Malcolmin linna, Ylämaiden runollisimpia, sijaitsee lähellä Lussin
kylää, jonka kaunista laaksoa se hallitsee. Lomond-järven leppoisat
laineet huuhtovat sen muurien graniittia. Ylimuistoisesta ajasta se oli
kuulunut Glenarvanin suvulle, joka Rob Royn ja Fergus MacGregorin
maassa piti yllä Walter Scottin muinaisten sankarien vieraanvaraisia
tapoja. Skotlannissa tapahtuneen yhteiskunnallisen mullistuksen aikana
joutui maantielle suuri joukko alustalaisia, jotka eivät voineet maksaa
tilusten isännille raskaita veroja. Monet kuolivat nälkään; toiset
rupesivat kalastajiksi; kolmannet muuttivat maasta. Se oli kauttaaltaan
toivotonta aikaa. Ainoastaan Glenarvanit uskoivat uskollisuuden voivan
yhdistää ylhäisiä ja alhaisia ja pysyivät uskollisina alustalaisilleen.
Ei ainoankaan tarvinnut lähteä syntymämajastaan; ei kenenkään
jättää maata, jossa hänen esi-isänsä lepäsivät; kaikki jäivät
entisten isäntiensä alueelle. Nytkin vielä, tänä vieraantumisen ja
hajaantumisen aikana, oli Glenarvaneilla Malcolmin linnassa niin kuin
Duncan-laivallakin ainoastaan skotlantilaisia; kaikki polveutuivat
MacGregorien, MacFarlanien, MacNabbsien, MacNaughtonien alustalaisista,
-- olivat Stirlingin ja Dumbartonin kreivikuntien lapsia: kunnon väkeä,
henkeen ja vereen uskollista isännälleen, vieläpä muutamat heistä
puhuivatkin vanhan Kaledonian gaelilaismurretta.
Lordi Glenarvanilla oli suunnaton omaisuus; hän käytti sitä laajaan
avuliaisuuteen; hänen hyvyytensä oli vielä hänen anteliaisuuttaankin
suurempi, sillä se oli määrätön, kun taas avustuksilla täytyi
pakostakin olla jokin raja. Lussin herra, Malcolmin linnanisäntä,
edusti kreivikuntaansa parlamentin ylähuoneessa. Mutta kun hänen
mielipiteensä muka olivat jakobiinilaisia, -- kun hänellä ei ollut
halua mielistellä Hannoverin kuningashuonetta, -- eivät Englannin
valtiomiehet häntä kovinkaan suosineet, pääasiassa kuitenkin siitä
syystä, että hän piti kiinni esi-isiensä perimyksistä ja vastusti
tarmokkaasti "eteläisten" poliittista sekaantumista Skotlannin
asioihin.
Lordi Edward Glenarvan ei kuitenkaan ollut takapajulle jäänyt mies, ei
ahdasmielinen eikä älyltään heikko; mutta pitäessään kreivikuntansa
ovia leveältä avoinna edistykselle hän pysyi skotlantilaisena
mieleltään, ja Skotlannin kunnian puolesta hän meni nopeilla veneillään
kamppailemaan Thamesin kuninkaallisen purjehduskerhon kilpailuissa.
Edward Glenarvan oli kolmenkymmenenkahden ikäinen; hän oli
kookasvartaloinen mies, kasvonpiirteiltään hiukan ankara, mutta
hänen katseessaan oli rajatonta lempeyttä, ja hänen koko olemuksensa
oli ylämaalaisen runouden läpitunkema. Tiedettiin, että hän oli
urhea hurjuuteen saakka, yritteliäs, ritarillinen, kuin konsaan
19. vuosisadan Fergus. Hän oli ollut naimisissa vasta kolmisen
kuukautta; hänen puolisonsa oli miss Helena Tuffnel, suuren
tutkimusretkeilijän William Tuffnelin tytär, miehen, joka oli
maantieteen ja löytöretki-innostuksen monia uhreja.
Miss Helena ei ollut ylhäistä sukua, mutta hän oli skotlantilainen, ja
se vastasi lordi Glenarvanin mielestä mitä aateluutta tahansa; tästä
nuoresta, viehättävästä, rohkeasta, uskollisesta neidosta oli Lussin
herra tehnyt elämänsä kumppanin. Lordi tapasi hänet ensimmäisen kerran
yksinäisenä, orpona, melkein varattomana hänen isänsä talossa
Kilpatrickissa, ja oivalsi, että tuosta tytöstä tulisi erinomainen
vaimo. Miss Helena oli kaksikymmentäkaksi täyttänyt, valkoverinen,
silmät siniset niin kuin Skotlannin järvet keväisenä aamuna. Hänen
rakkautensa oli hänen suurta kiitollisuuttaankin suurempi. Neito
rakasti häntä aivan kuin olisi hän itse ollut rikas perijätär ja lordi
köyhäksi jäänyt orpo. Ja alustalaiset ja palvelijat olisivat antaneet
henkensä rouvan puolesta, josta puhuessaan he käyttivät nimitystä:
Lussin hyvä valtiatar.
Lordi Glenarvan ja lady Helena elivät onnellisina Malcolmin linnassa,
keskellä Ylämaiden uhkeata ja villiä luontoa, kävelivät kastanja- ja
sykomoripuiden reunustamia varjoisia kujia järven rannalla, missä
entisajan sotalaulut vielä kaikuivat raivaamattomien rotkojen pohjilta,
-- missä Skotlannin historia on ikivanhoihin raunioihin uurrettuna.
Milloin eksyivät he koivu- tai lehtikuusimetsiin, kellastuneen
kanervikon aavan aukion keskelle; milloin taas kiipesivät Ben Lomondin
äkkijyrkille kukkuloille, tai ratsastivat halki autioiden rotkojen,
tutkien, ymmärtäen, ihmetellen tätä runollista seutua, jota vieläkin
sanotaan "Rob Royn maaksi", ja niitä mainioita maisemia, joita Walter
Scott on niin ihanasti ylistänyt. Illalla, yön yllättäessä, kun
"MacFarlanen lyhty" syttyi taivaalla, he lähtivät harhailemaan pitkin
Malcolmin linnan ympäri kiertävää vanhaa puolustusmuuria, jossa vielä
näkyi ampuma-aukkoja, ja siellä, ajatuksiinsa unohtuneina ja kuin yksin
maailmassa, jollakin kivellä, luonnon hiljaisuuden keskellä, kalvaan
kuun katseen alla istuen, yön alkaessa asettua vähitellen hämärtyvien
vuorten kukkuloille, he viipyivät antautuneina siihen kirkkaaseen
hurmioon ja sisäiseen ihastukseen, jonka salaisuuden tuntevat maan
päällä vain rakastavaiset sydämet.
Näin kuluivat heidän avioliittonsa ensimmäiset kuukaudet. Mutta
lordi Glenarvan ei unohtanut, että hänen vaimonsa oli suuren
löytöretkeilijän tytär. Hän ajatteli, että lady Helenalla varmaankin
oli sama kaipuu kuin hänen isänsä sydämessä, eikä hän siinä
erehtynytkään. Rakennettiin _Duncan_; sen oli määrä kuljettaa lordi ja
lady Glenarvan maailman kauneimpiin maihin, Välimeren aalloille, aina
Aigeian meren saarille saakka. Ajateltakoon lady Helenan iloa, kun
hänen puolisonsa määräsi _Duncanin_ hänen käytettäväkseen! Tuskin
onkaan suurempaa onnea kuin se, että saa viedä rakastettunsa näille
viehättäville Kreikan vesille ja viettää kuherruskuukautensa itämaiden
ihastuttavilla rannoilla?
Tällä erää oli lordi Glenarvan lähtenyt Lontooseen. Koskihan asia
onnettomien haaksirikkoisten pelastamista ja siksi lady Helena olikin
tämän ohimenevän eron aikana oikeastaan vain maltiton eikä suruissaan;
seuraavana päivänä hänen puolisonsa sähkösanoma antoi toiveita
pikaisesta paluusta; illalla saapunut kirje pyysi pidennystä; siitä
kävi ilmi, että lordi Glenarvan oli kohdannut jonkun verran vaikeuksia;
sitä seuraavana päivänä saapui uusi kirje, jossa lordi ei enää salannut
tyytymättömyyttään meriministeriöön.
Silloin lady Helena alkoi käydä levottomaksi. Kun hän illalla oli yksin
huoneessaan, linnan hovimestari, herra Halbert, saapui kysymään
suostuisiko hän ottamaan vastaan nuoren tytön ja nuoren pojan, jotka
pyysivät päästä lordi Glenarvanin puheille.
-- Ovatko ne paikkakunnan lapsia? lady Helena kysyi.
-- Eivät, rouva, hovimestari vastasi, -- sillä minä en tunne heitä. He
ovat tulleet rautatiellä Ballochiin ja Ballochista Lussiin jalkaisin.
-- Pyytäkää heitä astumaan sisään, Halbert, lady Glenarvan sanoi.
Hovimestari poistui. Hetken kuluttua olivat nuori tyttö ja poika lady
Helenan huoneessa. He olivat sisar ja veli. Heidän yhdennäköisyytensä
vuoksi siitä ei voinut olla epäilystäkään. Sisar oli kuudentoista.
Hänen sirot, hiukan rasittuneet kasvonsa, hänen silmänsä, jotka varmaan
olivat usein itkeneet, hänen alistunut, mutta samalla rohkea ilmeensä,
hänen köyhä, mutta siisti pukunsa puhuivat hänen puolestaan. Hän piti
kädestä kaksitoistavuotiasta päättävän näköistä poikaa, joka näytti
ottavan sisarensa suojeltavakseen. Tosiaan, olisi kuka tahansa
loukannut nuorta tyttöä, hän olisi joutunut tekemisiin tämän
pikkumiehen kanssa! Sisar oli hiukan ujo jouduttuaan lady Helenan
eteen. Tämä ehätti panemaan puheen alkuun.
-- Te haluatte puhutella minua? hän lausui rohkaisten nuorta tyttöä
katseellaan.
-- Emme teitä, nuori poika vastasi päättävällä äänellä, -- vaan lordi
Glenarvania itseään.
-- Antakaa hänelle anteeksi, rouva, sanoi sisko silloin veljeensä
katsahtaen.
-- Lordi Glenarvan ei ole linnassa, lady Helena vastasi; -- mutta minä
olen hänen vaimonsa, ja jos voin edustaa häntä teidän asiassanne...
-- Oletteko te lady Glenarvan? nuori tyttö sanoi.
-- Olen, neiti.
-- Senkö Malcolmin linnan lordi Glenarvanin puoliso, joka on julkaissut
lehdessä _Britannian_ haaksirikkoa koskevan ilmoituksen?
-- Niin, niin, lady Helena vakuutti innokkaasti. -- Entä te...?
-- Minä olen neiti Grant, rouva, ja tämä on minun veljeni.
-- Neiti Grant! Neiti Grant! lady Helena huudahti, veti nuoren tytön
luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli pikku poikaa poskille.
-- Rouva, nuori tyttö kysyi, -- mitä te tiedätte isäni haaksirikosta?
Onko hän elossa? Saammeko enää milloinkaan nähdä häntä? Sanokaa,
rukoilen sitä teiltä!
-- Rakas lapsi, lady Helena lausui. -- Jumala varjelkoon minua
vastaamasta teille kevytmielisesti tällaisessa tapauksessa; minä en
tahtoisi antaa teille toiveita, jotka ehkä tuottaisivat pettymystä...
-- Puhukaa, rouva, puhukaa! Minä olen vahva, kestän tuskaa ja voin
kuulla mitä tahansa.
-- Rakas lapseni, lady Helena vastasi, -- toive on hyvin heikko; mutta
kaikkivoivan Jumalan avulla on mahdollista, että te kerran saatte
jälleen nähdä isänne.
-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! huudahti neiti Grant, joka ei voinut
pidättää kyyneleitään, kun taas Robert suuteli lady Glenarvanin käsiä.
Tämän haikean ilon ensi puuskan tyynnyttyä ryhtyi neiti Grant tekemään
lukemattomia kysymyksiä; lady Helena kertoi hänelle pullossa olleiden
paperilappujen löytymisestä, että _Britannia_ oli haaksirikkoutunut
Patagonian rannikolla, että haaksirikon jälkeen kapteeni ja kaksi
matruusia, ainoat eloonjääneet, nähtävästi olivat päässeet
mannermaalle, ja vihdoin, että he pyysivät ihmisiltä apua tässä
kolmella kielellä kirjoitetussa ja meren aaltojen haltuun uskotussa
kirjeessään.
Kertomuksen kuluessa ahmi Robert Grant silmillään lady Helenaa; hänen
elämänsä riippui tämän selvityksestä; lapsen mielikuvitus loihti esiin
kauheat tapahtumat, joiden uhrina hänen isänsä oli täytynyt olla; hän
näki isänsä _Britannian_ kannella, seurasi tätä aaltojen helmassa,
kapusi tämän kanssa rannan kallioille ja ryömi huohottaen hiekalle pois
aaltojen ulottuvilta. Monta kertaa lady Helenan kertomuksen kestäessä
hän mutisi jotakin.
-- Oi, isä, isä-parka! hän huudahti painaen sydäntään.
Neiti Grant taas kuunteli kädet ristissä eikä lausunut sanaakaan ennen
kuin kertomuksen päätyttyä, jolloin hän sanoi: -- Oi, rouva, se kirje,
se kirje!
-- Minulla ei ole sitä enää, rakas lapseni, lady Helena vastasi.
-- Eikö teillä ole sitä enää?
-- Ei; juuri teidän isänne edun vuoksi on lordi Glenarvanin pitänyt
viedä se Lontooseen; mutta minä olen kertonut teille kaikki, mitä se
sisälsi, sanasta sanaan, ja kuinka meidän onnistui saada selville sen
pääsisältö, kun melkein tyyten hävinneiden sanankatkelmien joukossa
muutamia sanoja kuitenkin oli jäänyt ehjiksi; mutta onnettomuudeksi ei
ole pituusastetta...
-- Sitä ei tarvitakaan! poikanen huudahti.
-- Niin, Robert-herra, Helena vastasi hymyillen, nähdessään hänet niin
päättäväisenä. -- Kuten näette, neiti Grant, te tunnette nyt kirjeen
pienimmätkin yksityiskohdat yhtä hyvin kuin minäkin.
-- Niin kai, rouva, tyttö vastasi, -- mutta minä olisin tahtonut nähdä
isäni käsialan.
-- No niin, huomenna, kenties lordi Glenarvan palaa jo huomenna.
Mieheni tahtoi ottaa tämän eittämättömän asiakirjan mukaansa
näyttääkseen sitä meriministeriön viranomaisille ja saadakseen nämä
heti lähettämään laivan etsimään kapteeni Grantia.
-- Onko se mahdollista, rouva! nuori tyttö huudahti; -- oletteko
tehneet senkin meidän hyväksemme?
-- Olemme, rakas neiti, ja minä odotan lordi Glenarvania joka hetki.
-- Rouva, tyttö sanoi, äänessään syvää kiitollisuutta ja hurskasta
intoa, -- taivas siunatkoon lordi Glenarvania ja teitä!
-- Rakas lapsi, lady Helena vastasi, -- me emme ansaitse mitään
kiitosta; jokainen muu olisi meidän asemassamme menetellyt samalla
tavalla. Kunpa vain ne toiveet, joita teissä olen herättänyt, voisivat
toteutua! Te jäätte nyt linnaan, kunnes lordi Glenarvan on palannut...
-- Rouva, tyttö vastasi, -- minä en tahtoisi käyttää väärin
myötätuntoanne, jota osoitatte ventovieraille.
-- Ventovierailleko, rakas lapsi? Ettehän te kumpikaan ole
tuntemattomia tässä talossa, ja minä tahdon teidän saavuttuanne, että
lordi Glenarvan ilmoittaa kapteeni Grantin lapsille, mitä aiotaan
yrittää heidän isänsä pelastamiseksi.
Näin sydämellisesti tehtyä tarjousta ei käynyt hylkääminen. Niinpä
sovittiin, että neiti Grant ja hänen veljensä odottaisivat Malcolmin
linnassa lordi Glenarvanin paluuta.