ympärillä, kirves kädessä ja polvilleen lankeava jättiläinen jalkainsa
juuressa: saarnastuolissa oli punapuseroinen ja sinihameinen Judit
miekka toisessa kädessä ja toisessa tuntilasi -- assyrialaisen
sotapäällikön pään asemesta; oli Saban salaperäinen kuningatar yllään
sininen pusero ja punainen hame, hanhenjalka toisena jalkana ja käsi
täynnä Sibyllankirjoja; oli harmaa Pyhä Yrjänä, joka makasi yksinään
kuorin penkillä, sillä sekä hevonen että lohikäärme oli rikottu; oli
Pyhä Kristoffer viheriöivine sauvoineen, ja Pyhä Eerikki valtikkoineen
ja kirveineen, puettuna jalkoihin ulottuvaan, kultakukkaiseen kaapuun.
Olen istunut Svartsjön kirkossa monena sunnuntaina harmitellen, että
kuvat olivat poissa, ja kaivannut niitä. En olisi juuri välittänyt, jos
niiltä olisi puuttunut nenä tai jalat, jos kultaus olisi vaalennut ja
väri lohkeillut. Minä olisin ne nähnyt pyhimystarujen loistavissa
sädekehissä.
Lienee ollut niiden pyhimysten kohtalo sellainen, että ne pudottivat
vähän väliä valtikkansa tai korvansa tai kätensä, joten niitä täytyi
aina paikata ja puhdistaa. Siihen seurakunta väsyi ja tahtoi päästä
niistä. Mutta talonpojat eivät olisi tehneet pyhimyksille vahinkoa,
ellei kreivi Henrik Dohnaa olisi ollut olemassa. Hän se antoi viedä ne
paikoiltaan.
Siksi olen vihannut häntä niinkuin vain lapsi voi vihata. Olen vihannut
häntä kuin nälkäinen kerjäläinen vihaa ahnasta perheenemäntää, joka
kieltää häneltä leivän. Olen vihannut häntä niinkuin köyhä kalastaja
vihaa ilkeää poikaa, joka on turmellut hänen verkkonsa ja hakannut
reikiä hänen veneeseensä. Enkö ollut nälissäni noiden pitkien
jumalanpalvelusten aikana! Ja hän oli ottanut pois leivän, joka olisi
minun henkeäni ravinnut. Enkö ikävöinyt äärettömyyteen, ylös
taivaaseen! Ja hän oli rikkonut minun laivani ja repinyt verkot, joilla
olisin pyydystänyt pyhiä näkyjä.
Oikealla vihalla ei ole tilaa aikuisten maailmassa. Kuinka voisin nyt
vihata niin säälittävää olentoa kuin kreivi Dohnaa, tai mielipuolta
sellaista kuin Sintramia, tai veltostunutta maailmannaista kuin
Märta-kreivitärtä! Mutta kun minä olin lapsi -- silloin he onnekseen
olivat kuolleet aikoja sitten.
Pappi saattoi saarnastuolissaan puhua rauhasta ja sovinnosta, mutta
meidän kirkonpenkkiimme eivät hänen sanansa koskaan kuuluneet. Ah, jos
ne vain olisivat olleet siellä, nuo vanhat savipyhimykset, ne kyllä
olisivat saarnanneet minulle niin, että minä olisin voinut sekä kuulla
että ymmärtää.
Mutta kun ne oli viety, niin useimmiten minä mietin siellä istuessani,
millaista silloin oli ollut, kun ne ryöstettiin ja hävitettiin.
Kun kreivi Dohna oli julistuttanut avioliittonsa mitättömäksi sen
sijaan, että olisi etsinyt vaimoaan ja laillistuttanut liiton, se
herätti kaikkien suuttumusta, sillä tiedettiinhän, että kreivitär oli
lähtenyt hänen luotaan vain pelastuakseen kiusaantumasta kuoliaaksi.
Nyt näytti kuin olisi kreivi tahtonut ottaa takaisin Jumalan armon ja
ihmisten kunnioituksen hyvällä työllä, ja niinpä hän korjautti
Svartsjön kirkon. Hän kalkitutti valkeaksi koko kirkon ja revitytti
pois kattomaalaukset. Hän itse kantoi renkiensä kanssa kuvat veneeseen
ja upotti ne Lövenin syvyyteen.
Kuinka hän tohti satuttaa kättään näihin Herran voimallisiin?
Oi, että sellainen ilkityö sai tapahtua! Eikö se käsi, joka oli
katkaissut Holoferneksen pään, enää käytellytkään miekkaa? Oliko Saban
kuningatar unohtanut kaikki salaiset tietonsa, jotka haavoittavat
vaarallisemmin kuin myrkytetty nuoli? Pyhä Olavi, Pyhä Olavi, vanha
viikinki, Pyhä Yrjänä, Pyhä Yrjänä, vanha lohikäärmeentappaja, teidän
urotöittenne pauhu on siis kuollut, ihmeiden säteikkö sammunut! Mutta
niin oli kai, etteivät pyhät tahtoneet käyttää väkivaltaa hävittäjiään
vastaan. Koska Svartsjön talonpojat eivät halunneet enää kustantaa
väriä heidän nuttuihinsa eikä kultausta heidän kruunuihinsa, he
sallivat kreivi Dohnan kantaa heidät ulos ja upottaa Lövenin
pohjattomaan syvyyteen. He eivät tahtoneet enää rumentaa Jumalan
huonetta. Voi noita turvattomia, muistivatkohan ne ajan mokoman,
jolloin heidän eteensä tuotiin uhrina rukouksia ja polvistumisia?
Ajattelin venettä, joka pyhimyskuormineen lipui Lövenin kalvolla eräänä
elokuun iltana. Mies, joka souti, veteli verkkaisesti ja heitti arkoja
silmäyksiä harvinaisiin matkalaisiin, jotka loikoilivat keulassa ja
perässä; mutta kreivi Dohna, joka hänkin oli matkassa, ei pelännyt. Hän
tarttui niihin, yhteen toisensa jälkeen, ja heitti ne korkeimman
omakätisesti järveen. Hänen otsansa oli kirkas, ja hän hengitti syvään.
Hän tunsi olevansa puhtaan evankeelisen opin sankari. Eikä ihmettä
tapahtunut vanhain pyhimysten kunniaksi. Vaieten ja toivottomina ne
vaipuivat perikatoonsa.
Mutta seuraavana sunnuntaiaamuna hohti Svartsjön kirkko loistavan
valkeana. Eivät häirinneet enää kuvat ihmisten sisäisen katselmuksen
rauhaa. Ainoastaan sielun silmillä tulee hurskaiden nähdä taivaan
ihanuus ja pyhien kasvot. Ihmisten rukousten on noustava korkeimman luo
omilla vahvoilla siivillään. Eivät ne enää saa takertua pyhimysten
helmoihin.
Ah, vihreä on maa, ihmisen rakastettu asunto, sininen on taivas, hänen
ikävöimisensä määrä. Maailma loistaa värejä. Miksi on kirkko valkea?
Valkea kuin talvi, alaston kuin köyhyys, kalvas kuin tuska. Se ei
kimaltele kuuraa kuin talvinen metsä. Se ei säteile helmissä ja
pitseissä kuin valkea morsian. Kirkko on maalattu valkeaksi kylmällä
liimavärillä, on aivan kuvaton, tauluton.
Sinä sunnuntaina istui kreivi Dohna kuorissa kukilla koristetussa
nojatuolissa, että kaikki näkisivät hänet ja ylistäisivät häntä. Nyt
piti häntä kunnioitettaman, häntä, joka oli korjauttanut vanhat penkit,
hävittänyt rumentavat kuvat, panettanut uudet lasit kaikkiin
särkyneihin ikkunoihin ja sivunnut koko kirkon liimavärillä. Siihen
hänellä oli kai vapaa valta. Jos hän tahtoi lepyttää Kaikkivaltiaan
vihaa, niin hyvähän oli, että hän koristi hänen temppelinsä
ymmärryksensä mukaan. Mutta miksi hän otti siitä kiitosta?
Hän, jonka tunnolla oli leppymätön ankaruuden syy, hänen olisi pitänyt
kirkkoon tultuaan laskeutua polvilleen häpeäjakkaralle ja pyytää
ristiveljiään ja -sisariaan rukoilemaan kärsivällistä Jumalaa, että hän
saisi olla täällä pyhätössään. Parempi olisi hänen ollut, jos hän olisi
seisonut siellä poloisena pahantekijänä kuin istunut kunniassa ja
siunattuna kuorissa, ottaen vastaan palkintoa siitä, että tahtoi tehdä
sovinnon Jumalan kanssa.
Voi kreivi, varmaan Hän oli odottanut sinua häpeäjakkaralle. Hän ei
antanut pilkata itseään sillä, etteivät ihmiset uskaltaneet sinua
moittia. Hän on vieläkin se kiivas Jumala, joka panee kivet puhumaan,
kun ihmiset vaikenevat.
Kun jumalanpalvelus oli loppunut ja viimeinen virsi veisattu, ei kukaan
poistunut kirkosta, vaan pappi nousi saarnastuoliin pitämään
kiitospuhetta kreiville. Mutta niin pitkälle ei toki jouduttukaan!
Sillä ovet lensivät auki, ja siinä tulivat vanhat pyhimykset takaisin
kirkkoon, valuen Lövenin vettä, viheriän mudan ja ruskean liejun
vallassa. He olivat kai kuulleet, että täällä pidetään ylistyspuheita
sille, joka syöksi heidät hävityksen kuiluun ja joka ajoi heidät ulos
Jumalan pyhästä huoneesta ja upotti heidät kylmiin, liottaviin
aaltoihin. Vanhat pyhimykset tahtovat hekin lausua sanansa.
He eivät rakasta laineiden yksitoikkoista liplatusta. He ovat tottuneet
virrenveisuuseen ja rukouksiin. He vaikenivat ja antoivat asiain mennä
menojaan niin kauan kuin he luulivat siitä koituvan kunniaa Jumalalle.
Mutta niin ei asianlaita ollutkaan. Täällä istuukin nyt kreivi Dohna
kuorissa, loistossa ja kunniassa, ja tahtoo, että pitää palvella ja
ylistää häntä Jumalan huoneessa. Sellaista he eivät voi kärsiä. Sen
vuoksi he ovat nousseet vetisestä haudastaan ja marssivat nyt takaisin
kirkkoon, kaiken kansan tuttuina. Siinä kulkee Pyhä Olavi, kruunu hatun
ympärillä, ja Pyhä Eerikki, kultakukat kaavussa, ja harmaa Pyhä Yrjänä,
ja pyhä Kristoffer, ei muita, sillä Saban kuningatar ja Judit eivät
näet tulleet.
Mutta kun väki ehtii ensi hämmästyksestä toipua, niin suhisee kirkossa
kuuluva kuiskaus:
"Kavaljeerit!"
Niin, kavaljeerit kuin kavaljeerit! Ja he menevät suoraan sanaakaan
sanomatta kreivin luo ja nostavat hänen tuolinsa olkapäilleen ja
kantavat hänet kirkosta ulos laskien hänet kirkonmäelle.
He eivät sano mitään eivätkä katso enemmän oikealle kuin
vasemmallekaan. He kantavat vain kursailematta kreivi Dohnan Herran
huoneesta ulos, ja kun se on tehty, menevät taas pois, suorinta tietä
järvelle.
Heidän kimppuunsa ei karattu, eivätkä he juuri tuhlanneet aikaakaan
selittääkseen tarkoitustaan. Se oli itsestäänkin selvä. "Me Ekebyn
kavaljeerit ajattelemme omin nokin. Kreivi Dohna ei ansaitse ylistystä
Herran huoneessa. Siksi me kannamme hänet ulos. Raahatkoon nyt kuka
haluaa hänet takaisin sisään."
Mutta häntä ei kannettu sisään. Papin kiitospuheesta ei tullutkaan
mitään. Kansa virtasi ulos kirkosta. Ei ollut ketään, joka olisi
ajatellut muuta kuin että kavaljeerit olivat menetelleet oikein.
He muistivat vaaleaa, nuorta kreivitärtä, jota oli kidutettu niin
julmasti Borgissa. He muistivat häntä, joka oli ollut köyhille niin
hyvä, joka oli ollut niin suloinen nähdä, että oli ollut lohduttavaa
häntä katsoa.
Synti oli tullut hurjin kujein kirkkoon; mutta sekä pappi että
seurakunta tunsivat, että he olivat itse tekemäisillään pahemman kujeen
itse Kaikkitietävälle. Ja he häpesivät itseään noiden villiytyneiden
vanhain hupsujen edessä.
"Kun ihmiset vaikenevat, täytyy kivien puhua", he sanoivat.
Mutta siitä päivästä lähtien ei kreivi Henrik viihtynyt enää Borgissa.
Eräänä pimeänä yönä elokuun alussa ajettiin umpivaunut portaiden eteen.
Kaikki palvelijat asettuivat niiden ympärille, ja kreivitär Märta tuli
ulos saalien peitossa, tiheä harso kasvojensa edessä. Kreivi talutti
häntä, mutta kreivitärtä vapisutti ja kauhisti. Töin tuskin saatiin
hänet eteisen poikki ja portaiden yli.
Sitten hän sentään pääsi vaunuihin, kreivi hyppäsi niihin hänen
jälkeensä, ovet paukautettiin kiinni ja kuski antoi hevosten mennä
minkä kavioista pääsi. Kun harakat seuraavana aamuna heräsivät, oli
kreivitär Märta karannut.
Kreivi eli sitten kaukana etelässä. Borg myytiin ja on nyt monta kertaa
vaihtanut omistajaa. Kaikkien täytyy sitä rakastaa. Harvat lienevät sen
isäntinä olleet onnellisia.
Kahdestoista luku
JUMALAN MATKAMIES
Jumalan matkamies, kapteeni Lennart, asteli eräänä elokuun iltapäivänä
Brobyn majataloon ja meni keittiöön. Hän oli matkalla kotiinsa
Helgesäteriin, joka on neljännespeninkulman verran luoteeseen Brobystä,
aivan metsänrinnassa.
Kapteeni Lennart ei vielä silloin tiennyt, että hänestäkin tulee maan
päällä Jumalan matkamies. Hänen sydämensä ailahteli ilosta, kun hän nyt
taas saisi nähdä kotinsa. Hän oli kokenut synkät kohtalot; mutta nyt
hän oli kotona, ja nyt oli kaikki kääntyvä parhain päin. Ei hän
tiennyt, että hänestä tulee sellainen, jonkalaiset eivät saa levätä
oman katon alla eivätkä lämmitellä oman lieden ääressä.
Jumalan matkamiehen, kapteeni Lennartin mielenlaatu oli iloinen. Kun
hän ei tavannut ketään majatalon keittiössä, hän pani siellä kaikki
epäjärjestykseen kuin vallaton poika. Kiireesti hän kutaisi viallisen
rannun kankaaseen ja vetäisi rukinpyörän puneen paikoiltaan. Hän
nakkasi kissan koiran korville ja nauroi niin että talo kaikui, kun
vanhat toverit hetken tulisuudessa unohtivat entisen ystävyytensä ja
kirmasivat vastatusten kynnet koukussa, vihaisin silmin, karvat
pörhössä.
Tulipa sitten majatalon emäntä jyryn kuultuaan sisään. Hän jäi
kynnykselle ja katsoi miestä, joka nauroi tappeleville eläimille.
Emäntä tunsi hänet hyvin, mutta silloin, kun hän oli viimeksi kapteenin
nähnyt, oli tämä istunut vanginrattailla ranteet käsiraudoissa. Hän
muisti sen hyvin. Viisi ja puoli vuotta sitten olivat varkaat
Karlstadin talvimarkkinoilla varastaneet maaherrattaren korut. Monta
sormusta, rannerengasta ja solkea, joita jalo rouva piti suuressa
arvossa -- sillä enin osa niistä oli saatu perintönä ja lahjoina -- oli
kadonnut. Koskaan niitä ei löydettykään. Mutta pian tiesi huhu kertoa
ympäri maata, että Helgesäterin Lennart-kapteeni oli muka varas.
Emäntä ei ollut milloinkaan voinut ymmärtää, miten sellainen
huhu oli syntynyt. Eikö se ollut hyvä ja kunniallinen mies, tämä
Lennart-kapteeni? Hän eli onnellisena vaimoineen, jonka oli ottanut
vasta pari vuotta sitten, sillä hyvin myöhään hän oli päässyt
sellaisiin varoihin, että voi naida. Eikö hänellä nyt ollut hyvä
toimeentulo palkastaan ja virkatalostaan? Mikä sellaisen miehen voi
vietellä varastamaan vanhoja rannerenkaita ja sormuksia? Ja vielä
ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että sellaiseen huhuun uskottiin, että
se tuli niin täysin todistetuksi, että Lennart-kapteeni sai eron
virastaan, menetti miekkatähtensä ja tuomittiin viiden vuoden
kuritustyöhön.
Itse hän oli sanonut olleensa markkinoilla, mutta lähteneensä sieltä
pois ennen kuin kuuli varkaudesta puhuttavankaan. Maantieltä hän oli
löytänyt vanhan, ruman soljen, jonka oli ottanut ja vienyt kotiin ja
antanut lapsilleen. Mutta solki oli kultainen ja oli noita varastettuja
tavaroita: siitä aiheutui hänen onnettomuutensa. Mutta oikeastaan oli
Sintram alun pitäen siihen syynä. Ilkeä tehtaanpatruuna oli tullut
ilmiantajaksi ja lausunut langettavan todistuksen. Tuntui siltä kuin
hänen olisi ollut tarpeen saada Lennart-kapteeni pois seudulta, sillä
kohta sen jälkeen nostettiin oikeudenkäynti häntä itseään vastaan,
koska hänen oli huomattu myyneen ruutia norjalaisille vuoden 1814
sodassa. Ihmiset luulivat, että hän pelkäsi jotakin todistusta, jonka
kapteeni Lennart olisi voinut esittää häntä vastaan. Nyt vapautettiin
hänet todistusten vajavuuden tähden.
Majatalon emäntä ei voinut miestä kyllikseen katsella. Kapteenin tukka
oli tullut harmaaksi ja selkä köyristynyt; hänellä oli varmaankin ollut
vaikeat päivät. -- Mutta ystävällinen muotonsa ja iloinen luontonsa
hänellä oli jäljellä. Hän oli yhä se sama Lennart-kapteeni, joka oli
ollut mukana morsiussaatossa ja tanssinut hänen häissään. Hän
varmaankin seisahtui yhä vielä puhelemaan jokaisen ihmisen kanssa,
kenen tiellä tapasi, ja heitti lantin joka lapselle; hän varmaankin
sanoi yhä jokaiselle ryppyiselle mummolle, että tämä tulee päivä
päivältä yhä nuoremmaksi ja kauniimmaksi, ja yhä vieläkin hän istahtaa
kai tynnyrille ja soittaa viulua väelle, joka juhannusriu'un ympärillä
tanssii. Herranen aika, varmaan!
"No, Katri-muori", alkoi kapteeni, "eikö nyt uskalleta katsoakaan
minua?"
Hän oli oikeastaan tullut tänne kuulustamaan, miten hänen kotonaan
jaksettiin ja odotettiinko häntä palaavaksi. Niiden sopi tietää, että
hän oli suorittanut rangaistuksensa tällä kertaa.
Majatalon emäntä kertoi hänelle pelkkiä hyviä uutisia. Hänen vaimonsa
oli ollut reilu kuin mies. Hän oli vuokrannut uudelta omistajalta
asumuksen, ja kaikki oli onnistunut hyvin. Lapset olivat terveitä, ja
ilokseen niitä katseli. Ja tokihan ne häntä odottivat! Kapteenska oli
ankara rouva, joka ei ilmaissut ajatuksiaan, mutta sen majatalon muori
tiesi, ettei kukaan ollut saanut syödä Lennart-kapteenin lusikalla eikä
istua hänen tuolillaan hänen poissa ollessaan. Nyt keväällä ei ollut
mennyt päivääkään, ettei kapteenska olisi kävellyt aina sen kiven luo,
joka on Brobyn mäen harjalla, ja katsellut alas tielle, eikö mies jo
tule. Ja uudet vaatteet hän oli laittanut kapteenille, kotikutoiset
vaatteet, joihin itse oli tehnyt enimmän työn. Kas, toki sen siitä
arvaa, että kapteenia odotetaan, vaikkei rouva mitään sanonut.
"He eivät siis sitä usko?" sanoi Lennart-kapteeni.
"Ei, kapteeni", sanoi emäntä. "Kukaan ei sitä usko."
Silloin ei kapteeni viipynyt kauempaa tupasessa, silloin hän tahtoi
lähteä kotiin.
Mutta hän sattui majatalon luona tapaamaan vanhoja, rakkaita tuttuja.
Ekebyn kavaljeerit olivat juuri tulleet majataloon. Sintram oli
kutsunut heidät sinne syntymäpäivilleen. Ja kavaljeerit eivät
hetkeäkään epäilleet puristaa kuritushuonevangin kättä ja toivottaa
häntä tervetulleeksi kotiin. Sintramkin teki niin.
"Rakas Lennart", hän sanoi, "ole varma, että Jumalalla oli jokin
tarkoituksensa."
"Huuti, lurjus!" huusi kapteeni Lennart. "Luuletko sinä, etten minä
tiedä, ettei suinkaan meidän Herramme pelastanut sinua pyövelin
pölkyltä?"
Toiset nauroivat. Mutta Sintram ei suuttunut vähääkään. Hänestä ei
ollut ollenkaan vastenmielistä kuulla, että ihmiset vihjailivat hänen
liitostaan pahan kanssa.
Niin, ja sitten he veivät Lennart-kapteenin takaisin sisään
tyhjentääkseen tervetuliaislasin hänen kanssaan; sen jälkeen hän saisi
kohta jatkaa matkaansa. Mutta hänenpä kävi huonosti. Hän ei ollut
juonut tuollaisia pettäviä aineita viiteen vuoteen. Hän ei ollut kai
koko päivänä syönyt, ja oli pitkästä matkastaan upo-uupunut. Tietenkin
hänen päänsä meni pyörälle parista lasista.
Kun kavaljeerit saivat hänet niin pitkälle, ettei hän enää oikein
tiennyt mitä teki, pakottivat he hänet ottamaan lasin toisensa jälkeen,
eivätkä he tarkoittaneet sillä mitään pahaa, se oli pelkkää
hyväntahtoisuutta miestä kohtaan, joka ei ollut maistanut sellaista
hyvää viiteen vuoteen.
Muuten hän oli miesten raittiimpia. Ja tietysti voi nyt myös arvata,
ettei hänen aikomuksensa ollut humaltua; hänenhän piti mennä kotiin
vaimonsa ja lastensa luo. Mutta sen sijaan hän nyt jäikin makaamaan
kapakkahuoneen penkille ja nukkui siihen.
Hänen siinä maatessaan houkuttelevan tietämättömänä kaikesta otti Gösta
hiilen ja vähäisen puolukkamehua ja maalasi hänen kasvonsa. Hän teki
kapteenille oikean ryövärinnaaman; hänen mielestään se sopi niin
mainiosti, kun hän tuli suoraan vankilasta. Hän teki kapteenille mustan
silmän, veti punaisen arven nenän poikki, sotki tukan sekaviksi
töyhdöiksi otsalle ja nokesi koko kasvot.
He nauroivat hetkisen tälle, sitten aikoi Gösta pestä naamion pois.
"Anna olla", sanoi Sintram, "niin että hän saa nähdä sen itsekin
noustuaan. Se huvittaa häntä."
Niin, se sai jäädä silleen, eivätkä kavaljeerit ajatelleet kapteenia
sen enempää. Pidot kestivät koko yön. Päivän noustessa he lähtivät.
Silloin oli tosiaan heidän aivoissaan enemmän viiniä kuin älyä.
Nytpä kysymys, mitä tehtäisiin Lennart-kapteenille. "Viedään hänet
kotiin", sanoi Sintram. "Ajatelkaapas, miten iloiseksi hänen vaimonsa
tulee! Onpa hauskaa nähdä hänen iloaan. Mieltäni ihan liikuttaa, kun
sitä ajattelen. Viedään hänet kotiin!"
Kaikkia liikutti tämä ajatus. Herra Jumala, miten hän tulee iloiseksi,
tuo ankara Helgesäterin rouva!
He pudistelivat Lennart-kapteenin jaloilleen ja nostivat hänet
ajopeleihin. Uniset tallirengit olivat aikaa sitten ajaneet ne kuistin
eteen. Ja niin matkasi sitten koko joukko Helgesäteriin: toiset
torkkuivat ja olivat pudota kärryistä, toiset lauloivat pysyäkseen
valveilla. He eivät, koko sakki, näyttäneet juuri roistojoukkiota
kauniimmalta, tylsiä kun olivat, kasvot pöhöksissä.
He pääsivät kuitenkin perille, jättivät hevoset takapihaan ja marssivat
koko lailla juhlallisina portaille. Beerencreutz ja Julius taluttivat
Lennart-kapteenia välissään.
"Laittaudu aikamieheksi, Lennart", sanoivat he hänelle. "Nythän olet
kotonasi. Etkö sinä näe, että olet kotonasi?"
Hän sai silmänsä auki ja selvisi melkein juopumuksestaan. Hänen
mielensä heltyi siitä, että he olivat saattaneet hänet kotiin.
"Ystävät", hän sanoi ja pysähtyi pitämään heille puhetta, "olen kysynyt
Jumalalta, ystävät, miksi niin paljon pahaa on saanut päälleni tulla."
"Ole hiljaa, Lennart, äläkä saarnaa!" karjaisee Beerencreutz.
"Anna hänen jatkaa", sanoo Sintram, "hän puhuu hyvin."
"Olen kysynyt häneltä enkä ymmärtänyt; nyt ymmärrän. Hän tahtoi näyttää
minulle, millaisia ystäviä minulla oli. Ystäviä, jotka saattavat minut
kotiin, nähdäkseen minun ja minun vaimoni iloa. Sillä minun vaimoni
odottaa minua. Mitä on viiden vuoden kurjuus sen rinnalla!"
Nyt jyristeltiin kovin nyrkein ovea. Kavaljeereilla ei ollut aikaa enää
kuunnella.
Sisällä alettiin liikkua. Piiat heräsivät ja katsoivat ulos. He
tempasivat vaatteet ylleen, mutta eivät uskaltaneet avata moiselle
miesjoukolle. Vihdoinkin vedettiin salpa pois. Kapteenska astui itse
ulos.
"Mitä te tahdotte?" hän kysyi.
Beerencreutz vastasi:
"Me toimme miehesi tänne."
He työnsivät Lennart-kapteenia, ja rouva näki hänen tulla hoipertelevan
itseään kohti, juopuneena, kasvoiltaan kuin ryöväri. Ja hänen takanaan
hän näki koko tuon hoippuvain, juopuneiden miesten joukon.
Rouva peräytyi askelen, kapteeni tuli perästä syli avoinna. "Sinä menit
varkaana", huudahti rouva, "ja tulet takaisin renttuna." Sen sanottuaan
hän aikoi mennä sisään.
Kapteeni ei ymmärtänyt. Hän aikoi seurata vaimoaan, mutta silloin
tyrkkäsi rouva häntä rintaan.
"Luuletko sinä, että minä aion ottaa vastaan huoneeni ja lasteni
herraksi sinun kaltaistasi?"
Ovi lensi kiinni, ja salpa vajosi paikoilleen.
Kapteeni Lennart syöksyi ovea kohti ja alkoi sitä rynkyttää.
Silloin eivät kavaljeerit mitenkään voineet olla nauramatta. Hän oli
ollut niin varma vaimostaan, ja nyt ei toinen tahtonut hänestä
tietääkään. Se oli heidän mielestään naurettavaa.
Kun Lennart-kapteeni kuuli heidän nauravan, hän hyökkäsi heidän
kimppuunsa ja tahtoi lyödä heitä. He juoksivat pakoon ja nakkautuivat
ajoneuvoihinsa. Hän perästä, mutta kompastui innoissaan kiveen ja lensi
nurin. Hän pääsi taas jaloilleen, mutta ei ajanut enää toisia takaa.
Sekavassa mielentilassaan hän tuli ajatelleeksi jotain. Tässä
maailmassa ei tapahdu mitään Jumalan tahtomatta, ei mitään.
"Mihin Sinä tahdot viedä minua?" hän kysyi. "Olen höyhen, jota henkesi
tuulahdus ajaa. Olen Sinun leikkipallosi. Mihin tahdot minua viedä?
Miksi suljet minulta kotini ukset!"
Hän vaelsi pois kotoaan, luullen että Jumala niin tahtoi.
Auringon noustessa hän seisoi Brobyn mäkien harjalla ja katsoi
laaksoihin. Ah, ei tiennyt silloin laakson poloinen väki pelastajansa
lähestyvän. Ei ollut ainoakaan köyhä eikä murheellinen sitonut
seppeleitä myöhään kuihtuneista puolukanvarsista ja ripustanut majansa
oven päälle. Ei pantu niille kynnyksille, joiden yli hän pian oli
astuva, tuoksuvan lavendelin lehtiä eikä pellonpientaren kukkia. Eivät
nostaneet äidit lapsiaan käsivarrelleen, että ne saisivat nähdä tuon
miehen tulevan. Ei ollut majojen sisus puhdistettu ja hieno, eikä musta
liesi lemuavain katajain verhoama. Eivät tehneet miehet kedoilla työtä
tulisin innoin, että hänen silmänsä olisivat ilahtuneet nähdessään
muokatun pellon ja hyvin kaivetun ojan.
Ah, sieltä missä hän seisoi, näkivät hänen tuskaisat silmäyksensä vain,
miten kuivuus oli tuhonnut, miten sadot olivat palaneet ja miten kansa
tuskin näytti huolivan muokata maata ensi vuoden sadon vuoksi. Hän
katsoi ylemmäksi sinisiä vuoria kohti, ja aamun kirkas aurinko näytti
hänelle ruskeiksi palaneet seudut, joilla kulovalkeat olivat
liikkuneet. Hän näki, että kuivuus oli melkein hävittänyt tiepuolen
koivut. Hän arvasi monista pienistä merkeistä, mäskinhajusta, jota
tunsi kulkiessaan erään talon ohitse, kaatuneista aidoista ja vähistä
kotiin tuoduista ja hakatuista haloista, ettei kansa hoidellut itseään,
että hätä oli käsissä ja että ihmiset hakivat lohdutusta
välinpitämättömyydestä ja viinasta.