uskoivat, vielä enemmän paholaiseen, enimmän kumminkin vuoren hiiteen
ja riihen tonttuun. Kaikki vilja viskattiin viinapannuun. Ei kukaan
aavistanut kurjuuden loppua. Useimmissa harmaissa pirteissä vallitsi
hätä. Kätketty suru teki naisten kielen katkeraksi. Ikävä ajoi miehen
juopotteluun. Peltoja ja karjaa eivät he osanneet hoitaa. He pelkäsivät
herrasmiestä ja pilkkasivat pappia. Mitä heille oli tehtävä? Sitä, mitä
minä puhuin heille saarnastuolista, eivät he ymmärtäneet. He eivät
uskoneet, mitä minä tahdoin heille opettaa. Eikä ollut ketään, jonka
kanssa olisin voinut neuvotella, ei ketään, joka olisi auttanut
pitämään yllä rohkeutta."
"Niitä on, jotka ovat sen kestäneet", sanoo Gösta. "Jumalan armo on
ollut muutamille niin suuri, etteivät he ole palanneet sellaisesta
elämästä murtuneina miehinä. Heidän voimansa on riittänyt; he ovat
sietäneet yksinäisyyden, köyhyyden, toivottomuuden. He ovat tehneet
hyvää sen vähän mitä voivat, eivätkä ole epäilleet. Sellaisia miehiä on
ollut aina ja on vieläkin. Minä tervehdän heitä sankareina. Minä
kunnioitan heitä niin kauan kuin elän. Minä en olisi voinut kestää."
"Minä en voinut", lisää pappi.
"Pappi siellä perukassa", sanoo Gösta miettivästi, "ajattelee, että
hänestä pitää tulla rikas mies, mahdottoman rikas mies. Kukaan köyhä ei
voi kukistaa pahaa. Ja niin hän alkaa koota."
"Jollei hän kokoaisi, niin hän joisi", vastaa vanhus, "hän näkee niin
paljon kurjuutta."
"Tai tulisi tylsäksi ja laiskaksi ja kadottaisi kaiken voimansa. On
vaarallista sellaisen joutua sinne pohjoiseen, joka ei ole siellä
syntynyt."
"Hänen täytyy kootakseen omaisuutta tekeytyä kovaksi. Ensin hän on
olevinaan kova, sitten se tulee tavaksi."
"Hänen täytyy olla kova itseään ja muita kohtaan", jatkaa Gösta,
"kokoaminen on vaikeata. Hänen täytyy kärsiä vihaa ja halveksumista,
hänen täytyy kestää kylmää ja nälkää ja karaista sydämensä: tuntuu
melkein kuin hän unohtaisi, miksi alkoi säästää."
Brobyn pappi katsoi arasti häneen. Hän mietti, tekiköhän Gösta hänestä
pilaa. Mutta Gösta oli pelkkää harrastusta ja vakavuutta. Näytti kuin
hän olisi puhunut omaa asiaansa.
"Niin on käynyt minun", sanoo vanhus hiljaa.
"Mutta Jumala suojelee häntä", jatkaa Gösta. "Hän herättää hänessä
hänen nuoruutensa ajatukset, kun hän on saanut kokoon tarpeeksi. Hän
antaa hänelle merkin, milloin Jumalan kansa häntä tarvitsee."
"Mutta jos pappi ei tottele merkkiä, Gösta Berling?"
"Hän ei voi sitä vastustaa", sanoo Gösta ja hymyilee iloisesti. "Hänen
mieltään houkuttelee niin suloisesti, kun hän ajattelee lämpimiä
majoja, joita rakentamaan hän auttaa köyhiä."
Pappi katsoo pieniä tupia, joita hän on rakennellut
häpeäkasan tikuista. Mitä kauemmin hän Göstan kanssa puhelee, sitä
vakuuttuneemmaksi hän tulee siitä, että Gösta on oikeassa. Hän oli
itsekin aina kuvitellut tekevänsä kerran hyvää, kun vain olisi saanut
kokoon tarpeeksi. Hän takertuu nyt siihen: tietysti hän oli juuri niin
ajatellut.
"Miksi hän ei sitten rakennakaan niitä majoja?" kysyy Brobyn pappi
arasti.
"Hän häpeää. Voisivat luulla, että hän tekee sen kansan pelosta, vaikka
hän on aina itse ajatellut niin tekevänsä."
"Hän ei voi sietää pakkoa, sitä se on."
"Hän voi kuitenkin auttaa salaisesti. Tänä vuonna tarvitaan paljon
apua. Hän voi hankkia jonkun, joka jakelee hänen lahjojaan. Minä
ymmärrän jo kaiken tarkoituksen", huudahtaa Gösta, ja hänen silmänsä
loistavat. "Tänä vuonna saavat tuhannet leipänsä siltä, jota he
herkeämättä kiroavat."
"Niin se onkin, Gösta."
Näitä kahta ihan huimasi, näitä, jotka olivat niin vähän voineet
täyttää valitsemaansa kutsumusta. Heidän nuoruutensa into palvella
Jumalaa ja ihmisiä valtasi heidät. He hekumoivat jo edeltäkäsin hyvistä
töistä, joita he aikoivat tehdä. Gösta tarjoutui rupeamaan papin
apulaiseksi.
"Nyt hankitaan ensin leipää", sanoo pappi.
"Me hankimme koulumestareja. Me hommaamme tänne maanmittareita, jotka
jakavat maat. Sitten saa kansa oppia hoitamaan peltojaan ja vaalimaan
karjaansa."
"Me rakennamme teitä ja avaamme uutta asutusta."
"Me teetämme sulut Bergin koskiin, niin että kulkutie aukeaa Lövenin ja
Venernin välille."
"Kaikki rikkaus, joka on metsissä, tuottaa kaksinkertaisen siunauksen,
kun väylä on avattu suoraan mereen."
"Teidän päänne kukkuroidaan painavalla siunauksella", huudahtaa Gösta.
Pappi katsoo häneen. He näkevät toistensa silmissä saman leimuavan
katseen.
Mutta samassa kääntyvät kummankin silmät häpeäkasaan.
"Gösta", sanoo vanhus, "kaikki tämä vaatisi nuoren miehen voimia, mutta
minä olen jo kuolemaisillani. Sinä näet, mikä minut näännyttää."
"Raivataan se pois!"
"Miten, Gösta Berling?"
Gösta astuu aivan hänen eteensä ja katsoo häntä terävästi silmiin.
"Rukoilkaa Jumalalta sadetta", hän sanoo. "Tehän saarnaatte ensi
sunnuntaina. Rukoilkaa silloin Jumalalta sadetta!"
Vanha pappi vaipuu kauhusta kyyryyn.
"Jos tämä on totta, jos pastori ei ole se, joka on tuottanut kuivuuden
maalle, jos pastori on kovuudellaan tahtonut palvella Korkeinta, niin
rukoilkaa Jumalalta sadetta. Siitä me saamme merkin. Siitä me saamme
tietää, tahtooko Jumala sitä, mitä me nyt tahdomme."
Kun Gösta matkasi alas Brobystä, ihmetteli hän itseään ja sitä
hurmiota, joka oli hänet vallannut. Mutta tästäpä voi laajeta kaunis
elämä. Niin, mutta ei hänelle. Siellä ylhäällä ei tahdottu kuulla hänen
ansioistaan.
* * * * *
Brobyn kirkossa oli saarna juuri päättynyt ja tavalliset rukoukset
luettu. Kappalainen oli juuri lähdössä saarnastuolin portaita. Mutta
hän empi. Vihdoin hän heittäysi polvilleen saarnastuolissa ja rukoili
sadetta.
Hän rukoili niinkuin epätoivoinen ihminen rukoilee, vähin sanoin, ilman
oikeaa yhtenäisyyttä.
"Jos minun syntini ovat saattaneet sinun vihasi meidän päällemme, niin
rankaise ainoastaan minua! Jos sinussa on laupeutta, sinä armon Jumala,
niin anna sataa! Ota häpeä päältäni! Anna sataa minun rukoukseni
tähden! Anna sateen langeta köyhän pellolle! Anna kansallesi leipää!"
Päivä oli kuuma, sietämätön helle hautoi. Seurakunta oli istunut kuin
huumeessa; mutta tämän murtuneen äänen, tämän haikean epätoivon
kuullessaan jokainen heräsi.
"Jos on minulle enää yhtään parannuksen tietä, niin anna sadetta..."
Hän vaikeni. Ovet olivat auki. Ja ankara tuulenpuuska tohahti. Se kiiti
pitkin maata, pyöri kirkkoa kohti ja nakkasi sisään tomupilven, jossa
tuprusi tikkuja ja korsia. Pappi ei voinut jatkaa; hän laskeutui
horjuen saarnastuolista.
Ihmisiä pöyristytti. Tämäkö oli vastaus? Mutta tuulenpuuska oli vain
ukonilman airut. Se kohosi tavattomalla nopeudella. Kun virsi oli
veisattu ja pappi seisoi alttarilla, sinkoilivat jo salamat, ja ukkonen
jyrähti vaientaen hänen äänensä kaiun. Kun urkuri soitti lähtövirttä,
rämähtivät jo ensimmäiset sadepisarat ruutuihin, ja ihmiset hyökkäsivät
ulos katsomaan sadetta. Mutta he eivät tyytyneet vain katsomaan: jotkut
itkivät, toiset nauroivat ja antoivat vuolaan ukkossateen virrata
niskaansa. Ah, miten heidän hätänsä oli ollut suuri! Miten he olivat
olleet onnettomia! Mutta Jumala on hyvä! Jumala antaa langeta sateen.
Sitä iloa, sitä riemua!
Brobyn pappi oli ainoa, joka ei tullut sateeseen. Hän oli polvillaan
alttarin edessä eikä siitä enää noussut. Ilo oli ollut hänelle liian
ankara. Hän kuoli riemusta.
Seitsemästoista luku
LAPSEN ÄITI
Lapsi syntyi talonpoikaispirtissä Klara-joen eteläpuolella. Lapsen äiti
oli tullut taloon ja pyytänyt kesäkuun alkupäivinä päästä palvelukseen.
Hänelle oli käynyt hullusti, hän sanoi isäntäväelle, ja hänen äitinsä
oli ollut niin kova, että hänen oli täytynyt paeta kotoaan. Hän sanoi
olevansa nimeltään Elisabet Kaarlontytär, mutta hän ei tahtonut
ilmoittaa mistä hän oli, sillä silloin ehkä vietäisiin hänen
vanhemmilleen sana, että hän oli siellä, ja jos he hänet löytäisivät,
rääkkäisivät he hänet kuoliaaksi, sen hän tiesi. Hän ei pyytänyt mitään
palkkaa, ainoastaan ruoan ja katon päänsä päälle. Hän osasi tehdä
työtä: kutoa ja kehrätä tai hoitaa karjaa -- mitä he vain halusivat.
Jos he vaativat, niin hän pystyi edestään maksamaankin.
Hän oli niin ovela, että oli tullut taloon jalkaisin, kengät
kainalossa; hänen kätensä olivat karkeat, hän puhui seudun murretta ja
hänellä oli talonpoikaiset vaatteet.
Häntä uskottiin.
Isännän mielestä nainen näytti kovin heikolta, eikä hän suuresti
luottanut hänen työkykyynsä. Mutta täytyihän sen raukan jossakin saada
olla. Ja niin hän sai jäädä.
Hänessä oli mitä lie ollut, mistä johtui, että kaikki olivat hänelle
ystävällisiä. Hän oli joutunut hyvään paikkaan. Ihmiset olivat vakavia
ja hiljaisia. Emäntä piti hänestä, kun huomasi, että hän osasi kutoa
kilpikangasta. He lainasivat kilpikangaspuut suuresta pappilasta, ja
lapsen äiti istui koko kesän kangastuolissa.
Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että häntä olisi pitänyt säästää:
hän sai tehdä koko ajan työtä kuin talonpoikaisnainen. Hän halusi
itsekin mieluimmin tehdä työtä. Hän ei ollut enää onneton. Elämä
talonpoikaisten parissa viehätti häntä, vaikka hän sai olla kaikkia
totuttuja mukavuuksia vailla. Mutta kaikki asiat käsitettiin siellä
niin yksinkertaisesti ja tyynesti. Kaikkien ajatukset kiersivät työssä,
ja päivät menivät niin tasaisesti ja yksitoikkoisina, että erehtyi
päivästä ja luuli olevansa keskellä viikkoa, kun tulikin jo sunnuntai.
Eräänä päivänä elokuun lopussa oli kauranleikkuukiire, ja lapsen äiti
meni pellolle sitomaan lyhteitä. Silloin hän rasittui ylenmäärin, ja
lapsi syntyi, mutta liian aikaisin. Hän oli odottanut sitä vasta
lokakuussa.
Nyt seisoi emäntä suuressa tuvassa lämmittäen lasta tulen ääressä,
sillä sitä poloista palelsi elokuun lämpimässäkin. Lapsen äiti makasi
viereisessä kamarissa ja kuunteli, mitä pienokaisesta puhuttiin. Hän
ihan kuvitteli, kuinka rengit ja piiat tulivat luo ja katselivat
poikaa.
"Sellainen pieni raukka", sanoivat he, ja sitten seurasi alinomaa ja
erehtymättä:
"Sinua raukkaa, jolla ei ole isää!"
He eivät juuri valitelleet sitä, että lapsi itki: he olivat jollakin
tavoin vakuuttuneita siitä, että lasten pitääkin huutaa, ja oikein
ajatellen oli lapsi ikäisekseen suuri. Jos sillä vain olisi ollut isä,
olisi kaikki ollut oikealla tolalla, siltä näytti.
Äiti siinä maatessaan kuuli ja aprikoi. Asia alkoi tuntua hänestäkin
uskomattoman tärkeältä. Kuinka voisi tuo pieni raukka läpäistä elämän?
Hän oli jo laatinut suunnitelmansa. Hän aikoi jäädä taloon koko
vuodeksi, sitten hän vuokraisi itselleen kamarin ja ansaitsisi leipänsä
kutomalla. Hän arveli ansaitsevansa itse kylliksi elättääkseen ja
vaatettaakseen lapsen. Saakoon hänen miehensä uskoa edelleen, että hän
on tälle arvoton. Hän ajatteli, että lapsesta tulee kenties parempi
ihminen, kun se kasvaa yksinään kuin tuhman ja ylpeän isän sitä
johtaessa.
Mutta nyt, lapsen synnyttyä, ei hän voinut niin ajatella. Nyt hänestä
tuntui siltä kuin hän olisi ollut itsekäs. "Lapsella täytyy olla isä",
sanoi hän itseksensä.
Jos pienokainen ei olisi ollut niin säälittävän heikko, jos se olisi
voinut syödä ja maata, kuten muut lapset, jos sen pää ei alinomaa olisi
painunut toiselle olalle, jos se ei olisi alinomaa ollut kuolla
suonenvetokohtauksiin, niin ei kysymys olisi ollut näin tavattoman
tärkeä.
Ei ollut helppo keksiä neuvoa, ja jotakin täytyi hänen heti kohta
tehdä. Lapsi oli kolmipäiväinen, ja Vermlannin talonpojat jättävät
harvoin pitemmäksi aikaa lasta kasteelle viemättä. Millä nimellä
merkittäisiin pienokainen nyt kirkonkirjoihin ja mitä tahtoisi pappi
tietää lapsen äidistä? Olisi kai vääryys lasta kohtaan merkityttää se
isättömäksi. Jos tästä lapsesta tulisi heikko ja kivulloinen mies, niin
voisiko äiti vastata siitä, että riisti häneltä edut, jotka sukuperä ja
rikkaus tuottavat?
Lapsen äiti oli kyllä huomannut, että tavallisesti syntyy lapsen tultua
maailmaan suuri riemun touhu. Nyt hänestä tuntui, että mahtoi olla
vaikeata elää tämän pienoisen, jota kaikki säälivät. Hän olisi tahtonut
nähdä sen ilon ja ylpeyden ympäröimänä.
Lapsen äiti alkoi ajatella tekevänsä kovin suurta vääryyttä sen
isällekin. Oliko hänellä oikeus pitää se itse? Varmaankaan ei.
Tuollaisen kallisarvoisen, pienen olennon, ottaisiko hän sen omalle
osalleen? Se ei olisi oikeudenmukaista.
Mutta hän ei olisi tahtonut miehensä luo takaisin. Hän pelkäsi, että se
olisi hänen kuolemakseen. Mutta pienokainen oli suuremmassa vaarassa
kuin hän itse. Poika saattoi kuolla minä hetkenä tahansa, eikä sitä
oltu vielä kastettu.
Syy, joka oli ajanut hänet pois kotoaan, se raskas synti, joka oli
hänen sydämessään asunut, oli nyt poissa. Hän ei totisesti rakastanut
enää ketään muuta kuin pienokaistaan. Ei ollut raskas velvollisuus
hankkia sille oikeaa paikkaa elämässä.
Lapsen äiti kutsutti isännän ja emännän ja kertoi heille kaikki. Mies
lähti Borgiin sanomaan kreivi Dohnalle, että hänen kreivittärensä eli
ja että hänellä oli lapsi.
Isäntä palasi kotiin myöhään illalla. Hän ei ollut tavannut kreiviä,
sillä kreivi oli matkalla, mutta hän oli käynyt Svartsjön pappilassa ja
puhunut asiasta kappalaisen kanssa.
Siten sai kreivitär tietää, että hänen avioliittonsa oli julistettu
laittomaksi ja että hänellä ei ollut enää miestä.
Kappalainen kirjoitti hänelle ystävällisen kirjeen ja tarjosi hänelle
kodin talossaan.
Kirje, jonka äidin oma isä oli Henrik-kreiville lähettänyt ja joka
lienee saapunut Borgiin pari päivää hänen pakonsa jälkeen, oli nyt
sekin hänelle lähetetty. Varmaan juuri tämä kirje, jossa vanha isä
pyysi kiirehtimään avioliiton laillistamista, neuvoi kreiville
helpoimman tavan päästä vaimostaan vapaaksi.
Voi ajatella, että lapsen äidin valtasi enemmän viha kuin suru
kuullessaan isännän kertomuksen.
Koko yönä hän ei saanut silmiinsä unta. Lapsella täytyi olla isä, hän
ajatteli ajattelemistaan.
Seuraavana aamuna täytyi isännän lähteä hänen käskystään Ekebyhyn
hakemaan Gösta Berlingiä.
Gösta teki vaiteliaalle miehelle kaikenlaisia kysymyksiä, mutta ei
saanut tietää mitään. Niin: kreivitär oli asunut hänen talossaan koko
kesän. Hän oli ollut terve ja tehnyt työtä. Nyt oli syntynyt lapsi.
Lapsi oli heikko, mutta äiti vahvistunut.
Gösta kysyi, tiesikö kreivitär että avioliitto oli purettu. Niin, kyllä
hän sen nyt tiesi. Hän oli saanut sen eilen tietää.
Ja kaiken matkaa oli Göstalla vuoroin kuuma, vuoroin
kylmänpuistatuksia.
Mitä kreivitär tahtoi häneltä? Miksi hän lähetti noutamaan häntä?
Gösta ajatteli kesän viettoa siellä Lövenin rannalla. Ilveessä ja
leikissä ja huviretkillä he olivat antaneet päivien mennä, ja sinä
aikana oli kreivitär tehnyt työtä ja kärsinyt.
Koskaan ei Gösta ollut enää luullut häntä näkevänsä. Ah, jos hän olisi
edes uskaltanut toivoa! Hän olisi silloin astunut hänen eteensä
parempana miehenä. Mitä hän voi nyt taakseen silmätessään nähdä muuta
kuin tavallisia hullutuksia!
Kahdeksan aikaan illalla hän joutui perille, ja hänet vietiin heti
lapsen äidin luo. Huoneessa oli hämärä. Hän tuskin voi erottaa
vuoteella lepäävän kreivittären. Emäntä ja isäntä tulivat myös sisään.
Nyt tiedettäköön, että kreivitär, jonka valkeat kasvot loistivat
pimeästä, oli yhä korkeinta ja puhtainta, mitä Gösta tiesi, kaunein
sielu, mikä koskaan oli pukeutunut maalliseen tomuun. Kun Gösta nyt
taas tunsi hänen läsnäolonsa siunauksen, hän olisi tahtonut heittäytyä
polvilleen ja kiittää häntä siitä, että kreivitär taaskin antoi hänen
nähdä itsensä, mutta hän oli niin mielenliikutuksen vallassa, ettei
voinut sanoa eikä tehdä mitään.
"Rakas kreivitär Elisabet!" hän vain huudahti.
"Hyvää iltaa, Gösta!"
Kreivitär ojensi hänelle kätensä, joka lienee taas tullut pehmeäksi ja
kuultavaksi. Hän oli hiljaa, Göstan taistellessa tunteistaan.
Lapsen äitiä eivät kiihkeät tunteenpurkaukset vavistaneet, kun hän nyt
näki Göstan. Häntä vain kummastutti, että Gösta näytti kiinnittävän
huomiota enemmän häneen, vaikka hänen olisi pitänyt käsittää, että nyt
oli kysymyksessä vain lapsi.
"Gösta", hän sanoi lempeästi, "sinun täytyy nyt auttaa minua, kuten
kerran lupasit. Sinä tiedät, että mieheni on minut hyljännyt, niin
ettei minun lapsellani ole isää."
"Niin, kreivitär, mutta sehän asia on saatava tolalleen. Nyt kun on
lapsi, voidaan kreivi aivan varmaan pakottaa laillistuttamaan
avioliittonsa. Olkaa huoletta, minä tahdon auttaa teitä, kreivitär!"
Kreivitär hymyili. "Luuletko sinä, että minä tahdon pakottaa kreivi
Dohnan ottamaan minut?"
Veri syöksyi Göstan päähän. Mitä kreivitär sitten toivoi? Mitä hän
häneltä tahtoi?
"Tule tänne, Gösta", hän sanoi ja ojensi taas kätensä. "Sinä et saa
suuttua minulle siitä, mitä nyt sanon, mutta minä ajattelin, että sinä
joka olet, joka olet..."
"Virkaheitto pappi, ryyppysankari, kavaljeeri, Ebba Dohnan murhaaja,
minä tiedän koko ansioluettelon..."
"Oletko sinä jo nyt vihainen, Gösta?"
"Minä haluaisin mieluummin, ettette enää sanoisi mitään, kreivitär."
Mutta lapsen äiti jatkoi:
"On monta, Gösta, jotka olisivat tahtoneet tulla vaimoksesi
rakkaudesta, mutta niin ei ole minun laitani. Jos minä sinua
rakastaisin, en uskaltaisi puhua niinkuin nyt puhun. Omasta puolestani
en minä sellaista pyytäisi, Gösta, mutta näetkös, lapsen tähden voin
sen tehdä. Sinä ymmärrät varmaan jo, mitä aion sinulta pyytää. Se on
kylläkin suuri nöyryytys sinulle, sillä minä olen naimaton nainen,
jolla on lapsi. En ajatellut, että juuri sinä sen tekisit siksi, että
muka olisit huonompi muita, mutta kylläkin ajattelin, että sinä ehkä
haluaisit tehdä sen siksi, että sinä olet hyvä, Gösta, siksi, että sinä
olet sankari ja voit uhrautua. Mutta kenties minä pyydän liikaa.
Sellainen on kenties miehelle mahdotonta. Jos sinä halveksit minua
kovin paljon, jos sinusta on liian vastenmielistä, että sinua sanotaan
toisen lapsen isäksi, niin sano se vain! Minä en pahastu. Ymmärrän
kyllä, että pyyntöni on liikanainen, mutta lapsi on sairas, Gösta. On
julmaa, ettei kasteessa voi mainita hänen äitinsä miehen nimeä."
Gösta, joka kuunteli häntä, tunsi samaa kuin tuona kevätpäivänä,
jolloin hänen täytyi laskea kreivitär maihin ja jättää hänet oman
onnensa nojaan. Nyt hänen täytyi auttaa kreivitärtä siten, että
hävittäisi hänen tulevaisuutensa, koko hänen tulevaisuutensa. Hänen,
joka rakasti häntä, täytyi se tehdä.
"Minä teen kaikki, mitä kreivitär tahtoo", hän sanoi.
Seuraavana päivänä hän puhui asiasta Bron rovastin kanssa, sillä Bro on
Svartsjön emäseurakunta, ja kuulutus oli toimitettava siellä.
Hyvä, vanha rovasti heltyi kuullessaan asian laidan ja lupasi ottaa
kaiken edesvastuun naittajasta ja muusta omille niskoilleen.
"Niin", hän sanoi, "sinun täytyy auttaa kreivitärtä, Gösta,
sinun täytyy. Hän voi muuten tulla mielipuoleksi. Hän luulee
vahingoittaneensa lasta siten, että on ryöstänyt siltä sen aseman
elämässä. Sillä on erittäin arka omatunto, sillä naisella."
"Mutta minä tiedän, että teen hänet onnettomaksi", huudahti Gösta.
"Sitäpä et saakaan tehdä, Gösta. Sinun pitää nyt tulla vakavaksi
mieheksi, jolla on vaimo ja lapsi hoidettavana."
Kuitenkin piti rovastin vielä käydä Svartsjössä puhumassa kappalaisen
ja laamannin kanssa. Päätökseksi tuli, että seuraavana sunnuntaina,
syyskuun ensimmäisenä päivänä, kuulutettiin Svartsjön kirkossa Gösta
Berling ja Elisabet von Thurn.
Sitten vietiin lapsen äiti ylen varovasti Ekebyhyn, ja siellä lapsi
kastettiin.
Rovasti puhui kreivittären kanssa ja sanoi, että tämä voi vieläkin
peruuttaa päätöksensä ja evätä naima-aikeensa sellaisen miehen kanssa
kuin Gösta Berling on. Hänen pitää vain kirjoittaa ensiksi isälle.
"Minä en voi katua", sanoi kreivitär, "ajatelkaa, jos lapseni kuolisi
ennen kuin on saanut isän."
Ennen kolmatta kuulutuspyhää oli lapsen äiti ollut jo useampia päiviä
terve ja jalkeilla. Iltapäivällä tuli rovasti Ekebyhyn ja vihki hänet
Gösta Berlingin kanssa. Mutta ketään ei ollut, joka olisi ajatellut,
että nämä olivat häät. Ketään vieraita ei ollut kutsuttu. Hankittiin
vain lapselle isä, ei muuta.
Lapsen äiti säteili hiljaista iloa, ikään kuin olisi saavuttanut
elämänsä suuren päämäärän. Sulhanen oli surullinen. Hän ajatteli, että
kreivitärhän hukkasi tahallaan tulevaisuutensa mennessään naimisiin
hänen kanssaan. Hän huomasi kauhistuen, ettei hän itse oikeastaan ollut
vaimolle mitään merkitsevä. Kaikki vaimon ajatukset olivat lapsessa.
Pari päivää sen jälkeen tuli isälle ja äidille suru. Lapsi kuoli
suonenvetokohtaukseen.
Monesta tuntui, kuin ei lapsen äiti olisikaan surrut niin suuresti ja
syvästi kuin odotettiin: hänessä oli jonkinlaista voitonriemua. Hänestä
tuntui kuin hän olisi riemuinnut saadessaan hukata koko tulevaisuutensa
lapsen vuoksi. Kun pienokainen tulee enkelien luo, niin muistaa hän
toki, että hänellä oli maan päällä ollut äiti, joka rakasti häntä.
Kaikki tämä tapahtui hiljaa ja huomaamatta. Kun Gösta Berlingiä ja
Elisabet von Thurnia kuulutettiin Svartsjön kirkossa, eivät useimmat
edes tienneet, kuka morsian oli. Papit ja herrasväet, jotka kyllä
tunsivat asian, puhuivat siitä vähän. Näytti siltä kuin he olisivat
pelänneet, että joku, joka oli kadottanut uskonsa omantunnon voimaan,
selittäisi nuoren naisen menettelytavan pahoin. Oltiin arkoja, kovin
arkoja siitä, että joku voisi sanoa: "Kas niin, niinpäs oli, ettei hän
voinut masentaa rakkauttaan Göstaan; nyt hän on mennyt naimisiin hänen
kanssaan valheellisen tekosyyn nojalla." Ah, vanhat olivat tästä
nuoresta naisesta yhä arkoja. Koskaan he eivät voineet kärsiä
sanottavan hänestä mitään pahaa. He tuskin tahtoivat myöntää, että hän
oli tehnyt syntiä. He eivät tahtoneet nähdä, että syy tahraisi tätä
sielua, joka pelkäsi niin suuresti pahaa.
Toinenkin suuri tapaus sattui juuri samaan aikaan, ja sekin vaikutti,
että Göstan avioliitosta niin vähän puhuttiin.
Majuri Samzeliusta kohtasi onnettomuus. Hän oli tullut ihmisaraksi ja
yhä kummallisemmaksi. Hän seurusteli enimmäkseen eläintensä kanssa ja
oli koonnut Sjöhön kokonaisen pienen eläintarhan.
Vaarallinenkin hän oli, sillä hänellä oli aina ladattu pyssy matkassa
ja hän laukoili sitä myötäänsä, välittämättä liioin mihin tähtäsi.
Eräänä päivänä puri häntä kesy karhu, jota hän oli erehdyksessä
ampunut. Haavoitettu eläin karkasi häntä vastaan hänen seisoessaan
aivan ristikon edessä ja sai puraistuksi häntä lujasti käsivarteen.
Sitten eläin murtausi irti ja juoksi metsään.
Majuri joutui vuoteenomaksi ja kuoli haavamyrkytykseen, mutta ei ennen
kuin joulun tienoilla. Jos majurinrouva olisi tiennyt, että hän oli
sairaana, hän olisi ehkä ottanut takaisin Ekebyn hallituksen. Mutta
kavaljeerit tiesivät kyllä, ettei rouva tulisi ennen kuin heidän
vuotensa oli lopussa.
Kahdeksastoista luku
AMOR VINCIT OMNIA
Lehterinportaiden alla Svartsjön kirkossa on romukoppi, täynnä
haudankaivajien pilalle kuluneita lapioita, rikkonaisia kirkonpenkkejä,
hylättyjä peltikilpiä ja muuta romua.
Siellä, missä tomu lepää paksuna kerroksena ja ikään kuin kätkee sen
jokaiselta silmältä, on lipas, yltäänsä puhtainta helmiäismosaiikkia.
Jos hankaa tomun pois siitä, niin se loistaa ja kimmeltää kuin mikäkin
sadun vuorenseinä. Lipas on lukossa ja avain hyvässä säilössä; käyttää
sitä ei saa. Kukaan kuolevainen ei saa silmätä lippaaseen. Kukaan ei
tiedä, mitä siinä on. Vasta kun kahdeksastoista sataluku on kulunut
loppuun, saa pistää avaimen lukkoon, kohottaa kannen ja nähdä aarteet,
joita se on varjellut.
Niin on aikoinaan määrännyt hän, jonka lipas oli.
Kannen messinkilevyssä on kirjoitus: "Labor vincit omnia". Mutta toinen
kirjoitus sopisi lippaaseen paremmin. "Amor vincit omnia" pitäisi siinä
olla. Myös tuo lehterinalaisen romuhuoneen vanha lipas on todistus
rakkauden kaikkivallasta.
Oi, Eros, kaikkivaltias jumala!
Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen! Vanhoja ovat ihmiset maan
päällä, mutta sinä olet seurannut heitä kautta aikojen.