi avustamasta hänen siirtolasuunnitelmaansa, asettipa vielä
kapteeni Grantin tielle vaikeuksia, jotka missä muussa maassa tahansa
olisivat tehneet miehestä lopun. Mutta Harry ei antanut masentaa
itseään; hän vetosi maanmiestensä isänmaallisuuteen, antoi omaisuutensa
asiansa palvelukseen, rakensi laivan ja lähti valiomiehistön
saattamana, uskottuaan lapsensa vanhan naisserkkunsa huostaan,
tutkimaan Tyynen valtameren suuria saaria. Tämä tapahtui vuonna 1861.
Vuoden ajan, aina toukokuuhun 1862, hänestä tuli tietoja; mutta hänen
lähdettyään Callaosta, kesäkuussa, ei kukaan enää kuullut puhuttavan
_Britanniasta_, ja _Shipping Gazette_ pysyi vaiti kapteenia kohtalosta.
Tähän aikaan kuoli Harry Grantin vanha naisserkku, ja molemmat lapset
jäivät yksin maailmaan.
Mary Grant oli silloin nelitoistavuotias; hänen uljas mielensä ei
masentunut tästäkään tilanteesta, ja hän omisti kaikki voimansa
huolenpitoon veljestään, joka vielä oli lapsi. Robertia piti kasvattaa,
opettaa. Säästäväisyyden, käytännöllisyyden ja terävän älynsä avulla,
tehden työtä yötä päivää, antautuen kokonaan veljelleen, itse
kieltäytyen kaikesta, sisko suoriutui hyvin veljensä kasvatuksesta ja
täytti rohkeasti äidilliset velvollisuutensa. Näin elivät molemmat
lapset Dundeessa ylväästi omaksutun ja uljaasti kestetyn köyhyyden
liikuttavassa tilassa. Mary ei ajatellut muuta kuin veljeään ja
haaveili hänelle jotakin onnellista tulevaisuutta. Hän piti
_Britanniaa_ iäksi kadotettuna ja isäänsä ilmeisesti kuolleena. Niinpä
on tarpeetonta kuvata hänen liikutustaan, kun _Times_-lehden ilmoitus,
jonka hän sattumalta tuli nähneeksi, äkkiä tempaisi hänet irti
toivottomuudesta.
Tässä ei ollut mitään epäröimistä; hänen päätöksensä oli heti valmis.
Vaikkapa hänen pitäisi kuulla, että kapteeni Grantin ruumis oli
löydetty jollakin autiolla rannalla murskaantuneen laivan jäännösten
joukosta, niin sekin oli parempi kuin tämä alinomainen epäily, tämä
epätietoisuuden ikuinen kidutus.
Hän kertoi asian veljelleen, ja samana päivänä lähtivät lapset
rautateitse Perthiin ja saapuivat illalla Malcolmin linnaan, jossa
Mary, niin kauan kestäneen murheen jälkeen, sai jälleen toivoa.
Tämä oli se surullinen tarina, jonka Mary Grant kertoi lady
Glenarvanille koruttomasti ja ajattelemattakaan, että hän kaikessa
tässä, näinä koettelemusten pitkinä vuosina, oli käyttäytynyt
sankarillisesti; mutta lady Helena ajatteli sitä hänen puolestaan, ja
monta kertaa, yrittämättäkään salata kyyneliään, hän puristi povelleen
kapteeni Grantin lapset.
Robert puolestaan näytti kuulevan tämän kertomuksen ensimmäistä kertaa;
hän kuunteli siskoaan silmät suurina ja ymmärsi kaikki, mitä sisko oli
tehnyt, kaikki, mitä hän oli kärsinyt, ja vihdoin, voimatta pidättää
sydämensä pohjasta lähtevää ääntä, hän huudahti sisartaan syleillen:
-- Oi, äiti! Rakas äitini!
Tämän keskustelun aikana oli jo tullut myöhäinen ilta. Ajatellen
molempien lasten väsymystä lady Helena ei tahtonut enempää pitkittää
yhdessäoloa. Mary Grant ja Robert saatettiin huoneisiinsa ja he
nukahtivat haaveillen paremmasta tulevaisuudesta. Heidän mentyään
lähetti lady Helena kutsumaan majuria ja kertoi hänelle kaikki tämän
illan tapahtumat.
-- Se on hyvä tyttö, se Mary Grant, MacNabbs sanoi kuultuaan serkkunsa
kertomuksen.
-- Suokoon taivas, että mieheni onnistuisi yrityksessään, lady Helena
vastasi, -- sillä muuten näiden kahden lapsen asema olisi kauhea!
-- Hän onnistuu, MacNabbs vakuutti, -- taikka sitten on meriministeriön
viranomaisten sydän kiveä kovempi.
Huolimatta tästä majurin vakuutuksesta valvoi lady Helena yön kovin
huolestuneena eikä voinut saada hetkeksikään unta.
Mary Grant ja hänen veljensä olivat nousseet päivän koittaessa ja
kävelivät aamulla linnan suuressa pihassa, kun alkoi kuulua vaunujen
rätinää. Lordi Glenarvan palasi Malcolmin linnaan hevosten juostessa
vinhaa vauhtia. Melkein samassa ilmestyi lady Helena majurin saattamana
pihalle ja riensi miestään vastaan. Tämä näytti alakuloiselta,
pettyneeltä, suuttuneelta. Hän syleili vaimoaan, mutta ei puhunut
mitään.
-- No, Edward, Edward, mitä kuuluu? lady Helena huudahti.
-- Mitäkö kuuluu, rakas Helena, lordi Glenarvan vastasi, -- niillä
ihmisillä ei ole sydäntä!
-- Eivätkö he ole suostuneet...?
-- Eivät, he eivät anna pyytämääni laivaa! He puhuivat Franklinin
etsimiseen turhaan kulutetuista miljoonista! Selittivät, että kirje on
muka hämärä, mahdoton ymmärtää! Sanoivat, että noiden onnettomien
haaksirikko oli tapahtunut jo kaksi vuotta sitten, joten muka tuskin
enää oli mahdollista löytää heitä! Ja huomauttivat, että kun he kerran
ovat intiaanien vankeina, heidät on tietenkin kuljetettu sisämaahan,
eikä voi ruveta samoamaan koko Patagonian halki kolmen miehen -- kolmen
skotlantilaisen! -- vuoksi, että etsintä olisi turhaa ja vaarallista ja
vaatisi useampia ihmishenkiä kuin oli pelastettava! Sanalla sanoen,
esittivät kaikkia niitä tekosyitä, joita ihmisillä on varalla, kun
eivät tahdo auttaa. He viittasivat kapteenin siirtolahankkeisiin, ja
onneton Grant on hukassa!
-- Isäni, isä-parka! Mary Grant huudahti tarttuen lordi Glenarvanin
polviin.
-- Teidänkö isänne! Mitä, neiti ... tämä sanoi hämmästyneenä nähdessään
nuoren tytön jalkojensa juuressa.
-- Niin, Edward, neiti Mary ja hänen veljensä, lady Helena vastasi, --
kapteeni Grantin molemmat lapset, jotka meriministeriö juuri on
tuominnut orvoiksi!
-- Voi, neiti, lordi Glenarvan lausui, nostaen tytön pystyyn, -- jos
olisin tiennyt teidän olevan täällä...
Hän ei hennonut sanoa enempää! Pihalla vallitsi tuskallinen,
nyyhkytysten keskeyttämä hiljaisuus. Ei kukaan puhunut mitään, ei lordi
Glenarvan, ei lady Helena, ei majuri eivätkä isäntäväkensä ympärillä
äänettöminä seisovat linnan palvelijat. Mutta tällä käytöksellään
kaikki nämä skotlantilaiset ilmaisivat vastalauseensa Englannin
hallituksen menettelystä.
Hetken kuluttua majuri kääntyi lordi Glenarvanin puoleen ja sanoi
hänelle:
-- Eikö teillä siis ole enää mitään toivoa?
-- Ei mitään.
-- Onhan, nuori Robert huudahti, -- minä menen tapaamaan niitä herroja,
ja sittenpä on...
Robert ei päättänyt uhkaustaan, sillä hänen sisarensa keskeytti hänet;
mutta pojan puristettu nyrkki ei ennustanut hyvää.
-- Ei, Robert, Mary Grant sanoi. -- Ei! Kiittäkäämme näitä uljaita
ylimyksiä siitä, mitä he ovat meidän vuoksemme tehneet: olkaamme heille
ikuisesti kiitollisia ja lähtekäämme!
-- Mary! lady Helena huudahti.
-- Neiti, minne aiotte mennä? lordi Glenarvan sanoi.
-- Minä menen heittäytymään kuningattaren jalkojen juureen, tyttö
vastasi, -- ja saamme nähdä, onko hän kuuro kahden isänsä henkeä
pyytävän lapsen rukouksille.
Lordi Glenarvan pudisti päätään, ei siksi, että hän olisi epäillyt
hänen armollisen majesteettinsa sydäntä, vaan koska hän tiesi, ettei
Mary Grantin onnistuisi päästä hänen luokseen. Anomusten tekijät
pääsevät perin harvoin valtaistuimen juurelle saakka, ja tuntuu melkein
kuin kuninkaallisten palatsien portille olisi kirjoitettu kuten
englantilaisilla on tapana kirjoittaa laivojensa komentosillan
seinämään:
-- _Matkustajia pyydetään olemaan puhuttelematta ruorimiestä_.
Lady Helena oli ymmärtänyt puolisonsa ajatuksen; hän tiesi, että tytön
yritys olisi turha; hän näki toivottomuuden uhkaavan noita kahta lasta.
Silloin hän sai suuren ja jalomielisen ajatuksen.
-- Mary Grant, hän huudahti, -- odottakaa, lapseni, ja kuulkaa, mitä
sanon!
Neitonen oli tarttunut veljensä käteen ja valmistautunut lähtemään. Hän
pysähtyi.
Silloin lady Helena kääntyi miehensä puoleen, katse nöyränä, mutta ääni
varmana ja kasvoissa tunteikas ilme:
-- Edward, kirjoittaessaan sen kirjeen ja heittäessään sen mereen
kapteeni Grant uskoi kohtalonsa Jumalan itsensä haltuun. Jumala on sen
antanut meidän käteemme, meidän! Epäilemättä Hän on siten tahtonut
antaa haaksirikkoisten pelastamisen meidän tehtäväksemme.
-- Mitä tarkoitat, Helena? lordi Glenarvan kysyi.
Kaikki olivat aivan hiljaa.
-- Minä tarkoitan, lady Helena jatkoi, -- että meidän on pidettävä
itsemme onnellisina voidessamme aloittaa avioelämämme hyvällä työllä.
Rakas Edward, minua huvittaaksesi sinä esität huvimatkaa. Mutta mikä
huvi on todellisempaa, hyödyllisempää kuin kovaonnisten pelastaminen,
jotka heidän maansa jättää oman onnensa nojaan?
-- Helena! lordi Glenarvan huudahti.
-- Ah, sinä ymmärrät, Edward! _Duncan_ on uljas ja hyvä laiva! Se
pystyy uhmaamaan Etelän meriä. Se voi tehdä matkan maailman ympäri. Ja
se tekee sen, jos tarvitaan! Lähtekäämme, Edward! Lähtekäämme etsimään
kapteeni Grantia!
Nämä rohkeat sanat kuullessaan lordi Glenarvan ojensi käsivartensa
nuorta vaimoaan kohti, hymyili ja syleili häntä, Maryn ja Robertin
suudellessa hänen käsiään. Ja nähdessään tämän liikuttavan kohtauksen
kohottivat linnan palvelijat innostuksesta haltioituneina ja
sydämestään kiitollisina huudon:
-- Eläköön Lussin valtiatar! Eläköön! Eläköön lordi ja lady Glenarvan!