semmoisenaan ja päätti lähteä etsimään metsänemäntää.
Hän hankki hevoset ja rattaat, sillä hän ei ollut enää nuori eikä keveä
jaloistaan. Ja kerrotaan, että kun hän tuli metsään, hän astui pois
ajopeleistä, meni viitaan ja alkoi huutaa viidakon vihreähelmaa.
"Metsänemäntä, metsänemäntä, minä Kevenhüller, Kevenhüller, täällä
huudan! Tulkaa, tulkaa!" Mutta hän ei tullut.
Niillä matkoillaan hän joutui Ekebyhyn, muutamia vuosia ennen kuin
majurinrouva sieltä karkotettiin. Siellä otettiin hänet hyvin vastaan,
ja sinne hän jäi. Ja kavaljeerien sarja lisääntyi nyt pitkällä,
vahvalla ritarimiehellä, reippaalla herralla, joka piti puolensa
oluthaarikan ääressä ja metsästysretkillä. Hänen lapsuutensa muistot
palasivat, hän salli nimitellä itseään kreiviksi, ja hän tuli yhä
enemmän saksalaisen ryöväriparonin muotoiseksi: suuri kotkannokka,
karskit kulmakarvat, täysparta, joka oli leuan alta suippo, ja viikset
kopeasti yläkiverät.
Hän oli kavaljeeri kavaljeerien vertainen eikä ollut parempi kuin
muutkaan tuossa joukossa, jota kansa uskoi majurinrouvan valmistavan
paholaiselle. Hänen tukkansa harmaantui ja aivonsa uinahtivat. Niin
vanha hän jo oli, ettei hän enää saattanut nuoruutensa urotekoja
uskoakaan. Ei hän ollut se mies, jolla oli salaiset tiedot. Ei hän
ollut tehnyt niitä itsestään kulkevia vaunuja eikä lentokonetta. Oi ei;
pelkkää kaskua, pelkkää kaskua!
Mutta sitten kävi niin, että majurinrouva karkotettiin Ekebystä, ja
kavaljeerit tulivat suuren kartanon isänniksi. Silloin alkoi
elämöiminen, jolle ei maassa vertaa. Myrsky nousi ja temmelsi yli maan;
kaikki vanha hullutus puhkesi nuoruuden raivolla, kaikki paha joutui
liikkeeseen, kaikki hyvä vapisi -- ihmiset taistelivat maan päällä, ja
henget taivaassa. Sudet tulivat Dovrelta noita-akka selässä,
luonnonvoimat pääsivät valloilleen, ja Ekebyhyn tuli metsänemäntä.
Kavaljeerit eivät häntä tunteneet. He luulivat, että hän oli köyhä ja
ahdistettu nainen, jonka julma anoppi oli syössyt epätoivoon. He
antoivat hänelle turvaa, kunnioittivat häntä kuin kuningatarta ja
rakastivat häntä kuin lapsukaista.
Kevenhüller yksin tiesi, kuka hän oli. Ensin hän kyllä oli ollut yhtä
sokea kuin muutkin. Mutta eräänä päivänä oli naisella vihreältä
läikehtivä silkkipuku, ja kun hänellä oli se yllään, tunsi Kevenhüller
hänet taas.
Siellä hän istui silkissä lekottaen Ekebyn parhaimmalla sohvalla, ja
vanhat herrat palvelivat häntä kuin narrit. Yksi oli kokki, toinen
kamaripalvelija, kolmas esilukija, joku oli hovisoittaja, joku
hovisuutari: kaikki he olivat valinneet osansa.
Sairas hän muka oli, tuo häijynnahka, menninkäinen; mutta kyllä
Kevenhüller tiesi, miten sen taudin laita oli. Kuningatar kujeili vain
heidän kustannuksellaan, sellainen hän oli.
Hän varoitti kavaljeereja kavahtamaan häntä. "Katsokaa noita pieniä
teräviä hampaita", hän sanoi, "ja noita villejä, loistavia silmiä. Hän
on metsänemäntä -- kaikki paha on liikkeellä tänä kamalana aikana. Minä
sanon teille, hän on metsänemäntä, tullut tänne turmioksemme. Minä olen
nähnyt hänet ennenkin."
Mutta kun Kevenhüller näki metsänemännän ja tunsi hänet, valtasi hänet
työnhalu. Hänen aivonsa alkoivat palaa ja kiehua, hänen sormiaan
pakotti halu kouristaa vasaraa ja viilaa; hän ei voinut taistella
itseänsä vastaan. Katkerin mielin hän veti ylleen työtakin ja sulkeutui
vanhaan työkalupajaan, joka nyt oli hänen verstaansa.
Silloin kävi Ekebystä yli Vermlannin huuto:
"Kevenhüller on ryhtynyt työhön."
Ja henkeä pidättäen kuunneltiin vasaran kalsketta, viilan kirskutusta
ja palkeen puhkinaa suljetusta pajasta.
Uusi ihmetyö on näkevä päivänvalon. Mimmoinen se mahtaa olla? Opettaako
hän nyt käymään veden päällä, vai menemään tikapuilla otavaan?
Mikään ei ole mahdotonta sellaiselle miehelle. Omin silmin on nähty
hänen vaununsa huristavan katuja pitkin. Hänellä on metsänemännän
lahja: mikään ei ole hänelle mahdotonta.
Eräänä yönä, lokakuun ensimmäisenä tai toisena, oli hänen ihmetyönsä
valmis. Hän tuli työpajasta kantaen sitä käsillään. Se oli pyörä, joka
hyrräsi lakkaamatta ympäri; kun se käännähti, loistivat värttinät kuin
tuli, ja siitä läksi valoa ja lämpöä. Kevenhüller oli tehnyt auringon.
Kun hän toi sitä pajasta, niin tuli yö niin valoisaksi, että varpuset
alkoivat tirskutella ja pilvet hehkua aamuruskoa.
Se oli kerrassaan mainio keksintö. Ei enää pimeää eikä pakkasta
maailmassa. Häntä huimasi, kun hän sitä ajatteli. Päivän aurinko
nousisi ja laskisi edelleen, mutta sen kadottua loimuaisivat hänen
tuhannet ja tuhannet tulipyöränsä yli maan, ja ilma väreilisi lämpöä
kuin kuumimpina kesäpäivinä. Silloin korjataan kypsiä satoja
sydäntalven tähtitaivaan alla; mansikat ja puolukat puhkevat metsämäkiä
kaiken vuotta; jää ei koskaan kytke vettä.
Kun nyt uusi keksintö oli valmis, niin se oli luova uuden maan. Hänen
tulipyöränsä oli oleva köyhäin turkki ja kaivosmiesten aurinko. Se
antaa käyttövoiman tehtaille, elämän luonnolle, uuden, rikkaan ja
onnellisen olon ihmiskunnalle. Mutta samassa hän kuitenkin tiesi, että
kaikki se oli unelmaa ja ettei metsänemäntä koskaan salli hänen
monistaa tulipyöräänsä. Ja vihassaan ja kostonhimossaan hän päätti
hänet tappaa, ja niinpä hän ei tiennyt, mitä oikein teki.
Hän meni päärakennukselle ja asetti tulipyöränsä aivan eteisen
portaiden nurkkaan. Hänen aikeensa oli sytyttää talo tuleen ja polttaa
metsähinen sinne.
Sitten hän meni takaisin pajaansa ja kuunteli siellä hiljakseen.
Kohta alettiin kartanolla huutaa ja kirkua. Nyt rupesi ilmenemään, että
suuri urotyö oli tehty.
Niin, juoskaa te, huutakaa, läpätkää! Nyt se palaa taloon,
metsänemäntä, se, jota te silkillä hyllyttelitte.
Kääntelehtiikö se tuskissa, pakeneeko liekkejä huoneesta huoneeseen?
Ah, miten vihreä silkki loimuaa liekeissä ja miten liekit leikkivät
upeassa tukassa! Rohkeutta, liekit, huimaa rohkeutta, vangitkaa hänet,
pistäkää hänet tuleen. Noita-akat palavat! Älkää pelätkö hänen
loitsujansa, liekit! Antakaa hänen palaa! Onhan olemassa mies, jonka on
täytynyt palaa hänen tähtensä kaiken ikänsä.
Kellot läppäsivät, vaunut ratisivat, ruiskut vedettiin pihalle, vettä
pumputtiin letkuilla järvestä, väkeä riensi paikalle kaikista kylistä.
Oli huutoa, voivotusta ja käskyjä, katot suistuivat sisään; rätisi ja
jyrisi hirmuinen tulipalo. Mutta mikään ei häirinnyt Kevenhülleriä. Hän
istui hakkuupölkyllä käsiään hykerrellen.
Sitten hän kuuli jyrinän kuin taivas olisi luhistunut, ja riemuissaan
hän hypähti pystyyn. "Nyt se on tehty", hän huudahti. "Nyt hän ei
pelastu, nyt hän on sortunut hirsien alle tai palanut liekkeihin. Nyt
se on tehty."
Ja hän ajatteli Ekebyn kunniaa ja mahtia, joka täytyi uhrata näin, että
metsänemäntä saataisiin pois maailmasta. Ajatteli ihania saleja, joissa
oli asunut niin runsas riemu, huoneita, jotka olivat kajahdelleet ilon
muistoja, pöytiä, jotka olivat notkuneet herkkuruokien alla, kalliita,
vanhoja huonekaluja, hopeita ja porsliineja, joita ei voi hankkia
takaisin...
Ja yht'äkkiä hän hyppäsi kirkaisten pystyyn. Hänen tulipyöränsä, hänen
aurinkonsa, malli, josta kaikki oli tuleva, eikö hän ollut pistänyt
sitä portaiden alle, sytyttääkseen tulipalon!
Kevenhüller oli kauhusta kivettynyt ja halveksi itseänsä.
"Olenko minä hullu?" hän sanoi. "Miten minä voin olla sellainen?"
Samassa aukeni pajan hyvin suljettu ovi, ja vihreähelma astui sisään.
Metsänemäntä seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kauniina. Hänen
vihreässä verhossaan ei ollut vikaa, ei tahraa, ei ollut palonkäry
tarttunut hänen tuuheaan tukkaansa. Hän oli sellainen, jollaisena
Kevenhüller oli nähnyt hänet Karlstadin torilla, nuoruutensa päivinä;
pedon häntä laahasi hänen jalkojensa välissä, ja hän toi metsän kaiken
huimuuden ja tuoksun matkassaan.
"Nyt Ekeby palaa", hän sanoi nauraen.
Kevenhüller kohotti moukarin ja aikoi iskeä sen hänen päähänsä, mutta
silloin hän näki, että metsällisellä oli kädessään hänen tulipyöränsä.
"Katsopas, mitä sinulle pelastin", hän sanoi.
Kevenhüller heittäysi hänen eteensä. "Sinä särjit minun vaununi, sinä
musersit minun siipeni ja sinä tuhosit minun elämäni. Sääli, armahda
minua!"
Metsänemäntä keikahti höyläpenkille ja istuutui siihen, yhtä nuorena ja
veitikkamaisena kuin silloin kun Kevenhüller näki hänet ensi kerran
Karlstadin torilla.
"Huomaan sinun tietävän, kuka minä olen", hän sanoi.
"Minä tiedän ja olen aina tietänyt, kuka sinä olet", sanoi miesraukka,
"sinä olet nerous. Mutta vapauta nyt minut! Ota lahjasi pois minulta!
Ota pois ihmetöiden lahjat! Anna minun olla tavallinen ihminen! Miksi
sinä vainoat minua? Miksi sinä tuhoat minut?"
"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Milloinkaan en ole tahtonut sinulle
mitään pahaa. Minä annoin sinulle suuren palkinnon; mutta voin sen
ottaa poiskin, jollei se sinua miellytä. Mutta harkitse tarkoin! Sinä
kadut vielä."
"En, en", huudahti Kevenhüller, "ota pois minulta ihmetöiden voima!"
"Ensin sinun täytyy hävittää tämä", sanoi metsänemäntä ja heitti
tulipyörän hänen eteensä lattialle.
Kevenhüller ei epäröinyt. Hän huitaisi moukarilla kimaltavaa
tuliaurinkoa, joka oli vain ilkeä velhon kalu, kun sitä ei saanut
käyttää tuhansien hyödyksi. Kipunat sinkosivat ympäri huonetta, sirut
ja tulenliekit tanssivat hänen ympärillään, ja pian oli hänen
viimeinenkin ihmelaitteensa muruina.
"Niin, no minä otan nyt siis lahjani sinulta", sanoi metsänemäntä.
Kun hän seisoi jo menossa ovelle ja ulkoa virtasi tulipalonhohde
häneen, katsahti Kevenhüller häneen viimeisen kerran.
Kauniimmalta kuin milloinkaan hän näytti miehestä nyt, eikä enää
ilkeältä: vain ankaralta ja ylevältä.
"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Kielsinkö mitenkään antamasta muiden
monistaa töitäsi? Mitä minä muuta tahdoin kuin varjella neroa
käsityöläisen toimelta."
Ja hän meni. Kevenhüller tuli pariksi päivää sekapäiseksi. Sittemmin
hän taas tuli tavalliseksi ihmiseksi.
Mutta hourupäissään hän oli polttanut Ekebyn. Yksikään ihmisistä ei
kuitenkaan vahingoittunut. Silti suretti kavaljeereja suuresti, että
tuon vieraanvaraisen kodin piti kärsiä heidän aikanaan niin paljon
vahinkoa.
Oi te myöhäisten aikain lapset, olisinpa minä tai te kohdanneet
Karlstadin torilla metsänemännän! Luuletteko, etten minä olisi juossut
metsään huutamaan: "Metsänemäntä, metsänemäntä, minä se olen,
Kevenhüller, Kevenhüller!" Mutta kukapa näkee hänet enää nykyaikaan?
Kuka meidän päivinämme valittaa saaneensa liiaksi hänen lahjojaan?
Yhdeskolmatta luku
BROBYN MARKKINAT
Lokakuun ensimmäisenä perjantaina alkavat suuret markkinat, jotka
kestävät kahdeksan päivää. Se on syksyn suuri juhla. Sen edellä
teurastetaan ja leivotaan joka pirtissä; uudet talvipuvut valmistuvat
pantaviksi ylle ensi kertaa; juhlaruoat -- sellaiset kuin köyhänhanhi
ja juustokaakku -- seisovat pöydällä päivät päästään; paloviinamäärät
lisätään kaksin verroin; työ lepää. On juhla jokaisessa talossa.
Palvelijat ja työväki saavat silloin palkkansa ja pitävät pitkiä
neuvotteluja, mitä he ostavat markkinoilta. Pitkämatkaisia tulee
pienissä ryhmissä tietä pitkin reppu selässä ja sauva kädessä. Monet
ajavat karjaansa markkinoille. Pienet, itsepäiset mullikat ja vuohet,
jotka pysähtyvät mäessä ja päkistävät etujaloin vastaan, tuottavat
aika harmia omistajalle ja suurta hauskuutta katselijoille.
Herraskartanoiden vierashuoneet ovat täynnä rakkaita vieraita; uutisia
kerrotaan ja karjan ja tavaran hinnoista pakistaan. Lapset uneksivat
markkinaleluista ja markkinarahoista.
Ja ensimmäisenä markkinapäivänä -- miten väkeä silloin nousta
kuhiseekaan Brobyn mäkiä avaralle markkinakentälle! Kojut on
pystytetty, kojut joihin kaupungin kauppiaat ovat levittäneet
tavaransa, kun taas taalalaiset ja länsigöötalaiset ovat
pinonneet tavaransa loppumattomille tiskiriveille, joiden valkeat
telttakatot lepattavat. Nuorallatanssijoita, posetiivareita ja
sokeita viulunsoittajia siellä on viljalti, samoin ennustajia,
karamellinkauppiaita ja viinakapakoita. Kojujonon taakse on savi- ja
puuastioita ladottu riviin. Sipulia ja piparjuurta, omenia ja
päärynöitä tarjoilevat suurten kartanoiden puutarhurit kaupaksi. Suuria
maaneliöitä anastavat ruskeanpunaiset, kirkkaiksi tinatut kupariastiat.
Markkinoista huomaa kuitenkin, että Svartsjössä ja Brossa ja Löfvikissä
ja muissa Lövenin pitäjissä on puute: kauppa käy huonosti kojuissa ja
tiskien ääressä. Eniten liikettä on eläintorilla, sillä monen täytyy
myydä sekä lehmänsä että hevosensa tullakseen itse toimeen yli talven.
Siellä häärätään myös hurjassa, jännittävässä hevosenvaihdossa.
Hauskaa on Brobyn markkinoilla. Jos on vain rahaa pariin ryyppyyn, niin
kyllä on rohkeutta. Eikä se viina saa pelkästään iloa aikaan: kun
ihmiset tulevat yksinäisistä metsätaloista markkinakentälle
lainehtivaan ihmisjoukkoon ja kuulevat huutavan, nauravan markkinaväen
melun, niin he ikään kuin jo juopuvat ilosta, hurjistuvat pauhaavasta
markkinaelämästä.
Kyllähän tehdään paljon kauppaakin niin suuressa joukossa, mutta se on
tuskin pääasia. Tärkeintä on saada mukaansa parvi sukulaisia tai
ystäviä kärryille ja tarjota hänelle lammasmakkaraa, köyhänhanhea ja
viinaa tai houkutella tyttö ottamaan lahjaksi virsikirja ja silkkihuivi
tai mennä katsomaan pienokaisille markkinatuliaisia.
Kaikki ne, joiden ei ole täytynyt jäädä kotiin hoitamaan taloa ja
karjaa, ovat tulleet näille Brobyn markkinoille. Siellä on Ekebyn
kavaljeerit ja Nygårdin metsäkulmalaiset, Norjan hevoskauppiaat,
pohjoisten metsien suomalaiset, maantien mustalaiset.
Joskus tuo pauhaava meri painautuu yhteen pyörteeseen, joka kieppuu
huimissa kaarteissa jonkin keskipisteen ympäri. Kukaan ei tiedä, mitä
on sisimpänä, ennen kuin pari poliisia tunkeutuu joukon läpi tekemään
lopun tappelusta tahi nostamaan pystyyn kaatuneet rattaat. Ja
seuraavassa tuokiossa on uusi väen kihinä kauppamiehen ympärillä, joka
kinastelee sukkelan maalaistytön kanssa.
Sitten -- keskipäivän tienoissa alkaa se suuri tappelu. Talonpojat ovat
huomanneet, että länsigöötalaisten kyynärkepit ovat liian lyhyet, ja
siitä sukeutuu ensin riitaa ja rähinää heidän tiskiensä ympärillä;
sitten joudutaan käsirysyyn. Sen arvaa jokainen, että monelle, joka ei
niihin aikoihin nähnyt muuta kuin kurjuutta ja hätää, oli ikään kuin
riemu vähän iskeä, sama sitten ketä tai mitä. Ja heti kun vahvat ja
tappelunhaluiset näkevät nujakan käynnissä, kapaisevat he paikalle joka
taholta. Kavaljeerit aikovat juuri murtautua joukkoon rakentamaan
omalla tavallaan rauhaa, ja Taalain miehet kiiruhtavat auttamaan
länsigöötalaisia.
Forsin vahva Maunu on leikissä innokkain. Humalassa hän on ja vihainen;
nyt hän on suistanut maahan erään länsigöötalaisen ja alkanut löylyttää
häntä, mutta tämän hätähuudot kuullessaan juoksevat maanmiehet avuksi
ja koettavat pakottaa vahvaa Maunua laskemaan heidän toverinsa irti.
Silloin kaataa vahva Maunu kangaspakat maahan tiskiltä ja tempaa itse
tiskilevyn, joka on kyynärän leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä ja
naulattu paksuista lankuista, ja alkaa sillä aseella huitoa.
Hän on hirmuinen mies, se vahva Maunu. Hän se potkaisi koko seinän
pellolle Filipstadin poliisiputkasta, hän se nostaa veneen vedestä ja
kantaa sen hartioillaan. Voipa nyt arvata, että kun hän alkaa raskaalla
tiskillä huitoa ympärilleen, niin koko kansa kaikkoaa ja
länsigöötalaiset myös. Mutta vahva Maunu tulee jäljestä huitoen
ympärilleen raskaalla levyllä. Nyt hän ei piittaa enää ystävistä eikä
vihamiehistä: hän vain tahtoo jotakuta lyödä, kun sai kerran aseen.
Rahvas pakenee häntä kauhuissaan. Miehet ja naiset juoksevat ja
kirkuvat. Mutta miten voivat paeta naiset, joilla useilla on lapsi
helmoissaan? Kojut ja kärryt ovat heidän tiellään, härät ja lehmät,
jotka ovat melusta hurjistuneet, estävät heitä pääsemästä pakoon.
Erääseen sopukkaan kojujen väliin on sulloutunut joukko naisia, ja tätä
kohti hyökkää nyt jättiläinen. Eikö tuolla keskellä akkaparvea seiso
Länsi-Göötan mies? Hän kohottaa levyn ja antaa sen humahtaa. Kalvaan,
tyrmistävän tuskan vallassa ottavat naiset hyökkäyksen vastaan, painuen
kuuruun tappavan iskun alla.
Mutta kun levy lankeaa viuhuen heitä kohti, murtuu sen voima erään
miehen kohotettuihin käsivarsiin. Se mies ei painunut maahan, vaan
kohosi yli joukon, se mies oli vapaaehtoisesti ottanut vastaan iskun,
pelastaakseen niin monta kuolemasta. Vaimot ja lapset ovat
vahingoittumatta. Mies on murtanut lyönnin hurjan voiman, mutta hän
makaakin nyt maassa tiedottomana.
Vahva Maunu ei nosta enää lankkuansa hyökätäkseen. Hän on nähnyt miehen
katseen juuri silloin, kun levy kohtasi hänen päälakensa, se hänet
lamasi kerrassaan. Hän antoi itsensä sitoa ja viedä pois vastarintaa
tekemättä.
Mutta kiitävää vauhtia leviää markkinoilla huhu, että vahva Maunu on
tappanut Lennart-kapteenin. Kerrotaan, että hän, joka oli ihmisten
ystävä, kuoli pelastaakseen naiset ja turvattomat lapset.
Ja aivan hiljaiseksi tulee avara kenttä, jossa äsken pauhasi elämä
hurjimmassa vauhdissaan, kauppa pysähtyy, tappelu taukoaa, pidot
ruokakirstujen ympärillä loppuvat, turhaan houkuttelevat
nuorallatanssijat katsojia.
Kansan ystävä on kuollut, kansaa on kohdannut suru. Vaieten virtaavat
kaikki paikalle, mihin hän kaatui. Hän makaa suorana, aivan tunnotonna;
haavaa ei näy, mutta pääkallo näyttää olevan litistynyt.
Jotkut miehet nostavat hänet varovasti tiskille, joka jäi
jättiläiseltä. He ovat huomaavinaan, että hän elää vielä.
"Mihin me hänet viemme?" he kysyvät toisiltaan.
"Kotiinsa", vastaa joukosta tuima ääni.
Oi, niin, hyvät kuomat, kantakaa hänet kotiin. Nostakaa hänet
hartioillenne ja kantakaa hänet kotiin. Hän on ollut Jumalan
leikkipallo, hän on ajelehtinut kuin höyhen Hänen henkensä
tuulahduksessa. Kantakaa nyt hänet kotiin!
Haavoitettu pää on levännyt vankilan kovalla lavitsalla, latojen
olkikuvoilla. Antakaa sen nyt päästä kotiin ja levätä pehmoisella
tyynyllä! Hän on kärsinyt syyttömästi häpeätä ja vaivaa, hänet on
ajettu pois oman kotinsa ovelta. Harhaileva pakolainen hän on ollut,
Jumalan teitä matkaava sikäli mikäli niille sattui, mutta hänen
kaipuunsa maa oli koti, jonka ovet Jumala oli häneltä sulkenut. Kenties
on koti nyt avoinna sille, joka on kuollut naisia ja lapsia
pelastaakseen.
Nyt ei hän tule rikollisena, jota hoippuvat juomaveikot taluttavat:
häntä saattaa sureva kansa, jonka majoissa hän on asunut sen
kärsimyksiä helpottaakseen. Kantakaa hänet nyt kotiin!
Ja he tekevät niin. Kuusi miestä nostaa tiskin, jolla hän makaa,
olkapäilleen ja kantaa hänet pois markkinakentältä. Missä he kulkevat,
väistyvät ihmiset sivulle ja seisovat hiljaa: miehet paljastavat
päänsä, ja naiset kyykistävät niinkuin kirkossa, kun Jumalan nimeä
mainitaan. Monet itkevät ja pyyhkivät silmiään; toiset alkavat puhua,
millainen mies hän oli ollut, niin hyvä, niin iloinen, niin nokkela
neuvoissaan, ja niin hurskas. Merkillistä on myös nähdä, että kun yksi
kantajista väsyy, tulee heti toinen aivan hiljaa ja sijoittaa olkansa
levyn alle.
Niinpä viedään Lennart-kapteenia senkin paikan ohi, jossa kavaljeerit
seisovat.
"Pitänee mennä huoltamaan, että hän joutuu kunnolla kotiin", sanoo
Beerencreutz ja jättää paikkansa tiepuolessa, mennäkseen joukon mukana
Helgesäteriin. Moni seuraa hänen esimerkkiään.
Markkinakenttä tulee kuin autioksi: väki menee Lennart-kapteenin kanssa
Helgesäteriin. Täytyyhän huoltaa, että hän pääsee kotiin. Kaikki
välttämätön mikä piti ostaa saa jäädä sillensä; markkinatuomiset
pienokaisille unohtuvat, virsikirjan kauppa jää iäksi kesken,
silkkihuivi, joka välkkyi tytön silmissä, saa jäädä tiskille. Kaikkien
täytyy mennä huoltamaan, että Lennart-kapteeni pääsee kotiin.
Kun saatto tulee Helgesäteriin, on talo hiljainen ja autio. Taas
paukkuvat everstin nyrkit suljettuun oveen. Kaikki palvelijat ovat
markkinoilla; kapteeninrouva yksin on kotona. Hän se nyt avaakin.
Ja hän kysyy kuten kerran ennenkin:
"Mitä te tahdotte?"
Johon eversti vastaa, kuten kerran ennenkin:
"Me tuomme tänne sinun miestäsi."
Rouva katsoo everstiä, joka seisoo siinä jäykkänä ja vahvana kuten
aina. Rouva katsoo kantajia, jotka itkevät hänen takanaan, ja koko
pitkää rahvasjoukkoa. Hän seisoo portailla ja katsoo satoihin itkeviin
silmiin, jotka tuskaisesti tuijottavat häneen. Viimein hän katsoo
mieheen, joka makaa suorana paareilla, ja hän painaa käden sydämelleen.
"Nuo ovat hänen kasvonsa", hän mutisee.
Muuta kysymättä hän kumartuu, vetää pois salvan, aukaisee ovet seppo
selälleen ja menee sitten muiden edellä makuuhuoneeseen.
Everstiä ja kapteeninrouvaa autetaan aukaisemaan kahden maattavaa
sänkyä ja pudistamaan patjaa, ja sitten sijoitetaan Lennart-kapteeni
taas nukkumaan pehmeille untuville ja valkealle hurstille.
"Elääkö hän?" kysyy rouva.
"Elää", vastaa eversti.
"Onko toivoa?"
"Ei. Ei mitään voida enää."
On hetkinen hiljaista, sitten pälkähtää rouvan päähän ajatus:
"Itkevätkö nuo kaikki hänen tähtensä?"
"Itkevät."
"Mitä hän sitten on tehnyt?"
"Viimeksi hän antoi vahvan Maunun lyödä itsensä kuoliaaksi,
pelastaakseen naiset ja lapset kuolemasta."
Rouva istuu taaskin hetkisen hiljaisena ja miettien.
"Millaiset kasvot hänellä oli, eversti, kun hän tuli kotiin kaksi
kuukautta sitten?"
Eversti säpsähtää. Nyt hän ymmärtää, nyt hän vasta ymmärtää.
"Göstahan oli hänet maalannut."
"Siispä suljin minä kavaljeerien koiruuden vuoksi häneltä hänen kotinsa
oven. Kuinka siitä vastaatte, eversti?"
Beerencreutz kohautti leveitä hartioitaan.
"Minulla on paljon vastattavaa."
"Mutta minä tarkoitan, että tämä lie pahinta, mitä olette tehnyt."
"Niinpä en ole koskaan kulkenutkaan raskaampaa tietä kuin tänään tänne
Helgesäteriin. Muuten, vielä on kaksi, jotka ovat tähän asiaan
vikapäitä."
"Ketkä ne ovat?"
"Sintram on toinen, toinen hyvä serkkuseni itse. Serkku on ankara
nainen. Minä tiedän, että moni on koettanut puhua serkulle hyvää hänen
miehestään."
"Se on totta", vastaa kapteeninrouva.
Sitten hän pyytää kertomaan Brobyn juomingeista.
Eversti kertoo kaikki niin hyvin kuin muistaa, ja rouva kuuntelee
hiljaa. Lennart-kapteeni makaa yhä tiedottomana sängyssä. Huone on
täpösen täynnä itkeviä; kukaan ei edes ajattele sulkea pihalle tätä
murheellista joukkoa. Kaikki ikkunat ovat auki, kaikki huoneet,
portaat, eteiset ovat täynnä hiljaisia, tuskaisia ihmisiä, koko
pihankin ne täyttävät sankoin joukoin. Kun eversti vaikenee, korottaa
kapteeninrouva äänensä ja sanoo:
"Jos täällä on joku kavaljeeri, niin pyydän häntä poistumaan. Minun on
vaikea nähdä heitä mieheni kuolinvuoteen ääressä."
Sanaakaan sanomatta nousee eversti silloin ja poistuu. Samoin
tekevät myös Gösta Berling ja ne muut kavaljeerit, jotka saattoivat
Lennart-kapteenia. Kansa väistyy arasti sivulle tuon pienen,
nöyryytetyn miesjoukon edestä.
Heidän poistuttuaan sanoo kapteeninrouva: "Tahtoisiko kukaan, joka on
nähnyt miestäni tällä aikaa, sanoa, missä hän on oleskellut ja mitä hän
on tehnyt?"
Silloinpa he alkavat todistaa Lennart-kapteenista hänen vaimolleen,
joka ei ollut häntä tuntenut oikein, vaan kovettanut ankaruudessaan
sydämensä. Nyt kaikuu taas vanhojen hymnien kieli. Puhuvat miehet,
jotka eivät koskaan ole lukeneet muuta kuin raamattua. Jobin kirjan
kuvakielellä, patriarkkain aikaisilla sanankäänteillä he haastavat
Jumalan matkamiehestä, joka käveli ympäri maata auttamassa kansaa.