lasit hyppivät.
"'Tästä hetkestä', hän sanoi, 'olen ehdottomasti raitis! Tällaista ei
viina enää kertaakaan tuota minulle.' Sitten hän nousi ja meni ulos.
"Kaikki muut seurasivat häntä vähitellen. Arvaatko, mihin he menivät,
Gösta? Niin, joelle, niemelle, jossa Ekebyn mylly ja paja olivat, ja
siellä he alkoivat tehdä työtä. He alkoivat vetää hirsiä ja kiviä ja
raivata paikkaa. Ukoilla on nyt ollut kova aika. Suru on sortanut
useimmat heistä. Nyt he eivät voi enää kestää sitä häpeätä, että ovat
hävittäneet Ekebyn. Hyvin tiedän, että te kavaljeerit suorastaan
häpeätte työntekoa; mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet sen häpeän
niskoilleen. Vieläpä muutakin, Gösta, he aikovat lähettää neitsyt
Anna-Liisan majurinrouvan luo noutamaan tätä takaisin. Mutta sinä, mitä
sinä teet?"
Gösta keksi vielä yhden vastauksen.
"Mitäpä vaatia minulta, virasta potkitulta papilta? Hyljänneet ovat
minut ihmiset, Jumala minua vihaa."
"Minäkin olin tänään Bron kirkossa, Gösta. Kaksi naista lähetti sinulle
terveisensä. 'Sano Göstalle', sanoi Marianne Sinclaire, 'ettei nainen
halua hävetä sen puolesta, jota on rakastanut.' 'Sano Göstalle', sanoi
Anna Stjärnhök, 'että minun on nyt hyvä olla. Minä hallitsen itse
talojani. Ihmiset sanovat, että minusta tulee toinen majurinrouva. Minä
en ajattele rakkautta, ainoastaan työtä. Bergalaisetkin ovat päässeet
surun ensi katkeruudesta. Mutta me kaikki suremme Göstaa. Me luotamme
häneen ja rukoilemme Jumalaa hänen puolestaan -- mutta milloin, milloin
hänestä tulee mies'?
"Näetkös nyt, ovatko ihmiset hylänneet sinut?" jatkoi kreivitär. "Liian
paljon rakkautta olet sinä saanut, se on sinun onnettomuutesi. Miehet
ja naiset ovat rakastaneet sinua. Kun sinä vain olet nauranut ja
laskenut leikkiä, kun sinä vain olet soittanut ja laulanut, ovat he
antaneet sinulle kaikki anteeksi. Mitä sinä olet suvainnut tehdä, on
ollut heistä hyvää. Ja sinä tohdit sanoa olevasi hylätty. -- Vai vihaa
Jumala sinua? Miksi et jäänyt katsomaan Lennart-kapteenin hautajaisia?
"Koska hän oli kuollut markkinapäivänä, oli tieto hänestä levinnyt
laajalle. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli tuhansittain väkeä kirkolle.
Koko kirkkomaa, aitamuuri ja sen takainen kenttä olivat täynnä ihmisiä.
Odotettiin vain vanhaa rovastia. Hän oli sairas eikä saarnannut. Mutta
Lennart-kapteenin hautajaisiin hän oli luvannut tulla. Ja niin hän
tuli, pää kumarassa ja unelmoiden omia unelmiaan, kuten hän nyt
vanhoilla päivillään tavallisesti tekee, ja asettui ruumissaaton
etunenään. Mitään erityistä hän ei huomannut. Hän oli kävellyt monessa
ruumissaatossa, tuo vanhus. Hän kulki tuttua tietään eikä nostanut
katsettaan maasta. Hän luki rukoukset ja heitti multaa arkulle eikä
huomannut vieläkään mitään. Mutta sitten viritti lukkari virren. Minä
en uskaltanut toivoa, että lukkarin karkea ääni, joka tavallisesti sai
aina laulaa yksinään, olisi herättänyt rovastin hänen unelmistaan.
"Mutta lukkari ei saanut laulaa yksinään. Sadat ja monetkin sadat äänet
yhtyivät virteen. Silloin rovasti heräsi unelmistaan. Hän hipaisi
silmiään ja nousi lapioidulle hautakummulle katselemaan. Koskaan ei hän
ollut nähnyt sellaista surevain joukkoa. Miehillä oli päässä vanhat,
kuluneet hautajaishatut. Naisilla oli valkoiset, leveäreunaiset
esiliinat. Kaikki he veisasivat, kaikilla oli kyyneleet silmissä, --
kaikilla oli suru.
"Silloin alkoi vanha rovasti vavista ja tuskailla. Mitä sanoisi hän
tälle kansalle, jota on kohdannut suru? Oli välttämätöntä puhua jokin
lohdutuksen sana sille.
"Kun virsi oli vaiennut, niin hän ojensi ja levitti kätensä kansaa
kohti.
"'Minä näen, että kansalla on suru', hän sanoi, 'ja suru on raskaampi
kantaa sen, jonka täytyy kauan käydä maan polkuja, kuin minun, jonka on
pian täältä erottava.'
"Hän vaikeni kauhistuen. Hänen äänensä oli liian heikko ja hän epäröi
sanoja tapaillessaan.
"Mutta pian hän alkoi uudestaan. Hänen äänessään oli nyt taas nuoruuden
voimaa, ja hänen silmänsä säteilivät.
"Hän piti ihanan puheen meille, Gösta. Ensin hän kertoi siitä, mitä
tiesi Jumalan matkamiehestä, sitten hän muistutti meille, ettei
suinkaan ulkonainen loisto eivätkä suuret kyvyt tehneet tätä miestä
niin kunnioitetuksi kuin hän nyt oli, vaan ainoastaan se, että hän aina
oli kulkenut Jumalan teitä. Ja hän pyysi meitä Jumalan ja Kristuksen
tähden elämään samoin. Toisen piti rakastaa toistansa ja olla hänen
apunaan. Jokaisen piti uskoa toisesta hyvää. Jokaisen piti elää
niinkuin tämä hyvä Lennart-kapteeni, sillä siihen ei tarvittu suuria
lahjoja, vaan pelkästään hurskasta mieltä. Ja hän selitti meille
kaikki, mitä tänä vuonna oli tapahtunut. Hän sanoi, että rakkauden ja
onnen ajan valmistuksia oli nyt ihan varmaan odotettavissa. Hän oli
tänä vuonna nähnyt usein ihmishyvyyden pilkistävän esiin hajanaisina
säteinä. Nyt sen piti ilmetä kokonaan valaisten kuin aurinko.
"Ja meistä kaikista tuntui kuin olisimme kuulleet profeettaa. Kaikki
tahtoivat rakastaa toisiansa, kaikki tahtoivat olla hyviä.
"Rovasti kohotti silmänsä ja kätensä ja julisti rauhan tuloa maahan.
'Jumalan nimessä', sanoi hän, 'lakatkoon levottomuus! Asukoon rauha
teidän sydämissänne ja kaikessa luonnossa! Tuntekoot kuolleet kappaleet
ja eläimet ja kasvit levon, ja lakatkoot he vahingoittumasta!'
"Ja tuntui kuin pyhä rauha olisi laskeutunut maailmaan. Näytti kuin
kukkulat olisivat säteilleet ja laaksot hymyilleet ja syysaamu
pukeutunut ruusunhohtoon.
"Sitten kutsui rovasti kansan auttajaa tulemaan. 'Joku on tuleva', hän
sanoi. 'Ei ole Jumalan tahto, että te nyt hukkuisitte. Jumala on
herättävä jonkun, joka ravitsee nälkäiset ja johtaa teidät hänen
tielleen.'
"Silloin me kaikki ajattelimme sinua, Gösta. Me tiesimme, että rovasti
puhui sinusta. Kansa oli jo kuullut sinun kuulutuksesi ja meni kotiin
puhellen sinusta. Ja sinä juoksentelit täällä metsissä aikoen kuolla!
Kansa odottaa sinua, Gösta. Kaikkialla he nyt istuvat tölleissään ja
sanovat, että koska kerran Ekebyn hullu pappi tahtoo heitä auttaa, niin
kääntyy kaikki hyvin päin. Sinä olet heidän sankarinsa, Gösta. Kaikkien
heidän sankarinsa sinä olet.
"Niin, Gösta, varmasti tuo vanhus puhui sinusta, ja totta kai nyt tämä
voi houkutella sinut elämään. Mutta minä, minä, joka olen sinun
vaimosi, Gösta, minä sanon sinulle, että sinä lähdet nyt aivan
yksinkertaisesti ja täytät velvollisuutesi. Älä uneksi olevasi Jumalan
lähettämä -- jokainenhan voi olla sellainen, ymmärräthän. Sinun pitää
tehdä työtä ilman sankarineleitä, sinä et saa loistaa etkä ihmetyttää,
sinun pitää varoa, ettei nimesi kaiu liian usein kansan huulilla.
Harkitse silti, ennen kuin peruutat sanasi Sintramille. Sinä olet nyt
hommannut itsellesi jonkinlaisen oikeuden kuolla, eikä taitane elämä
tästä lähin tarjota sinulle paljon viehätystä. Kerran halusin minä
lähteä kotiini etelään, Gösta. Minusta, syiden painamasta, näytti liian
suurelta onnelta olla sinun vaimonasi ja seurata sinua läpi elämän.
Mutta nyt minä jään tänne. Jos uskallat elää, niin minä jään tänne.
Mutta älä odota siitä mitään iloa. Raskaiden velvollisuuksien teitä
minä pakotan sinua käymään. Älä odotakaan minulta ilon ja toivon sanaa.
Kaikki surut ja onnettomuudet, joita me kaksi olemme aiheuttaneet,
asetan minä vartioksi lietemme ääreen. Voineeko sydän, joka on kärsinyt
niinkuin minun, enää rakastaa. Kyynelettömänä ja ilottomana minä kuljen
sinun rinnallasi. Harkitse tarkoin, Gösta, ennen kuin elämän valitset!
Parannuksen tietä me sitten vaellamme."
Elisabet ei odottanut vastausta. Hän viittasi papintyttärelle ja meni.
Tultuaan metsään hän alkoi katkerasti itkeä ja itki kunnes tuli
Ekebyhyn. Sinne saavuttuaan hän muisti, että oli unohtanut puhua Jan
Hökin kanssa iloisemmista asioista kuin sodasta.
Metsätorpassa vallitsi hiljaisuus hänen mentyään.
"Herralle Jumalalle kiitos ja kunnia", sanoi yht'äkkiä vanha sotamies.
He katsoivat häntä. Hän oli noussut seisoalleen ja katseli kiihkeästi
ympärilleen.
"Pahuutta, pahuutta on kaikki ollut", hän sanoi. "Kaikki mitä olen
nähnyt sitten kun sain silmäni auki, on ollut pahuutta. Pahoja miehiä,
pahoja naisia! Vihaa ja vainoa metsässä ja maassa. Mutta hän on hyvä.
Hyvä ihminen on majassani seisonut. Kun täällä oleksin yksin, muistelen
aina häntä. Hän on kulkeva seuranani metsätiellä."
Hän kumartui Göstan puoleen, irroitti hänen köytensä ja nosti hänet
ylös. Sitten hän otti juhlallisesti Göstaa kädestä.
"Jumalan vihattu", hän sanoi ja nyökkäsi, "niin juuri. Mutta nyt te
ette ole enää sitä, enkä enää minäkään, kun hän on seisonut majassani.
Hän on hyvä."
Seuraavana päivänä tuli vanha Jan Hök nimismies Scharlingin luo. "Minä
tahdon kantaa ristini", hän sanoi. "Minä olen ollut paha ihminen, sen
vuoksi minä sain pahoja poikia." Ja hän pyysi päästä linnaan poikansa
asemesta; mutta sehän ei käynyt päinsä.
Oivallisin vanhoista taruista on se, joka kertoo, kuinka hän seurasi
poikaansa vanginrattaiden vieressä matkalla, kuinka hän nukkui hänen
vankilansa ovella, kuinka hän oli poikansa lähellä koko rangaistusajan,
heittämättä häntä. Kaipa sekin kertojansa löytänee.
Kolmaskolmatta luku
MARGARETA CELSING
Jokin päivä ennen joulua tuli majurinrouva Löfsjön kihlakuntaan; mutta
vasta jouluaattona hän palasi Ekebyhyn. Koko matkan hän oli ollut
sairaana. Hänellä oli keuhkotulehdus ja ankara kuume; silti ei häntä
ollut koskaan nähty iloisempana kuin nyt eikä kuultu hänen suustaan
useampia ystävällisiä sanoja.
Brobyn papintytär, joka oli oleksinut hänen luonaan Älfdalin
metsätehtaalla aina lokakuusta, istui reessä hänen vieressään ja olisi
mielellään kiiruhtanut matkaa, mutta ei voinut estää vanhusta
seisauttamasta rekeä ja kutsumasta jokaista vaeltajaa reen luo
tiedustellakseen uutisia.
"Miten täällä Löfsjössä voidaan?" kysyi majurinrouva.
"Me voimme hyvin", vastattiin silloin hänelle. "Paremmat ajat tulevat.
Ekebyn hullu pappi ja hänen vaimonsa auttavat meitä kaikkia."
"Hyvät on ajat nyt taas", vastasi toinen, "Sintram on poissa. Ekebyn
kavaljeerit tekevät työtä. Brobyn papin rahat on löydetty Bron
tapulista. Niitä on niin paljon, että Ekebyn kunnia ja maine kohoavat
niillä entiselleen. Niitä riittää leipäänkin nälkäisille."
"Vanha rovasti se heräsi uuteen elämään ja voimaan", sanoi kolmas.
"Joka sunnuntai hän puhuu kanssamme Jumalan valtakunnan tulemisesta.
Kuka enää tahtoo tehdä syntiä? Hyvän valta lähestyy."
Ja majurinrouva ajoi hitaasti edelleen, kysellen jokaiselta, joka tuli
vastaan: "Kuinka teidän laitanne on? Ettekö te näillä main kärsi
puutetta?"
Ja kuumeen tulen pistävä tuska rinnassa vaimeni, kun he vastasivat
hänelle: "Täällä meillä on kaksi hyvää ja rikasta naista, Marianne
Sinclaire ja Anna Stjärnhök. He kulkevat Gösta Berlingin apuna talosta
taloon katsomassa, ettei kenenkään tarvitse nähdä nälkää. Ja nyt ei
heitetä enää viljaa viinapannuihin."
Majurinrouvasta tuntui kuin hän olisi siinä reessä ollut ainaisessa
pitkässä jumalanpalveluksessa. Hän oli tullut pyhään maahan. Hän näki
vanhain, ryppyisten kasvojen kirkastuvan puhuttaessa ajoista, jotka
olivat tulleet. Sairaat unohtivat vaivansa ylistäessään ilonpäivää.
"Me tahdomme olla kaikki sellaisia kuin hyvä Lennart-kapteeni", he
sanoivat. "Me tahdomme uskoa kaikista hyvää. Me emme tahdo vahingoittaa
ketään. Siten joudutetaan Jumalan valtakunnan tuloa."
Hän näki, että heidät oli kaikki vallannut sama henki.
Herraskartanoissa ravittiin enin tarvitsevia ilmaiseksi. Kellä oli
teetettävänä työtä, teetti sen nyt, ja majurinrouvan kaikissa tehtaissa
kävi työ täyttä vauhtia.
Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään terveemmäksi kuin nyt, istuessaan
siinä ja antaessaan kylmän virrata pakottavaan rintaansa. Ainoankaan
talon ohitse ei hän voinut matkata pysähtymättä ja kyselemättä.
"Nyt on kaikki hyvin", sanoi isäntäväki. "Täällä vallitsi kova hätä,
mutta ne Ekebyn hyvät herrat auttavat meitä. Majurinrouva ihmettelee,
kun näkee, mitä kaikkea siellä on tehty. Nyt on mylly melkein valmis,
ja paja käynnissä, ja palanut päärakennus on nostettu katonharjaan
asti."
Hätä ja sydäntä järisyttävät tapahtumat olivat muuttaneet heidät
kaikki. Ah, sitä kai kestää vain vähän aikaa! Mutta kuitenkin oli niin
hyvä palata maahan, jossa toinen palveli toistaan ja jossa kaikki
tahtoivat tehdä hyvää. Majurinrouva tunsi voivansa nyt antaa anteeksi
kavaljeereille ja hän kiitti siitä Jumalaa.
"Anna-Liisa", sanoi hän. "Minä vanha ihminen uskon, että matkaan tässä
jo autuaiden taivaaseen."
Kun hän viimein saapui Ekebyhyn ja kavaljeerit kiiruhtivat häntä reestä
auttamaan, he saattoivat tuskin häntä tuntea, sillä hän oli yhtä hyvä
ja lempeä kuin heidän oma nuori kreivittärensä. Vanhat, jotka olivat
nähneet hänet nuorena, kuiskasivat toisilleen: "Hän ei ole Ekebyn
majurinrouva, -- nyt tulee takaisin Margareta Celsing."
Suuri oli kavaljeerien ilo, kun he näkivät hänen palaavan niin hyvänä
ja kaikista kostonajatuksista vapaana, mutta pian heidän ilonsa muuttui
suruksi, kun he näkivät, miten sairas hän oli. Hänet täytyi heti kantaa
konttorirakennuksen vieraskamariin ja panna vuoteeseen. Mutta
kynnyksellä hän vielä kääntyi ja puhui heille:
"Kävi Jumalan myrsky", hän sanoi, "Jumalan myrsky. Minä tiedän nyt,
että kaikki on ollut parhaaksi!"
Sitten suljettiin sairaskamarin ovi, eivätkä he saaneet enää nähdä
häntä.
Kuitenkin on niin paljon puhuttavaa ihmiselle, joka on kuolemaisillaan.
Sanat ihan tunkeutuvat huulille, kun tietää että viereisessä huoneessa
makaa toinen, jonka korvat pian iäksi sulkeutuvat. "Oi, ystäväni,
ystäväni", tahtoisi ihminen sanoa, "voitko sinä antaa anteeksi? Voitko
uskoa, että minä olen sittenkin sinua rakastanut! Miten saattoikaan
käydä niin, että jouduin tuottamaan sinulle niin paljon surua,
vaeltaessamme täällä yhdessä? Ah, ystäväni, kiitos sinulle kaikesta
ilosta, minkä minulle tuotit!"
Niin tahdotaan sanoa, ja paljon, paljon muuta.
Mutta majurinrouva makasi hehkuvassa kuumeessa, ja kavaljeerien äänet
eivät voineet saavuttaa hänen korviaan. Eikö hän siis saisi koskaan
tietää, miten he olivat tehneet työtä, miten he olivat ryhtyneet
jatkamaan hänen tekojaan, miten he olivat pelastaneet Ekebyn maineen ja
kunnian? Eikö hän koskaan saisi sitä tietää?
Kohta menivät kavaljeerit pajaan. Siellä oli työ ihan keskeytynyt,
mutta he heittivät uusia hiiliä ja uutta takkirautaa uuniin ja
varustautuivat sulattamaan. He eivät kutsuneet seppiä, jotka olivat
menneet kotiin viettämään joulua, vaan uurastivat itse ahjon ääressä.
Jos majurinrouva saisi vain elää siksi kunnes vasara joutuu käyntiin,
niin kyllä se puhuu hänelle heidän asiansa.
Tuli ilta, ja tuli yö siinä työssä. Monet heistä ajattelivat, miten
ihmeellistä on, että he joutuivat taas viettämään jouluyön pajassa.
Monitaitoinen Kevenhüller, joka oli pajan ja myllyn rakennusmestari
näinä kiireisinä aikoina, ja Kristian Bergh, vahva kapteeni, seisoivat
ahjon ääressä hoidellen sulatuskattilaa. Gösta ja Julius ajoivat
hiiliä. Muut istuivat, toiset alasimella kohotetun väkivasaran alla, ja
toiset olivat asettuneet hiilikärryille ja takkirautakasoille.
Lövenborg, vanha mystikko, puheli Eberhard-sedän, viisaustieteilijän
kanssa, joka istui hänen vieressään alasimella.
"Tänä yönä kuolee Sintram", sanoi Lövenborg.
"Miksi juuri tänä yönä?" kysyi Eberhard.
"Tietäähän veli, että me löimme viime vuonna vedon. Nyt emme ole
tehneet mitään, joka ei ole ollut kavaljeerimaista; niinpä hän on
menettänyt vedon."
"Veli, joka uskoo moista, tietänee kai myöskin, että olemme tehneet
paljonkin, joka ei ole ollut kavaljeerimaista. Ensiksi me emme
auttaneet majurinrouvaa; toiseksi aloimme tehdä työtä; kolmanneksi ei
ollut aivan paikallaan, ettei Gösta Berling tappanut itseään, kun hän
kerran sen lupasi."
"Olen minä ajatellut sitäkin", virkkoi Lövenborg, "mutta nyt arvelen,
ettei veli käsitä asiaa oikein. Meitä on kielletty toimimasta omien
pikkumaisten etujemme käskyn mukaan, mutta ei niinkuin rakkaus tai
kunnia tai meidän iankaikkinen autuutemme vaatii. Uskoakseni on Sintram
menettänyt vedon."
"Veli voi olla oikeassa."
"Minun täytyy sanoa veljelle, että minä sen tiedän. Minä olen kuullut
hänen kulkustensa helinää koko illan, mutta ne eivät ole oikeita
kulkusia. Kohta hän tulee tänne."
Ja pikku vanhus tuijotti pajan oveen, joka oli auki, ja harvojen
tähtien koristamaan siniseen taivaankaistaan, joka näkyi siitä.
Hetken perästä hän hypähti ylös.
"Näkeekö veli hänet?" kuiskasi hän. "Tuolta hän nyt hiipii sisään. Eikö
veli näe häntä ovella?"
"En minä mitään näe", vastasi Eberhard-setä. "Veli on uninen, siinä
kaikki."
"Minä näen hänet elävästi kuulakkaa taivasta vasten. Hänellä on pitkä
sudennahkaturkki ja karvalakki. Nyt hän on tuolla pimeässä nurkassa,
enkä voi häntä nähdä. Kas, nyt hän meni uunin ääreen. Hän seisoo ihan
Kristian Berghin vieressä, mutta Kristian ei varmaan näe häntä. Nyt hän
kumartuu ja heittää jotakin tuleen. Hui, miten näyttää ilkeältä.
Varokaa itseänne, ystävät, varokaa itseänne!"
Juuri kun hän sai sen sanotuksi, lensi uunista tulisuihke ja pirskoi
seppien ja heidän apulaistensa kasvoille kuonaa ja kipunoita. Ei toki
tullut vahinkoa.
"Se tahtoo kostaa", kuiskasi Lövenborg.
"Veli on ihka hullu", huudahti Eberhard. "Luulisin veljen jo saaneen
tarpeekseen moisesta."
"Voipa sitä ajatella ja toivoa, mutta se ei paljon auta. Eikö veli näe,
että hän seisoo tuolla patsaan vieressä ja irvistää meille? Mutta totta
vie! Se päästää irti väkivasaraa."
Hän hyppäsi alasimelta ja tempasi Eberhardin muassaan. Silmänräpäys, ja
vasara löi jylisten alasimeen. Rautakynsi oli vain irtautunut, mutta
Eberhard ja Lövenborg olivat hädin tuskin pelastuneet kuolemasta.
"Näkeekö veli, ettei hänellä ole mitään voimaa meihin", sanoi Lövenborg
riemuiten. "Mutta kyllä näkee, että se tahtoo kostaa."
Ja hän huusi Gösta Berlingin luokseen.
"Mene ylös naisten luo, Gösta. Jos se ilmestyy heillekin. He eivät ole
niin tottuneet kuin minä sellaista näkemään. He saattaisivat pelätä
häntä. Ja varo itseäsi, Gösta, sillä hänellä on paljon kaunaa sinulle,
ja ehkäpä hänellä on valta sinuun sen lupauksesi tähden. Mene tiedä."
Pian saatiin kuulla, että Lövenborg oli oikeassa ja että Sintram oli
kuollut jouluyönä. Toiset sanoivat, että hän oli hirttäytynyt
vankilassa. Toiset arvelivat, että oikeuden palvelijat olivat antaneet
kaikessa salaisuudessa surmata hänet, sillä oikeudenkäynti näytti
päättyvän hänen edukseen, eikähän käynyt laatuun päästää häntä jälleen
Löfsjön kimppuun. Olipa niitäkin, jotka uskoivat, että musta herra oli
tullut mustissa vaunuissa ja mustilla hevosilla ja vienyt hänet
vankeudesta pois. Eikä Lövenborg ollut ainoa, joka hänet jouluyönä
näki. Forsissakin hänet nähtiin, ja Ulrika Dillner näki hänet unissaan.
Monet kertoivat, kuinka hän oli kummitellut heille, kunnes Ulrika
Dillner muutti hänen ruumiinsa Bron hautausmaahan. Ulrika ajatti myös
Forsista pois pahat palvelijat ja järjesti talon hallinnon hyvään
kuntoon. Sitten ei siellä ole enää kummitellut.
* * * * *
Kerrotaan, että Gösta Berling ei ehtinyt kartanolle, kun eräs vieras
tuli konttorirakennukseen ja antoi kirjeen ja käski viedä sen
majurinrouvalle. Kukaan ei tuntenut lähettiä, mutta kirje vietiin
sisään ja pantiin pöydälle sairaan viereen. Heti sitten tuli
majurinrouva aivan odottamatta paremmaksi; kuume asettui, tuskat
vaimenivat, ja hän sai voimia lukea kirjeen.
Vanhat ovat taipuisat uskomaan, että tähän toipumiseen vaikuttivat
pimeyden voimat. Sintramilla ja hänen ystävillään saattoi olla etua
siitä, että majurinrouva luki tämän kirjeen.
Se oli kirjallinen sopimus, piirretty verellä mustalle paperille.
Kavaljeerit olisivat sen kyllä tunteneet. Se tehtiin menneenä jouluyönä
Ekebyn pajassa.
Ja majurinrouva makasi nyt vuoteessa ja luki, että koska hän oli
noita-akka ja oli passittanut kavaljeerien sieluja helvettiin, niin
häneltä tuomittiin Ekeby pois. Ja muuta moista hullutusta hän sai
lukea. Hän tarkasti päivämäärää ja allekirjoitukset ja näki seuraavan
reunamuistutuksen Göstan nimen vieressä: "Koska majurinrouva on
käyttänyt hyväkseen minun heikkouttani houkutellen minut pois
kunniallisesta työstä ja pidättäen minut Ekebyn kavaljeerina, koska hän
on tehnyt minusta Ebba Dohnan murhaajan, kielimällä hänelle, että minä
olen virkaheitto pappi, niin minä kirjoitan alle."
Majurinrouva taittoi paperin hitaasti kokoon ja pani sen takaisin
kuoreen. Sitten hän makasi hiljaa ja mietti, mitä oli tietää saanut.
Hän tiesi katkeraksi tuskakseen, että sellaista kansa ajatteli hänestä.
Velho ja noita-akka hän oli niiden kaikkien mielestä, joita hän oli
palvellut, joille hän oli antanut työtä ja leipää. Se oli hänen
palkkansa, sellainen hänen muistonsa oli oleva. He eivät voi uskoa
parempaa avionrikkojasta.
Mutta mitä huoli hän niistä taitamattomista? Nehän olivat olleet niin
loitolla hänestä. Mutta nämä köyhät kavaljeerit, jotka olivat eläneet
hänen armostaan ja tunsivat hänet hyvin, hekin uskoivat niin tai olivat
uskovinaan saadakseen tekosyyn, jotta voivat anastaa Ekebyn. Nopeasti
kulkivat hänen ajatuksensa. Hurja viha ja kostonhimo leimusivat hänen
kuumeenhehkuisissa aivoissaan. Hän käski Brobyn papin tyttären, joka
hoiti häntä kreivitär Elisabetin kanssa, lähettää noutamaan Högforsin
sahanhoitajaa ja inspehtoria. Hän tahtoi tehdä testamenttinsa.
Jälleen hän mietti, Hänen kulmansa rypistyivät, tuska väänsi kamalasti
hänen kasvojensa piirteitä.
"Majurinrouva on hyvin sairas", sanoi kreivitär hiljaa.
"Niin olen, sairaampi kuin koskaan ennen."
Tuli hetken hiljaisuus, mutta sitten majurinrouva puhui kovalla,
jäykällä äänellä:
"On ihmeellistä ajatella, että tekin, kreivitär, te, jota kaikki
rakastavat, olette kuin olettekin avionrikkoja."
Nuori nainen hätkähti.
"Niin, jollette itse teossa, niin kuitenkin ajatuksissa ja himoissa,
eikä siinä ole eroa. Minä, joka tässä makaan, tunnen, ettei siinä ole
mitään eroa."
"Sen kyllä tiedän, majurinrouva."
"Ja kuitenkin olette nyt onnellinen. Te, kreivitär, saatte pitää
synnittä rakastettunne. Se musta kummitus ei seiso välillänne, kun
kohtaatte toisenne. Te saatte olla toistenne omat koko maailman nähden,
rakastaa toisianne selvällä päivällä, käydä toistenne rinnalla kaiken
elämänne."
"Oi, majurinrouva, majurinrouva!"
"Kuinka uskallatte, kreivitär, jäädä hänen luokseen", huudahti vanhus
yhä kiivaammin. "Tehkää parannus, tehkää ajoissa parannus! Menkää
kotiin isänne ja äitinne luokse, ennen kuin he tulevat ja kiroavat
teidät. Tohditteko te sanoa Gösta Berlingiä puolisoksenne? Menkää hänen
luotaan! Minä annan hänelle Ekebyn. Minä annan hänelle valtaa ja
kunniaa. Uskallatteko te mennä osille hänen kanssaan? Uskallatteko
ottaa vastaan sen onnen ja kunnian? Minä uskalsin. Muistatteko, miten
kävi minulle? Muistatteko Ekebyn joulupäivällisiä? Muistatteko
vankeutta nimismiehen talossa?"
"Oi, majurinrouva, me syylliset elämme täällä vieretysten onnetta. Minä
olen täällä vartioimassa, ettei lietemme luo mikään ilo asetu
majailemaan. Ettekö usko, että minä kaipaan kotia, majurinrouva? Oi,
katkerasti kaipaan kodin suojaa ja tukea, mutta en saa koskaan enää
sitä nauttia. Täällä minun täytyy olla pelossa ja vavistuksessa,
tietäen, että kaikki mitä teen johtaa syntiin ja suruun, tietäen, että
jos autan yhtä, niin kaadan toisen. Liian heikko ja hairahtuvainen olen
tähän elämään, ja kumminkin olen pakotettu elämään, kahlittuna ikuiseen
katumuksen tekoon."
"Sellaisilla ajatuksilla kiehdomme sydäntämme", huudahti majurinrouva,
"mutta se on heikkoutta. Te ette tahdo pois hänen luotaan, siinä syy."