tullessa he seisovat yhä vielä puhumassa: toinen toisensa jälkeen astuu
ja kertoo vainajasta hänen vaimolleen, joka ei ollut tahtonut kuulla
hänen nimeäänkään mainittavan.
Siellä on sellaisia, jotka tietävät, että hän oli tullut ja tavannut
heidät tautivuoteella ja parantanut heidät. Siellä oli hurjia
tappelupukareja, jotka hän on kesyttänyt. Siellä on murheellisia, joita
hän on virvoittanut, juoppoja, jotka hän on pakottanut raittiiksi.
Kaikki, kuka tahansa, joka oli joutunut sietämättömään hätään, oli vain
lähettänyt sanan Jumalan matkamiehelle, ja hän oli osannut auttaa,
ainakin hän oli herättänyt uskoa ja toivoa.
Koko illan kaikuu hymnien kieli sairashuoneessa.
Ulkona pihalla seisovat sankat joukot odottaen loppua. He tietävät,
mitä tuolla sisällä tehdään: se mitä lausutaan äänekkäästi
kuolinvuoteen ääressä, kuiskataan pihalla miehestä mieheen. Kenellä on
vielä sanomista tungeikse esille. "Siinä on yksi joka voi todistaa",
sanotaan, ja annetaan hänelle tilaa. Ja he astuvat esille pimeästä,
lausuvat todistuksensa ja painuvat jälleen pimeään.
"Mitä rouva nyt sanoo?" kysyvät pihalla olijat, kun joku tulee ulos.
"Mitä hän nyt sanoo, se Hegelsäterin ankara rouva?"
"Hän loistaa kuin kuningatar, hän hymyilee kuin morsian. Hän on
muuttanut nojatuolin miehensä vuoteen ääreen ja pannut siihen ne
vaatteet, jotka hän on kapteenille itse kutonut."
Mutta sitten tulee väki ihan äänettömäksi. Kukaan ei sitä sano, kaikki
tietävät sen yhtaikaa: "Hän kuolee."
Lennart-kapteeni avaa silmänsä, näkee ja näkee kylliksi.
Hän näkee kodin, rahvaan, vaimon ja lapset, vaatteet ja hän hymyilee.
Mutta hän on herännyt vain kuollakseen. Hän henkäisee, korahuttaa
kerran ja heittää henkensä.
Silloin vaikenevat kertomukset, mutta joku ääni virittää kuolinvirren.
Kaikki yhtyvät siihen, ja satojen vahvain äänten kantamana laulu nousee
korkeutta kohti.
Maan jäähyväiset lähtevälle sielulle.
Kahdeskolmatta luku
METSÄTORPPA
Tämä tapahtui monta vuotta ennen kuin kavaljeerit hallitsivat Ekebytä.
Paimenpoika ja paimentyttö leikkivät metsässä kahden, rakensivat tupia
paasista, poimivat lakkoja, tekivät leppätorvia. Metsässä syntyneitä
olivat molemmat. Metsä oli heidän kotinsa ja herrashovinsa. Kaiken
metsäisen kanssa he elivät hyvässä sovussa, kuten ollaan sovussa
palvelijain ja kotieläinten kanssa.
Pienokaisista oli ilves ja kettu heidän koiriaan, kärppä heidän
kissansa, jänis ja orava olivat heidän nautakarjaansa, huuhkajat ja
teerit istuivat heidän lintuhäkissään, kuuset olivat heidän
palvelijoitaan, ja nuoret koivut vieraita heidän pidoissaan. He
tiesivät hyvin luolan, jossa kyykäärmeet makasivat yhdessä vyyhdessä
talvilevossa, ja uidessaan he olivat nähneet tarhakäärmeen uivan heitä
kohti kirkkaassa vedessä; mutta he eivät pelänneet käärmettä eivätkä
haltijaa, nehän olivat metsähisiä, ja metsä oli heidän kotinsa. Siellä
ei mikään voinut heitä pelottaa.
Syvällä metsässä oli torppa, jossa poika asui. Sinne johti mäkinen
polku, vuoret kohosivat joka puolella ja pimensivät auringon, pohjaton
räme oli lähellä ja henki kaiken vuotta hallaista sumua. Ei näyttänyt
tasangon väestöstä sellainen asunto houkuttelevalta.
Paimenpoika ja paimentyttö aikoivat kerran mennä yksiin ja asuskella
siellä metsätorpassa ja elää kättensä työllä. Mutta ennen kuin he
pääsivät naimisiin, kohtasi maata sodan onnettomuus, ja poika otti
soturin pestin. Hän palasi kotiin kyllä haavoitta ja ehjin jäsenin,
mutta elinkautiset merkit oli se matka häneen iskenyt. Liian paljon
maailman pahuutta ja ihmisten julmia elkeitä lähimmäisiään kohtaan hän
oli nähnyt. Hän ei kyennyt enää näkemään hyvää.
Ensin ei kukaan huomannut hänessä mitään muutosta. Lapsuutensa
rakastetun kanssa hän meni pappilaan kuulutuksille. Ekebyn
metsätorpasta tuli heidän kotinsa, kuten he kauan sitten olivat
sopineet, mutta siinä kodissa ei viihtynyt ilo.
Vaimo katsoi miestään kuin ventovierasta. Siitä lähtien kun mies oli
palannut sodasta ei hän ollut voinut häntä käsittää. Mies nauroi
karkeasti ja puhui vähän. Vaimo pelkäsi häntä.
Mies ei tehnyt suinkaan kiusaa eikä vahinkoa, ja hän oli ahkera
työmies. Kuitenkin hänestä pidettiin vähän, sillä hän uskoi kaikista
pahaa. Itse hän tunsi olevansa kuin vihattu muukalainen. Nyt olivat
metsän elävät hänen vihollisiaan. Vuori, joka sumensi auringon, ja
räme, joka henki sumua, olivat hänen vainoojiaan. Metsä on kamala
asunto sille, joka hautoo pahoja ajatuksia.
Valoisia muistoja kootkoon se, joka halaa asua erämaissa! Muuten hän
näkee vain murhaa ja väkivaltaa kasvien ja eläinten keskuudessa,
niinkuin ennen näki ihmisten suhteissa. Hän odottaa pahaa kaikesta mitä
tiellään kohtaa.
Ei voinut Jan Hök, sotamies, selittää, mitä häneltä puuttui, mutta hän
huomasi, ettei mikään hänelle oikein onnistunut. Vähän viihdytystä
tarjosi koti. Pojista, jotka siellä varttuivat, tuli vahvoja mutta
hurjia. Karaistuneita ja rohkeita miehiä he olivat, mutta hekin
sotajalalla jokaisen kanssa.
Hänen vaimoaan houkutteli suru tutkimaan erämaan salaisuuksia. Rämeeltä
ja viidakoista hän etsi terveyttä tuottavia yrttejä. Manalaisten elämää
hän aprikoi, ja hän tiesi, mikä uhri heitä miellytti. Hän osasi
parantaa tauteja ja antaa hyviä neuvoja niille, joita rakkauden suru
vaivasi. Hän tuli loitsutaitoisen maineeseen, ja häntä kartettiin,
vaikka hän oli suurena hyötynä muille.
Kerran otti vaimo puhellakseen miehensä kanssa tämän huolista.
"Siitä lähtien kun sinä menit sotaan", hän sanoi, "sinä olet ollut
muuttunut. Mitä ne siellä sinulle tekivät?"
Silloin kavahti mies pystyyn ja oli vähällä lyödä häntä, ja samalla
tavalla kävi joka kerta kun vaimo puhui sodasta. Hän joutui silloin
hourupään vihan valtaan. Kenenkään hän ei kärsinyt mainitsevan
sota-sanaa, ja pian tuli tietyksi, ettei hän sietänyt puhetta sodasta.
Niinpä kavahtivat ihmiset sellaista puheenaihetta.
Mutta kukaan hänen sotaveikkonsa ei voinut kertoa hänen tehneen siellä
enemmän pahaa kuin muutkaan. Hän oli taistellut kuin kelpo sotamies
ainakin. Se oli vain tuo hänen näkemänsä kaikenlainen kauheus, mikä oli
pelästyttänyt hänet niin, ettei hän voinut enää nähdä muuta kuin pahaa.
Sodasta johtui kaikki hänen surunsa. Hän ajatteli, että koko luonto
vihaa häntä siksi, että hän oli ottanut osaa moiseen. Ne, jotka
tietävät enemmän, voivat lohdutella itseään sillä, että ovat sotineet
isänmaansa ja kunnian puolesta. Mitä hän sellaisesta tiesi? Hän vain
tunsi, että kaikki vihaavat häntä siksi, että hän oli vuodattanut verta
ja tehnyt vahinkoa.
Siihen aikaan, jolloin majurinrouva ajettiin pois Ekebystä, asui
mies tuvassaan yksin. Kuollut oli vaimo, ja pojat olivat poissa.
Markkina-aikaan täyttyi metsätorppa kuitenkin vierailla.
Mustatukkaiset, tummaihoiset vintiöt majoittuivat sinne. He viihtyivät
parhaiten sellaisen luona, jota enimmän kammoivat. Pienet
pitkäkarvaiset hevoset kiipesivät silloin metsätietä vetäen kärryjä,
kuormana tinauskaluja, lapsia, riepumyttyjä. Aikaisin vanhentuneet
naiset, joiden kasvot olivat turvonneet tupakoimisesta ja
juopottelusta, ja miehet, joilla oli kalvaat, terävät kasvot ja
jäntevät ruumiit, seurasivat kärryjä. Kun mustalaiset tulivat
metsätorppaan, syntyi siellä huoleton elämä! Viinaa ja kortit ja
äänekkään remun he toivat matkassaan. Varkauksista ja hevosenvaihdoista
ja verisistä tappeluista he tiesivät kertoa.
Perjantaina alkoivat Brobyn markkinat, ja silloin tapettiin
Lennart-kapteeni. Vahva Maunu, joka antoi surmaniskun, oli metsätorpan
ukon poika. Kun mustalaiset istuivat sunnuntaina iltapuolella torpassa,
ojensivat he siis vanhalle Jan Hökille pulloaan tavallista useammin ja
haastelivat hänen kanssaan vankilaelämästä ja vanginruoasta, sillä
sellaista he olivat usein kokeneet.
Vanhus istui veistopölkyllä uuninnurkassa ja puhui vähän. Hänen suuret,
kiillottomat silmänsä tuijottivat hurjaa joukkoa, joka täytti pirtin.
Hämärä oli tullut, mutta kuivat puut loimusivat valaisten liedessä.
Rääsyjä, surkeutta ja tuimaa hätää ne valaisivat.
Silloin avautui ovi aivan hiljaa, ja tupaan astui kaksi naista. Tulija
oli Elisabet-kreivitär, jota seurasi Brobyn papin tytär. Merkilliseltä
näytti vanhuksesta, kun hän, tuo rakastettava ja suloista kauneutta
hehkuva, joutui takkatulen valopiiriin. Hän kertoi pirtissä olijoille,
ettei Gösta Berlingiä ollut nähty Ekebyssä Lennart-kapteenin kuoleman
jälkeen. Kreivitär ja hänen palvelijattarensa olivat samonneet metsässä
etsimässä häntä koko iltapäivän. Nyt hän näki täällä miehiä, jotka
olivat kulkeneet paljon ja tunsivat kaikki polut. Olivatko he nähneet
Gösta Berlingiä? Kreivitär oli tullut levähtämään ja kysymään, olivatko
he nähneet häntä.
Se oli turha kysymys. Kukaan ei ollut häntä nähnyt.
He toivat hänelle tuolin. Hän vaipui istumaan ja oli hetkisen aivan
ääneti. Melu tuvassa oli vaiennut. Kaikki katsoivat ja ihmettelivät
häntä. Sitten hän alkoi pelätä tätä hiljaisuutta, hätkähti ja koetti
etsiä vähäpätöistä puheenaihetta.
Hän kääntyi nurkassa istuvan ukon puoleen. "Muistan kuulleeni, että te
olette ollut sotamiehenä, vaari", hän sanoi. "Kertokaapa jotakin
sodasta!"
Syntyi kivettynyt hiljaisuus. Ukko istui kuin ei olisi kuullutkaan.
"Minusta olisi hyvin hauskaa kuulla sodasta sellaisen miehen suusta,
joka on itse ollut siellä", jatkoi kreivitär, mutta lopetti heti, sillä
Brobyn papin tytär pudisti hänelle päätään. Hän puhui varmaankin
sopimattomia. Kaikki läsnäolijat katsoivat häntä, ikään kuin hän olisi
rikkonut sopivaisuuden yksinkertaisinta lakia. Äkkiä eräs
mustalaisvaimo korotti äänensä ja kysyi:
"Hän on varmaankin entinen Borgin kreivitär?"
"Niin olen."
"Se oli toista kuin juosta pitkin metsiä etsimässä hullua pappia. Hyi,
sellaista vaihtokauppaa."
Kreivitär nousi ja sanoi hyvästi. Hän oli tarpeeksi levännyt. Nainen,
joka oli puhunut, seurasi häntä oven ulkopuolelle.
"Kreivitär ymmärtää", sanoi hän, "että minun piti sanoa jotakin, sillä
vaarin kanssa ei saa puhua sodasta. Hän ei kärsi koko sanaa. Minä
tarkoitin vain hyvää, nähkääs."
Kreivitär Elisabet kiiruhti pois, mutta pysähtyi äkkiä. Hän näki
uhkaavan metsän, pimentävän vuoren ja huuruisen lammen. Kauheata mahtoi
olla täällä sen elämä, jonka mieli oli täynnä pahoja muistoja. Hän
sääli vanhusta, joka oli sisällä yksin, tummat kulkurit seuranaan.
"Neitsyt Anna-Liisa", hän sanoi, "mennään takaisin! Ne olivat hyviä
meille, mutta minä käyttäydyin huonosti. Haluan puhua vanhuksen kanssa
iloisemmista asioista."
Ja onnellisena, kun oli löytänyt jonkun lohdutettavan, hän meni
takaisin tupaan.
"Minä luulen", sanoi hän, "että Gösta Berling harhailee täällä metsässä
ja aikoo päättää päivänsä. On sen vuoksi tärkeätä löytää hänet pian ja
estää hänet siitä. Minä ja neitsyeni Anna-Liisa luulimme nähneemme
hänet vilahdukselta, mutta sitten hän katosi silmistämme. Hän kuljeksii
sen vuoren seutuvilla, jolta Nygårdin tyttö heittäytyi rotkoon ja
kuoli. Tulin ajatelleeksi, että minun nyt ei tarvinne mennä hakemaan
apua aina Ekebystä asti. Täällä on monta reipasta miestä, jotka
voisivat ottaa hänet helposti kiinni."
"Matkaan, miehet!" huudahti mustalaisakka. "Kun kreivitär ei pidä
itseään liian hyvänä pyytääkseen palvelusta metsän kansalta, niin
heidän pitää mennä heti."
Miehet nousivat heti ja menivät etsimään.
Vanha Jan Hök istui hiljaa ja tuijotti eteensä kiillottomin silmin.
Pelottavan synkkänä ja kovana hän istui siinä. Nuori rouva ei löytänyt
sanoja hänelle virkkaakseen. Silloin hän näki, että yksi lapsista
makasi sairaana olkikuvolla ja huomasi, että erään naisen käsi oli
kipeä.
Hän alkoi heti vaalia sairaita. Hän tuli kohta loruavien naisten
hyväksi ystäväksi ja näytätti itselleen pienimmät lapset.
Tunnin päästä tulivat miehet takaisin. He toivat Gösta Berlingin
sidottuna tupaan. Lattialle takkatulen eteen he laskivat hänet. Hänen
vaatteensa olivat rikki ja likaiset, hänen kasvonsa kurjan näköiset ja
silmänsä hurjat. Kauhea oli hänen retkensä ollut näinä päivinä:
kostealla maalla oli hän maannut, hän oli työntänyt kätensä ja kasvonsa
sammaleeseen ja multaan, kaahaillut yli louhikoiden ja tunkeutunut läpi
tiheimpien viitojen. Vapaaehtoisesti hän ei ollut miehiä seurannut,
mutta he olivat voittaneet ja sitoneet hänet.
Kun hänen vaimonsa näki hänet sellaisena, niin hän suuttui. Hän ei
päästänyt hänen sidottuja jäseniään, vaan antoi hänen maata lattialla.
Halveksuen hän kääntyi hänestä pois.
"Millaiselta näytät!" hän sanoi.
"Sinun silmiesi eteen en aikonutkaan enää tulla", vastasi Gösta.
"Enkö minä siis olekaan sinun vaimosi? Eikö minulla ole oikeutta
odottaa, että sinä tulet ja uskot minulle surusi? Katkeran tuskaisena
olen minä odottanut sinua nämä kaksi päivää."
"Minähän olen syypää Lennart-kapteenin kuolemaan. Kuinka olisin voinut
näyttäytyä sinulle? Kuinka olisin tohtinut?"
"Pelkuri et ole juuri ollut, Gösta."
"Ainoa hyvä, mitä voin sinulle tehdä, Elisabet, on vapauttaa sinut
itsestäni."
Sanomaton halveksimus leimahti kreivittären rypistettyjen kulmain alta
Göstaa kohti.
"Itsemurhaajan vaimoksiko sinä tahdot minut tehdä!"
Göstan kasvot vääristyivät.
"Elisabet, mennään ulos hiljaiseen metsään ja puhellaan siellä."
"Miksi eivät nämä ihmiset saisi meitä kuulla?" huudahti kreivitär
puhuen korkealla äänellä. "Olemmeko me parempia kuin kukaan heistä?
Onko yksikään heistä tuottanut enemmän surua ja vahinkoa kuin me? He
ovat metsän ja maantien lapsia, heitä vihaavat kaikki. Anna heidän
kuulla, miten synti ja suru ajavat Ekebyn hallitsijaakin, kaikkien
rakastamaa Gösta Berlingiä! Luuletko sinä, että sinun vaimosi pitää
itseään heitä parempana -- vai luuletko sinä itse olevasi?"
Gösta nousi vaivalloisesti kyynäräisilleen ja katsoi häntä leimuavan
uhkamielisesti. "Minä en ole niin kurja kuin sinä luulet."
Silloin sai Elisabet kuulla näiden kahden päivän vaiheet. Ensimmäisen
vuorokauden harhaili Gösta metsässä tunnontuskien ajamana. Hän ei
voinut sietää ihmisten katseita. Mutta hän ei aikonut kuolla. Hän aikoi
lähteä vieraille maille. -- Sunnuntaina laskihe hän kuitenkin alas
kukkuloilta ja meni Bron kirkolle. Vielä kerran hän tahtoi nähdä
kansan: Löfsjön kihlakunnan köyhän, nälkäisen kansan, jota hän oli
uneksinut saavansa palvella, silloin kun istui Brobyn papin häpeäkeon
vieressä, kansan, jota hän oli ruvennut rakastamaan silloin kun näki
sen yöllä vievän kuollutta Nygårdin tyttöä.
Jumalanpalvelus oli alkanut, kun hän tuli kirkkoon. Hän pujahti ylös
lehterille ja katsoi sieltä kansaa. Julma tuska valtasi hänet silloin.
Hän olisi tahtonut puhua kansalle, lohduttaa sitä sen köyhyydessä ja
toivottomuudessa. Jospa hän olisi saanut puhua Jumalan huoneessa, niin
hänellä olisi ollut, niin toivoton kuin hän itse olikin, toivon ja
vapahduksen sanat kaikille.
Silloin hän poistui kirkosta, meni sakaristoon ja kirjoitti sen
kuulutuksen, jonka hänen vaimonsa jo tunsi. Hän oli siinä luvannut,
että Ekebyssä ryhdytään jälleen työhön ja viljaa jaetaan enimmän
tarvitseville. Hän oli toivonut, että hänen vaimonsa ja kavaljeerit
täyttäisivät hänen lupauksensa, kun hän itse oli poissa.
Tultuaan ulos hän näki ruumisarkun kunnantuvan luona. Se oli
karkeatekoinen, kiireessä veistetty, mutta sitä koristivat musta
harso ja puolukanvarpuiset seppeleet. Hän arvasi, että se oli
Lennart-kapteenin. Kansa oli varmaankin pyytänyt kapteeninrouvaa
kiirehtimään hautajaisia, niin että myös markkinarahvaan suuri joukko
saisi olla läsnä hautajaisissa.
Hän seisoi ja katseli arkkua, kun raskas käsi laskeusi hänen olalleen.
Sintram oli tullut hänen luokseen.
"Gösta", hän sanoi, "jos tahdot tehdä kunnon kepposen jollekulle, niin
ota ja kuole. Ei ole kiverämpää, ovelampaa temppua kuin kuolla, ei
kujetta, joka pettää rehellistä, pahaa-aavistamatonta miestä pahemmin.
Ota sinä ja kuole, sanon minä!"
Kauhistuen kuunteli Gösta, mitä ilkimys puhui. Tämä valitteli hyvin
harkittujen suunnitelmainsa luhistumista. Autiot seudut oli hän
tahtonut nähdä Lövenin rannalla. Sentähden hän oli tehnyt kavaljeerit
isänniksi, sentähden hän oli antanut Brobyn papin köyhdyttää kansaa,
sentähden hän oli saattanut maan kuivuuteen ja nälänhätään. Brobyn
markkinoilla piti lopullisen taistelun tapahtua. Onnettomuuksien
kiihdyttämänä piti kansan silloin villiytyä murhaamaan ja varastamaan.
Siitä olisi jouduttu oikeudenkäyntiin, ja se olisi lopen köyhdyttänyt
kansan. Nälänhätä, mellastus ja kaikenlaiset tuhot olisivat riehuneet.
Maa olisi tullut lopulta niin kamalaksi ja vihattavaksi, ettei kukaan
olisi voinut siinä asua, ja se kaikki olisi ollut Sintramin työtä.
Hänen ilonsa ja ylpeytensä se olisi ollut, sillä hän oli paha. Hän
rakasti autioita seutuja, muokkaamatonta maata. Mutta tuo, joka oli
tiennyt kuolla oikealla hetkellä, oli turmellut häneltä kaikki.
Silloin kysyi Gösta, mitä se sellainen olisi toimittanut.
"Se olisi minusta ollut mieleistä, Gösta, sillä minä olen paha. Minä
olen tunturien eräkarhu, minä olen tasangon lumimyrsky, minusta on
mieleistä murhata ja vainota. Pois, sanon minä, pois ihmiset ja
ihmisten työt! Minä en pidä niistä. Minä saatan antaa heidän juosta
kynsieni välitse ja tehdä syrjähyppyjä, -- sekin voi tuottaa
hetkellistä hupia -- mutta nyt minä olin kyllästynyt leikkiin, Gösta,
nyt minä tahdoin iskeä oikein kiinni, nyt minä tahdoin tappaa ja
turmella."
Hän oli hullu, ihka hullu. Hän alkoi kauan sitten leikillä näitä
helvetin kujeita, ja nyt oli paha vasta saanut voiton, nyt hän uskoi
olevansa ihan hornan henki. Nyt hän oli ravinnut ja kasvattanut pahaa
sisässään niin, että se valtasi hänen sielunsa kokonaan. Niinpä ilkeys
voi tehdä ihmiset hulluiksi kuten rakkaus ja ainainen pohtiminen.
Hän oli raivoissaan, tuo ilkeä tehtaanpatruuna, ja alkoi tempoa
vihoissaan arkun seppeleitä ja harsoa, mutta silloin lausui Gösta
Berling:
"Älä koske arkkuun!"
"Kas, kas, kas, vai älä koske! Heh, minä käännän Lennart-ystäväni
maahan ja poljen hänen seppeleitään. Etkö sinä näe, mitä hän on minulle
tehnyt? Etkö näe, miten hienoissa, harmaissa vaunuissa minä ajelen?"
Ja Gösta Berling näki silloin vanginrattaat, joiden luona seisoivat
nimismies ja vanginvartijat odottaen kirkkomaan aidan vieressä.
"Kas, kas, kas, enkö lähetä kiitosta Helgesäterin kapteeninrouvalle
siitä, että hän eilen istahti lukemaan vanhoja papereita, etsien
todistuksia minua vastaan tuossa ruutiasiassa, tiedäthän? Eikö minun
pidä ilmoittaa hänelle, että hänen olisi paremmin sopinut panna kaljaa
ja paistaa pullia kuin lähettää kimppuuni nimismies ja vanginvartijat?
Eikö minun pidä saada mitään niistä kyynelistä, jotka itkin
taivuttaakseni Scharlingin laskemaan minut tänne lukemaan rukousta
kelpo ystäväni ruumisarkun ääressä?"
Ja hän alkoi taaskin repiä harsoa.
Silloin meni Gösta Berling aivan hänen viereensä ja tarttui häntä
käsivarsiin.
"Minä annan vaikka mitä, jos ei patruuna koske arkkuun", hän sanoi.
"Tee mitä tahdot", sanoi hullu. "Huuda jos tahdot. Ehdin aina jotakin
ennen kuin nimismies tulee. Tappele kanssani, jos niin tahdot! Se on
hauska näky näin kirkkomäellä. Tapellaan seppeleiden ja paarivaatteiden
seassa!"
"Tahdon ostaa rauhan vainajalle millä hinnalla tahansa,
tehtaanpatruuna. Ottakaa henkeni, ottakaa kaikki!"
"Sinä lupaat suuria, poikani."
"Voitte koettaa, tehtaanpatruuna."
"No, mene sitten ja tapa itsesi!"
"Sen teen, mutta ensin täytyy arkun päästä varmasti maahan."
Niin päätettiin. Sintram vannotti valan Göstalla, ettei tämä ole
elävien ilmoilla kahdentoista tunnin päästä Lennart-kapteenin
hautaamisesta. "Niinpähän tiedän, ettei sinusta voi koskaan tulla
kunnon miestä", sanoi hän.
Se oli Gösta Berlingin helppo luvata. Hän oli iloinen, kun saattoi nyt
antaa vaimolleen vapauden. Tunnontuskat olivat kiusanneet ja
väsyttäneet häntä näännyksiin saakka. Ainoa, mikä häntä kauhistutti,
oli se, että hän oli luvannut majurinrouvalle elävänsä niin kauan kuin
Brobyn papin tytär on palvelijattarena Ekebyssä. Mutta Sintram sanoi,
ettei häntä voitukaan nyt enää pitää palvelijattarena, koska hän oli
perinyt isänsä suuret rikkaudet. Gösta väitti, että Brobyn pappi oli
kätkenyt omaisuutensa niin, ettei kukaan voinut löytää hänen
aarteitaan. Silloin hymyili Sintram ja sanoi, että ne oli kätketty
kyyhkysten pesäin taakse Brobyn kirkonkellotapuliin. Ja hän meni.
Sitten lähti Gösta takaisin metsään. Hänestä näytti olevan parhainta
kuolla sillä paikalla, mistä Nygårdin tyttö oli viskautunut kuoliaaksi.
Siellä hän oli harhaillut koko iltapäivän. Hän oli nähnyt vaimonsa
metsässä; siksi hän ei voinut päättää heti päiviään.
Näin hän kertoi vaimolleen maatessaan sidottuna metsätorpan lattialla.
"Oi", sanoi Elisabet suruisesti, kun Gösta vaikeni, "kuinka hyvin
tunnen taaskin tämän! Sankarineleitä, sankarinkomeutta! Aina valmis
pistämään kädet takkavalkeaan, Gösta, aina valmis hukkaamaan itsensä.
Miten se kerran näytti minusta suurelta! Miten nyt ylistän
levollisuutta ja mielenmalttia! Kuinka hyödytit sinä vainajaa
sellaisella lupauksella? Mitäpä, vaikka Sintram olisikin ehtinyt kaataa
arkun, repiä siitä harson? Arkku olisi kyllä tullut nostetuksi, siihen
olisi kai saatu uutta harsoa, uusia seppeleitä. -- Jos sinä olisit
pannut kätesi kelpo miehen ruumisarkulle, siinä Sintramin silmien
edessä, ja vannonut auttavasi tätä köyhää kansaa, jota Sintram oli
tahtonut tuhota, niin siitä olisin nyt sinua ylistänyt. Jos olisit, kun
näit kansan kirkossa, ajatellut: 'Minä tahdon sitä auttaa, minä tahdon
käyttää kaikki voimani sitä auttaakseni', etkä olisi sälyttänyt tätä
kuormaa heikolle vaimollesi ja vanhoille miehille, joiden voima riutuu,
niin siitäkin olisin sinua kiittänyt."
Gösta Berling makasi hetkisen hiljaa.
"Me kavaljeerit emme ole vapaita miehiä", hän sanoi viimein. "Me olemme
luvanneet toisillemme elää ilon vuoksi ja vain pelkästään ilon. Voi
meitä kaikkia, jos yksi pettää!"
"Voi sinua", sanoi kreivitär suuttuen, "että sinun täytyy olla
kavaljeereista suurin raukka ja hitaampi parannukseen kuin yksikään
heistä. Eilen iltapuolella istuivat he kaikki yksitoista
kavaljeerirakennuksessa, ja synkkiä he kaikki olivat. Sinä olit poissa,
Lennart-kapteeni oli poissa, Ekebyn loisto ja kunnia mennyt.
Totitarjottimen he jättivät koskematta: minulle he eivät tahtoneet
näyttäytyä. Silloin meni neitsyt Anna-Liisa, joka tässä seisoo, heidän
luokseen. Sinä tiedät, että hän on uuttera pikku nainen, joka on
vuosikaudet taistellut huonoa hoitoa ja tuhlausta vastaan.
"'Tänään kävin taas kotona ja koetin etsiä kiltin isäni rahoja', hän
sanoi kavaljeereille, 'mutta en vain löytänyt. Kaikkien velkakirjain
päälle on vedetty risti, ja laatikot ja kaapit ovat tyhjät.'
"'Sääli neitsyt Anna-Liisaa', arveli Beerencreutz.
"'Kun majurinrouva lähti Ekebystä', jatkoi Brobyn papin tytär, 'niin
hän pyysi minua hoitamaan taloaan. Ja jos minä olisin nyt löytänyt
kiltin isäni rahat, niin olisin rakennuttanut Ekebyn uudestaan. Mutta
kun en löytänyt kotoa mitään muuta ottamista, niin otin vanhan isäni
häpeäkeon, sillä suuri häpeä odottaa minua, kun emäntä tulee takaisin
ja kysyy, mitä minä olen tehnyt Ekebylle.'
"'Älkäähän olko millännekään siitä, johon ette ole syypää, neitsyt
Anna-Liisa', sanoi taaskin Beerencreutz.
"'Mutta minä en ottanutkaan häpeäkekoa pelkästään itseni varalta',
sanoi Brobyn papin tytär. 'Minä toin myös osan kelpo herrain laskuun.
Olkaa hyvä, hyvät herrat! Kiltti isäni ei ollut ainoa häpeän ja
vahingon tekijä maailmassa.'
"Ja hän meni miehen luota toisen luo ja pisti kunkin eteen pari kuivaa
tikkua. Toiset kiroilivat, mutta useimmat antoivat hänen tehdä niin.
Lopuksi sanoi Beerencreutz levollisesti kuin ylhäisen herran sopii:
"'Hyvä on. Kiitokset vain neitsyelle. Neitsyt voi nyt mennä.'