"Tule tänne, Gösta", sanoi majurinrouva heti, ja hänen äänensä tuli
vieläkin terävämmäksi ja ankarammaksi. "Tule tänne, sinä, jota kaikki
Löfsjössä ylistävät! Tule tänne, sinä kansan pelastaja, jonka muisto
saa elää! Saat nyt kuulla, miten on käynyt vanhan majurinrouvan, jonka
sinä annoit halveksittuna ja hylättynä harhata ympäri maata.
"Ensin sanon sinulle, kuinka kävi keväällä, kun tulin kotiin, äitini
luo, sillä sinun täytyy tietää sen tarinan loppupuoli.
"Maaliskuussa minä tulin Älfdalin metsätehtaalle, Gösta. Paremmalta
kerjäläisakkaa en juuri näyttänyt. Minulle sanottiin, kun tulin
perille, että äitini oli maitohuoneessa. Menin silloin sinne ja seisoin
kauan hiljaa ovensuussa. Joka seinällä oli pitkiä hyllyjä ja niillä
kirkkaita kulhoja täynnä maitoa. Ja äiti, joka oli monta vuotta
sadannella, otti hyllyiltä kulhon toisensa perästä ja kuori kermaa. Hän
oli kyllä reipas, tuo vanhus, mutta minä huomasin hyvin, miten vaikeaa
hänen oli suoristaa selkäänsä ylettyäkseen hyllyille. En tiennyt, oliko
hän nähnyt minua, mutta hetken perästä hän puhui minulle merkillisen
kimeällä äänellä:
"'Niin sinulle on käynyt kuin minä tahdoin', hän sanoi. Minä halusin
puhua ja pyytää häneltä anteeksi, mutta se ei maksanut vaivaa. Hän ei
kuullut sanaakaan -- hän oli umpikuuro. -- Mutta hetken päästä hän
virkkoi taasen: 'Voit tulla auttamaan minua.'
"Silloin minä menin ja kuorin maitoa. Minä otin hyvässä järjestyksessä
alas kulhot ja panin ne takaisin ihan paikalleen ja otin parhaiksi
syvältä kuorinkauhalla, ja hän oli tyytyväinen. Yhdenkään palvelijan
hän ei ollut tohtinut antaa kuoria maitojaan; mutta minähän tiesin
vanhastaan, miten se hänen mielestään oli tehtävä.
"'Nyt otat tämän työn', hän sanoi. Ja minä tiesin, että nyt hän oli
antanut minulle anteeksi.
"Ja sitten näytti käyvän niin, ettei hän enää jaksanut tehdä työtä. Hän
istui hiljaa nojatuolissaan ja nukkui parhaastaan kaiket päivät. Ja hän
kuoli pari viikkoa ennen joulua. Minä olisin tullut mielelläni
ennemmin, Gösta, mutta en voinut lähteä vanhuksen luota."
Majurinrouva hengähti. Hänen tuli taas vaikea hengittää, mutta hän
ponnisti voimansa ja jatkoi:
"On kyllä totta, Gösta, että minä pidin mielelläni sinua täällä luonani
Ekebyssä. -- Sinä olet sellainen, että kaikki iloitsevat, kun saavat
olla sinun seurassasi. -- Jos olisit tahtonut vakiutua mieheksi, niin
minä olisin antanut sinulle paljon valtaa. Minä toivoin aina, että sinä
saisit itsellesi kunnon vaimon. Ensin minä luulin, että se olisi ollut
Marianne Sinclaire, sillä huomasin hänen sinua rakastavan jo silloin,
kun sinä elit halonhakkaajana metsässä. Sitten minä luulin, että se
olisi Ebba Dohna, ja minä ajoin eräänä päivänä järven poikki Borgiin ja
sanoin hänelle, että jos hän ottaa sinut miehekseen, niin minä annan
sinulle perintönä Ekebyn. Jos tein siinä pahoin, niin anna minulle
anteeksi."
Gösta oli polvillaan vuoteen vieressä ja painoi otsaansa sängynlaitaan.
Hän huokasi raskaasti.
"Sano, Gösta, kuinka sinä nyt aiot elää! Miten sinä vaimosi elätät?
Sanopas minulle se! Sinähän tiedät, että minä aina olen tahtonut
parastasi." Ja Gösta vastasi hänelle hymyillen, vaikka hänen sydämensä
oli särkyä surusta:
"Muinoisina päivinä, silloin, kun koetin tulla työmieheksi ja jäädä
Ekebyn alueelle, majurinrouva minulle antoi oman torpan asua, ja se on
vielä minun. Viime syksynä minä panin sen kuntoon. Lövenborg auttoi
minua, ja me olemme valkaisseet liidulla laipion ja peittäneet seinät
paperilla ja maalanneet. Perimmäistä, pientä huonetta sanoo Lövenborg
kreivittären kabinetiksi, ja hän on koonnut täällä kaikista
talonpoikaistaloista huonekaluja, jotka ovat joutuneet sinne
herraskartanoiden huutokaupoista. Niitä hän on ostellut, niin että
siellä nyt on korkeaselkäisiä nojatuoleja ja loistavahelaisia
laatikkokirstuja. Mutta etumaisessa, suuressa huoneessa on nuoren
rouvan kangaspuut ja minun sorvipenkkini. Talouskaluja ja kaikenlaisia
kapineita siellä on, ja siellä me Lövenborgin kanssa olemme jo istuneet
monta iltaa ja jutelleet, miten nuori kreivitär ja minä sitten elelemme
siinä torpan tuvassa. Mutta vaimoni sai vasta nyt tämän tietää,
majurinrouva. Me aiomme sanoa sen vasta kun saamme lähteä Ekebystä."
"Jatka, Gösta!"
"Lövenborg puhui aina, miten tarpeen olisi piika talossa. 'Kesällä
täällä koivuniemellä on siunatun kaunista', oli hänen tapansa sanoa,
'mutta talvella tulee täällä nuoren rouvan liian yksinäistä. Sinun,
Gösta, pitää hankkia piika.'
"Ja minä olin kyllä samaa mieltä kuin hän, mutta en tiennyt, mistä
saisin varoja piian pitoon. Niin hän tuli eräänä päivänä ja toi
nuottinsa ja sen pöytänsä, johon on maalattu koskettimet, ja asetti ne
tupaan. 'Kyllä sinun on nyt ruvettava piiaksi, Lövenborg', sanoin minä.
Hän vastasi, että kyllä häntä tarvitaankin. Olinko minä tarkoittanut,
että nuori kreivitär laittaisi ruokaa, kantaisi halkoja ja vettä? Ei,
minun tarkoitukseni ei ollut, että hän tekisi mitään niin kauan kuin
minulla vain on kättä tehdäkseni työtä. Mutta Lövenborg arveli
kuitenkin, että parasta on, kun meitä on kaksi, niin että kreivitär saa
istua kaiket päivät sohvan nurkassa ja ommella koruompeluaan. En minä
muka voinut aavistaa, miten paljon palvelusta tuollainen pikkuinen
naisihminen tarvitsee, sanoi."
"Jatka", virkkoi majurinrouva. "Se lievittää tuskiani. Uskoitko sinä,
että tuo sinun nuori kreivittäresi tahtoo asua torpantuvassa?"
Gösta kummastui hänen ivallista ääntään, mutta jatkoi silti:
"Oi, majurinrouva, en minä uskaltanut sitä uskoa; mutta olisi ollut
niin ihanaa, jos hän olisi tahtonut. Täältähän on viisi peninkulmaa
lääkärille. Hän, jolla on niin kevyt käsi ja hellä sydän, olisi saanut
työtä kylliksi, hoitaa haavoja ja lievittää kuumetta. Ja minä
ajattelin, että kaikki murheelliset muistavat kyllä tien torpantuvan
hienon rouvan luo. Köyhillä ihmisillä on niin paljon surua, jota hyvät
sanat ja ystävällinen mielenlaatu voivat parantaa."
"Mutta entä sinä itse, Gösta Berling?"
"Minä työskentelen höyläpenkin ja sorvin ääressä, majurinrouva. Minä
elän tästä lähtien omaa elämääni. Jos vaimoni ei tahdo minua seurata,
niin eihän sille mitään voi. Jos minulle nyt tarjottaisiin kaikki
maailman rikkaudet, eivät ne minua houkuttelisi. Minä tahdon elää omaa
elämääni. Minä olen jääpä ja jään köyhäksi mieheksi talonpoikien
keskuuteen ja autan heitä, minkä voin. He tarvitsevat jonkun
polkansoittajan häihinsä ja joulupitoihinsa, he tarvitsevat jonkun,
joka kirjoittaa kirjeitä heidän pojilleen, jotka ovat matkalla, ja
siihen virkaan minä sopinen. Mutta köyhä minun täytyy olla,
majurinrouva."
"Synkkä tulee elämästänne, Gösta."
"Oh, ei, majurinrouva, ei ollenkaan, jos meitä vain olisi kaksi ja
sovinnossa. Rikkaat ja iloiset kävisivät kyllä luonamme yhtä hyvin kuin
köyhätkin. Iloa olisi kyllin meidän tuvassamme. Vieraat eivät huolisi
siitä, vaikka ruoka valmistettaisiin heidän silmäinsä edessä eivätkä
loukkaantuisi, vaikka kahden täytyisi syödä yhdeltä lautaselta."
"Ja mitä hyötyä tällaisesta, Gösta? Mitä kiitosta sinä sillä
voittaisit?"
"Suuri olisi kiitokseni, majurinrouva, jos köyhät tahtoisivat muistaa
minua pari vuotta kuolemani jälkeen. Hyötyä olisin kylläkin tehnyt, jos
olisin istuttanut pari omenapuuta kunkin pirtin kulmalle, jos olisin
opettanut talonpoikaissoittajalle pari vanhain mestarien sävelmää ja
jos paimenlapset saisivat oppia muutamia hyviä lauluja kaiuttaakseen
niitä metsäpolulla.
"Majurinrouvan pitää tietää, että minä olen vain se sama hullu Gösta
Berling kuin ennenkin. Talonpoikaismusikantti minusta kaiken kaikkiaan
voi tulla, mutta siinä on tarpeeksi. Minulla on paljon syntejä
hyvitettävänä. Itku ja katumus ei ole asiani. Minä tuotan iloa
köyhille, siinä on parannukseni."
"Gösta", sanoi majurinrouva, "se on liian vähäpätöistä elämää miehelle,
jolla on sellaiset lahjat kuin sinulla. Minä annan sinulle Ekebyn."
"Oi, majurinrouva", huudahti Gösta kauhuissaan. "Älkää tehkö minusta
rikasta! Älkää panko minulle sellaisia velvollisuuksia! Älkää erottako
minua köyhistä!"
"Minä annan Ekebyn sinulle ja kavaljeereille", toisti majurinrouva.
"Olethan sinä, Gösta, lahjakas mies, jota kansa siunaa. Minä sanon
kuten äitini: 'Nyt otat tämän työn.'"
"Ei, majurinrouva, me emme voi ottaa sellaista vastaan. Me, jotka
olemme tunteneet majurinrouvan väärin ja tuottaneet majurinrouvalle
sellaista surua!"
"Minä annan teille Ekebyn, kuuletko sinä!"
Hän puhui äreästi ja kovasti, ilman ystävyyden värettä. Göstan valtasi
tuska.
"Älkää panko ukkoja sellaiseen kiusaukseen, majurinrouva. Sehän tekisi
heistä taaskin laiskureita ja juoppoja. Taivaan Herra, kavaljeerit
rikkaita! Mitä meistä silloin tulisi!"
"Minä annan sinulle Ekebyn, Gösta, mutta silloin täytyy sinun luvata,
että päästät vaimosi vapaaksi. Katsos, sellainen hieno, pieni nainen ei
ole luotu sinua varten. Hän on saanut kärsiä liiaksi täällä karhujen
maassa. Hän ikävöi valoisille synnyinseuduilleen. Sinun täytyy antaa
hänen mennä. Sen vuoksi minä annan sinulle Ekebyn."
Mutta nyt tuli kreivitär Elisabet majurinrouvan luo ja laskeutui
polvilleen sängyn viereen.
"Minä en ikävöi enää, rouva. Tuo, joka on mieheni, on ratkaissut
arvoituksen ja löytänyt elämän, jota minä voin elää. Ei minun enää
tarvitse käydä ankarana ja kylmänä hänen rinnallaan ja muistuttaa hänen
mieleensä katumusta. Köyhyys ja hätä ja kova työ tekevät sen tehtävän.
Teitä, jotka johtavat köyhien ja sairaiden luo, voin kulkea synnittä.
Minä en pelkää enää elämää täällä pohjolassa. Mutta älkää tehkö häntä
rikkaaksi, rouva, silloin en uskalla jäädä tänne."
Majurinrouva kohosi kyynärpäilleen:
"Kaiken onnen te vaaditte itsellenne", huusi hän ja uhkasi heitä
nyrkeillään, "kaiken onnen ja siunauksen! Ei, olkoon Ekeby
kavaljeerien, jotta he tuhoutuvat. Erotkoot mies ja vaimo toisistaan,
että he tuhoutuvat. Velho minä olen, noita-akka minä olen, pahaan
usutan minä teidät. Sellainen kuin on maineeni, tahdon minä olla
itsekin."
Hän tempasi kirjeen ja heitti sen Göstalle vasten kasvoja. Musta paperi
levähti auki ja lensi lattialle. Gösta tunsi sen hyvin.
"Sinulla on tunnollasi synti minua vastaan, Gösta. Sinä olet väärin
ymmärtänyt sitä, joka on ollut toinen äitisi. Uskallatko kieltäytyä
ottamasta rangaistustasi minulta? Sinun täytyy ottaa Ekeby, ja se
turmelee sinut, sillä sinä olet heikko. Sinun täytyy lähettää vaimosi
kotiin, ettei kukaan voi pelastaa sinua. Sinun täytyy kuolla yhtä
vihattuna kuin minä. Margareta Celsingin muisto on noita-akan. Sinun
muistosi pitää oleman tuhlarin ja kansan kiduttajan."
Hän vaipui jälleen pieluksilleen, ja huoneessa oli aivan hiljaista.
Silloin kajahti tässä hiljaisuudessa kumea paukaus, sitten toinen, ja
vielä kolmas. Kankirautavasara oli alkanut kauas kumajavan käyntinsä.
"Kuulkaa", sanoi silloin Gösta Berling, "noin kuuluu Margareta
Celsingin muisto! Tämä ei ole juopuneiden kavaljeerien hullunkujeita.
Se on työn voittohymni, kajautettu vanhan kunnon työntekijättären
kunniaksi. Kuuleeko majurinrouva, mitä vasara sanoo? 'Kiitos', se
sanoo, 'kiitos hyvästä työstä, kiitos leivästä, jota olet köyhille
antanut, kiitos teistä, jotka olet aurannut, kiitos asutuksesta, jonka
olet raivannut! Kiitos ilosta, jonka olet sallinut saleissasi vallita!
Kiitos', se sanoo, 'ja lepää rauhassa! Sinun työsi elää ja jatkuu.
Sinun kartanosi on aina oleva onnea tuottavan työn turvapaikka. --
Kiitos', sanoo se, 'äläkä tuomitse meitä, jotka olemme erehtyneet!
Sinä, joka nyt olet matkassa rauhan majoihin, muistele suopeasti meitä,
jotka vielä elämme.'"
Gösta vaikeni, mutta kankirautavasara jatkoi yhä puhettaan.
Kaikki äänet, jotka olivat puhuneet hellästi ja ystävällisesti
majurinrouvalle, yhtyivät nyt väkivasaran helskeessä. Niin katosi
vähitellen jännitys hänen kasvoiltaan. Ne raukenivat, ja näytti kuin
kuoleman varjo olisi langennut häneen.
Brobyn papintytär tuli sisään ja ilmoitti, että Högforsin herrat olivat
tulleet. Majurinrouva antoi heidän mennä. Hän ei tahtonut laatia
testamenttia.
"Oi, Gösta Berling, monien sankaritöiden mies", sanoi hän, "niinpä olet
voittanut vielä kerran. Laskeudu tuohon ja anna minun siunata itseäsi."
Kuume palasi nyt kaksinkertaisella voimalla. Kuolonkorahtelu alkoi.
Ruumista laahattiin raskaassa tuskassa, mutta sielu ei tiennyt pian
mitään siitä. Se alkoi nähdä niihin taivaihin, jotka kuoleville
avautuvat.
Niin meni tunti, ja lyhyt kuolontaisto loppui. Hän lepäsi siinä niin
rauhallisena ja kauniina, että ympärillä seisovia liikutti syvästi.
"Minun rakas, vanha majurinrouvani", sanoi silloin Gösta, "tuollaisena
näin minä sinut kerran ennen. Nyt on Margareta Celsing taas palannut
eloon. Nyt hän ei koskaan enää väisty Ekebyn majurinrouvaa."
* * * * *
Kun kavaljeerit tulivat pajasta, he saivat kuulla majurinrouvan
kuolleen.
"Kuuliko hän vasaran paukkeen?" he kysyivät.
Kyllä hän oli kuullut, ja he voivat olla tyytyväisiä.
Sittemmin he saivat tietää, että vainaja oli aikonut lahjoittaa Ekebyn
heille, mutta ettei testamentti tullut tehdyksi. Tätä he pitivät
suurena kunnianaan ja ylpeilivät siitä sitten niin kauan kuin elivät.
Mutta kukaan ei koskaan kuullut heidän valittavan, että he olivat ne
rikkaudet kadottaneet.
Kerrotaan myös, että sinä jouluyönä Gösta Berling seisoi nuoren
vaimonsa rinnalla ja piti viimeisen puheensa kavaljeereille. Hän oli
heidän kohtalostaan surullinen, kun heidän kaikkien nyt piti lähteä
Ekebystä. Vanhuuden raihnaiset päivät heitä odottivat. Kylmän
tervehdyksen saa vanha ja juromielinen vieraiden luona. Köyhän
kavaljeerin päivät, kun hän on pakotettu rupeamaan täysihoitoon
talonpoikaistaloon, eivät ole hauskat: erillään ystävistä ja
seikkailusta hän nääntyy yksin.
Ja niin hän puhui heille, suruttomille, kaikkia onnenkeikauksia
kestämään karaistuneille. Vielä kerran hän nimesi heitä vanhoiksi
jumaliksi, jotka olivat syntyneet tuomaan iloa raudan maahan ja raudan
aikaan. Kumminkin hän nyt valitti, että se huvitarha, jossa
perhossiipinen ilo parveilee, on täyttyvä hävittävillä toukilla ja että
sen hedelmät turmellaan.
Hyvin hän tiesi, että ilo oli maan lapsille hyvä ja että sen täytyi
olla olemassa. Mutta raskaana arvoituksena lepäsi yhäti maan päällä
kysymys, miten voisi mies olla sekä iloinen että hyvä. Helpoimmaksi
asiaksi ja kumminkin vaikeimmaksi sanoi hän sitä arvoitusta. Sitä ennen
eivät he olleet taitaneet ratkaista sitä. Nyt hän sanoi uskovansa
heidän oppineen sen, oppineen tänä ilon ja hädän, tänä onnen ja murheen
vuonna.
* * * * *
Oi, te hyvät herrat ja kavaljeerit, minutkin valtaa eron katkeruus
tällä hetkellä! Tämä on viimeinen yö, jonka olemme yhdessä valvoneet.
Iloisia nauruja en enää saa kuulla enkä hilpeitä lauluja. Teitä ja
kaikista Lövenin rantain iloisista ihmisistä täytyy minun nyt erota.
Te rakkaat vanhukset! Muinaisina aikoina te annoitte minulle hyviä
lahjoja. Suuressa yksinäisyydessä eläjälle te toitte ensimmäisen tiedon
elämän rikkaista vaihteluista. Valtavia Ragnarökin[11] sotia minä näin
teidän taistelevan lapsuudenunelmieni järven rannoilla. Mutta mitä olen
minä antanut teille?
Kenties ilahduttaa teitä kumminkin, että teidän nimenne taas kaikuvat
noiden rakkaiden kartanoiden nimien yhteydessä? Laskeutukoon kaikki
loisto, joka elämäänne ympäröi, jälleen noille maille, joilla olette
eläneet! Vielä on pystyssä Borg, vielä on Björne, vielä Ekeby lepää
Lövenin rannalla -- ihanana, kosken ja järven, puiston ja hymyilevän
metsäniityn ympäröimänä, -- ja kun seisoo siellä leveillä parvekkeilla,
leijailevat tarut ympärillä kuin kesän mehiläiset.
Mutta puheen tullen mehiläisistä, sallikaa minun kertoa teille vielä
yksi vanha juttu. Tuo pikku Ruster, joka kävi rummunlyöjänä Ruotsin
armeijan eturinnassa, kun se vuonna 1813 samosi Saksan sydämeen, ei
sittemmin kyllästynyt koskaan kertomasta juttuja noista ihmeellisistä
etelänmaista. Ihmiset siellä olivat pitkiä kuin kirkontornit, pääskyset
suuria kuin kotkat, mehiläiset kuin hanhet.
"No entä sitten mehiläispesät?"
"Ne olivat kuin meidän tavalliset mehiläispesät."
"Mutta miten mahtuivat sitten mehiläiset niihin?"
"Heh, siitä ne saivat itse pitää huolen", sanoi pikku Ruster.
Rakas lukija, eikö minun ole sanottava samoin? Tässä ovat nyt
mielikuvituksen jättiläismehiläiset liehuneet ympärillämme kuukausia ja
vuosia, mutta miten ne mahtuvat todellisuuden pesään, siitä ne saavat
todellakin itse pitää huolen.
Viiteselitykset:
[1] Brylå: viinasta, punssista ja erilaisista mausteista sekoitettu
juoma, joka on sytytetty palamaan. -- Suom. huom.
[2] Maailmanpuu, josta muinaisskandinavien jumalaistarut kertovat.
-- Suom. huom.
[3] Kuninkaan lähimpiä seikkailuritareita, joista puhutaan
keskiaikaisissa romaaneissa ja runoissa. -- Suom. huom.
[4] Loke: muinaisskandinavien jumalaistarustossa pahuuden edustaja,
jonka ylijumala Odin otti jumalien asuntoon. -- Suom. huom.
[5] Prometheus: kreikkalaisen taruston jättiläinen, joka varasti tulen
jumalilta. -- Suom. huom.
[6] Eräs korttipeli. -- Suom. huom.
[7] Palmun lehdistä kudottu espanjalainen hattu. -- Suom. huom.
[8] Kevyet, yhdenistuttavat, korkeapyöräiset rattaat. -- Suom. huom.
[9] Mustaa olutta tai oluesta ja portterista valmistettua juomaa, johon
on sekoitettu konjakkia ja sokeria. -- Suom. huom.
[10] Kahdenhengen korttipeli 32 kortilla. -- Suom. huom.
[11] Ragnarök: maailmanlopun sota Skandinavian jumalaistaruissa. --
Suom. huom.