aseenansa, he, jotka pyhien virtain rannalla ottivat vastaan hunaja- ja
maitouhreja? Kuolleet he ovat. Kuollut on Bel, vahva soturi, ja Thot,
haukanpäinen sankari. Kuolleet ovat ne mainiot, jotka lepäsivät Olympon
pilvivuoteilla; niin myös voittojalot vallitetun Valhallan asukkaat.
Kaikki muinaiset jumalat ovat kuolleet, paitsi Eros, Eros, se
kaikkivaltias.
Hänen tekonsa on kaikki mitä näet. Hän pitää elossa sukukunnat. Näen
hänet kaikkialla. Mihin voit astua löytämättä tuon alastoman jalan
jälkeä? Mitä on korvasi kuullut, jossa hänen siipiensä suhina ei ollut
perusäänenä? Hän asuu ihmisten sydämissä ja uinailevassa siemenjyvässä.
Huomaa vavistuksella hänen läsnäolonsa kuolleissa kappaleissa!
Onko ketään, joka ei kaipaa ja tule houkutelluksi? Onko ketään, joka
välttää hänen valtaansa? Kaikki koston jumalat lankeavat kerran, kaikki
voiman ja väkivallan mahdit. Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen.
* * * * *
Vanha Eberhard-setä istuu kirjoituspulpettinsa ääressä, -- mainio
laitos, jossa on marmorilevyn alla sata laatikkoa, tummuneilla
messinkiheloilla koristettua. Hän tekee työtä ahkerasti ja innokkaasti
-- hän on yksinään kavaljeerirakennuksessa.
Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita tämän katoavan kesän
viimeisinä päivinä niinkuin muut kavaljeerit? Kukaan ei, senhän tiedät,
palvele rankaisua saamatta viisauden jumalatarta. Koukistunut on
selkäsi, vaikka olet vasta pari vuotta seitsemännellä kymmentä, tukka,
joka suojaa päälakeasi, ei ole omasi, rypyt tungeksivat otsallasi, joka
kaartuu painuneiden silmäkuoppien yllä, ja iän piirteet ilmenevät
tuhansin kurtuin hampaattoman suusi ympärillä.
Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita? Kuolema erottaa sinut
kirjoituspöytäsi äärestä vielä aikaisemmin, kun et ole antanut elämän
itseäsi siitä houkutella.
Eberhard-setä vetää paksun mustekiekuran viimeisen rivin alle. Pulpetin
lukemattomista laatikoista hän vetää esille kellastuneita, täyteen
tuhrittuja paperiluntteja, jotka kaikki kuuluvat siihen suureen
teokseen, joka on kuuluttava Berggrenin nimeä kautta aikojen. Mutta
juuri kun hän on saanut pinkan pinkan päälle pinotuksi ja tuijottaa
niitä hiljaisen ihastuneena, aukee ovi ja sisään astuu nuori kreivitär.
Siinä hän on, tuo vanhain herrain nuori valtiatar. Hän, jota he
palvelevat ja kunnioittavat enemmän kuin isovanhemmat palvelevat ja
kunnioittavat ensimmäistä pojanpoikaansa. Siinä hän on, jonka he ovat
löytäneet köyhänä ja sairaana ja jolle he ovat nyt lahjoittaneet kaiken
maailman kunnian, niinkuin sadun kuningas teki köyhälle kaunoiselle,
jonka löysi metsästä. Hänelle kaikuvat nyt walt-torvet ja viulut
Ekebyssä. Hänen vuokseen kaikki liikkuu, henkii, tekee työtä suuressa
kartanossa.
Hän on nyt terve, vaikka vielä varsin heikko. Suuren kartanon
yksinäisyys painostaa häntä, ja kun hän tietää kavaljeerien olevan
poissa, hän tahtoo vilkaista, miltä kavaljeerirakennus näyttää, tuo
kuuluisa huone.
Niinpä hän tulee hiljaa sisään ja silmäilee rapattuja seiniä ja
keltajuovikkaita sängyn uutimia, mutta tulee hämilleen huomatessaan,
ettei huone olekaan tyhjä.
Eberhard-setä menee juhlallisesti kreivitärtä vastaan ja vie hänet
suuren paperi- ja kirjoituspinon luo.
"Katsokaa, kreivitär", hän sanoo, "nyt minun työni on valmis. Nyt
lähtevät kirjoitelmani maailmalle. Nyt tapahtuu suuria."
"Mitä tapahtuu, Eberhard-setä?"
"Oi, kreivitär, se iskee maahan kuin salama, salama, joka valaisee ja
surmaa. Aina siitä saakka kun Mooses veti hänet esiin Siinain
ukkospilvestä ja asetti hänet armon istuimelle, vaellustemppelin
sisimpään, aina siitä saakka hän on istunut horjumatta, tuo vanha
Jehova, mutta nyt saavat ihmiset nähdä mitä hän on: mielikuvitusta,
tyhjyyttä, utua, meidän omien aivojemme kuolleena syntynyt luomus. Hän
on vajoava tyhjiin", sanoi vanhus, ja pani ryppyisen kätensä
kirjoituspinkalleen. "Tässä se sanotaan, ja kun ihmiset saavat tämän
lukea, on heidän uskominen. He säpsähtävät hereille ja näkevät oman
tyhmyytensä; he käyttävät ristiä polttopuuna, kirkkoja vilja-aittoina,
ja papit kyntävät maata."
"Oi, Eberhard-setä", sanoo kreivitär hieman väristen, "oletteko te niin
kauhea ihminen? Sisältääkö tuo niin kauheita?"
"Kauheita", toistaa ukko, "sehän on vain totta. -- Mutta me olemme kuin
pikkupoikia, jotka kätkevät kasvonsa naisen helmoihin, kun kohtaavat
vieraan: me olemme tottuneet piiloutumaan totuudelta, tuolta ikuisesti
vieraalta. Mutta nyt se tulee asumaan joukossamme, nyt saavat kaikki
sen tuntea."
"Kaikkiko?"
"Eivät vain filosofit, vaan kaikki, ymmärrätkö, kreivitär, kaikki."
"Ja silloin Jehova kuolee?"
"Hän ja kaikki enkelit, kaikki pyhimykset, kaikki paholaiset, kaikki
valheet."
"Kuka sitten hallitsee maailmaa?"
"Luuleeko kreivitär, että kukaan on ennenkään sitä hallinnut? Uskooko
kreivitär tuohon sallimukseen, joka otti huomioon varpuset ja
hiuskarvat? Kukaan ei ole sitä hallinnut, kukaan ei ole sitä
hallitseva."
"Mutta me, me ihmiset, mitä meistä sitten tulee?"
"Samaa, mitä olemme olleet -- tomua. Se, joka on palanut loppuun, ei
voi palaa enää; hän on kuollut. Puita me olemme, joiden ympärillä
elämän liekit häilyvät. Elämän kipinä lentää toisesta toiseen.
Sytytään, leimutaan, sammutaan. Sitä on elämä."
"Oi, Eberhard, eikö siis mitään henkielämää ole?"
"Ei."
"Eikö haudan tuolla puolen?"
"Ei."
"Ei hyvää, ei pahaa, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa?"
"Ei mitään."
Nuori nainen astuu ikkunan luo. Hän katselee syksyn kellastuneita
lehtiä, georgiineja ja astereita, jotka nuokkuvat raskain päin
syystuulen taittamissa varsissa. Hän katselee Lövenin mustia aaltoja,
syksyn synkkää myrskytaivasta, ja hetkiseksi hän heittäytyy epäuskoon.
"Eberhard-setä", sanoo hän, "kuinka maailma on harmaa ja ruma, kuinka
kaikki on hyödytöntä. Minä haluaisin kuolla."
Mutta silloin hän kuulee kuin vaikeroimista sielussaan. Elämän vahvat
voimat ja kuohuvat tunteet huutavat äänekkäästi elämisen onnea.
"Eikö sitten ole mitään", hän huudahtaa, "joka voi elämää kaunistaa,
kun olette minulta ottanut Jumalan ja kuolemattomuuden?"
"Työ", vastaa vanhus.
Mutta kreivitär katsoo taasen ulos, ja häneen hiipii tällaisen köyhän
viisauden halveksinta. Käsittämätön kohoaa hänen sielunsa silmien
eteen, hän tuntee hengen asuvan kaikissa, hän havaitsee voiman, joka on
sidottu näennäisesti kuolleeseen aineeseen, mutta joka voi kehittyä
tuhatvivahteiseksi elämäksi. Kiitävin ajatuksin hän etsii nimeä Jumalan
hengen läsnäololle luonnossa.
"Oi, Eberhard-setä", hän sanoo, "mitä on työ? Onko se jumala? Onko
sillä tarkoitus itsessään? Mainitkaa toinen!"
"En toista tiedä", vastaa vanhus.
Silloin löytää kreivitär sen nimen, jota on hakenut, surkean, monesti
tahritun nimen.
"Eberhard-setä, miksi te ette mainitse rakkautta?"
Silloin liukuu hieno hymy tyhjälle suulle, jonka ympärillä tuhannet
kurtut risteilevät.
"Tässä", sanoo filosofi ja lyö rystyillään paksua paperipinkkaa, "tässä
surmataan kaikki jumalat, enkä ole unohtanut Erostakaan. Mitä on
rakkaus muuta kuin lihan kaipausta? Miksi sen pitäisi olla korkeammalla
kuin muutkaan ruumiin vaatimukset? Tee nälkä jumalaksi! Tee väsymys
jumalaksi! Ne ovat yhtä arvokkaita. Loppukoot jo hullutukset. Eläköön
totuus!"
Silloin painaa nuori kreivitär päänsä alas. Ei se ole niin, ei ole
totta tämä, mutta hän ei osaa taistella.
"Teidän sananne haavoittavat minun sieluani", hän sanoo, "mutta vielä
minä en usko. Koston ja väkivallan jumalat te voitte tappaa, ette
muuta."
Mutta ukko tarttuu hänen käteensä, laskee sen kirjalleen ja sanoo
epäuskon innossaan:
"Tämän luettuanne teidän täytyy uskoa."
"Älköön se siis koskaan tulko silmieni eteen", sanoo kreivitär, "sillä
jos minä niin uskon, en voi elää."
Ja suruun vaipuneena menee hän filosofin luota. Mutta Eberhard-setä
istuu kauan kreivittären mentyä mietiskellen.
Nämä vanhat herjaavat luntat eivät ole vielä joutuneet maailman
tutkittavaksi. Vielä ei setä Eberhardin nimi ole ylettynyt maineen
jyrkänteille.
Hänen suuri teoksensa lepää lippaaseen kätkettynä romukopissa Svartsjön
kirkon lehterinportaiden alla; se näkee päivänvalon vasta vuosisadan
lopussa.
Mutta miksi hän teki niin? Pelkäsikö hän jättäneensä asiansa
todistamatta? Pelkäsikö hän vainoja? Vähänpä tunnette Eberhard-setää.
Ymmärtäkää nyt: totuutta hän on rakastanut, ei omaa kunniaansa. Ja
niinpä hän uhrasi jälkimmäisen, ei edellistä, sentähden, että
isällisesti rakastettu lapsi saisi kuolla uskossaan siihen, jota piti
rakkaana.
Oi, rakkaus, sinä olet se totisesti ikuinen!
Yhdeksästoista luku
NYGÅRDIN TYTTÖ
Ei kukaan tunne vuoren juurta, jossa kuuset kasvavat sakeina ja maan
peittää paksu, pehmeä sammalkerros. Kukapa sen tuntisi. Sitä ei ole
ihmisjalka koskaan ennen polkenut, ainoankaan ihmisen kieli ei ole
antanut sille nimeä. Ainoakaan polku ei johda piiloiseen paikkaan.
Kalliot kohoavat torneina sen ympärillä; kietovat tammet vartioivat
sitä; murrot sen sulkevat; paimen ei sitä löydä; kettu sitä halveksii.
Se on metsän autioin seutu, ja nyt etsivät sitä tuhannet ihmiset.
Mikä loputon etsiväin jono? He voisivat täyttää Bron kirkon, eikä
ainoastaan Bron, vaan myös Löfvikin ja Svartsjön. Ah, mikä loputon
etsivien jono!
Herrasväen lapset, jotka eivät saa lähteä retkueeseen, seisovat
tiepuolessa tai riippuvat veräjäin aidaksilla valtavan jonon kulkiessa
ohi. Pienokaiset eivät ole aavistaneet, että tähän maailmaan mahtuu
niin paljon ihmisiä: tuollainen suunnaton lauma. Kun he tulevat
suuriksi, niin he muistavat aina tämän suuren, lainehtivan ihmisvirran.
Heidän silmänsä täyttyvät kyynelillä pelkästä tuon valtavan näyn
muistosta: että sellainen ääretön lauma matkaa teitä, joilla ei
tavallisesti nähnyt päiväkausiin kuin jonkun yksinäisen kulkijan,
kerjäläisjoukon tai talonpojan rattaat.
Kaikki, jotka asuvat tienvarrella, kavahtavat pystyyn ja huudahtavat:
"Onko maahan tullut onnettomuus? Onko vihollinen kimpussamme? Mihin te
menette, kulkijat? Mihin te menette?"
"Me etsimme", vastaavat he. "Olemme etsineet kaksi päivää. Etsimme
tämänkin päivän; sitten emme enää jaksa. Menemme ja etsimme koko
Björnen metsän ja honkapeittoiset kukkulat Ekebyn länsipuolella."
Nygårdista, joka on köyhä perukka kaukana itäisessä vuoristossa, on tuo
jono ensin lähtenyt. Se kaunis tyttö, jolla on paksut mustat hiukset ja
punaiset posket, on ollut kahdeksan päivää kateissa. Se vastatyttö,
jonka Gösta Berling aikoi ottaa morsiamekseen, on eksynyt suuriin
metsiin. Kahdeksaan päivään ei kukaan ole nähnyt häntä.
Niin lähti Nygårdin rahvas tyystin etsimään metsän. Ja jokainen, jonka
he tapasivat tiellä, liittyi etsimään. Jokaisesta pirtistä tuli ihmisiä
jonoon.
Sattuu tuon tuosta, että äsken tullut kysyy:
"No, Nygårdin miehet, mikä on siihen syynä? Miksi annoitte kauniin
tytön kulkea yksin vierailla poluilla? Metsä on syvä ja Jumala on
ottanut hänen ymmärryksensä."
"Kukaan ei häiritse häntä", vastaavat he silloin, "hän ei häiritse
ketään. Hän kulkee turvallisesti kuin lapsi. Ken kulkisi varmemmin kuin
se, jota Jumalan itsensä täytyy vaalia? Ennen hän on aina tullut
takaisin."
Niin on tuo etsivä jono samonnut itäiset metsät, jotka erottavat
Nygårdin tasangosta. Nyt, kolmantena päivänä, se matkaa Bron kirkon ohi
mäelle Ekebyn länsipuolisiin metsiin.
Mutta jonon edetessä kohisee pitkin tietä ihmetyksen myrsky; aina
täytyy jonkun joukosta pysähtyä vastaamaan kysymyksiin: "Mitä te
puuhaatte? Mitä te etsitte?"
"Me etsimme sitä sinisilmäistä, tummatukkaista tyttöä. Hän on mennyt
metsään kuolemaan. Hän on ollut kadoksissa kahdeksan päivää."
"Miksi hän meni metsään kuolemaan? Oliko hänellä nälkä? Oliko hän
onneton?"
"Puutetta hän ei ole kärsinyt, mutta häntä kohtasi onnettomuus viime
keväänä. Oli nähnyt sen hullun papin, Gösta Berlingin, ja oli
rakastanut häntä monta vuotta. Ei parempaa älynnyt. Jumala oli ottanut
hänen ymmärryksensä."
"Tosiaankin oli Jumala ottanut häneltä ymmärryksen, Nygårdin miehet."
"Viime keväänä se onnettomuus sattui. Ennen ei pappi ollut
vilkaissutkaan häneen, silloin oli sanonut, että tyttö saa ruveta hänen
morsiamekseen. Se oli paljasta leikkiä; pappi laski hänet pois luotaan,
mutta tyttö ei löytänyt enää muualta lohdutusta. Hän palasi alinomaa
Ekebyhyn. Hän seurasi papin jälkiä minne tämä menikin. Pappi väsyi
häneen. Kun hän kävi siellä viimeksi, usuttivat ne hänen kimppuunsa
koirat. Sen jälkeen kukaan ei ole häntä nähnyt."
Mies talosta, mies joka talosta! Ihmisen henki on vaarassa. Ihminen
mennyt metsään kuolemaan. Kenties hän on jo kuollut. Kenties hän
harhailee vieläkin siellä löytämättä oikeata tietä. Metsä on suuri, ja
hänen ymmärryksensä on Jumalan luona.
Seuratkaa jonoa, seuratkaa sitä! Antakaa kauran jäädä kuhilaihin, niin
että heikko jyvä putoo tähkästään; antakaa perunan hapata maahan;
päästäkää hevoset irti, etteivät kuole janoon tallissa; jättäkää
navetan ovi auki, että lehmät pääsevät katon alle yöksi; antakaa lasten
tulla mukaan, sillä lapset ovat Jumalan. Jumala on pienten kanssa; hän
ohjaa heidän askeleitaan. He auttavat, kun miesten viisaus pettää.
Tulkaa kaikki, miehet, naiset ja lapset! Kuka uskaltaa jäädä kotiin?
Kuka tietää, vaikka Jumala aikoisi käyttää juuri häntä? Tulkaa kaikki,
jotka tarvitsette laupeutta, ettei teidän sielunne kerran harhailisi
kuivuneita korpia ja etsisi lepoa eikä löytäisi! Tulkaa! Jumala on
ottanut hänen ymmärryksensä ja metsä on suuri.
Ken osaa sille paikalle, jossa kuuset seisovat sakeina ja jota sammal
peittää pehmeänä! Eikö näykin jotain tummaa tuolla ihan vuorenseinän
juuressa? Ah, ruskeain muurahaisten keko. Kiitetty olkoon hän, joka
ohjaa hullujen tiet, ei muuta!
Oi, sitä jonoa! Ei se ole juhla-asuinen riemusaatto, joka tervehtii
voittajaa, sirottelee kukkia hänen tielleen ja täyttää hänen korvansa
riemuhuudoilla; ei se ole pyhiinvaeltajain virsiä veisaava ja viuhuvia
katumusruoskia käyttävä saatto, joka menee pyhille haudoille, ei
siirtolaisjoukko, joka natisevissa kuormavankkureissa matkaten etsii
hädänalaisille uusia koteja, ei sotajoukko rummuin ja miekoin; vain
talonpoikia sarkaisissa työtamineissa, kuluneet nahkaliinat edessään,
vain heidän vaimojaan sukankudin kädessä ja lapset selässä tai äitinsä
helmoissa.
Suurta on nähdä ihmisten yhtyvän suuria päämääriä varten. Lähtekööt he
matkalle tervehtimään hyväntekijöitään; ylistämään Jumalaansa, etsimään
maata, puolustamaan valtakuntaansa, lähtekööt! Mutta ei nälkä, ei
jumalanpelko, ei sota ole ajanut näitä liikkeelle. Heidän vaivansa on
hyödytöntä, heidän intonsa palkatonta; he menevät hakemaan hullua. Niin
monta hikipisaraa, niin monta askelta, niin paljon huolta, niin paljon
rukouksia kuin kaikki tämä maksaakin, ei siitä ole palkintona muuta
kuin se, että he löytävät poloisen metsään eksyneen, jonka järki on
Jumalan luona.
Oi, eikö ihminen rakasta tätä kansaa! Eikö sille, joka on seisonut
tiepuolessa ja nähnyt sen kulkevan ohi, tule väkisin kyyneleet silmiin,
kun hän vain ajatteleekin heitä ja näkee heidät taas sielussaan, miehet
jäykin kasvoin ja kovin käsin, naiset varhain uurtunein otsin, ja nuo
väsyneet lapset, jotka Jumala oli johdattava oikealle paikalle?
Se täyttää maantien, tuo huolestuneiden etsiväin jono. Vakavin
silmäyksin he mittailevat metsää; synkkinä he kulkevat eteenpäin, sillä
he tietävät hakevansa paremminkin kuollutta kuin elävää.
Ah, tuo musta vuorenseinän juurella, eikö se sittenkään ollut
muurahaisten keko, vaan kaatunut puu? Kiitos taivaan, kaatunut puu!
Mutta eihän voi nähdä ihan tarkkaan, kun kuuset ovat niin sakeassa
vieretysten.
Niin pitkä on jono, että kun ensimmäiset siitä, nuo väkevät miehet,
ovat perillä Björnen länsipuolella, metsänrinnassa, niin viimeiset,
rammat, työn runtomat ukot ja naiset, jotka kantavat pieniä lapsiaan,
ovat tuskin ehtineet Brobyn kirkolta.
Ja niin koko mutkitteleva matkue katoaa pimeään metsään. Aamupäivän
aurinko valaisee sen tietä kuusten alle -- iltapäivän laskeva aurinko
on kohtaava joukot, kun ne tulevat metsästä.
Kolmatta päivää he jo ovat etsimässä: he ovat tottuneet tähän työhön.
He etsivät kaltevan vuorenseinän alta, jolla jalka voi liukahtaa,
tuulenkaatamista murroksista, joissa jalka ja käsi helposti voivat
katketa, tiheiden kuusten oksain alta, jotka, laskeutuen pehmeää
sammalta pitkin, kutsuvat lepoon.
Karhun pesän, revon luolan, metsäsian syvän asumuksen, mustan
hiilihaudan pohjan, punaisen puolukkamäen, valkopintaisen kuusen,
vuoren, jonka kulo kuukausi sitten paljasti, kiven, jonka jättiläinen
viskasi: kaikki ne he ovat löytäneet, mutta eivät paikkaa vuorenseinän
alla, jossa tuo musta makaa. Kukaan ei ole käynyt siellä katsomassa,
onko se puunrunko vai ihminen. Niin, kyllä se on ihminen, mutta kukaan
ei ole käynyt siellä häntä katsomassa.
Ilta-aurinko näkee jo heidät toisella puolen metsää, mutta nuorta
naista, jonka järjen Jumala on ottanut, ei ole löydetty. Mitä he nyt
aikovat tehdä? Hakevatko he koko metsän vielä kerran? Metsä on pimeässä
vaarallinen: siellä on pohjattomia lampia ja jyrkkiä rotkoja. Ja mitäpä
he löytävät, he, jotka eivät löytäneet auringonpaisteessa mitään, nyt,
kun päivä on kadonnut.
"Mennään Ekebyhyn!" huutaa yksi joukosta.
"Mennään Ekebyhyn!" he silloin kaikki huutavat. "Mennään Ekebyhyn!"
"Kysytään kavaljeereilta, miksi he usuttivat koiransa ihmisen kimppuun,
jolta Jumala oli ottanut järjen, miksi he kiihottivat hourun
epätoivoon. Köyhät, nälkäiset lapsemme itkevät; vaatteemme ovat
riekaleina, vilja seisoo kuhilaissa, kunnes jyvä tippuu tähkäpäistä,
perunat mätänevät maahan, hevosemme juoksentelevat irrallaan, lehmämme
eivät saa hoitoa; me itse olemme menehtyä uupumuksesta -- ja kaikki se
on heidän syytään. Mennään Ekebyhyn ja vedetään heidät tilille! Mennään
Ekebyhyn!
"Tänä kirouksen vuonna tulee kaikki paha meidän talonpoikain päälle.
Jumalan käsi lepää meidän päällämme raskaana; nälänhätää tarjoaa meille
talvi. Ketä etsii Jumalan käsi? Ei se ollut Brobyn pappi. Hänen
rukouksensa vielä saapuivat Herran korviin. Ketä sitten, jos ei noita
kavaljeereja? Mennään Ekebyhyn!"
"He ovat hävittäneet kartanon, he ovat ajaneet majurinrouvan maantielle
kerjäämään. Heidän syynsä on, että meidän täytyy käydä työttöminä.
Heidän syynsä on, että meidän täytyy nähdä nälkää. Tämä hätä on heidän
tekemänsä. Mennään Ekebyhyn!"
Niin painuvat synkät, katkeroituneet miehet Ekebyn suurta kartanoa
kohti, nälkäiset lapset seuraavat heitä, lapset itkevät käsivarsilla,
ja viimeksi tulevat vaivaiset ja työn murtamat vanhukset. Ja katkeruus
juoksee kuin kasvava virta kulkijasta toiseen, vanhuksista naisiin,
naisista väkeviin miehiin, jotka käyvät jonon etunenässä.
Syystulva tulee nyt. Kavaljeerit, muistatteko kevättulvaa? Nyt tulee
uudet aallot, vuorilta virtaillen, nyt uhkaa uusi hävitys Ekebyn voimaa
ja kunniaa.
Torppari, joka kyntää nurmea metsänrinnassa, kuulee kansan raivoavat
huudot. Hän riisuu toisen hevosensa, hyppää sen selkään ja laskee
täyttä laukkaa Ekebyhyn. "Tuho tulee", hän huutaa, "karhut tulevat,
sudet tulevat, hiidet tulevat ottamaan Ekebyn!"
Hän ratsastaa ympäri kartanoa hurjana pelosta. "Kaikki metsänpeikot
ovat irti", hän huutaa. "Peikot tulevat ottamaan Ekebyn! Pelastakoon
itsensä ken voi! Hiidet tulevat ja tuikkaavat tuleen Ekebyn ja lyövät
kavaljeerit kuoliaaksi!"
Ja hänen takaansa kuuluu ihmisjoukon lähenevä kohu ja kirkuna.
Syystulva tulla kohisee Ekebytä kohti.
Tietääkö se sitten mitä tahtoo, tuo katkeruuden hyrskyvä virta?
Tahtooko se tulta, tahtooko se murhata, tahtooko ne ryöstää?
Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan
villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan
alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi.
Kosto on vapauttanut meidät.
Vuorenhenget ne ovat murtaneet malmin, metsänhenget ne ovat kaataneet
puita ja vartioineet hiilihautaa; tasangonhenget ovat kasvattaneet
leivän; nyt ne ovat vapaita, ne kääntyvät hävittämään. Kuolemaan Ekeby,
kuolemaan kavaljeerit!
Täällä juoksee viina virtoinaan. Täällä on kultaa kasoittain
kellariholveissa. Täällä on aitat täynnä viljaa ja lihaa. Miksi pitää
vanhurskaiden lasten nähdä nälkää, kun kelvottomilla on kyllin?
Mutta nyt on teidän aikanne lopussa, mittanne täysi, te kavaljeerit. Te
liljat, jotka ette ole koskaan kehränneet, te linnut, jotka ette
koskaan ole koonneet, mittanne on täysi. Metsässä makaa hän, joka
tuomitsee teidät, me olemme hänen lähettiläitään. Laamannit ja
nimismiehet eivät teitä tuomitse. Se, joka makaa metsässä, on teidät
tuomitseva.
Kavaljeerit seisovat ylhäällä suuressa rakennuksessa ja näkevät kansan
tulevan. He tietävät jo, mistä heitä syytetään. He ovat totisesti
syyttömiä. Jos tyttöraukka on mennyt metsään kuolemaan, niin ei ole
syynä se, että he muka usuttivat koirat hänen kimppuunsa -- sitä eivät
he, ihan totta, tehneet -- vaan se, että Gösta Berling kahdeksan päivää
sitten nai nuoren kreivittären.
Mutta mitä kannattaa puhua näiden kurjien kanssa? He ovat väsyneitä, he
ovat nälkäisiä; kosto heitä kiihottaa, saaliinhimo houkuttelee heitä.
He ryntäävät kamalasti karjuen, ja heidän edellään ratsastaa tuo
torppari, joka on tullut pelosta mielipuoleksi.
"Karhut tulevat, sudet tulevat, hiidet tulevat, ottavat Ekebyn!"
Kavaljeerit ovat piilottaneet nuoren kreivittären sisimpään
huoneeseensa. Lövenborg ja Eberhard-setä on pantu sinne häntä
suojelemaan; muut menevät ulos väkeä vastaan. He seisoivat
päärakennuksen portailla, aseettomina, hymyillen, kun ensimmäinen
meluava parvi ehtii sinne.
Ja väki pysähtyy tuon pienen, rauhallisen miesjoukon edessä. Siinä on
miehiä, jotka tahtoivat hehkuvassa katkeruudessa paiskata kavaljeerit
maahan ja polkea heitä rautakannoillaan, niinkuin Sundin tehtaan väki
kohteli tehtaanhoitajaa ja inspehtoria viisikymmentä vuotta sitten;
mutta he olivat odottaneet suljettuja ovia, päättävästi kohotettuja
aseita, he olivat odottaneet vastarintaa ja taistelua.
"Rakkaat ystävät", sanoivat kavaljeerit, "rakkaat ystävät, te olette
väsyneitä ja nälkäisiä, annetaan teille vähän ruokaa ja maistakaa ensin
ryyppy Ekebyn kotitekoista viinaa."
Väki ei ota kuuleviin korviinsa moista puhetta; se kirkuu ja uhkaa.
Mutta kavaljeerit eivät menetä hyvää tuultaan.
"Odottakaa vähän", he sanovat, "odottakaa vain hetkinen. Katsokaa,
Ekeby on avoinna teille. Kellarin ovi on auki, aitta on auki,
maitokamari auki. Teidän vaimonne suistuvat väsymyksestä; lapset
huutavat. Hankitaan teille ensin ruokaa! Sittenhän voitte meidät
tappaa. Me emme livistä matkaamme. Mutta meillä on ullakko täynnä
omenia. Mennään ottamaan omenia lapsille!"
* * * * *
Tunnin päästä on Ekebyssä juhla parhaillaan. Suurin juhla, minkä suuri
kartano on nähnyt, vietetään syysyönä, suuren, loistavan täysikuun
valossa.
Puretut halkopinot on sytytetty; kaikkialla pihalla loimuaa nuotio
nuotion vieressä. Väki istuu siellä ryhmittäin, nauttien lämmintä ja
lepoa, ja sille jaetaan kaikkea maallista hyvää.
Päättävät miehet ovat menneet navettaan ja ottaneet sieltä mitä
tarvitaan. Vasikoita ja lampaita on teurastettu ja joku suurempikin
elukka. Eläimet on paloiteltu ja paistettu tuossa tuokiossa. Nuo sadat
nälkäiset ahtavat itseensä ruokaa. Elukka toisensa perästä talutetaan
ulos ja tapetaan. Tuntuu kuin koko karjakartano aiottaisiin tyhjentää
yhtenä yönä.