kanssasi, poikani", hän sanoi. "Sinä tarvitset kyllä vaimon, jolla
jotakin on. Jos saat Mariannen, niin ota hänet."
Siten oli heidän puoleltaan asia selvitetty jo ennen kuin paroni Adrian
ehti hypätä hevosensa selästä. Mutta Melchior Sinclaire tiesi kyllä
mitä teki, sillä paroni Adrian oli kunnon mies.
Sitten oli kosija tullut suoraan Mariannen luo ja puhaltanut heti
asiansa ilmi:
"Oo, Marianne, rakas Marianne. Minä olen jo puhunut sedän kanssa.
Tahtoisin niin mielelläni sinut vaimokseni. Sano jo suostuvasi,
Marianne."
Marianne sai houkutelluksi koko totuuden ilmi: Vanha paroni, kosijan
isä, oli antanut taas petkuttaa itsensä ostamaan muutamia tyhjiä
kaivoksia. Vanha paroni oli kaiken ikänsä ostanut kaivoksia, löytämättä
niistä kuitenkaan mitään. Kosijan äiti oli levoton, itse hän oli
joutunut velkoihin, ja nyt hän kosi Mariannea pelastaakseen sukunsa
talon ja husaaritakkinsa.
Hänen kotinsa oli Hedebyn säterikartano; se oli toisella puolen järveä,
melkein vastapäätä Björneä. Marianne oli tuntenut Adrianin hyvin, he
olivat samanikäiset ja leikkitovereita.
"Sinä voit ihan hyvin mennä naimisiin kanssani, Marianne. Minun elämäni
on nyt niin viheliäistä. Minun täytyy ajaa lainahevosilla, enkä voi
maksaa räätälinlaskujani. Tämähän ei käy mitenkään päinsä. Minun on
pakko ottaa ero, ja silloin minä ammun itseni."
"Mutta, Adrian, mitä sellaisesta avioliitosta tulee? Emmehän ole
vähääkään rakastuneet toisiimme."
"Niin, mitä rakkauteen tulee, siitä minä viis piittaan", vastasi
Adrian. "Minä tahdon vain ratsastaa hyvällä hevosella ja metsästää,
mutta kavaljeeri minä en ole, olen työmies. Jos vain saisin rahaa, niin
ottaisin kotitalon haltuuni ja hankkisin äidille levon päivät ja olisin
tyytyväinen. Minä sekä kyntäisin että kylväisin, sillä pidän työstä."
Ja hän oli katsonut Marianneen rehellisillä silmillään, ja Marianne
tiesi, että hän puhui totta ja että hän oli luotettava mies. Hän meni
siis Adrianin kanssa kihloihin, parhaastaan päästäkseen vain pois
kotoa, mutta senkin vuoksi, että hän oli aina pitänyt paljon hänestä.
Mutta koskaan hän ei ole unohtava kuukautta, joka seurasi sitä elokuun
iltaa, jolloin hänen kihlauksensa julkaistiin, tuota mieletöntä aikaa.
Paroni Adrian tuli päivä päivältä yhä surullisemmaksi ja
hiljaisemmaksi. Hän kävi tosin Björnessä varsin usein, joskus monta
kertaa päivässä, mutta Marianne huomasi hyvin, kuinka alakuloinen hän
oli. Muiden kanssa hän toki vielä laski leikkiä, mutta hänen seurassaan
hän oli aivan mahdoton: hiljaisuutta ja kuivuutta koko mies. Marianne
arvasi kyllä, miten hänen laitansa oli: ei ollutkaan niin helppoa kuin
paroni luuli naida rumaa naista. Marianne oli nyt tullut Adrianille
vastenmieliseksi. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin Marianne itse, miten
ruma hän oli. Hän oli kyllä näyttänyt Adrianille, ettei hän halunnut
suinkaan hyväilyjä eikä rakkaudenosoituksia, mutta Adriania kiusasi
sittenkin ajatella häntä vaimonaan, ja hänen olonsa tuli päivä päivältä
pahemmaksi. Miksi paroni siis sieti tällaista tilannetta? Miksi hän ei
purkanut kihlausta? Marianne oli antanut kyllin selviä viittauksia.
Itse ei Marianne voinut sille mitään. Hänen isänsä oli aivan lyhyesti
huomauttanut ettei tyttären maine kärsi enää lisää kihlausseikkailuja.
Silloin oli Marianne halveksinut heitä kumpaakin yhtä syvästi, ja mikä
keino tahansa näytti hänestä tarpeeksi hyvältä, kunhan hän vain
vapautuisi näistä molemmista herroistaan.
Ja vasta pari päivää suurten kihlajaispitojen jälkeen oli käänne äkkiä
ja ihmeellisesti tapahtunut.
* * * * *
Hiekkakäytävällä aivan Björnen portaiden edessä oli suuri kivi, josta
oli paljon vastusta. Ajoneuvot kaatuivat siihen, hevoset ja ihmiset
siihen kompastuivat, piiat, jotka kantoivat raskaita maitopyttyjä,
töytäsivät siihen ja kaatoivat maidon, mutta kivi sai vain olla
paikoillaan, koska se oli ollut siinä monta vuotta. Sehän oli ollut
siinä jo tehtaanpatruunan vanhempien eläessä, vieläpä kauan ennen kuin
Björnen kartanoa ajateltiin rakentaakaan. Tehtaanpatruuna Sinclaire ei
ymmärtänyt, minkä tähden hänen pitäisi se nostattaa maasta.
Mutta elokuun viimeisinä päivinä sattui niin, että pari piikaa, jotka
kantoivat raskasta korvoa, kompastuivat kiveen ja kaatuivat
vahingoittuen pahasti, ja suuttumus kiveen oli suuri.
Oli vasta aamiaisen aika. Tehtaanpatruuna oli aamukävelyllä, mutta kun
väki juuri, nyt kahdeksan ja yhdeksän välillä, oli kotosalla, niin
käsketti Gustava-rouva pari miestä tulemaan ja kaivamaan sen suuren
kiven maasta.
He tulivatkin rautakankeineen ja lapioineen, kaivoivat ja kankesivat ja
saivat vihdoin tuon vanhan rauhanhäiritsijän luolastaan. Sitten he
kuljettivat sen takapihaan. Siinä oli työtä tarpeeksi kuudelle
miehelle.
Tuskin oli kivi poistettu, kun tehtaanpatruuna tuli kotiin, ja heti
osuivat hänen silmänsä tuohon surkeuteen. Sen nyt arvasi, että hän
vihastui. Eihän koko talokaan ollut enää sama hänen mielestään. Kuka
oli uskaltanut viedä pois kiven? Jaha, Gustava-rouvako käskenyt. Niin,
naisväellä ei ole sydäntä. Eikö hänen vaimonsa tiennyt, että hän
rakasti sitä kiveä?
Ja sitten hän meni suoraan kiven luo, nosti sen hartiavoimalla maasta
ja kantoi takapihan ja pihan poikki juuri samalle paikalle, jossa se
oli ennen ollut, ja paiskasi sen paikoilleen. Ja se oli kivi, jonka
kuusi miestä hädin tuskin jaksoi nostaa. Sitä urotyötä ihailtiin koko
Vermlannissa suuresti.
Kun hän kantoi kiveä pihan poikki, seisoi Marianne juuri ruokasalin
ikkunan ääressä ja katseli häntä. Hän ei koskaan ollut nähnyt isää niin
hirmuisena. Isä oli hänen herransa, tuo hirmuinen, mahdottoman väkevä,
tuo juonikas, oikullinen herra, joka ei kysynyt koskaan muuta kuin omaa
mieltään.
He rupesivat aamiaiselle, ja Mariannella oli pöytäveitsi kädessä. Hän
kohotti ajatuksissaan veistä.
Gustava-rouva tarttui hänen ranteeseensa.
"Marianne!"
"Mikä hätänä, äiti?"
"Voi, Marianne, sinä näytit niin kummalliselta. Minä pelästyin."
Marianne katsoi häntä pitkään. Äiti oli pieni, kuiva ihminen,
harmaahapsi ja ryppyinen, jo viidenkymmenen iässä. Hän -- hän rakasti
kuin koira laskematta lyöntejä ja iskuja. Hän oli useimmiten reippaalla
tuulella, ja kuitenkin hän teki surullisen vaikutuksen. Hän oli kuin
myrskyn tuivertama puu merenrannalla, hän ei ollut koskaan saanut
kasvaa rauhassa. Hän oli oppinut kulkemaan piiloteitä, hän valehteli
tarvittaessa ja tekeytyi usein nuhteista päästäkseen tuhmemmaksi kuin
olikaan. Kaikin puolin hän oli miehen luoma.
"Surisiko äiti kovasti, jos isä kuolisi?" kysyi Marianne.
"Marianne, sinä olet vihainen isälle. Sinä olet aina vihainen isälle.
Miksi ei olo jo tule hyväksi, kun sinä olet saanut uuden sulhasenkin?"
"Oi, äiti! Minä en voi sille mitään. Voinko minä mitään sille, että
kammoan häntä. Eikö sitten äitikin näe, millainen hän on? Miksi minä
pitäisin hänestä? Hän on kiivas, hän on sivistymätön, hän on kiusannut
sinua, niin että olet vanhentunut ennen aikaasi. Miksi pitää hänen olla
meidän isäntämme? Hänhän on kuin mikäkin hullu. Miksi minun täytyy
häntä kunnioittaa ja pitää arvossa? Hän ei ole hyvä, hän ei ole
armelias. Minä tiedän kyllä, että hän on vahva. Hän löisi kuoliaaksi
meidät koska tahansa. Hän voi ajaa meidät talosta, jos tahtoo. Senkö
vuoksi minun pitää häntä rakastaa?"
Mutta silloin ei Gustava-rouva ollut lainkaan tavallisensa. Hän tuli
voimakkaan rohkeaksi ja puhui tietoisia sanoja:
"Kavahda itseäsi, Marianne. Minusta tuntuu nyt melkein siltä kuin olisi
isä ollut oikeassa jättäessään sinut oven taakse viime talvena. Saat
nähdä, että sinua kohtaa rangaistus tästä. Sinä saat oppia sietämään
vihaamatta ja kärsimään kostamatta."
"Oi äiti, minä olen niin onneton."
Ja kohta tulikin käänne. He kuulivat eteisestä raskaan kumahduksen,
niinkuin jotakin olisi kaatunut.
He eivät saaneet koskaan tietää, oliko Melchior Sinclaire seisonut
eteisen portailla kuunnellen avonaisen salinoven kautta Mariannen
sanoja, vai oliko ainoastaan ruumiinponnistus syynä halvauskohtaukseen.
Kun he tulivat ulos, hän makasi eteisessä pyörryksissä. Syytä he eivät
rohjenneet koskaan kysyä häneltä. Itse hän ei mitenkään antanut huomata
kuulleensa mitään. Marianne ei tohtinut täydellisesti ajatella, että
oli tahtomattaan kostanut. Mutta kun hän näki isänsä makaavan noilla
samoilla portailla, joilla oli oppinut vihaamaan häntä, hälveni kaikki
katkeruus hänen sydämestään.
Patruuna tuli pian tajuihinsa ja oltuaan pari päivää hiljakseen pääsi
entiselleen eikä kuitenkaan ollut enää entisellään.
Marianne näki vanhempiensa kävelevän yhdessä puutarhassa. Niin he aina
nykyisin kävelivät. Isä ei mennyt koskaan yksinään, hän ei käynyt enää
kylillä, hän nurisi vieraita ja kaikkea, mikä saattoi erottaa hänet
vaimonsa seurasta. Vanhuus oli yllättänyt hänet. Hän ei saanut
kirjoitetuksi kirjettä; hänen vaimonsa täytyi se tehdä. Hän ei
määrännyt missään asiassa ominpäin, vaan kysyi vaimoltaan neuvoa
kaikessa ja teki niinkuin tämä tahtoi. Ja hän oli aina lauhkea ja
ystävällinen. Hän huomasi itsekin muutoksensa ja sen, että hänen
vaimonsa oli onnellinen. "Hänen on nyt hyvä olla", hän sanoi eräänä
päivänä Mariannelle ja osoitti Gustava-rouvaa.
"Oi, rakas Melchior", huudahti rouva. "Tiedäthän, että toivoisin
mieluummin, että sinä vain tulisit terveeksi."
Ja sitä hän toivoikin. Hänen riemunsa oli kertoa millainen suuri
tehtaanpatruuna oli ollut voimainsa päivinä. Hän kertoi, miten hän
kesti humussa ja jyryssä yhtä hyvin kuin mikä Ekebyn kavaljeeri
tahansa, kuinka hän teki afäärejä ja voitti paljon rahaa, juuri silloin
kun hän, Gustava, pelkäsi hänen toimittavan heidät maantielle
hurjuudellaan. Mutta Marianne tiesi, että äiti oli onnellinen
valituksestaan huolimatta. Olla kaikki miehelle, se riitti hänelle. He
näyttivät molemmat vanhoilta, ennen aikojaan murtuneilta. Marianne
luuli tietävänsä jo, miten heidän elämänsä oli jatkuva. Isä tulee
vähitellen yhä heikommaksi, halvaus tapaa taas ja tekee hänet yhä
avuttomammaksi, ja äiti vaalii häntä kunnes kuolema heidät erottaa.
Mutta loppuhan voi olla vielä hyvin kaukana. Gustava-rouva saa pitää
rauhaista onneaan vielä jonkin aikaa. Niin se varmaan käy, ajatteli
Marianne. Elämä oli äidille velkaa.
Hänen oma olonsakin oli tullut paremmaksi. Ei pakottanut nyt enää
tuskastuttava epätoivo häntä menemään naimisin, vain että hän saisi
toisen isännän. Hänen haavoittunut sydämensä sai levon. Viha oli
hyrskynnyt siinä, niinkuin rakkauskin, mutta hän ei ajatellut enää
kärsimyksiä, joita se oli tuottanut hänelle. Hänen täytyi tunnustaa
olevansa nyt rikkaampi, korkeampi ihminen kuin ennen; mitä hän siis
olisi voinut toivoa siitä tekemättömäksi, mitä oli tapahtunut? Oliko
siis totta, että kaikki kärsiminen oli hyväksi? Voiko kaikki kääntyä
onneksi? Hän oli alkanut pitää kaikkea sellaista hyvänä, joka auttaa
häntä kehittymään korkeammalle ihmistasolle. Vanhat laulut eivät olleet
oikeassa. Suru ei ollut ainoa olennainen. Hän oli nyt päättänyt
matkustaa katselemaan itselleen jotakin paikkaa, jossa häntä
tarvittaisiin. Jos hänen isänsä olisi ollut entisellään, hän ei ikinä
olisi antanut hänen purkaa kihlaustaan. Nyt oli Gustava-rouva
välittänyt asian. Olipa Marianne saanut oikeuden antaa paroni
Adrianille raha-avunkin, jota tämä tarvitsi.
Adrianiakin voi Marianne nyt ajatella ilolla -- hänhän pääsi nyt
Adrianista vapaaksi. Adrian oli reippaudessaan ja elämänhalussaan aina
ollut hänestä Göstan kaltainen. Nyt hän saisi nähdä Adrianin jälleen
iloisena. Hänestä tulisi taaskin tuo päivänpaisteen ritari, joka oli
loistossaan ratsastanut hänen isänsä taloon. Hän, Marianne, hankkisi
Adrianille maata, jota poika saisi kyntää ja kaivaa niin paljon kuin
sydän halaa, ja hän saa nähdä Adrianin vievän alttarille kauniin
morsiamen.
Sellaisin miettein hän istuu nyt ja kirjoittaa Adrianille erokirjettä.
Hän kirjoittaa pehmeitä, vakuuttavia sanoja, leikkiin kapaloitua
järkeä, ja kumminkin niin, että Adrian ymmärtää, miten vakavaa totta
hän tarkoittaa.
Siinä kirjoittaessaan hän kuulee kavioiden kopinaa tieltä.
"Rakas ritari Päivänpaisteeni", ajattelee hän, "tämä on viimeinen
kerta."
Vapaaherra Adrian tulee sitten kohta suoraan hänen huoneeseensa.
"Voi, Adrian, tännekö sinä tulet?" ja Marianne silmää kauhistuneena
laukkuihin joutuvia kapineitaan.
Heti Adrian arastuu ja kainostuu ja pyytää anteeksi.
"Minä olin juuri kirjoittamassa sinulle", sanoo Marianne. "Kas tässä,
saat lukea sen heti."
Adrian ottaa kirjeen, ja Marianne tarkastaa häntä hänen lukiessaan. Hän
toivoo saavansa nähdä hänen kasvonsa ilosta loistavina.
Mutta Adrian ei ole lukenut pitkälle, kun hän sävähtää tulipunaiseksi,
viskaa kirjeen lattialle, polkee sitä ja kiroaa, oikein tärisevästi
kiroaa.
Silloin kulkee hiljainen väristys pitkin Mariannen ruumista. Hän ei ole
mikään aloittelija rakkauden tutkinnassa, mutta silti hän ei ole ennen
ymmärtänyt tätä kokematonta poikaa, tätä suurta lasta.
"Adrian, rakas Adrian", hän sanoo. "Mitä ilvettä sinä olet pitänyt
kustannuksellani? Tule nyt ja sano totuus."
Hän tuli ja oli suoraan tukahduttaa hänet hyväilyihinsä. Poika-parka,
miten hän oli tuskitellut ja kaivannut.
Tuokion päästä Marianne katseli ulos. Siellä käveli Gustava-rouva yhä
puhellen suuren tehtaanpatruunan kanssa kukista ja linnuista, ja täällä
istui hän jokeltaen rakkautta. "Elämä on antanut meidän kummankin
tuntea ankaraa vakavuuttaan", hän ajatteli ja hymyili surumielisesti.
"Se tahtoo nyt meitä lohduttaa, me olemme saaneet kumpikin suuren
lapsemme, jonka kanssa saamme leikitellä."
Oli kumminkin hyvä, että häntä voitiin vielä rakastaa. Oli suloista
kuulla sulhon kuiskaavan siitä taikavoimasta, joka Mariannesta säteili,
ja miten Adrian oli hävennyt sitä, mitä oli sanonut ensi kerran
keskustellessaan Mariannen kanssa. Adrian ei silloin ollut tiennyt,
mikä voima Mariannella oli. Oi, kukaan mies ei voinut tulla hänen
läheisyyteensä rakastumatta häneen, mutta hän oli pelästyttänyt
Adrianin, hän oli tuntenut olevansa niin kummallisesti masennettu.
Tämä ei ollut onnea eikä onnettomuutta, mutta Marianne päätti koettaa
elää sellaisen miehen kanssa.
Hän alkoi ymmärtää itseänsä ja ajatteli vanhain laulujen sanoja
tunturikyyhkysestä, tuosta kaipuun linnusta. Koskaan ei se juo raikasta
vettä, vaan ensin se sekoittaa sen jalallaan, niin että se paremmin
soveltuu sen surulliselle mielelle. Niinpä ei hänkään ollut kulkeva
elämän lähteelle suoraan eikä juova kirkasta, sekoittamatonta onnea.
Kaihon samentamana miellytti elämä häntä parhaiten.
Viidestoista luku
KUOLEMA VAPAUTTAJA
Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, tuli elokuussa, jolloin yöt olivat
kuutamonkalvaat, kapteeni Ugglan taloon. Mutta hän ei tohtinut mennä
suoraan sisälle tuohon vieraanvaraiseen kotiin, sillä harvat ovat ne,
jotka häntä rakastavat.
Kalpealla ystävälläni, kuolema vapauttajalla, on rohkea sydän. Hänen
ilonsa on ratsastaa ilmojen halki hehkuvain kanuunankuulain kantamana.
Hän ottaa räiskyvän kranaatin niskaansa ja nauraa, kun se halkee ja
sirut lentelevät. Hän keikkuu kummitustansseissa hautausmaalla eikä
kammo sairashuoneen ruttosalejakaan, mutta hän vapisee hurskaan
kynnyksellä ja hyvän ihmisen ovella. Sillä hän ei halua että häntä
tervehditään itkulla, häntä, joka vapauttaa henget kipujen kahleista,
häntä, joka vapauttaa sielut painavasta tomusta ja antaa heidän kokea
vapaata, ihanaa elämää avaruuksissa.
Vanhaan lehtoon päärakennuksen taakse, jossa tänäänkin vielä solakat,
valkokupeiset koivut kilpailevat saadakseen taivaan valoa latvojensa
tuuheille lehväkimpuille, sinne pujahti kuolema. Sinne, joka silloin
oli vilvoittavan nuori ja vehreä, kätkeytyi kalpea ystäväni päivän
ajaksi; mutta yöllä hän seisoi metsänreunassa, valkeana ja kalvaana,
viikate kuutamossa kimmeltäen.
Oi, Eros! Sinä olit se jumala, jolla se lehto oli tavallisesti
hallussaan. Vanhat tietävät kertoa, miten rakastavat parit etsivät
muinoin sen rauhaa. Ja vielä tänä päivänä, kun matkaan ohi Bergan talon
ja nurisen raskaita mäkiä ja tukahduttavaa tomua, riemuitsen nähdessäni
tuon lehdon, sen harvenneet valkorungot, jotka hohtavat nuorten,
kauniiden ihmisten rakkauden muistoja.
Mutta silloin seisoi siellä kuolema, ja öiset eläimet näkivät hänet.
Ilta illan jälkeen kuuli Bergan väki, miten kettu ulvoi ennustaen hänen
tuloaan. Tarhakäärme mateli hiekkakäytävää pitkin aina kartanon
portaille. Se ei voinut puhua, mutta he ymmärsivät hyvin, että se tuli
tuon mahtavan enteenä. Ja omenapuussa kapteeninrouvan ikkunan edessä
kajahutti huuhkaja huutonsa. Sillä koko luonto tuntee kuoleman ja
vapisee.
Tapahtui sitten, että Munkerudin laamannilaiset, jotka olivat käyneet
vieraisilla Bron suuressa pappilassa, palasivat Bergan ohi noin kahden
aikaan yöllä ja näkivät kynttilän palavan vierashuoneen ikkunassa.
Selvästi he näkivät keltaisen liekin ja valkean kynttilän ja ihmetellen
kertoivat tuosta kynttilästä, joka oli siellä kesäyönä palanut.
Silloin nauroivat Bergan iloiset neidit ja sanoivat, että laamanni oli
nähnyt näkyjä, sillä talikynttilät olivat heiltä loppuneet ja poltetut
jo maaliskuussa; ja kapteeni vannoskeli, ettei vierashuoneessa ollut
ketään asunut moneen viikkoon; mutta kapteeninrouva vaikeni ja kalpeni,
sillä tuollainen valkea kynttilä ja sen kirkas liekki näkyi
tavallisesti aina silloin, kun joku hänen suvustaan oli vapautuva
kuolema vapauttajan avulla.
Kohta senjälkeen, eräänä säteilevänä elokuun päivänä, tuli Ferdinand
kotiin maanmittaustöistä pohjoisista metsistä. Hän tuli kalpeana ja
sairaana, parantumaton paha keuhkoissaan, ja heti kun kapteeninrouva
näki hänet, hän tiesi, että hänen poikansa oli kuoleva.
Hänen täytyisi siis lähteä, tämän hyvän pojan, joka ei ollut koskaan
tuottanut vanhemmilleen surua. Nuoren miehen oli jätettävä maailman
ilot ja onni ja kaunis, rakastettu morsian, joka odotti häntä, ja
rikkaat kartanot, jyrisevät vasarat, jotka olisivat olleet hänen.
Vihdoin, kun kalpea ystäväni oli kuunkierron viivytellyt, hän rohkaisi
luontonsa ja meni eräänä yönä kartanolle. Hän ajatteli, että olihan
siellä otettu vastaan niin iloisin kasvoin nälkä ja hätäkin, miksi ei
siis häntä riemulla tervehdittäisi?
Hän läheni hiljaa hiekkakäytävää pitkin, luoden tumman varjon
ruohistolle, jossa kastepisarat kimaltelivat kuun säteissä. Hän ei
tullut kuin iloinen elomies, kukkia hatussa ja käsi tyttönsä
vyötäröllä. Hän astui kumaraisena kuin riutunut sairas ja piti
viikatettaan piilossa viittansa poimuissa, huuhkaimien ja yökköjen
liehuessa hänen ympärillään.
Sinä yönä kuuli kapteeninrouva, joka valvoi vuoteellaan, koputettavan
ikkunanlautaansa, ja hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi:
"Kuka siellä koputtaa?"
Ja vanhat kertovat kuoleman hänelle vastanneen: "Kuolema koputtaa,
kuolema."
Silloin nousi kapteeninrouva vuoteesta, avasi ikkunansa ja näki
yökköjen ja pöllöjen leijailevan kuutamossa, mutta kuolemaa hän ei
nähnyt.
"Tule", sanoi hän puoliääneen, "tule, ystävä ja vapauttaja! Miksi sinä
viivyit näin kauan! Minä olen odottanut sinua, minä olen kutsunut. Tule
ja vapauta poikani!"
Silloin pujahti kuolema sisään, iloissaan kuin poloinen majesteetti,
joka on syösty valtaistuimeltaan, mutta saa nyt raihnaana vanhuksena
takaisin kruununsa; iloisena kuin lapsi, kun sitä kutsutaan leikkimään.
Seuraavana päivänä asettui kapteeninrouva poikansa sairasvuoteen ääreen
ja puhui hänen kanssaan vapautettujen henkien autuudesta ja heidän
ihanasta elämästään.
"Ne tekevät työtä", sanoi hän, "ne vaikuttavat. Ne ovat sellaisia
taiteilijoita, poikani, suuria taiteilijoita! Kun sinä pääset heidän
pariinsa, niin miksi tahdot tulla? Kuvanveistäjäksi, jolla ei ole
talttaa, mutta joka luo ruusuja ja liljoja. Iltaruskojen mestariksi. Ja
kun aurinko menee kauneimmillaan mailleen, niin minä istun ja
ajattelen: tuo on Ferdinandin tekemää.
"Rakas poikani, ajattele, miten paljon näkemistä sinä saat, miten
paljon tekemistä! Ajattele siemeniä, jotka on keväällä herätettävä
elämään, myrskyjä, jotka on hallittava, unelmia, jotka on lähetettävä.
Ja ajattele pitkiä avaruuden matkojasi maailmasta maailmaan.
"Muista minua, poikani, silloin kun saat nähdä niin paljon kaunista!
Sinun äiti raukkasi ei ole koskaan nähnyt muuta kuin Vermlannin, ei
ole.
"Mutta jonakin päivänä sinä astut Herramme eteen ja rukoilet, että hän
antaisi sinulle yhden niistä pienistä maailmoista, jotka kieppuvat
avaruudessa, ja hän antaa sen. Ja kun sinä sen saat, se on kylmä ja
pimeä, täynnä kuiluja ja kallioita, eikä siellä ole kukkia eikä
eläimiäkään. Mutta sinäpä teet työtä tähdellä, jonka Jumala on sinulle
antanut. Sinä viet sinne valoa, lämpöä ja ilmaa, hankit sinne yrttejä
ja satakieliä ja kirkassilmäisiä gaselleja, annat koskien syöstä
kuiluihin, kohotat vuoret ja kylvät kedot punaisimmilla ruusuilla. Ja
kun minä sitten kuolen, Ferdinand, kun minun sieluni vapisee pitkän
matkan tähden ja minä pelkään eroa tutuilta seuduilta, silloin istut
sinä ja odotat ikkunan takana vaunuinesi, joiden edessä on
paratiisilinnut, kimaltavissa kultavaunuissa, minun Ferdinandini.
"Ja minun köyhä, rauhaton sieluni otetaan sinun vaunuihisi ja saa istua
sinun vieressäsi kunnioitettuna kuin kuningatar. Sitten me ajamme halki
avaruuksien ja kimaltavain maailmoiden ohi, ja kun me sitten tulemme
lähelle taivaan pihoja ja ne tulevat yhä ihanimmiksi, niin minä kysyn,
kun en muutakaan ymmärrä: Emmekö me jo jää tähän, tai tähän?
"Mutta sinä vain naurat hiljaa itseksesi ja hoputat lintuvaljakkoa...
Ja vihdoin me tulemme pienimpään maailmoista, mutta kaikkein
kauneimpaan mitä olen siellä nähnyt, ja siellä me pysähdymme kultaisen
linnan portille, ja sinä annat minun astua ikuiseen ilon kotiin.
"Siellä ovat ruoka-aitat ja kirjakaapit täynnä. Kuusimetsä ei siellä
pimennä niinkuin täällä Bergassa näköalaa kauniiseen maailmaan, vaan
minä näen yli avarain merten ja päivänpaisteisten ketojen, ja tuhat
vuotta on niinkuin yksi päivä."
Siten kuoli Ferdinand, valoisain näkyjen lumoamana, hymyillen
tulevaisuuden ihanuudelle.
Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, ei ollut koskaan nähnyt niin
suloista näkyä. Sillä vaikka oli kyliin niitä, jotka itkivät Ferdinand
Ugglan kuolinvuoteella, niin sairas itse vain hymyili viikatemiehelle,
kun tämä asettui sängynlaidalle, ja hänen äitinsä kuunteli
kuolinkorahduksia kuin suloisinta musiikkia. Hän vapisi pelosta, ettei
kuolema jaksaisi täyttää tehtäväänsä, ja kun kaikki oli lopussa,
puhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta ne olivat ilon kyyneleitä,
nuo, jotka tippuivat hänen silmistään hänen poikansa kylmenneille
kasvoille.
Koskaan ei kalvasta ystävääni ollut pidetty niin hyvänä kuin Ferdinand
Ugglan hautajaisissa. Jos hän olisi tohtinut näyttäytyä, hän olisi
tullut sinne sulkakoristeinen baretti päässä ja kullalla kirjailtu
viitta hartioilla ja tanssinut ruumissaaton etunenässä hautausmaan
tiellä. Mutta nyt istui tuo yksinäinen vanhus kumarassa kirkkomaan
muurilla, vanha, musta viitta yllään, ja katseli sieltä, kun
ruumissaatto tuli.
Oi, se oli ihmeellinen ruumissaatto! Aurinko ja valoisat hattarat
tekivät päivän iloiseksi, pitkät kuhilasrivit kaunistivat peltoja,
astrakaaniomenat loistivat rovastin puutarhassa läpinäkyvinä ja
kirkkaina, ja lukkarin talon ruususarassa komeilivat daaliat ja
ylioppilasneilikat.