lähtien, jolloin nuori Elisabet-kreivitär tuli sinne, olivat
sisätehtävät taas päässeet vauhtiin. Näytti kuin ei tuo nuori nainen
olisi silmänräpäystäkään muistanut olevansa Gösta Berlingin vaimo. Ei
Gösta eikä hän olleet siitä asiasta tietävinään, mutta sen sijaan
rupesi kreivitär Ekebyn emännäksi. Kuten hyvän ja kunnollisen naisen
tulee, hän koetti palavalla innolla masentaa tuhlaavaisuutta ja
huolimattomuutta, joka talossa vallitsi. Ja häntä toteltiin. Väki oli
ikään kuin hyvillään, kun sai emännän ohjaajakseen.
Mutta mitä toimitti nyt, vaikka hän oli täyttänyt keittiön laipion
leivillä, vaikka hän oli teettänyt juustoa ja kirnuttanut ja panettanut
olutta koko syyskuun ajan, jonka oli ollut täällä? Mitä se toimitti?
Pihalle, rahvaalle kaikki vain mitä löytyy, etteivät polttaisi Ekebytä
eivätkä löisi kavaljeereja kuoliaaksi. Pihalle leivät, voit, juustot!
Ulos juomatynnyrit ja olutastiat, ulos aitasta liikkiöt, ulos
viinalekut, ulos omenat!
Kuinka riittää Ekebyn kaikki rikkaus lieventämään rahvaan vihaa? Jos
saamme sen poistumaan täältä muuta ilkityötä tapahtumatta, niin voimme
siitäkin olla iloisia.
Kaikki tämä tapahtuu kumminkin juuri hänen tähtensä, joka on nyt Ekebyn
rouvana. Kavaljeerit ovat rohkeita ja asekuntoisia miehiä; jos he
olisivat noudattaneet omaa mieltään, he olisivat itseään puolustaneet.
He olisivat kyllä karkottaneet nämä ryöstönhimoiset joukot kovilla
laukauksilla, jolleivät olisi ajatelleet häntä, joka on lempeä ja hellä
ja joka rukoili kansan puolesta.
Sitä mukaa kuin yö kuluu, tulevat joukot sävyisämmiksi. Lämmin ja lepo
ja ruoka ja viina lientävät niiden kauheata kiivastumista. Ne alkavat
laskea leikkiä ja nauraa. Nämä ovat Nygårdin tytön hautajaisia. Häpeä
sitä, joka jänistää peijaisjuonnissa ja ilveessä; tässä tarvitaan
miestä!
Lapset karkaavat hedelmäröykkiöiden kimppuun, joita heille tuodaan.
Köyhät torpanlapset, joista karpalot ja puolukat ovat herkkuja,
iskeyvät hampain kirkkain astrakaaneihin, jotka ihan sulavat suussa,
pitkulaisiin, makeihin paratiisiomenoihin, kellanvalkeihin
sitruunaomenoihin, punaposkisiin päärynöihin ja kaiken lajin luumuhin,
keltaisiin, punaisiin ja sinisiin. Oi, ei mikään ole kyllin hyvää
rahvaalle, kun se suvaitsee näyttää valtaansa.
Kun jo yö kallistuu puoleen, näyttää siltä kuin joukot
valmistautuisivat lähtemään pois. Kavaljeerit lakkaavat tuomasta ruokaa
ja viiniä, vetämästä korkkeja ja kaatamasta olutta. He päästävät
helpotuksen huokauksen ja uskovat vaaran menneen ohi.
Mutta juuri silloin näkyy yhdestä suuren rakennuksen ikkunasta valoa.
Kaikki, jotka sen näkevät, huudahtavat. Nuori nainen kantaa kynttilää.
Sitä kestää vain silmänräpäys. Näky katoaa; mutta väki luulee
tuntevansa naisen.
"Hänellä oli tuuheat, mustat hiukset ja punaiset posket", huutavat he.
"Hän on täällä. He ovat kätkeneet hänet tänne."
"Voi kavaljeerit, onko se täällä, teidän luonanne? Onko teillä se
meidän lapsemme, jonka ymmärryksen Jumala on ottanut, täällä Ekebyssä!
Jumalattomat, mitä te hänellä teette? Täällä annatte meidän tuskitella
hänen tähtensä koko viikon, etsiä häntä kokonaista kolme päivää. Pois
viini, pois ruoka! Voi meitä, että me olemme mitään huolineet teidän
kädestänne! Ulos nyt hän, sitten nähdään, mitä teille tehdään."
Kesytetty peto kiljuu ja mörisee taas. Parilla hurjalla hyppäyksellä se
syöksyy Ekebytä kohti.
Väki on nopsaa, nopsemmat kuitenkin kavaljeerit. He rientävät sisään ja
sulkevat eteisen oven. Mutta mitä voivat he tälle tunkevalle joukolle?
Ovi toisensa perästä murretaan auki. Kavaljeerit lyödään pois tieltä:
heillä ei ole aseita. Heidät tungetaan tiheän joukon sekaan niin,
etteivät he voi liikkua. Väen täytyy päästä sisään ottamaan Nygårdin
tyttöä.
Sisimmästä huoneesta he hänet löytävät. Kellään ei ole aikaa katsoa,
onko hän vaalea vai tumma. He nostavat hänet ylös ja kantavat ulos.
Hänen ei pidä pelätä, he sanovat. Ainoastaan kavaljeereihin he tahtovat
käydä käsiksi. He ovat täällä pelastamassa häntä.
Mutta niitä, jotka nyt tulevat rakennuksesta ulos, kohtaa pihalla
toinen saatto.
Metsän autiommalla paikalla ei makaa enää naisen ruumis, joka syöksyi
alas korkealta jyrkänteeltä ja kuoli rotkoon. Eräs lapsi on löytänyt
hänet. Etsijät, jotka jäivät metsään muista jäljelle, ovat nostaneet
hänet olkapäilleen. Siinä he tulevat.
Kauniimpi kuin elämässä hän on kuolemassa. Ihanana hän makaa pitkine,
tummine hiuksineen. Suloinen on hänen olentonsa, kun ikuinen rauha
siinä lepää.
Korkealla miesten olkapäillä kannetaan hänet läpi väkijoukkojen. Tulee
hiljaista ja äänetöntä, kun hän kulkee ohi. Kumartunein päin kaikki
kunnioittavat kuoleman majesteettia.
"Hän on kuollut äsken", kuiskaavat miehet. "Hän on varmaan harhaillut
metsässä aina tähän päivään. Varmaan hän on halunnut paeta meitä
etsijöitä ja siten joutunut syöksymään jyrkänteeltä alas."
Mutta jos tämä on Nygårdin tyttö, niin kuka sitten on se, joka
kannettiin ulos Ekebystä?
Metsästä saapunut saatto kohtaa kartanosta tulevan. Nuotiot liekehtivät
ympäri pihaa. Väki voi nähdä molemmat naiset ja tuntee heidät. Se
toinen on nuori Borgin kreivitär.
"Oh, mitä tämä merkitsee? Pääsemmekö me tässä uuden ilkityön perille?
Miksi nuori kreivitär on täällä Ekebyssä? Miksi meille on sanottu, että
hän on matkustanut kauaksi tai kuollut? Ikuisen vanhurskauden nimessä,
emmekö nyt ryntää kavaljeerien kimppuun ja polje heitä rautaisilla
kannoillamme tomuksi!"
Silloin kajahtaa hurja ääni. Gösta Berling on noussut kuistin kaiteelle
ja puhuu.
"Kuulkaa minua, te hirviöt, te saatanat! Ettekö te usko, että Ekebyssä
on pyssyjä ja ruutia, te löylynlyömät? Ettekö te arvaa, että minä
olisin ampunut teidät kaikki kuin hullut koirat kasaan, mutta tuo
nainen tuossa rukoili teidän puolestanne. Haa, olisinpa tiennyt, että
te häneen koskette, niin ei yksikään teistä olisi jäänyt henkiin.
"Mitä te peuhaatte tänä iltana, hyökkäätte kimppuumme kuin ryövärit,
uhkaatte meitä murhalla ja poltolla? Mitä minulla on tekemistä teidän
hupsujen tyttöjenne kanssa? Mistä minä tiedän, missä he juoksentelevat?
Minä olen ollut häntä kohtaan liian hyvä, niin on asia. Minä olisin
voinut usuttaa koirat hänen kimppuunsa -- se olisi ollut parempi meille
kummallekin, mutta sitä minä en tehnyt. Enkä minä ole luvannut naida
häntä, en ole koskaan luvannut. Tietäkää se!
"Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet, jonka kiskoitte täältä
sisältä! Päästäkää hänet, sanon minä, ja niitä kynsiä, joka ovat häneen
koskeneet, kirvelköön ikuinen tuli! Ettekö te ymmärrä, että hän on yhtä
paljon ylempänä teitä kuin taivas maata; hän on niin hieno kuin te
olette karkeita, niin hyvä kuin te ilkeitä.
"Minä sanon nyt teille, kuka hän on. Ensinnäkin hän on taivaan enkeli,
-- toiseksi hän on ollut naimisissa Borgin kreivin kanssa. Mutta hänen
anoppinsa kidutti häntä yötä päivää; hänen täytyi seisoa järven
rannalla pesemässä vaatteita kuin mikäkin piika; häntä lyötiin ja
rääkättiin niin, ettei yhdelläkään teidän naisellanne voi olla
pahempaa. Niin, hän oli vähällä hukuttautua jokeen, kuten te kaikki
tiedätte, siksi, että hänestä elämän mehu puserrettiin. Minäpä kysyn
nyt, kukahan teistä, te senkin kanaljat, oli silloin saapuvilla, hänen
henkeänsä pelastamassa? Kukaan teistä ei ollut lähimaillakaan, mutta
me, kavaljeerit, me hänet pelastimme. Niin, me sen teimme!
"Ja kun hän sitten synnytti lapsen kaukana maatalossa ja kreivi lähetti
hänelle nämä terveiset: 'Me menimme naimisiin vieraassa maassa, me emme
noudattaneet lakia ja asetuksia. Sinä et ole minun vaimoni, minä en ole
sinun miehesi. Sinun lapsestasi minä en piittaa!', niin; kun asia oli
siten, eikä hän tahtonut, että lapsi merkitään kirkonkirjoihin
isättömänä, silloin te kyllä olisitte olleet ylpeitä, jos hän jollekin
teistä olisi sanonut: 'Tule ja nai minut! Minun täytyy hankkia lapselle
isä. Mutta hänpä ei valinnut teistä ketään. Hän otti Gösta Berlingin,
köyhän papin, joka ei saa enää koskaan julistaa Jumalan sanaa. Niin,
sen minä sanon teille, te talonpojat, etten minä ole tukalammassa
pinteessä koskaan ollut, sillä minä olin hänelle niin arvoton, etten
rohjennut katsoa häntä silmiin, mutta minä en uskaltanut kieltääkään,
sillä hän oli aivan epätoivoissaan.
"Ja saatte uskoa, että mitä pahaa te ajattelettekin meistä
kavaljeereista -- niin häntä kohtaan me olemme olleet niin hyviä kuin
olemme voineet. Ja hänen ansiotaan on, ettemme ampuneet tänä yönä
läjään teitä kaikkia. Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet
irti ja menkää tiehenne, muuten minä pelkään, että maa aukee ja nielee
teidät! Ja kun menette täältä, rukoilkaa Jumalalta anteeksi, että
olette pelottaneet ja murehduttaneet häntä, joka on niin hyvä ja
viaton. Ja nyt, laputtakaa tiehenne! Me olemme saaneet teistä
tarpeeksi!"
Jo aikoja ennen kuin hän vaikeni, olivat ne, jotka toivat kreivittären
ulos, laskeneet hänet kivisten portaiden astuimelle, ja nyt tuli muuan
vankka talonpoika varsin miettivänä kreivittären luokse ja ojensi
hänelle suuren kätensä.
"Kiitos ja hyvää yötä", sanoi hän. "Me emme tahtoneet teille mitään
pahaa, kreivitär."
Hänen perässään tuli toinen ja puristi varovasti hänen kättään. "Kiitos
ja hyvää yötä. Älköön hän nyt olko meille vihoissaan!"
Gösta hyppäsi alas ja asettui hänen viereensä. Silloin he ojensivat
hänellekin kättä.
Niin tulivat he nyt hitaasti ja sävyisinä toinen toisensa jälkeen
sanomaan heille hyvää yötä ennen lähtöään. He olivat jälleen
masennettuja, jälleen he olivat ihmisiä, kuten aamulla, jättäessään
kotinsa ennen kuin nälkä ja kosto tekivät heidät villipedoiksi.
He katsoivat kreivitärtä suoraan kasvoihin, ja Gösta näki, kuinka se
viattomuuden ja hurskauden hohde, minkä he näkivät hänen kasvoillaan,
sai kyynelet monen silmiin. Kaikissa heissä oli hiven hiljaista jaloa
jumaloimista, jaloimman, mitä he olivat koskaan nähneet: he olivat
ihmisiä ja iloitsivat siitä, että yksi heistä rakasti niin suuresti
hyvää.
Kaikki eivät voineet puristaa hänen kättään. Heitä oli niin hirveän
paljon, ja nuori nainen oli väsynyt ja heikko. Mutta kaikkien piti
kumminkin tulla portaiden luo häntä näkemään, ja ainakin he saivat
puristaa Göstan kättä -- hänen kätensä kestivät pudistelua.
Gösta näki kuin unta. Hänen sydämessään pulpahti tänä iltana uusi
rakkaus.
"Oi, minun kansani", hän ajatteli, "oi minun kansani, kuinka minä
rakastankaan sinua." Hän tunsi kiihkeästi rakastavansa koko tätä
joukkoa, joka nyt painui yön pimeään, kuollut tyttö jonon etunenässä,
kaikkia noita, joilla oli karkeat vaatteet ja pahalle haisevat kengät,
kaikkia noita, jotka asuivat harmaissa tuvissa metsänrinnassa, kaikkia
noita, jotka eivät osanneet käyttää kynää eivätkä useat lukeakaan,
kaikkia noita, jotka eivät tunteneet elämän täyteläisyyttä eivätkä
rikkautta, ainoastaan ankaran työn jokapäiväisen leivän vuoksi.
Hän rakasti heitä, tuskallisesti, palavan hellästi, niin että kyyneleet
väkisin nousivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt
heidän hyväkseen, mutta hän rakasti heitä, kaikkia ja itsekutakin,
rakasti heidän vikojaan, paheitaan ja raihnaisuuksiaankin. Oi, Herra
Jumala, tulisipa päivä, jolloin hekin rakastaisivat häntä!
Gösta Berling heräsi unestaan: hänen vaimonsa laski kätensä hänen
käsivarrelleen. Kansa oli mennyt, he seisoivat yksin portailla.
"Oi Gösta, Gösta, miten sinä saatoit!"
Kreivitär pani kätensä kasvoilleen ja itki.
"Se on totta, mitä minä sanoin", huudahti Gösta. "En ole koskaan
luvannut Nygårdin tytölle naivani häntä. 'Tule tänne ensi perjantaina,
niin saat nähdä hauskaa', niin minä sanoin hänelle, en mitään muuta.
Minä en voi mitään sille, että hän piti minusta."
"Oi, ei se ollut sitä; mutta kuinka sinä voit sanoa kansalle, että minä
olen hyvä ja puhdas? Gösta, Gösta! Etkö sinä tiedä, että minä rakastin
sinua jo ennen kuin se oli luvallista! Minä äsken häpesin kansaa,
Gösta. Olin kuolla häpeästä."
Ja nyyhkytykset vapisuttivat häntä.
"Oi, ystäväni, rakastettuni", Gösta sanoi hiljaa. "Sinä onnellinen,
joka olet niin hyvä! Sinä onnellinen, kun sinulla on niin kaunis
sielu!"
Kahdeskymmenes luku
KEVENHÜLLER
Saksassa syntyi 1770-luvulla Kevenhüller, sittemmin oppinut ja
monitaitoinen. Hän oli linnankreivin poika ja olisi saanut asua
jaloissa linnoissa ja ratsastaa keisarin kupeella, jos olisi tahtonut;
mutta hänpä ei tahtonut.
Hän olisi halunnut panna linnan korkeimpaan torniin tuulimyllyn siivet,
tehdä ritarisalin pajaksi ja neitsytkammion kellosepänverstaaksi. Hän
olisi halunnut täyttää linnan viuhuvilla pyörillä ja keikkuvilla
vivuilla. Mutta kun moinen ei käynyt päinsä, niin hän hylkäsi koko
komeuden ja meni kellosepän oppiin. Niin hän oppi kaikki, mitä
hammasrattaista, jousista ja heilureista voi oppia. Hän oppi tekemään
aurinkokelloja ja tähtikelloja, pöytäkelloja, joissa piipattivat
kanarialinnut ja toitottivat torvea paimenet, kellolaitteita, joiden
kummalliset koneistot täyttivät koko kirkontornin, ja niin pieniä
taskukellon sisuksia, että ne voi sovittaa medaljonkiin.
Saatuaan mestarikirjan hän nakkasi repun selkäänsä, otti ryhmysauvan
käteensä ja kuljeksi paikasta toiseen tutkien kaikkea, mikä kuunaan
hyrrää teloilla ja pyörillä. Kevenhüller ei ollut mikään tavallinen
kelloseppä, hän aikoi suureksi keksijäksi ja maailman parantajaksi.
Kun hän siten oli samonnut monet maat, läksi hän muun muassa
Vermlantiinkin tutkimaan myllynrattaita ja kaivoslaitteita. Eräänä
kauniina aamuhetkenä hän sattui kulkemaan Karlstadin torin poikki.
Mutta samana aamuhetkenä oli metsänemäntäkin nähnyt hyväksi ulottaa
vaelluksensa kaupunkiin asti. Tuo jalo rouva kulki hänkin poikki torin,
mutta vastakkaiselta puolen, ja siten hän kohtasi Kevenhüllerin.
Siinäpä kellosepän kisällille kohtaus. Rouvalla oli loistavat, vihreät
silmät ja sankka, vaalea tukka, joka ulottui melkein maahan, ja hän oli
pukeutunut vihreään, välkähtelevään silkkiin. Hiisi ja pakana kun oli,
hän oli kauniimpi kaikkia kristittyjä naisia, mitä Kevenhüller oli
nähnyt. Sälli pysähtyi kuin hassahtava katselemaan naista, kun tämä
asteli vastaan.
Metsähinen tuli suoraan metsän uumenista, jossa sananjalat kasvavat
korkeina kuin puut, jossa jättiläismäiset hongat pimentävät
auringonvalon niin, että se keltaiselle sammalelle lankeaa vain
kultaisina pilkkeinä, ja jossa vanamot ryömivät jäkäläisillä kivillä.
Minä olisin oikein kerta kaikkiaan tahtonut olla Kevenhüllerin sijassa
näkemässä häntä: sananjalanlehtiä ja kuusenhavuja tukkaan takertuneena
ja pieni, musta kyykäärme kaulassa. Ajatelkaapa häntä, käynniltään
sulavaa kuin petoeläin, pihkan ja mansikan, vanamon ja sammalen raikas
tuoksu ympärillään!
Miten mahtoivatkaan ihmiset häntä tuijottaa hänen suvaitessaan tulla
kävelemään keskelle Karlstadin toria. Hevoset kai pillastuivat
säikähtäessään hänen pitkää tukkaansa, joka liehui aamutuulessa.
Katupojat juoksivat hänen perässään. Miehet jättivät puntarinsa ja
lihakirveensä töllistelläkseen häntä. Naiset juoksivat kirkuen hakemaan
piispaa ja tuomiokapitulia ajamaan tuota kelvotonta pois kaupungista.
Itse hän kulki tyynenä ja majesteetillisena ja hymyili koko metelille,
ja silloin Kevenhüller näki pienten, suippojen pedonhampaiden loistavan
punaisten huulten raosta.
Hän oli heittänyt viitan hartioilleen, ettei huomattaisi, kuka hän oli,
mutta onnettomuudekseen oli unohtanut kätkeä häntänsä. Nyt se riippui
takana ja tulla laahasi pitkin katukiviä.
Kevenhüller näki hännän hänkin; mutta sälliäpä säälitti, että niin
ylhäissyntyinen nainen antautui kaupunkilaisten pilkan esineeksi; sen
vuoksi hän kumarsi kaunottarelle ja sanoi kohteliaasti:
"Suvaitseeko teidän armonne nostaa laahustintaan."
Metsänemäntää liikutti tämä, eikä vähemmän miehen hyvänsuopeus kuin
hänen kohteliaisuutensa. Hän seisahtui aivan Kevenhüllerin eteen ja
katsoi häneen sellaisella tavalla, että Kevenhülleristä tuntui kuin
olisivat loistavat kipunat lentäneet rouvan silmistä hänen aivoihinsa.
"Huomaa se, Kevenhüller", hän sanoi, "tästä lähtien sinä voit noilla
kahdella kädelläsi tehdä minkä taitotyön tahansa, mutta ainoastaan
yhden kutakin lajia."
Hän sanoi niin, ja hän voi pitää sanansa. Sillä kukapa ei tietäisi,
että metsänviidakon vihreähelmalla on valta antaa neroa ja ihmeellistä
voimaa niille, jotka saavuttavat hänen suosionsa.
Kevenhüller jäi Karlstadiin ja vuokrasi sieltä työpajan. Hän vasaroi ja
teki työtä yöt päivät. Kahdeksassa päivässä hän tekaisi ihmetyön. Se
oli itsestään kulkevat vaunut. Ne kulkivat ylä- ja alamäkeä, kulkivat
nopeasti ja hitaasti, niitä voi ohjata ja kääntää, pysäyttää ja panna
käyntiin miten tahtoi. Kerrassaan mainiot vaunut ne olivat.
Nyt tuli Kevenhülleristä kuulu mies ja hän sai ystäviä kaikkialla
kaupungissa. Hän oli niin ylpeä vaunuistaan, että matkusti Tukholmaan
näyttämään niitä kuninkaalle. Hänen ei tarvinnut matkalla odottaa
kievarin hevosia eikä riidellä kyytimiesten kanssa. Hänen ei tarvinnut
täristä maalaiskieseissä eikä maata hollituvan puupenkillä. Hän ajoi
ylpeästi omilla vaunuillaan ja tuli parissa tunnissa perille.
Hän hurautti suoraan linnaan, ja kuningas tuli hovinaistensa ja
hoviherrainsa kanssa katselemaan, miten hän ajoi. He eivät kyllin
tainneet häntä ylistää.
Silloin kuningas sanoi: "Nuo vaunut sinun sopii hyvin antaa minulle,
Kevenhüller." Ja vaikka hän vastasi: ei, niin kuningas oli itsepäinen
ja tahtoi vain saada ne vaunut.
Silloin näki Kevenhüller, että kuninkaan seurueessa oli hovinainen,
jolla oli vaalea tukka ja vihreä hame. Hän tunsi kyllä hänet ja arvasi,
että juuri tämä oli neuvonut kuningasta pyytämään häneltä vaunut. Mutta
hän tuli epätoivoiseksi. Hän ei voinut sietää, että toisella olisi
hänen vaununsa, eikä hän liioin voinut kuninkaalta evätäkään. Sen
tähden hän ajoi vaununsa sellaisella vauhdilla linnanmuuriin, että ne
lensivät tuhansiksi pirstaleiksi.
Kun hän tuli takaisin Karlstadiin, niin hän koetti tehdä uudet vaunut.
Mutta hän ei osannut. Silloin hän kauhistui lahjaa, jonka metsänemäntä
oli hänelle antanut. Hän oli jättänyt laiskurin elämän isänsä linnassa
tullakseen monen hyväntekijäksi eikä valmistaakseen taikavehkeitä,
joita vain yksi voi käyttää. Mitä siitä hänelle, vaikka hänestä
tulisikin suuri mestari, niin, vaikka kaikkein mestarien mestari, kun
hän ei voi monistaa ihmelaitteitaan tuottamaan hyötyä tuhansille?
Ja tuo oppinut monitaitoinen mies ikävöi rauhallista, tasaista työtä
niin suuresti, että hän rupesi kivenhakkaajaksi ja muurariksi. Ja niin
hän rakensi sen suuren kivitornin, joka on länsisillan vieressä, isänsä
ritarilinnan emätornin mallin mukaan, ja hän aikoi vielä rakentaa
pitkän rivin huoneita, portaaleja, linnanpihoja, valleja ja
riipputorneja, jotta Klara-joen rannalle olisi kohonnut koko
ritarilinna.
Ja siinä linnassa hän aikoi toteuttaa lapsuutensa unelman.
Teollisuudella ja käsitöillä kaikenkaltaisilla piti oleman
linnansaleissa koti. Valkoiset myllyrengit ja mustat sepät, kellosepät,
joilla oli vihreät varjostimet rasittuneiden silmiensä suojana,
mustakätiset värjärit, kankurit, sorvarit, viilarit, kaikki he saisivat
työpajansa hänen linnassaan.
Ja aie onnistui hyvin. Kivistä, jotka hän oli murtanut itse, hän oli
muurannut päätorninsa. Hän oli pannut tuulimyllyn siivet tornin
huippuun -- sillä tornista piti tulla mylly -- ja nyt hän aikoi tehdä
pajan.
Seisoipa hän sitten eräänä päivänä katsellen, kuinka nuo keveät, vahvat
siivet pyörähtelivät tuulessa. Silloin hänet valtasi taas se vanha
paha.
Hänestä tuntui kuin tuo vihreäpukuinen taas olisi katsellut häntä
loistavilla silmillään, kunnes hänen aivonsa jälleen syttyivät tuleen.
Hän sulkeutui työpajaansa, ei maistanut ruokaa, ei nauttinut lepoa ja
teki työtä lakkaamatta. Niin hän kahdeksassa päivässä teki uuden
ihmekalun.
Ja niin hän sitten päivänä muutamana nousi tornin katolle ja alkoi
virittää siipiä olkapäihinsä.
Kaksi koulupoikaa ja kimnasisti, jotka istuivat sillan laidalla
salakoita onkimassa, näkivät hänet, ja he huusivat niin, että koko
kaupunki kaikui. He lähtivät juosta kirmaisemaan; läähättäen he
juoksivat katua ylös, toista alas, jyskyttivät joka ovelle ja huusivat:
"Kevenhüller lähtee lentoon! Kevenhüller lähtee lentoon!"
Mestari seisoi aivan tyynenä tornin katolla ja kiinnitti siipiä
yllensä, ja sillä välin tulla kuhisi väkeä paikalle vanhan Karlstadin
ahtailta kaduilta.
Piiat jättivät kiehuvan patansa ja kohoavan taikinansa. Mummot
heittivät sukankutimensa, pistivät sankalasit nokalleen ja juosta
haihattivat pitkin katua. Raatimiehet ja pormestari nousivat
tuomiopöydästä. Rehtori viskasi kieliopin nurkkaan; koulupojat
ryntäsivät luokistaan lupaa odottamatta. Koko kaupunki oli hyppyjalalla
läntistä siltaa kohti.
Pian oli sillalla mustanaan ihmisiä. Suolatori oli kuin pultattu, ja
koko joenranta aina piispantalolle asti kihisi väkeä. Siinä oli tungos
suurempi kuin Pietarinmessussa; siinä oli enemmän katselunhaluisia kuin
silloin, kun kuningas Kustaa III ajoi kaupungin läpi kahdeksan hevosta
edessä ja niin hurjaa vauhtia, että vaunut kiisivät käännöksissä
kahdella pyörällä.
Kevenhüller sai viimein siivet ylleen ja läksi lentoon. Hän löi niillä
pari iskua, ja sitten hän oli ilman varassa. Hän lojui vatsallaan ja ui
ilmameressä korkealla maasta.
Hän veti ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin; se oli voimakasta ja
puhdasta. Hänen rintansa laajeni, ja vanha ritariveri alkoi kiehua
hänen suonissaan. Hän pyöriskeli kuin kyyhky, hän leijaili kuin kotka,
hänen siipensä olivat nopeat kuin pääskyn, hän suuntasi kulkunsa
varmasti kuin ajohaukka. Ja hän katsoi koko tuota alhaalle maahan
kytkettyä joukkoa, joka tähysti häntä, ilma-uimaria. Olisipa hän voinut
tehdä kullekin heistä samanlaisen siipiparin! Olisipa hän voinut antaa
jokaiselle heistä voiman kohottautua tähän raikkaaseen ilmaan.
Millaisia ihmisiä heistä tulisi! Hänen ainainen ongelmansa ei päästänyt
häntä rauhaan tänä voitonkaan hetkenä. Hän ei voinut nauttia pelkästä
omasta hyvästään. Ah, sitä metsänemäntää, jospa hän vain saisi tavata
hänet!
Silloin hän näki silmin, jotka voimakas auringonvalo ja kimmeltävä ilma
olivat melkein sokaisseet, että jokin lensi suoraan häntä kohti. Suuret
siivet, juuri samanlaiset kuin hänellä itsellään, hän näki, ja siipien
välissä ui ihmisolento. Keltainen tukka liehui, vihreä silkki lainehti,
huimat silmät säkenöivät. Siinä se oli, siinä se oli!
Kevenhüller ei siekaillut. Hurjaa vauhtia hän syöksähti kummituksen
kimppuun halaten suudella häntä tai lyödä häntä -- ei tiennyt kumpaako
oikein -- mutta varmasti pakottaa hänet poistamaan kirouksen hänen
elämästään. Siinä hurjassa vauhdissa hän menetti malttinsa ja älynsä.
Hän ei nähnyt mitään muuta kuin hulmuavat hiukset ja hurjat silmät. Hän
pääsi aivan lähelle häntä ja ojensi kätensä tarttuakseen toiseen.
Silloin takertuivat hänen siipensä metsähisen siipiin, ja metsänemännän
siivet olivat vahvemmat, mestarin siivet halkesivat ja särkyivät
kerrassaan, hän itse pyörähti nurinniskoin ja suistui alas, tietämättä
mihin.
Kun hän tuli tajuihinsa, niin hän makasi oman torninsa katolla,
särkynyt lentokone vieressä. Hän oli lentänyt suoraan omaa myllyään
vastaan; myllyn siivet olivat tarttuneet häneen, kiepauttaneet häntä
pari kertaa ympäri ja paiskanneet sitten torninkatolle.
Se oli sen leikin loppu.
Kevenhülleristä tuli nyt taas epätoivon mies. Rehellinen työ inhotti
häntä, ja kummitusvehkeitä hän ei uskaltanut käyttää. Jos hän vielä
tekee jonkun ihmetyön ja on pakotettu sen hävittämään, niin hänen
sydämensä murtuu surusta. Ja jollei hän sitä tuhoa, niin hän tulee
hulluksi ajatellessaan, ettei voi hyödyttää sillä toisia.