suotu nähdä viheriöivän viljan orastavan omalla pellollaan, ei odotella
oman lieden ääressä hehkuvain hiilten sammumista, ei tuntea omain
lasten pehmeäin kätten puristuksia, ei tietää, että hänen tukenaan on
hurskas vaimo. Kenties oli tarpeen hänelle, jonka mieltä syvä suru
painoi, että oli muita, joille hän voi tarjota heidän köyhyydessään
lohdutusta. Kenties oli tarpeellista hänelle, että oli sellainen
katkera aika, jolloin luonnon karuus koetteli köyhempää kansaa
puutteella ja niin parempiosainen sitä vielä lisäksi turmeli.
Lennart-kapteeni seisoi Brobyn mäellä ja alkoi ajatella, että ehkäpä
Jumala tarvitsee häntä. Häntä ei kutsunut vaimo kotiin.
On huomattava, etteivät kavaljeerit voineet aavistaakaan, että he
olivat syypäitä kapteeninrouvan kovuuteen. Sintram vaikeni. Seudulla
puhuttiin moittivasti vaimosta, joka oli ollut liian ylpeä ottamaan
vastaan niin hyvää miestä. Kerrottiin, että hän torjui jyrkästi, jos
koetti puhella hänelle hänen miehestään, oli puhuja kuka tahansa. Hän
ei kärsinyt kuulla mainittavan hänen nimeänsäkään. Lennart-kapteeni
taas ei yrittänyt saattaa häntä parempiin ajatuksiin.
Näin tapahtui eräänä päivänä:
Vanha talollinen makaa kuolinvuoteellaan Högbergin kylässä. Hän on
nauttinut ehtoollista, ja hänen elämänsä voimat ovat ehtyneet, hänen
täytyy kuolla.
Levotonna kuin ainakin pitkän matkan alkaja hän muutattaa vuodettaan
keittiöstä tupaan ja taas tuvasta keittiöön. Siitä ymmärretään paremmin
kuin raskaasta rinnan korinasta ja sammuvasta katseesta, että hänen
hetkensä on tullut.
Hänen ääressään seisoo hänen vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa. Hän on
ollut onnellinen, rikas, arvossapidetty. Hänen kuolinvuoteensa ei ole
hyljätty. Kärsimättömät vieraat eivät ympäröi häntä viime hetkinä.
Vanha mies puhuu itsestään, ikään kuin seisoisi Jumalan kasvojen
edessä, ja huokauksin ja myöntävin sanoin todistavat ympärillä
seisovat, että hän puhuu totta.
"Minä olen ollut ahkera työntekijä ja hyvä isäntä", hän sanoo. "Minä
olen rakastanut vaimoani kuin oikeaa kättäni. En ole antanut lasteni
kasvaa kuritta ja hoidotta. En ole juopotellut. En ole siirtänyt
rajamerkkejä. En ole hoputtanut hevosta ylämäessä. En ole pitänyt
lehmiä nälässä talvella. En ole antanut lampaiden kitua kesällä
villassaan."
Ja hänen ympärillään toistavat itkevät palvelijat kuin kaiku: "Hän on
ollut hyvä isäntä. Oi, Herra Jumala! Hän ei ole hoputtanut hevosta
ylämäessä, ei antanut lampaiden hikoilla kesällä villassaan."
Mutta ovesta on aivan huomaamatta puikahtanut sisään köyhä mies
pyytääkseen ruoanapua. Hänkin on kuullut kuolevan sanat ja jäänyt
seisomaan hiljaa ovensuuhun.
Ja sairas jatkaa: "Olen raatanut metsää ja kuivattanut niittyä. Viilsin
auralla suoria vakoja. Rakensin ladon kolme kertaa suuremmaksi, kolme
kertaa suurempaa satoa varten kuin isieni olivat. Teetin kirkkaista
taalareista kolme hopeapikaria; minun isäni teetti ainoastaan yhden."
Kuuntelijan korviin ovelle tunkeutuvat kuolevan sanat. Hän kuulee
kuolevan todistavan itsestään niinkuin hän seisoisi Jumalan istuimen
edessä. Hän kuulee palvelusväen ja lasten vahvistaen todistavan. "Hän
viilsi aurallaan suoria vakoja, niin hän teki!"
"Jumala antaa minulle hyvän paikan taivaassa", sanoo vanhus.
"Herra ottaa meidän isäntämme hyvin vastaan", sanovat palvelijat.
Oven ääressä seisova mies kuulee sanat, ja kauhu valtaa hänet, joka on
viisi pitkää vuotta ollut Herran leikkipallona, höyhenenä, jota hänen
henkensä tuulahdus on ajanut.
Hän menee sairaan luo ja ottaa häntä kädestä.
"Ystävä, ystävä", hän sanoo, ja hänen äänensä vapisee tuskasta. "Oletko
sinä ajatellut, kuka se Herra on, jonka kasvojen eteen sinun pitää pian
astua. Hän on suuri Jumala, hän on hirmuinen Jumala. Monet maailmat
ovat hänen peltomaansa. Myrsky on hänen hevosensa. Avarat taivaat
vapisevat hänen jalkansa painosta. Ja sinä asetut hänen eteensä ja
sanot: 'Minä viilsin suorat vaot, minä olen kylvänyt ruista, minä olen
kaatanut metsää!' Tahdotko kerskua hänen edessään ja verrata itseäsi
häneen? Sinä et tiedä, miten mahtava on Herra, jonka valtakuntaan sinun
on matkattava."
Vanhuksen silmät laajenevat, kauhu tempoilee hänen suutaan, hänen
korahtelunsa käy raskaammaksi.
"Älä astu Jumalasi eteen suurin sanoin!" jatkaa matkamies. "Maan
mahtavat ovat kuin puidut oljet hänen ladossaan. Hänen päivätyönsä on
rakennella aurinkoja. Hän on kaivanut meret ja pystyttänyt vuoret. Hän
on pukenut maan yrteillä. Hän on suunnaton työntekijä, ei sinun pidä
verrata itseäsi häneen. Taivu sinä hänen edessään, pakeneva ihmissielu!
Makaa nöyrästi tomussa Herran Jumalasi edessä! Jumalan myrsky raivoaa
päälläsi! Jumalan viha iskee sinut kuin tuhoava salama. Kumarru! Tartu
kuin lapsi hänen kaapunsa liepeihin ja anele turvaa! Makaa syvällä
tomussa ja pyydä armoa! Nöyrry, ihmissielu, nöyrry Luojasi edessä!"
Sairaan silmät ammottavat, hänen kätensä menevät ristiin, mutta hänen
kasvonsa alkavat loistaa ja korahdukset lakkaavat.
"Ihmissielu, poistuva ihmissielu", huutaa mies. "Niin totta kuin sinä
olet laskeutunut viime hetkelläsi nöyrästi Jumalasi eteen, niin totta
ottakoon hän sinut kuin lapsen käsivarrelleen ja vieköön sinut
taivaansa ihanuuteen!"
Vanhus huokaa viimeisen henkäyksensä, ja niin on kaikki lopussa.
Lennart-kapteeni kumartaa päänsä ja rukoilee. Kaikki huoneessa olijat
rukoilevat raskaasti ja huoaten.
Kun he nostavat päänsä, lepää vanha isäntä siinä hiljaisen
rauhallisena. Hänen silmänsä näyttävät vielä loistavan ihanain näkyjen
kajastusta, hänen suunsa hymyilee, hänen kasvonsa ovat kauniit. Hän on
nähnyt Jumalan.
"Oi, sinua, suuri, kaunis ihmissielu", ajattelevat ne, jotka katselevat
häntä, "nyt sinä olet katkonut tomun kahleet. Viime hetkelläsi kohosit
sinä Luojasi luo. Sinä nöyrryit hänen edessään, ja hän nosti sinut kuin
lapsen käsivarrelleen."
"Hän on nähnyt Jumalan", sanoo vainajan poika ja sulkee kuolleen
silmät.
"Hän näki taivaan avoinna", nyyhkivät lapset ja palvelijat.
Vanha emäntä ottaa vapisevalla kädellään Lennart-kapteenia kädestä.
"Te autoitte häntä pahimmasta, kapteeni."
Hän seisoo mykistyneenä. Voimakkaiden sanojen ja suurtekojen lahja on
hänelle annettu. Hän ei tiedä miten. Hän värisee kuin perho kotelonsa
reunalla, siipien auetessa auringonpaisteeseen, nekin kimaltaen kuin
auringonpaiste.
Se hetki vei Lennart-kapteenin kansan pariin. Muuten hän olisi kai
mennyt kotiinsa ja antanut vaimonsa nähdä oikeat kasvonsa, mutta siitä
silmänräpäyksestä hän uskoi, että Jumala tarvitsi häntä. Hänestä tuli
Jumalan matkamies, joka toi köyhille apuaan. Ajan hätä oli suuri, ja
paljon oli kurjuutta, jota viisaus ja hyvyys saattoi parantaa paremmin
kuin kulta ja mahti konsanaan.
Lennart-kapteeni tuli eräänä päivänä köyhäin maalaisten luo, jotka
asuivat Gurlita-kukkulan seuduilla. Heillä oli suuri hätä; perunat
olivat loppuneet ja rukiinkylvöä, joka olisi ollut tehtävä palaneihin
murtoihin, ei voitu toimittaa, sillä siementä ei ollut.
Silloin otti Lennart-kapteeni pienen veneen ja souti viistoon järven
yli Forsiin ja pyysi Sintramia lahjoittamaan väelle ruista ja
perunoita. Sintram otti hänet hyvin vastaan: hän vei hänet suuriin,
hyvinvarustettuihin vilja-aittoihinsa ja kellareihin, joissa perunoita
oli vielä jäljellä viime vuoden sadosta, ja antoi hänen täyttää kaikki
pussit ja säkit, mitä hänellä oli matkassaan.
Mutta kun Sintram näki pienen veneen, piti hän sitä niin suurelle
kuormalle liian pienenä. Tuo ilkimys kannatti säkit suureen veneeseen,
joita hänellä oli monta, ja käski vahvan Maunu-renkinsä soutaa kuorman
järven yli. Lennart-kapteenin ei tarvinnut muuta kuin kuljettaa tyhjää
venettään.
Hän jäi kuitenkin vahvasta Maunusta jälkeen, sillä renki oli mestari
soutamaan ja tavattoman vahva. Lennart-kapteeni myös uneksii,
soudellessaan kauniin järven yli, ja hän ajattelee noiden pienten
jyvien ihmeellisiä vaiheita. Nyt ne heitetään mustaan tuhkamultaan,
kivikkoon ja kannikkoon, mutta ne itävät kyllä ja juurtuvat erämaassa.
Hän ajattelee pehmeitä, heleänvihreitä oraita, jotka sitten verhoavat
maan, ja ajatuksissaan hän jo kumartuu ja hivelee niiden pehmoisia
kärkiä. Ja sitten hän huomaa, miten syksy ja talvi kattaa nämä heikot,
pienet raukat ja miten ne kuitenkin ovat tuoreet ja uljaat, kun kevät
tulee ja ne saavat ruveta tosissaan kasvamaan. Hänen vanha
sotilaansydämensä ilahtuu hänen ajatellessaan noita kankeita korsia,
jotka seisovat niin suorina, monta kyynärää korkeina, huippuiset tähkät
latvoissa. Emien pienet untuvatöyhdöt vapisevat, heteiden ruuti tupruaa
aina puiden latvoihin, ja siten saavat tähkäpäät tuskan ja taistelun
jälkeen täyttyä pehmeällä, imelällä jyväaineella. Ja kun sitten viikate
viuhtoo ja oljet kaatuvat ja varstat alkavat jyskää niillä, kun mylly
saa jauhaa ytimen jauhoksi ja jauhot paistetaan leiväksi, ah, miten
paljon nälkää tyydyttävätkään silloin nuo jyvät, jotka ovat tuolia
edeltä kulkevassa veneessä.
Sintramin vene laski Gurlitan seutulaisten venevalkamaan, ja monet
nälkäiset kiiruhtivat veneelle. Silloin sanoi renki, kuten hänen
isäntänsä oli käskenyt.
"Tehtaanpatruuna lähetti nämä maltaat ja viljat teille, talonpojat.
Sanoi kuulleensa, ettei teillä ole viinaa."
Silloin tulivat ihmiset kuin hulluiksi. He ryntäsivät veneelle ja
hyppäsivät veteen kiskoakseen itselleen pusseja, mutta niin ei
Lennart-kapteeni varmaankaan tarkoittanut. Hänkin joutui jo rantaan ja
hän vihastui kovin nähdessään väen aikomuksen. Hän aikoi perunat
ruoaksi ja rukiin siemeneksi; maltaita ei hän ollut ajatellutkaan
pyytää.
Hän huusi ja käski rahvasta, että on annettava säkkien olla, mutta
häntä ei toteltu.
"Tulkoon ruis suussanne hiekaksi ja perunat kurkussanne kiviksi!" huusi
hän silloin, sillä hän oli ylen katkeroitunut, kun he siten kiskoivat
viljaa itselleen.
Samassa tuokiossa näytti siltä kuin Lennart-kapteeni olisikin tehnyt
ihmeen. Kaksi naista, jotka taistelivat pussista, repivät siihen reiän
ja näkivät pussissa paljasta hiekkaa; miehet, jotka nostivat
perunasäkkejä, tunsivat, kuinka ne olivat raskaat, aivan kuin kiviä
täynnä.
Kiviä ja hiekkaa oli kaikki, kiviä ja hiekkaa. Väki katsoi kauhusta
mykkänä Jumalan ihmemiestä, joka oli tullut heidän pariinsa.
Lennart-kapteeni itsekin oli hetken ihan hämmästyksen lamaama. Vain
vahva Maunu nauroi.
"Souda kotiisi, mies", sanoi Lennart-kapteeni, "ennen kuin talonpojat
arvaavat, ettei näissä säkeissä koskaan ole ollutkaan muuta kuin
hiekkaa, muuten pelkään, että he hukuttavat sinut veneinesi."
"Eipä tässä pelättäne", sanoi mies.
"Mene nyt vain", sanoi Lennart-kapteeni niin käskevällä äänellä, että
renki lähti.
Sitten selitti Lennart-kapteeni rahvaalle, kuinka Sintram oli pettänyt
heitä, mutta miten hän selittikään, he eivät uskoneet muuta kuin että
oli tapahtunut ihme. Huhu levisi tästä pian, ja kun kansa suuresti
rakastaa ihmeitä, niin uskottiin pian yleisesti, että Lennart osasi
tehdä ihmetekoja. Hän tuli siten hyvin mahtavaksi talonpoikien seassa,
ja he sanoivat häntä Jumalan matkamieheksi.
Kolmastoista luku
KIRKKOMAA
Oli kaunis elokuun ilta. Löven välkkyi peilityynenä, auer verhosi
vuoret, oli tullut viileä.
Silloin asteli Beerencreutz, valkoviiksinen eversti, lyhytkasvuinen,
vankka sankari, kukkupeli takataskussaan, alas järvenrantaan ja asettui
tasapohjaiseen ruuheen. Häntä seurasi majuri Anders Fuchs, hänen vanha
asetoverinsa, ja pieni Ruster, huilunpuhaltaja, joka oli ollut
rummunlyöjänä Vermlannin jääkäripataljoonassa ja monta vuotta seurannut
everstiä ystävänä ja palvelijana.
Järven toisella rannalla on kirkkomaa, Svartsjön hoitamaton kirkkomaa.
Siellä täällä vinoja, ratisevia rautaristejä, mättäitä kuin
kyntämättömällä pellolla, vihvilää ja rannukasta ruohoa, joka on
kylvetty sinne muistuttamaan, ettei kenenkään ihmisen elämä ole toisen
kaltainen, vaan vaihtelee erivärisenä kuin ruohon lehti. Siellä ei ole
hiekoitettuja käytäviä eikä muita varjokkaita puita kuin lehmus vanhan
kappalaisen unohdetulla haudalla. Kiviaitaus sulkee jyrkkänä ja
korkeana ketoparan piiriinsä. Köyhä ja lohduton on tuo kirkkomaa, ruma
kuin saiturin kasvot, jotka kuihtuvat niiden vaikertaessa, joiden onnen
hän varasti. Ja ne ovat toki autuaita, jotka lepäävät siellä, ne jotka
on laskettu vihittyyn maahan virsiä veisaten ja rukoillen. Mutta
Acquilon, kortinlyöjä, hän, joka kuoli viime vuonna Ekebyssä, hänet on
täytynyt haudata muurin ulkopuolelle. Tämä mies, joka oli ennen ollut
niin ylväs ja ritarillinen, tuo urhea soturi, rohkea metsänkävijä,
peluri, joka piti onnen ihan vankinaan, hän joutui kuitenkin
hävittämään kaiken, mitä oli itse hankkinut, ja kaiken mitä hänen
vaimonsa oli hoitanut. Vaimonsa ja lapsensa hän oli hylännyt monta
vuotta sitten viettääkseen kavaljeerielämää Ekebyssä. Eräänä iltana
viime kesänä hän oli pelannut talonsa, josta perhe eli. Sen sijaan,
että olisi suorittanut velkansa, hän ampui itsensä. Mutta itsemurhaajan
ruumis haudattiin poloisen kirkkomaan sammaltuneen muurin ulkopuolelle.
Hänen kuoltuaan oli kavaljeereja ollut vain kaksitoista: hänen
kuoltuaan ei kukaan tullut ottamaan kolmannentoista paikkaa, ei muut
kuin se musta, joka jouluaattona ryömi masuunista pajaan.
Kavaljeereista oli hänen kohtalonsa ollut katkerampi kuin edeltäjäinsä.
Kyllähän he tiesivät, että yhden täytyi heistä kuolla joka vuosi.
Mitäpä pahaa siinä? Kavaljeerit eivät saa tulla vanhoiksi. Jos heidän
sameat silmänsä eivät jaksa erottaa kortteja, jos heidän vapisevat
kätensä eivät voi kohottaa lasia, mitä on elämä heille, mitä he
elämälle? Mutta maata kuin koira kirkkomaan aidan ulkopuolella, jossa
turve ei saa levätä rauhassa, vaan laitumen lampaat sitä tallaavat ja
lapio ja aura haavoittavat, josta kulkija menee ohitse hidastuttamatta
askelten vauhtia ja jossa lapset leikkivät hillitsemättä nauruaan ja
pilaansa, maata siellä, jonne kivimuuri estää äänen kuulumasta silloin,
kun tuomion enkeli herättää pasuunallaan kaikki kuolleet aidan
sisäpuolelta -- voi, maata siellä!
Nyt soutaa Beerencreutz ruuhella yli Lövenin. Hän tulee illalla tuon
minun unelmieni järven yli, jonka rannoilla olen nähnyt jumalien
vaeltavan ja jonka syvyydestä taikalinnani kohoaa. Hän soutaa yli Lagön
laguunain, jossa kuuset kohoavat suoraan vedestä ja kasvavat matalilla,
ympyriäisillä hiekkasärkillä; jossa sortuneen merirosvolinnan rauniot
ovat vielä saaren jyrkällä huipulla; hän sivuaa Borgin niemen ja
kuusipuiston, jossa vanha petäjä riippuu vielä paksuilla juurillaan sen
rotkon suulla, mihin vankka karhu ennen vangittiin ja missä kiviröykkiö
ja hautakummut todistavat paikan korkeaa ikää.
Hän soutaa niemen ympäri, nousee maihin kirkkomaan rannassa ja menee
sitten niitettyjen ketojen yli, jotka ovat Borgin kreivin aluetta,
Acquilonin haudalle.
Sinne tultuaan hän kumartuu ja taputtelee turvetta, kuten kevyesti
hyväillään peitettä, jonka alla sairas ystävä lepää. Sitten hän ottaa
taskustaan kukkukortit ja istuutuu haudan ääreen.
"Hän on niin yksinään täällä erillään, Johan Fredrik. On kai pienestä
pelistä mielissään."
"On synti ja häpeä, että semmoisen miehen täytyy olla täällä
ulkopuolella", sanoo suuri karhunkaataja Anders Fuchs ja istuutuu hänen
viereensä.
Mutta pikku Ruster, huilunpuhaltaja, virkkaa liikuttuneella äänellä ja
kyynelten ahkerasti tippuessa hänen pienistä, punaisista silmistään:
"Lähinnä teitä, eversti, lähinnä teitä hän oli parhain mies, mitä olen
tuntenut."
Nuo kolme arvonmiestä istuvat nyt haudan ympärillä ja jakavat vakavasti
ja hartaasti kortit.
Minä katselen maailmaa, näen monta hautaa. Tuolla lepää hän, tuo
mahtava, marmorin painamana. Surumarssi kaikuu hänen haudallaan. Liput
lasketaan kummulle. Näen niiden haudat, joita on paljon rakastettu.
Kukkia, kyynelten kastamia ja suutelojen hyväilemiä, lepää kevyesti
heidän viheriöivillä nurmillaan. Unohdettuja hautoja minä näen,
ylimielisiä hautoja, valehtelevia lepopaikkoja, ja toisia, jotka eivät
sano mitään; mutta koskaan minä en ennen ole nähnyt musta- ja
valkearuutuista Killeä ja kulkusmyssyistä Blarenia kutsuttavan haudan
asustajan ratoksi.
"Johan Fredrik voitti", sanoo eversti ylpeästi. "Enkö sitä jo arvannut.
Minä se opetin häntä pelaamaan. Niin, nyt me olemme kellellämme, me
kolme, ja hän yksinään elossa."
Sitten hän kokoaa kortit pakkaan, nousee ylös ja vaeltaa toisten
seuraamana takaisin Ekebyhyn.
Nytpä kuollut mahtanee tietää ja tuntea, etteivät kaikki ole unohtaneet
häntä ja hänen hyljättyä hautaansa. Kummallista kunnioitusta osoittavat
harhautuneet sydämet niille, joita rakastavat; mutta hän, joka makaa
muurin ulkopuolella, hän, jonka kuollut ruumis ei ole saanut levätä
vihityssä maassa, hänen on syytä iloita, etteivät kaikki hylkää häntä.
Ystävät, ihmisten lapset, kun minä kuolen, saan varmaan levätä keskellä
kirkkomaata, isieni haudassa. Varmaankaan en ole ryöstänyt omieni
elatusta, en kohottanut kättäni omaa henkeäni vastaan, mutta yhtä
varmaan en ole saanut sellaista rakkautta, yhtä varmaan ei kukaan tahdo
minulle tehdä niin paljon kuin nuo kavaljeerit tälle tihutyön
tekijälle. Aivan varmaan ei tule kukaan illalla, kun aurinko menee
mailleen ja kuolleiden kartanoissa on yksinäistä ja surullista,
panemaan kirjavia kukkukortteja minun nikamaisten sormieni väliin.
Ei edes tulla -- niinkuin minä muuten kernaammin soisin, sillä kortit
houkuttelevat minua sangen vähän -- haudalleni viuluin ja käyrin, jotta
henkeni, joka harhailee maatuvan tomun ympärillä, saisi keinua sävelten
virralla niinkuin joutsen keinuu kimaltelevilla laineilla.
Neljästoista luku
VANHOJA LAULUJA
Marianne Sinclaire istui elokuun lopulla hiljaisena arkipäivänä
huoneessaan ja järjesti kirjeitään ja papereitaan.
Hänen ympärillään oli aika sekasorto. Suuria, nahkaisia matkalaukkuja
ja raudoitettuja kirstuja oli tuotu huoneeseen. Tuolit ja sohvat olivat
hänen vaatteittensa peitossa. Ylisiltä ja kaapeista ja petsattujen
kirstujen laatikoista oli kaikki vedetty esille, silkit ja
liinavaatteet välkähtelivät, korut oli levitetty puhdistettaviksi,
saalit ja turkit piti valita ja tarkastaa.
Marianne varustautui pitkälle matkalle. Ei ollut varmaa, palaisiko hän
enää koskaan kotiin. Hän oli elämänsä käännekohdassa ja poltti sen
vuoksi paljon vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja. Hän ei tahtonut kantaa
menneiden muistojen kuormaa.
Siinä istuessaan ja puuhaillessaan joutuu hänen käteensä nippu vanhoja
runoja. Ne olivat vanhoja kansanlaulu-muistiinpanoja, joita hänen
äitinsä hänen pienenä ollessaan oli hänelle laulellut. Hän aukaisi
rihman, joka oli nipun ympärillä, ja alkoi lukea.
Hän hymyili surumielisesti, kun oli hetken lukenut; merkillistä
viisautta julistivat nuo vanhat laulut hänelle:
Älä usko onneen, älä onnen merkkiin, älä luota ruusuihin, kauneihin
lehtiin.
Älä usko nauruun, sanoivat ne. Katso, kaunis Valborg-neito ajaa
kultaisessa karmissaan, ja hänen huulensa hymyilevät, mutta hän on niin
surullinen kuin kierisivät kaviot ja pyörät hänen elämänsä onnen
ylitse.
Älä usko tanssiin, sanoivat ne. Moni jalka kiitelee keveästi yli
vahatun palkin, mutta mieli on raskas kuin lyijy. Hauska ja vallaton on
pieni, tanssiva Kirsti, vaikka hän tanssikin nuoren elämänsä hukkaan.
Älä usko pilaan, sanovat ne. Moni astuu pöytään leikkiä laskevin
huulin, vaikka on surusta kuolla. Tuossa istuu nuori Adeline ja antaa
leikillä tarjota itselleen herttua Fröjdenborgin sydäntä, varmana, että
hänen tarvitsee vain nähdä se saadakseen voimaa kuolla.
Oi, te vanhat laulut, mihin pitää siis uskoa, kyyneleihin ja suruunko?
Helposti kääntyy surullinen hymyilemään, mutta se, joka on iloinen, hän
ei voi itkeä. Kyyneleihin ja huokauksiin uskovat vanhat laulut,
ainoastaan suruun ja surun merkkiin. Suru on todellista, oleellista, se
on kiinteä ikivuori löysän hiekan alla. Suruun voi uskoa ja surun
merkkiin.
Mutta ilo on vain surua, joka teeskentelee. Ei ole oikeastaan maan
päällä muuta kuin surua.
"Oi, te lohduttomat", sanoi Marianne, "eikö teidän vanha viisautenne
raukea elämän täyteläisyyden edessä!"
Hän meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan, jossa hänen vanhempansa
juuri huvikseen kävelivät. He kävelivät edestakaisin leveitä käytäviä
ja puhuivat kaikesta, mitä silmin huomasivat: nurmen nukasta ja taivaan
linnuista.
"Kas", sanoi Marianne, "tässä huokailee nyt sydän surusta, vaikkei se
ennenkään ollut kovin onnellinen."
Ja hän ajatteli nyt yht'äkkiä, että kenties kaikki lopultakin oli
ihmisen omassa vallassa, että suru ja ilo aiheutui vain hänen
erilaisista ajatustavoistaan. Hän tutkisteli itseään, onni vaiko
onnettomuus häneen oli osunut tänä vuonna. Hän tiesi tuskin sitä
itsekään.
Hän oli elänyt katkeria aikoja. Hänen sielunsa oli ollut sairas. Hänet
oli taivutettu maahan syvään alennukseen. Sillä kun hän oli tullut
takaisin kotiinsa, oli hän sanonut itselleen: "En tahdo muistella
mitään pahaa isästäni." Mutta niin hänen sydämensä ei sanonut. "Hän on
tuottanut minulle kuolemansurun", sanoi se, "hän on erottanut minut
siitä, jota rakastin, hän on suistanut minut epätoivoon lyödessään
äitiä. En suinkaan toivo hänelle mitään pahaa, mutta minä pelkään
häntä." Ja hän huomasi, miten hänen täytyi pakottautua istumaan hiljaa,
kun isä tuli ja istuutui hänen viereensä; hän olisi halunnut paeta isän
luota. Hän koetti rohkaista mieltään, hän puhui hänen kanssaan kuten
tavallisesti ja oli melkein alinomaa hänen seurassaan. Hän osasi
hillitä itsensä, mutta hän kärsi sanomattomasti. Hän inhosi vihdoin
isässä kaikkea: hänen karkeaa, vahvaa ääntään, hänen raskasta
käyntiään, hänen suuria käsiään, koko tuota valtavaa sankariolentoa.
Hän ei toivonut isälle mitään pahaa, hän ei tahtonut häntä
vahingoittaa, mutta hän ei voinut enää lähestyä häntä tuntematta pelkoa
ja inhoa. Hänen kukistettu sydämensä kosti. "Sinä et antanut minun
rakastaa", se sanoi, "mutta minä olen kumminkin sinun herrasi, sinun
herrasi, sinun täytyy nyt vihata."
Kun hän oli niin tottunut aina tutkimaan sisäistä itseään, hän huomasi
hyvin, miten tämä inho yhä syveni, miten se päivä päivältä kasvoi.
Samalla tuntui siltä kuin hän olisi nyt ollut iäksi kytketty kotiin.
Hän aavisti, että olisi parasta matkustaa kotoa muiden ihmisten pariin,
mutta tätä päätöstä hän ei nyt taudin jälkeen voinut tehdä. Koskaan ei
asiantila parantuisi. Hän kiusaantuisi vain yhä enemmän, ja jonakin
päivänä hänen malttinsa pettäisi, ja hän kuohahtaisi isäänsä vastaan ja
näyttäisi tälle sydämensä kaiken katkeruuden, ja siitä koituisi
taistelua ja onnettomuutta.
Niin meni kevät ja alkukesä. Heinäkuussa hän oli mennyt kihloihin
vapaaherra Adrianin kanssa saadakseen oman kodin.
Kerran, kauniina aamupäivänä, oli paroni Adrian karahuttanut pihaa
ratsastaen komealla hevosella. Hänen husaaritakkinsa oli
auringonpaisteessa loistanut, hänen kannuksensa, sapelinsa ja vyönsä
olivat kimallelleet, puhumattakaan paronin omista terveistä kasvoista
ja hymyilevistä silmistä. Melchior Sinclaire oli itse seisonut
portailla ja ottanut hänet vastaan, kun hän tuli. Marianne oli ommellut
ikkunan ääressä. Hän oli nähnyt paronin tulevan ja kuullut jokaisen
sanan minkä he puhuivat keskenään.
"Hyvää päivää, ritari Päivänpaiste", huusi tehtaanpatruuna hänelle.
"Peijakas, miten korea sinä olet. Ethän vain tule kosimaan?"
"Niinpä tulenkin, setä, niin juuri tulenkin", vastasi paroni nauraen.
"Eikö sinulla ole hävyn häivääkään, poika? Millä sinä eukon elätät?"
"En millään, setä. Jos varaa olisi, hiisi silloin naimisiin menisi."
"Vai niin sanot, vai niin, sinä ritari Päivänpaiste. Mutta onpa sinulla
ollut varaa ostaa tuo korea takki!"
"Velaksi, luotolla, setä."
"Ja hevonen, jolla ratsastat, on monen kolikon arvoinen, sen näen, hyvä
junkkari. Mistä sinä sen olet saanut?"
"Hevonen ei ole minun, setä."