Kukitetun arkun edeltä kulki kauniita lapsia sirotellen tielle kukkia.
Ei näkynyt surupukuja, ei suruharsoja, ei valkeita, leveitä
piippakauluksia, sillä hän, kapteeninrouva, oli tahtonut, ettei
Ferdinandia, joka kuoli niin iloisesti, hyvään leposijaansa saattaisi
synkkä ruumiskulkue, vaan loistava hääseurue.
Lähinnä arkkua kulki Anna Stjärnhök, vainajan kaunis, säteilevä
morsian. Hän oli pannut päähänsä morsiuskruunun, verhoutunut
morsiushuntuun ja pukeutunut laahaavaan, valkeaan morsiuspukuun,
välkehtivään silkkiin. Siten koristautuneena hän meni haudalle
vihittäväksi maatuvaan sulhoonsa.
Hänen perästään tulivat muut, pari parin jälkeen, ryhdikkäät naiset ja
muhkeat miehet. Komeat, loistavat rouvat tulivat säteilevin soljin ja
rintaneuloin, maidonvalkein helminauhoin ja kultaisin rannerenkain.
Silkki- ja pitsikeot kohottivat heidät turbaaniensa korkeita töyhtöjä
kanuunakiharain yläpuolelle, ja heidän olkapäillään silkkipukuja
verhoten häilyivät ohuet, silkkikutoiset saalit, jotka muinoin oli
saatu morsiuslahjaksi. Ja miehet tulivat kauneimmissa pukimissaan,
pöyhistelevissä röyhelöpaidoissaan ja korkeakauluksisissa
hännystakeissaan, joissa oli kullatut napit, ja kankeat
kultakirjoliivit hohtivat ja runsaasti tikatut samettiliivit
paistoivat. Se oli hääsaattue, kuten kapteeninrouva oli tahtonut.
Itse hän kulki lähinnä Anna Stjärnhökiä, miehensä käsipuolessa. Jos
hänellä olisi ollut kullalla kirjailtu hame, olisi se nyt ollut hänen
yllään, jos hänellä olisi ollut koruja ja loistava turbaani, hän olisi
pukeutunut niihinkin kunnioittaakseen poikaansa nyt hänen
juhlapäivänään. Mutta hänellä oli vain tuo musta taftisilkkipuku ja
kellastuneita pitsejä, jotka olivat nähneet niin monta juhlaa, ja ne
olivat hänellä näissäkin juhlissa.
Vaikka hautajaisvieraat saapuivat loistavan komeina, ei kuitenkaan
yksikään silmä ollut kuiva, kun he kellojen hiljaa soidessa matkasivat
haudalle. Miehet ja naiset itkivät, ei juuri niin paljon vainajaa kuin
itseään. Kas, tuolla kulki morsian, tuolla kannettiin sulhoa, tässä
kulkevat he itse, koristautuneena pitoihin, ja kumminkin -- kuka astuu
maan vihreitä polkuja eikä tiedä olevansa luotu murheen valtaan,
suruun, onnettomuuteen, kuolemaan? He astuivat ja itkivät
ajatellessaan, ettei mikään maallinen mahti voinut heitä suojella.
Kapteeninrouva ei itkenyt, mutta hän olikin ainoa, jonka silmät olivat
kuivat.
Kun rukoukset oli luettu ja hauta luotu umpeen, palasivat kaikki
vaunuilleen. Ainoastaan kapteeninrouva ja Anna Stjärnhök viipyivät
haudalla jättääkseen vainajalle viimeiset jäähyväiset. Vanhus istahti
hautakummulle, ja Anna asettui hänen viereensä.
"Katso", sanoi kapteeninrouva, "minä sanoin Jumalalle: 'Anna
vapauttavan kuoleman tulla ja viedä poikani pois, anna hänen viedä pois
se, jota minä enimmän rakastan, viedä hiljaisten kartanoiden lepoon, ja
ainoastaan ilon kyyneleet nousevat silmiini, eivät muut; häiden
komeudella tahdon minä hänet hautaan saattaa, ja punaisen,
kukkaisuhkean ruusupensaani, joka on huoneeni ikkunan alla, minä muutan
hänen luokseen hautausmaalle.' -- Ja nyt kävi niin, poikani on kuollut.
Minä tervehdin kuolemaa ystävänä, kutsuin häntä suloisimmilla nimillä,
itkin ilonkyyneliä poikani kylmenneille kasvoille, ja syksyllä, kun
lehdet ovat pudonneet, minä muutan tänne ruusupensaani. Mutta tiedätkö
sinä, joka istut tässä vieressäni, miksi minä olen rukoillut Jumalalta
sellaista?"
Hän katsoi Anna Stjärnhökiin kysyvästi, mutta tyttö istui ääneti ja
kalpeana hänen vieressään. Kenties hän taisteli tukahduttaakseen
sisäisiä ääniä, jotka alkoivat jo nyt vainajan haudalla kuiskata
hänelle, että hän oli vihdoinkin vapaa.
"Syy on sinun", sanoi kapteeninrouva.
Silloin hätkähti ja kyyristyi tyttö kuin nuijanlyönnistä. Hän ei
vastannut sanaakaan.
"Anna Stjärnhök, sinä olit kerran ylpeä ja itsepäinen: silloin sinä
leikittelit minun pojallani, otit hänet ja hylkäsit hänet. Mitäpä
siitä! Hän sai tyytyä, niinkuin kaikki muutkin. Kenties sekä hän että
me muut sitä paitsi rakastimme yhtä paljon sinun rahojasi kuin sinua
itseäsi. Mutta sinä tulit takaisin, sinä tulit ja toit siunauksen
kotiimme, olit lempeä ja kärsivällinen, vahva ja hyvä, silloin kun
tulit. Sinä hellit rakkaudella meitä, sinä teit meidät niin
onnellisiksi, Anna Stjärnhök, ja me köyhät poloiset makasimme sinun
jaloissasi.
"Ja kumminkin minä olen toivonut, ettet sinä olisi tullut. Ei olisi
minun silloin tarvinnut rukoilla Jumalaa lyhentämään poikani ikää.
Viime jouluna hän vielä olisi jaksanut kadottaa sinut, mutta sitten kun
hän olisi oppinut tuntemaan sinut sellaisena kuin nyt olet, ei hänellä
olisi ollut siihen voimaa.
"Tiedä se, Anna Stjärnhök, sinä, joka tänään olet pukeutunut
morsiuspukuun seurataksesi poikaani, tiedä, että jos hän olisi elänyt,
et sinä koskaan olisi saanut seurata häntä siinä puvussa Bron kirkkoon,
sillä sinä et rakastanut häntä.
"Minä näin sen, sinä tulit ainoastaan lieventämään meidän kovaa
osaamme. Sinä et rakastanut häntä. Luuletko sinä, etten minä tunne
rakkautta, etten minä näe, missä sitä on ja mistä sitä puuttuu. Silloin
minä ajattelin: Korjatkoon Jumala poikani hengen ennen kuin hänen
silmänsä aukenevat.
"Oi, jospa olisit rakastanut häntä! Oi, ettet koskaan olisi tullut
luoksemme sulostuttamaan meidän elämäämme, kun et kerran häntä
rakastanut! Minä tiesin velvollisuuteni; jos hän ei olisi kuollut,
olisi minun täytynyt sanoa hänelle, ettet sinä häntä rakastanut, että
sinä tahdoit mennä naimisiin hänen kanssaan vain siksi, että sinä olet
itse sääliväisyys. Minun olisi täytynyt pakottaa hänet päästämään sinut
vapaaksi, ja silloin hänen elämänsä onni olisi ollut hukassa. Katsos,
sen vuoksi minä rukoilin Jumalaa, että hän saisi kuolla, ettei minun
tarvitsisi häiritä hänen sydämensä rauhaa. Ja minä olen iloinnut hänen
vajoavista poskistaan, riemuinnut hänen korisevasta hengityksestään;
vavissut, ettei kuolema voisi tehtäväänsä täyttää."
Rouva vaikeni ja odotti vastausta, mutta Anna Stjärnhök ei vielä voinut
puhua, hän kuunteli vielä monia ääniä sielunsa syvyydestä.
Silloin huudahti kapteeninrouva epätoivoissaan:
"Oi, miten onnellisia ovat ne, jotka saavat surra kuolleitaan, ne,
jotka saavat vuodattaa kyynelvirtoja. Minun täytyy poikani haudalla
seisoa kuivin silmin, minun täytyy riemuita hänen kuolemastaan. Miten
onneton olenkaan."
Silloin painoi Anna Stjärnhök kätensä lujasti rintaansa vasten. Hän
muisti talviyön, jolloin oli vannonut nuoren rakkautensa kautta
rupeavansa näiden köyhien ihmisten tueksi ja lohdutukseksi, ja hän
vapisi kauhusta. Oliko siis kaikki ollut turhaa, eikö hänen uhrinsa
ollut sellainen, johon Jumala mielistyy? Pitikö kaiken kääntyä
kiroukseksi?
Mutta jos hän uhraisikin kaikki, eikö Jumala silloin voi siunata hänen
työtään ja antaa hänen tulla onnentuojaksi, turvaksi, ihmisten avuksi?
"Mitä tarvitaan siihen, että voisit surra poikaasi?" kysyi hän.
"Vaaditaan, ettei minun tarvitsisi enää uskoa vanhain silmäini
todistuksia. Jos minä uskoisin, että sinä minun poikaani rakastit,
silloin minä surisin hänen kuolemaansa."
Silloin tyttö nousi, silmät hurmausta hohtaen. Hän tempasi
morsiushuntunsa ja levitti sen haudalle, hän tempasi seppeleensä ja
kruununsa ja laski ne hunnun viereen.
"Katso nyt, miten minä häntä rakastan", huudahti hän. "Minä lahjoitan
hänelle kruununi ja huntuni. Minä vihin itseni häneen. Koskaan en tule
toisen omaksi."
Silloin nousi kapteeninrouvakin. Hän seisoi hetkisen hiljaa, koko hänen
ruumiinsa vavahteli, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät, mutta vihdoin
pääsivät kyyneleet valloilleen, surunkyynelet.
Mutta minun kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, kauhistui nämä
kyyneleet nähdessään; häntä ei siis täälläkään oltu tervehditty ilolla,
eivät täälläkään olleet sydämestään iloinneet hänestä.
Hän veti viittansa hupun syvään kasvoilleen, laskeutui hiljaa
hautausmaan muurilta ja katosi peltojen ruiskuhilaiden sekaan.
Kuudestoista luku
KUIVUUS
Jos kuolleet kappaleet voivat rakastaa, jos maa ja vesi voivat erottaa
ystävän vihollisesta, tahtoisin minä mielelläni omata niiden rakkauden.
Minä tahtoisin, ettei viheriä maa tuntisi askeleitani raskaana
kuormana. Tahtoisin, että se antaisi mielellään anteeksi, kun sitä
haavoitetaan minun tähteni auralla ja karhilla, että se avaisi
kernaasti povensa minun kuolleelle ruumiilleni. Ja minä tahtoisin, että
laineella, jonka kirkkaan peilin aironi lyö rikki, olisi sama
kärsivällisyys minua kohtaan kuin äidillä on raisua lasta kohtaan, kun
se kiipeää hänen polvelleen varomatta juhlapuvun sileätä silkkiä.
Kirkkaan ilman, joka väräjää sinivuorten yllä, ystävä tahtoisin olla,
ja paistavan auringon ja kaunoisten tähtien. Sillä minusta näyttää
usein siltä kuin kuolleet kappaleet tuntisivat ja kärsisivät elävien
kanssa. Ei ole ero heidän ja meidän välillämme niin suuri kuin ihmiset
luulevat. Mikä maantomun hiukkanen ei ole ollut mukana elämän
kiertokulussa? Eikö tien ajelehtivaa tomua ole hyväilty pehmeänä
tukkana, rakastettu hellinä, hyvää tekevinä käsinä? Eikö rattaanraiteen
vesi ole muinoin virrannut verenä sykkäilevissä sydämissä?
Elämän henki asuu kuolleissa kappaleissa. Mitä hän kuulee uinuessaan
unelmattomassa unessa? Jumalan äänen hän kuulee -- huomaako hän
ihmistenkin?
Oi myöhäisen ajan lapset, ettekö ole sitä nähneet? Kun vaino ja viha
täyttävät maan, täytyy myös elottomien paljon kärsiä. Silloin tulee
aalto rajuksi ja ryöstönhimoiseksi kuin ryöväri; silloin tulee pelto
kitsaaksi kuin saituri. Mutta voi sitä, jonka tähden metsä huokaa ja
vuori itkee!
Merkillinen oli se vuosi, jolloin kavaljeerit hallitsivat. Minusta
tuntuu kuin olisi ihmisten levottomuus silloin häirinnyt kuolleiden
kappalten rauhaa. Miten voisin kuvata sitä tartuntaa, joka silloin
levisi yli maan? Eikö ihminen joudu uskomaan, että kavaljeerit olivat
seudun jumalat ja heidän henkensä elähytti kaiken. Seikkailun,
suruttomuuden, hurjuuden henki.
Jos voisi kertoa kaikki, mitä sinä vuonna tapahtui Lövenin rannoilla
ihmisten keskuudessa, niin koko maailma hämmästyisi. Sillä silloin
heräsi vanha rakkaus, silloin syttyivät uudet. Silloin leimahti viha,
ja kauan säästetty kosto koppoi riistansa. Silloin pyrähtivät kaikki
kaipuut lentoon himoten elämän suloa: he tavoittelivat tanssia ja
leikkiä ja peliä ja juominkeja. Silloin tuli ilmi kaikki se, mikä on
kätkettynä ihmisten sisimpään sieluun.
Ekebystä se levottomuuden tartunta lähti; se levisi ensin tehtaihin ja
herraskartanoihin ja kiihotti ihmiset paheisiin ja syntiin. Niin
pitkälle olemme voineet sitä jossakin määrin seurata, sillä vanhat ovat
säilyttäneet muutamien suurten kartanoiden tapahtumat muistissaan;
mutta sitten: miten se levisi kansaan, siitä me tiedämme vähän. Älköön
kumminkaan kukaan epäilkö sitä, ettei ajan levottomuus olisi mennyt
myöskin töllistä toiseen, kylästä kylään. Missä oli piilossa pahe,
siellä se sai purkautua esiin, missä oli juopa miehen ja vaimon
välillä, se levisi rotkoksi, missä suuri hyve tai luja tahto kätkihe,
jo senkin täytyi päästä esille. Sillä kaikki mitä tapahtui ei ollut
pahaa; kumminkin oli aika sellainen, että hyvä oli yhtä usein
turmiollista kuin paha. Kävi kuin suurissa tuulenpuuskissa metsän
syvyyksissä: siellä kaatuu puu puun päälle, honka vetää hongan
mennessään, ja suistuvat jättiläiset vetävät kumoon alla olevankin
metsän.
Oi, älä epäile, etteikö hulluus olisi tarttunut talonpoikiin ja
palvelijoihinkin! Kaikkialla tulivat sydämet hurjiksi ja aivot
sekapäisiksi. Koskaan aikaisemmin ei tanssi ole pyörinyt hupaisemmin
tienristeyksissä, koskaan ei ole niin paljon viljaa paiskattu
viinapannuun, koskaan ei ole tyhjennetty oluttynnyrejä niin nopeasti.
Koskaan ei ole pidetty niin monta vieraspitoa, koskaan ei ole tie ollut
lyhyempi vihasanan ja puukonpiston välillä kuin silloin.
Mutta levottomuus ei pysähtynyt vain ihmisten joukkoon, se levisi
kaikkeen elävään. Koskaan eivät susi ja karhu olleet raadelleet
enemmän, koskaan eivät kettu ja huuhkaja olleet ulvoneet kauheammin ja
ryövänneet pelottomammin, koskaan eivät lampaat eksyneet useammin
metsään, eikä koskaan raivonnut kalliissa karjassa niin paljon tauteja
kuin silloin.
Se, joka tahtoo nähdä, miten teko niveltyy tekoon, menköön pois
kaupungeista ja asukoon yksinäisessä mökissä metsänrinnassa. Hän
vartioikoon hiilihautaa yöt umpeensa tai oleilkoon pitkillä järvillä
yötä päivää, valoisana kesäkuuna, tukkilautan kulkiessa hidasta
kulkuaan Venerniä kohti, niin hän oppii huomaamaan kaikki luonnon
merkit ja ymmärtämään, miten kuolleet kappaleet ovat elävien
yhteydessä. Hän saa nähdä, että kun levottomuus on maassa, niin
kuolleiden rauha häiriytyy. Kansa tietää sen. Sellaisina aikoina
sammuttaa metsänemäntä hiilihaudan, syöjätär paiskaa rikki venheen,
näkki lähettää tauteja, tonttu nälkiinnyttää lehmän. Ja sellaista oli
sinä vuonna. Koskaan ei ollut kevättulva raivonnut niin pahasti. Ekebyn
mylly ja paja eivät olleet sen ainoat uhrit. Pienet joet, jotka
muinoin, kun kevät antoi voimia, olivat jaksaneet viedä muassaan
enintään tyhjän ladon, ryntäsivät nyt kokonaisia kartanoita vastaan ja
huuhtoivat ne paikoiltaan. Koskaan ei kuultu ukkosen tehneen jo ennen
juhannusta niin paljon tuhoa -- juhannuksen jälkeen ei sitä enää
kuultu: silloin tuli kuivuus.
Niin kauan kuin pitkiä päiviä kesti, ei saatu kertaakaan sadetta. Aina
kesäkuun puolivälistä syyskuun alkuun kylpi Löfsjön kihlakunta
alinomaisessa auringonpaisteessa.
Sade kieltäytyi putoamasta, maa ravitsemasta, tuulet puhaltamasta.
Päivänpaiste yksinään virtasi maan päälle. Oi, kaunis päivänpaiste, tuo
eloa antava päivänpaiste, kuinka saatankaan kertoa sen tuhotöistä!
Päivänpaiste on kuin rakkaus: kuka ei tunne sen ilkitöitä ja antaa
sille kuitenkin anteeksi? Päivänpaiste on kuin Gösta Berling
-- se antaa jokaiselle iloa; sen vuoksi vaietaankin pahasta, jonka se
aiheutti.
Sellainen juhannuksen jälkeinen kuumuus ei kai muilla seuduilla olisi
niin tuhoava kuin Vermlannissa. Mutta siellä oli kevät tullut myöhään.
Ruoho ei ollut ehtinyt pitkäksi eikä voinut kasvaa täyteen kokoonsa,
ruis jäi ravinnotta juuri silloin kun sen oli saatava tähkäänsä ruokaa;
toukoviljoissa, joista enin leipä siihen aikaan paistettiin, oli
korttelin pituisten korsien nenissä vain pienet töyhdöt; myöhään
kylvetyt nauriit eivät voineet ollenkaan itää, eikä edes peruna
jaksanut imeä tästä kivettyneestä maasta ravintoa.
Sellaisina vuosina aletaan metsätölleissä hätäillä, ja vuorilta
laskeikse pelko alas tasangon tyynemmän väen keskuuteen.
"Ketä Jumalan käsi etsinee!" sanoo kansa.
Ja jokainen lyö rintaansa ja sanoo: "Minuako? Oi emo, oi luonto, olenko
se minä? Minuako sade kauhistuu ja pysytteleikse kaukana? Vihastako
minua kohtaan kuivettuu ja kovenee ankara maa? Ja tämä ikuinen
päivänpaiste, virtaako se kaikessa lempeydessään joka päivä
pilvettömältä taivaalta kootakseen tulisia hiiliä minun pääni päälle?
Tai jos se en ole minä, niin ketä Jumalan käsi sitten etsii?"
Kun rukiinjyvät kuihtuvat pikku tähkissään, kun peruna ei voi koota
ravintoa maasta, kun karja tungeksii punaisin silmin ja helteessä
läähättäen ehtyvien lähteiden ympärille, kun tulevaisuuden huoli
kouristaa sydäntä, silloin käy kumma kuiske maassa:
"Sellainen koettelemus ei tule syyttä", sanoo kansa. "Kuka on se, jota
Jumalan käsi etsii?"
Oli elokuinen sunnuntai. Jumalanpalvelus oli päättynyt. Väki vaelsi
parvittain päivänpaahteisilla teillä. Ympärillään se näki kuivettuneita
metsiä ja tuhoutuneita kasvuja. Ruis oli leikattu kuhilaille, mutta se
oli harvaa ohuissa lyhteissään. Niillä, joilla oli ollut murtoja
poltettavanaan, oli ollut tänä vuonna mukava ja helppo työ, mutta
niinpä oli sattunutkin monta kertaa, että he olivat päästäneet tulen
kuivaan metsään. Ja minkä metsäpalo säästi, olivat tuhohyönteiset
ottaneet: mäntymetsä pudotti neulasensa ja oli paljas kuin lehtimetsä
syksyllä, koivujen lehdet riippuivat rikkirevittyinä, suonet paljaina
ja lavat turmeltuneina.
Raskasmielisiltä väkiryhmiltä ei puuttunut puheenaihetta. Monta oli
siellä, joka tiesi kertoa, kuinka vaikeata oli ollut hätävuosina 1808
ja 1809 ja kylmänä talvena 1812, jolloin varpuset olivat paleltuneet
kuoliaaksi. Nälänhätä ei ollut heille vieras; he olivat kyllä nähneet,
miten lehmät totutetaan syömään sammalta.
Oli siellä muun muassa nainen, joka oli kokeeksi tehnyt uudenlaista
leipää, puolukoista ja ohrajauhoista. Hänellä oli siitä näytteitä
matkassaan ja hän maistatti sitä väellä. Hän ylpeili keksinnöstään.
Mutta heidän kaikkien yllä lekutteli sama kysymys, se tuijotti kaikkien
silmistä, sitä kuiskasivat kaikkien huulet.
"Ketä, oi Herra, ketä sinun kätesi etsii?"
"Sinä ankaruuden Jumala, kuka on kieltänyt sinulta rukousten ja hyvien
töiden uhrin, koska sinä otat meiltä niukan leipämme pois?"
Eräs mies synkeästä ryhmästä, joka oli kulkenut länteen yli Sundin
sillan ja kiipeillyt ylös Brobyn mäkiä, pysähtyi nyt hetkiseksi tien
haaraan, joka vei Brobyn ahnaan papin virkataloon. Hän otti kuivan
oksan maasta ja viskasi sen pappilan tielle.
"Kuivia kuin tuo tikku ne rukoukset ovat olleet, joita hän on antanut
Herrallemme", sanoi mies.
Se, joka seurasi lähinnä, pysähtyi myöskin. Hän otti kuivan oksan ja
nakkasi sen siihen, mihin tikkukin oli pudonnut.
"Tässä on sopiva uhri sellaiselle papille", sanoi hän.
Kolmas joukosta seurasi esimerkkiä: "Kuten itse kuivuus hän on ollut:
vain tikut ja korret hän meille jätti."
Neljäs sanoi: "Annetaan hänelle takaisin, mitä hän on meille antanut."
Ja viides: "Ikuiseksi häpeäksi heitän hänelle tämän. Kuivukoon ja
kuihtukoon hän kuin tuo oksa!"
"Kuivaa rehua kuivalle papille", sanoi kuudes.
Väki, joka tulee jäljestä, näkee mitä he tekevät ja kuulee mitä he
sanovat. Ja he saavat nyt monta vastausta loputtomiin kyselyihinsä.
"Anna hänelle, mitä hänelle kuuluu! Hän tuotti kuivuuden päällemme",
sanotaan joukosta.
Ja itsekukin pysähtyy, itsekukin sanoo sanansa ja heittää oksan kekoon
ennen kuin jatkaa matkaansa.
Tienristeyksessä oli pian aika kasa tikkuja ja korsia: Brobyn papin
häpeäkasa.
Se oli koko kansan kosto. Kukaan ei nostanut kättään pappia vastaan
eikä sanonut hänelle pahaa sanaa. Epätoivoiset sydämet purkivat vain
hiukan taakkaansa heittämällä kuivan oksan kekoon. He eivät kostaneet
itse. He merkitsivät vain vikapään vanhurskauden Jumalan edessä.
"Jos me emme palvelleet sinua oikein, niin se on tuon miehen vika. Ole,
Herra, laupias, ja anna hänen yksinään kärsiä! Me merkitsemme hänet
häpeällä ja häväistyksellä. Me emme ole hänen kanssaan yhtä."
Hyvin pian tuli tavaksi, että jokainen, joka kulki pappilan ohitse,
viskasi kuivan oksan häpeän kekoon. "Nähköön sen Jumala ja ihmiset!"
ajatteli kukin kulkija. "Minäkin halveksin häntä, joka on vetänyt
meidän päällemme Jumalan vihan."
Vanha saituri huomasi pian risukasan tienlaidassa. Hän antoi viedä sen
pois -- jotkut tiesivät, että hän lämmitti sillä keittiönsä uunia.
Seuraavana päivänä oli samalle paikalle kertynyt uusi kasa, ja kun hän
taas antoi viedä sen pois, nousi tilalle uusi.
Kuivat oksat viruivat siinä ja hokivat: "Häpeää, häpeää Brobyn
papille!"
Oli kuumat, kuivat mätäkuun päivät. Savuisena ja raskaana ja palonkäryn
turmelemana lepäsi ilma jo seudun yllä, hengittäen kuin painostava
epätoivo. Ajatukset huimistuivat kuumenneissa aivoissa. Brobyn papista
oli tullut kuivuuden pahahenki. Talonpojista tuntui kuin tuo vanha
saituri olisi kököttänyt taivaan lähteitä tukkeamassa.
Pian ymmärsi Brobyn pappi kansan tarkoituksen. Hän ymmärsi, että hänet
merkittiin onnettomuuden aiheuttajaksi. Vihasta häneen antoi Jumala
maan nääntyä. Laivamiehistö, joka oli hädässä hirveällä merellä, oli
heittänyt arpaa. Hän oli mies, joka oli syöstävä mereen. Hän koetti
nauraa heille ja heidän oksilleen, mutta kun sitä jatkui viikon, ei hän
enää nauranut. Voi mokomaa lapsellisuutta! Miten nuo kuivat tikut
voivat häntä vahingoittaa? Hän tiesi, että vuosikausien viha etsi
tilaisuutta purkautua. Mitäpä siitä, hän ei ollut tottunut rakkauteen!
Moisesta hän ei tullut lempeämmäksi. Hän oli kukaties halunnut parantua
silloin, kun se vanha neiti kävi siellä; nyt hän ei voinut. Hän ei
tahtonut ruveta väkisin parantumaan.
Mutta vähitellen tuli tuo kasa häntä mahtavammaksi. Hänen täytyi aina
sitä ajatella, ja tuo kaikkien hautoma ajatus alkoi juurtua hänenkin
mieleensä. Se oli kauhein todistus, tämä kuivien oksien heittäminen.
Hän tarkasti kekoa, luki oksat, joita joka päivä oli tullut lisää. Keon
ajatteleminen tunki tieltään kaikki muut ajatukset. Se keko tuhosi
hänet.
Päivä päivältä hänen täytyi yhä enemmän myöntää kansan olevan
oikeassa. Hän huononi ja tuli ikäkuluksi parissa viikossa. Hän sai
omantunnontuskia ja tauteja. Mutta tuntui kuin kaikki takertuisi vain
tuohon kasaan. Tuntui kuin omantunnonvaivat olisivat vaienneet ja
vanhuuden paino väistynyt hänestä, jos vain se kasa olisi lakannut
kasvamasta.
Viimein hän istui tiellä päivät pitkät vartioiden kulkijoita. Mutta
rahvas oli säälimätön, yöllä heitettiin yhä oksa ja toinenkin lisää.
* * * * *
Eräänä päivänä matkasi Gösta Berling pitkin sitä tietä. Brobyn pappi
istui tiepuolessa, vanhana ja rapistuneena. Hän istui ja noukki kuivia
tikkuja ja asetti niitä yhteen riviin ja kekoihin, leikkien niillä kuin
hän olisi tullut uudelleen lapseksi. Gösta tuli murheelliseksi
nähdessään hänen kurjuutensa.
"Mitä pastori tekee?" hän sanoo ja hyppää reippaasti ajoneuvoista.
"Oo, minä vain tässä istun ja noukin. En paljon mitään."
"Pastori menisi kotiin eikä istuisi tässä tien pölyssä."
"Parasta on, kun istun vain tässä."
Gösta istahtaa hänen viereensä.
"Ei ole kovin helppoa olla pappina", hän sanoo hetken kuluttua.
"Meneehän se mukiin täällä alamaassa, jossa on ihmisiä", vastaa pappi.
"Pahempi on ylämaassa."
Gösta ymmärtää kyllä, mitä hän tarkoittaa. Hän tuntee nuo
Pohjois-Vermlannin seurakunnat, joissa ei ole joskus papilla
virkataloakaan, nuo suuret metsäpitäjät, joissa suomalaiset
savupirteissä asuvat, nuo köyhät seudut, pari ihmistä peninkulmalla,
pappi ainoana herrasmiehenä pitäjässä. Brobyn pappi oli ollut moisessa
seurakunnassa kolmattakymmentä vuotta.
"Sinnehän meidät nuorina lähetetään", sanoo Gösta. "Mahdotonta on
kestää sikäläistä elämää. Ja niin sitä tuhoaa koko tulevaisuutensa.
Monta on siellä sortunut."
"Onpa niin", sanoo Brobyn pappi. "Yksinäisyys tuhoaa ihmisen."
"Sinne tulee", sanoo Gösta, "innokkaana ja tulisena, puhuu ja kehoittaa
ja ajattelee, että kaikki kääntyy hyväksi, että kansa pian kulkee
parempia teitä."
"Niinpä juuri."
"Mutta huomaa pian, etteivät sanat auta. Köyhyys on tiellä. Köyhyys
estää kaiken parannuksen."
"Köyhyys", toistaa pappi. "Köyhyys on turmellut minun elämäni."
"Nuori pappi tulee sinne perukkaan", selittää Gösta, "köyhänä kuten
kaikki muutkin. Hän sanoo juopolle: 'Älä juo'!"
"Silloin vastaa juoppo", tarttuu Brobyn pappi puheeseen: 'Anna sitten
jotakin, joka on viinaa parempaa! Viina on minulle turkki talvella,
siimes kesällä. Viina on lämmin tupa ja pehmyt vuode. Anna minulle ne,
niin en ryyppää enää'."
"Ja sitten", jatkaa Gösta, "sanoo pappi varkaalle: ei sinun pidä
varastaman; ja ilkeälle: ei sinun pidä lyömän vaimoasi; ja
taikauskoiselle: sinun pitää uskoman Jumalaan eikä paholaiseen ja
peikkoihin. Mutta silloin vastaa varas: anna minulle leipää; ja ilkimys
sanoo: tee meidät rikkaiksi, niin ei riidellä; ja taikauskoinen: opeta
minulle parempaa. Mutta kuka voi heitä rahatta auttaa?"