Ennen minä antaisin kaikki mitä minulla on, kaikki mitä olen
ahkeruudella ja ponnistuksella saanut kokoon, kuin antaisin hänen mennä
vastaanottamatta häntä kattoni alle. Hän oli kaksikymmenvuotias, kun
minä näin hänet viimeksi, ja siitä on nyt neljäkymmentä vuotta,
ajatelkaa, ruustinna! Auttakaa minua, että minä saan nähdä hänet
luonani! Tässä on rahaa, jos raha auttaa, mutta tässä tarvitaan muuta
kuin rahaa."
Oi Eros, naiset rakastavat sinua. Mieluummin he käyvät sata askelta
sinun tähtesi kuin askelen muiden jumalten tähden.
Bron suuressa pappilassa tyhjennetään sisähuoneet, tyhjennetään
keittiö, tyhjennetään ruokasäiliö. Bron suuressa pappilassa lastataan
työrattaat ja ajetaan kappalaisen taloon. Kun rovasti tulee
rippikoulusta kotiin, hän saa kuljeksia tyhjissä huoneissa, raottaa
keittiönovea ja kysyä päivällistään eikä löydä sieltä ketään. Ei
päivällistä, ei ruustinnaa, ei piikoja! Minkäs sille voi! Eros kun
tahtoi, Eros, tuo kaikkivaltias.
Sitten lähempänä iltaa nousevat ne raskaat vaunut ratisten Brobyn
mäkiä. Ja pieni neiti istuu ja pelkää: eiköhän häntä taas tapaa huono
onni, pääseekö hän nyt todellakin kohtaamaan elämänsä ainoata iloa?
Sitten pyörähtävät vaunut pappilaan, mutta porttiholvissa ne
pysähtyvät. Suuret vaunut ovat liian leveät, porttiholvi liian kapea.
Kuski läiskäyttää piiskallaan, hevoset hypähtävät, lakeija noituu,
mutta vaunujen takapyörät ovat auttamattomasti takerruksissa.
Kreivintytär ei voi päästä rakastettunsa pihaan.
Mutta tuolta tulee joku, sieltä tulee hän. Hän nostaa kreivintyttären
vaunuista, hän kantaa hänet käsillään, joiden voima on murtumaton;
häntä painetaan yhtä lämpimään syleilyyn kuin ennen, neljäkymmentä
vuotta sitten. Neiti katsoo silmiin, jotka loistavat niinkuin ne
loistivat silloin, jolloin ne olivat nähneet ainoastaan viisikolmatta
kevättään.
Neidin valtaa tunteiden myrsky, lämpimämpi kuin milloinkaan ennen. Hän
muistaa, että tuo toinen kantoi hänet kerran ylös pengermän portaita.
Hän, joka jo uskoi rakkautensa eläneen kaikki nämä vuodet, hän oli
kumminkin unohtanut, miltä tuntui olla suljettuna vahvoihin
käsivarsiin, katsella nuoriin, loistaviin silmiin.
Hän ei näe, että pappi on vanha. Hän näkee vain silmät, silmät.
Hän ei näe mustia lattioita, homeenvihreitä laipioita, hän näkee vain
hänen loistavat silmänsä. Brobyn pappi on komea mies, kaunis herra
sillä hetkellä. Hän tulee kauniiksi kun hän vain morsiameensa
katsahtaa.
Hän kuuntelee papin ääntä, hänen kirkasta, vahvaa ääntään, se hyväilee
ja kaikuu. Niin puhuu pappi vain hänelle. Miksi tarvitsi pappi rovastin
huonekaluja tyhjiin huoneihinsa, miksi ruokaa, miksi palvelijoita?
Vanha neiti olisi tuskin kaivannut sellaista. Hän kuuntelee papin ääntä
ja katselee hänen silmiään.
Koskaan, koskaan ennen ei nainen ole ollut niin onnellinen.
Kuinka sirosti pappi kumartaa, sirosti ja ylpeästi, ikäänkuin hän olisi
ruhtinatar ja pappi hellitty suosikki! Pappi käyttää hänelle puhuessaan
vanhojen monia korulauselmia. Nainen vain hymyilee ja on onnellinen.
Illalla tarjoaa pappi hänelle käsivartensa ja he kävelevät kahden hänen
vanhassa, rappeutuneessa puutarhassaan. Neiti ei näe mitään rumaa,
mitään laiminlyötyä. Rumiksi versoneet pensaat muuttuvat leikatuiksi
aitauksiksi, rikkaruoho laskeutuu tasaiseksi, loistavaksi matoksi,
pitkät käytävät varjostavat niitä, ja tumman vihreyden syvänteistä
loistavat valkeat kuvapatsaat, nuoruuden, uskon, toivon, rakkauden
kuvat.
Hän tietää papin olleen naimisissa, mutta hän ei sitä muista. Kuinka
muistaisi hän mitään sellaista! Hänhän on kahdenkymmenen iässä, pappi
viidenkolmatta. Niin, pappi on varmaankin vain viidenkolmatta, nuori,
hehkuva, voimaa uhkuva. Onko se hän, josta tulee ahne Brobyn pappi,
hän, tuo hymyilevä nuorukainen! Joskus suhahtaa papin korviin sanoma
kaameista kohtaloista.
Mutta köyhien vaikerrusta, petettyjen kirouksia, halveksinnan
pilkkapuheita, häväistyslauluja, ivaa, siitä hän ei vielä tiedä mitään.
Hänen sydämensä palaa ainoastaan puhdasta ja viatonta rakkautta. Ei ole
tuo ylpeä nuorukainen koskaan rakastava kultaa niin, että matelee sen
vuoksi alhaisimmassa liassa, kerjää sitä matkustavilta, kärsii
nöyryytystä, kärsii pilkkaa, kärsii vilua, kärsii nälkää saadakseen
vain sitä. Hänkö pitää lastaan nälässä, kiduttaa vaimoaan saman kurjan
kullan vuoksi! Se on mahdotonta. Sellainen hän ei voi olla. Hän on hyvä
ihminen, kuten kaikki muutkin. Hän ei ole mikään peto.
Ei kulje hänen nuoruutensa rakastettu halveksitun raukan rinnalla, joka
on arvoton siihen toimeen, jonka on rohjennut ottaa! Niin hän ei tee.
Oi Eros, kaikkivaltias jumala, ei tänä iltana! Tänä iltana ei hän ole
Brobyn pappi, ei myös seuraavana päivänä eikä ylihuomennakaan.
Kolmantena huomenna matkustaa kreivintytär pois. Portti on laajennettu.
Vaunut vierivät Brobyn alamäkeä niin nopsasti kuin kyllikseen levänneet
hevoset jaksavat juosta.
Sellainen unelma, sellainen ihana unelma! Ei ainoatakaan pilveä niinä
kolmena päivänä!
Kreivitär matkasi hymyillen kotiinsa, linnaansa ja muistoihinsa. Hän ei
kuullut koskaan enää papin nimeä mainittavan, hän ei koskaan hänestä
kysellyt. Hän tahtoi vain uneksia tätä unelmaa niin kauan kuin eli.
Brobyn pappi istui kolkossa kodissaan ja itki epätoivoisesti. Nainen
oli tehnyt hänet nuoreksi. Pitikö hänen taas tulla vanhaksi? Pitikö
pahanhengen taas palata ja tehdä hänet halveksittavaksi, yhtä
halveksittavaksi kuin ennenkin?
Kymmenes luku
JULIUS-PATRUUNA
Julius-patruuna kantoi punaiseksi maalatun puukirstunsa
kavaljeerirakennuksesta ulos. Hän täytti tuoksuvalla pomeranssiviinalla
vihreän lekkerin, joka oli seurannut häntä monilla matkoilla, ja
suureen, leikkauksilla koristettuun eväslippaaseen hän pani voita,
leipää ja vanhaa juustoa, viheriältä ja ruskealta suloisesti
vivahtavaa, sekä lihavaa liikkiötä ja ohukaisia, vattuhillossa
hyllyviä.
Sitten Julius-patruuna lähti Ekebystä matkaansa ja sanoi kyynelsilmin
jäähyväiset koko Ekebyn ihanuudelle. Hän siveli ja hyväili viimeisen
kerran kuluneita keilipalloja ja tehtaanmäen pyöreäposkisia
lapsukaisia. Hän käveli ja kierteli puutarhan lehtimajat ja puiston
luolat. Hän pistäytyi tallissa ja navetassa, siveli hevosten lautasia,
pudisteli sarvista kiukkuista sonnia ja antoi vasikkain nuolla paljaita
käsiään. Viimein hän itkevin silmin meni päärakennukseen, jossa
jäähyväisaamiainen häntä odotti.
Voi tätä elämäämme! Kuinka paljon siinä on pimeätä! Myrkkyä oli nyt
ruoassa, sappea viinissä. Liikutuksen kuromat olivat kavaljeerien
kurkut kuten hänen omansakin. Kyynelten sumu himmensi näön.
Jäähyväispuheita keskeyttivät nyyhkytykset. Voi ihmiselämää! Hänen
elämänsä on tästä lähtien oleva ainaista, pitkää ikävöimistä. Koskaan
ei hän enää vedä huuliaan hymyyn, laulut kuolevat hänen muististaan
niinkuin kukat kuolevat syksyiseltä kedolta. Hän on riutuva, kelmenevä,
variseva kuin hallan purema ruusu, kuin janoava lilja. Koskaan eivät
kavaljeerit enää näe Julius parkaa. Raskaat aavistukset liikkuivat
hänen sielussaan, niinkuin myrskyn ajamain pilvien varjot kiitelevät
äsken hohtaneilla pelloillamme. Hän lähti nyt kotiin kuolemaan.
Terveydestä ja hyvinvoinnista kukoistavana hän nyt seisoi heidän
edessään. Koskaan eivät he enää näe häntä sellaisena. Koskaan eivät he
enää kysy häneltä leikillään, milloin hän viimeksi oli varpaansa
nähnyt, koskaan eivät he enää tahdo keilapalloiksi hänen poskiaan.
Maksassa ja keuhkoissa kalvoi jo auttamaton paha. Se kalvoi ja jäyti.
Kauan hän oli jo sen tuntenut. Hänen päivänsä olivat luetut.
Oi, jos Ekebyn kavaljeerit edes säilyttäisivät vainajan uskollisessa
muistossaan! Voi, etteivät he häntä unohtaisi!
Velvollisuus vaati häntä. Siellä kotona odotti Juliusta hänen äitinsä.
Seitsemäntoista vuotta oli hän jo odottanut häntä Ekebystä takaisin.
Nyt hän oli kirjoittanut kirjeen ja pyytänyt poikaansa tulemaan, ja
poika tahtoi häntä totella. Hän tiesi, että se oli hänen kuolemakseen,
mutta hän totteli, kuten kelpo pojan tulee.
Oi, jumalaisia Ekebyn vieraspitoja! Oi, noita suloisia rantaniittyjä,
tuota uljasta koskea! Oi, näitä seikkailujen riemuja, valkeita, sileitä
tanssilattioita ja rakastettua kavaljeerirakennusta! Oi, viulut ja
walt-torvet, oi onnen ja ilon elämää! Kuolemaksi oli ero kaikesta
siitä.
Sitten meni Julius-patruuna keittiöön ja sanoi jäähyväiset
alustalaisille. Kaikkia yhteisesti ja itsekutakin erikseen,
emännöitsijästä ruotimummoon saakka, hän syleili ja suuteli pursuvassa
hellyydessään. Piiat itkivät ja parkuivat hänen kohtaloaan: että niin
hyvän ja hauskan herran täytyi kuolla, että he eivät koskaan enää saisi
häntä nähdä.
Julius-patruuna käski tuoda kiesinsä ulos vaunuliiteristä ja vanhan
hevosensa tallista.
Julius-patruunan ääni melkein petti, kun hän antoi käskynsä. Kiesit
eivät siis saisi lahota rauhassa Ekebyssä, vanhan Kaisan täytyi siis
erota tutusta soimestaan. Hän ei tahtonut sanoa pahaa äidistään, mutta
äidin olisi pitänyt ajatella edes kiesejä ja Kaisaa, jollei hän
ajatellut poikaansa. Kuinka ne jaksaisivat kestää tuon pitkän matkan?
Kaikkein katkerinta oli kumminkin ero kavaljeereista.
Pieni, pyöreä Julius-patruuna, joka oli luotu paremminkin pyörimään
kuin kulkemaan, tunsi traagillisen osansa aina sormenpäitä myöten. Hän
muisteli tässä nyt tuota suurta ateenalaista, joka tyhjensi tyynesti
myrkkypikarin itkevien oppilaidensa keskellä. Hän muisteli kuningas
Kustaa Vaasaa, joka ennusti Ruotsin kansalle, että se kerran ikävöisi
hänet ylös haudastakin.
Viimein hän lauloi heille parhaimman laulunsa. Hän ajatteli joutsenta,
joka kuolee lauluunsa. Niin tahtoi hänkin heidän muistavan mennyttä:
kuninkaallisena sieluna, joka ei vaikerrukseen vaivu, vaan eroaa näiltä
ilmoilta sulosävelten kantamana.
Vihdoin oli viimeinen pikari tyhjennetty, viimeinen laulu laulettu,
viimeinen syleily syleilty. Hän sai viitan ylleen, ja piiska oli
hänellä kädessään. Yksikään silmä ei ollut hänen ympärillään kuiva, ja
hänen omat silmänsä täytti surun nouseva usva niin ettei hän nähnyt
lainkaan eteensä.
Silloin tarttuivat kavaljeerit häneen ja kieputtivat häntä ilmassa.
Hurraahuudot jyrisivät hänen ympärillään. He asettivat hänet johonkin
istumaan, hän ei nähnyt mihin. Piiska paukahti, ajoneuvot liikahtivat
hänen allaan. Hän oli matkalla pois. Kyettyään vihdoin selvästi
näkemään hän oli jo loitolla maantiellä.
Kyllä olivat kavaljeerit kaipuusta itkeneet ja järkkyneet, mutta silti
ei suru tukahduttanut heidän sydämissään kaikkia ilon lähteitä. Yksi
heistä -- liekö se ollut Gösta Berling, runoilija, vai Beerencreutz,
kukunpelaaja ja sotavanhus, vai elämään väsynyt Kristoffer-serkku --
oli keksinyt keinon, ettei vanhaa Kaisaa tarvinnut ottaa tallista eikä
lahoavia kiesejä liiteristä. Valkotäpläinen sonni oli valjastettu
heinähäkin eteen, ja sitten kun tuo punainen kirstu, vihreä lekkeri ja
veistokoristeinen eväslipas oli viety häkkiin, sijoitettiin lopuksi
Julius-patruuna itse, jonka silmiä kyyneleet sumensivat, ei
eväslippaalle eikä kirstulleen, vaan valkotäpläisen sonnin selkään.
Katsos, sellainen on ihminen, liian heikko kohtaamaan surua sen
kaikessa katkeruudessa. Kyllä surivat kavaljeerit tätä ystävää, joka
matkasi nyt pois kuolemaan, tätä kuihtuvaa liljaa, tätä siipeen
ammuttua joutsenlaulajaa; mutta kumminkin heidän sydämensä ahdistusta
helpotti, kun he näkivät hänen ratsastavan suuren sonnin selässä,
nyyhkytysten väristäessä hänen paksua ruumistaan, ja kun hänen kätensä,
levitetyt viime syleilyyn, laskeutuivat epätoivon herpaamina alas ja
hänen silmänsä tähystivät armottomalta taivaalta oikeutta.
Maantiellä alkoi sumu Julius-patruunan silmistä haihtua, ja hän huomasi
istuvansa keikkumassa elukan selässä. Ja silloin kerrotaan hänen
ruvenneen miettimään, mitä ihmeitä seitsemänätoista pitkänä vuotena voi
tapahtua! Vanha Kaisa oli näet huomattavasti muuttunut. Olivatko Ekebyn
kaura-appeet ja apilasnurmet voineet moista aikaansaada? Ja hän huusi
-- en tiedä, kivetkö tienvieressä, vai linnut viidassa sen kuulivat --
mutta totta hän vain huusi: "Piru minut vieköön, mutta eiköhän vain
sinulle, Kaisa, ole kasvanut sarvet!"
Kun hän vielä hetken oli sitä aprikoinut, luisui hän hiljaa alas sonnin
selästä ja nousi häkkiin, istuutui eväskirstulleen ja ajeli edelleen
syvissä mietteissä.
Tuokion päästä, Brobytä lähestyessään, kuulee hän tahdikasta laulua:
"Mars, eespäin!
Pystyssäpäin
Vermlannin jääkärit marssii näin."
Niin kaikui laulu häntä vastaan, mutta jääkäreitä siellä ei ollut, vaan
Bergan hovin iloiset neidot ja pari Munkerudin laamannin kaunista
tytärtä sieltä tuli pitkin tietä. He olivat pistäneet pienet
eväsnyyttinsä pitkiin sauvoihin, joita pitivät olallaan kuin kiväärejä,
ja marssivat rohkeasti kesähelteessä ja lauloivat hyvässä tahdissa:
"Mars, eespäin!
Pystyssä päin -- -- --"
"Mihinkäs nyt, Julius-patruuna?" huusivat he tavatessaan hänet eivätkä
huomanneet surunpilviä hänen otsallaan.
"Pois synnin ja turhuuden tyyssijasta", vastasi Julius-patruuna. "En
tahdo oleskella enää laiskurien ja pahantekijäin parissa. Minä menen
kotiini äidin luokse."
"Oi", huusivat tytöt, "se ei ole totta, eihän Julius-patruuna toki
lähde Ekebystä."
"Lähtee", hän sanoi ja löi nyrkkinsä vaatekirstuun. "Niinkuin Loth
pakeni Sodomasta ja Gomorrasta, niin pakenen minä Ekebystä. Nyt siellä
ei ole ainoatakaan hurskasta miestä. Mutta kun maa heidän jalkainsa
alla luhistuu ja taivaasta räiskii tulta ja tulikiveä, silloin minä
riemuitsen Jumalan hurskaista tuomioista. Hyvästi, tytöt, kavahtakaa te
Ekebytä!"
Sen sanottuaan hän aikoi ajaa edelleen, mutta tämä ei suinkaan ollut
noiden iloisten tyttöjen tarkoitus. Heidän tarkoituksensa oli mennä
Dunder-vuorelle näköalaa katsomaan, mutta tie oli pitkä, ja heitä niin
halutti ajaa Juliuksen heinähäkissä vuorenjuurelle. Onnellisia ne,
jotka voivat nauttia elämän päivänpaisteesta, tarvitsematta kurpitsaa
kiireensä suojaksi! Kahdessa minuutissa saivat tytöt aikeensa
toteutumaan. Julius-patruuna käänsi sonninsa ja suuntasi sen
Dunder-vuorta kohden. Hymyillen hän nyt istui eväslippaallaan häkin
tullessa tyttöjä täyteen. Pitkin tienvartta kasvoi päivänkukkia ja
kamelisaunioita ja käenkaalia. Sonnin täytyi tuon tuostakin hetkinen
levätä. Silloin laskeusivat tytöt häkistä ja poimivat kukkia. Pian
kiersivät Juliuksen päätä ja sonnin sarvia komeat seppeleet.
Sitten he näkivät nuoria koivuja ja tummia leppäpensaita. Niinpä he
laskeutuivat rattailta ja katkoivat oksia kaunistaakseen häkin. Se oli
pian kuin matkaava viidakko. Siitä riitti iloa ja leikkiä kaiken
päivää. Julius-patruuna tuli sitä lempeämmäksi ja valoisammaksi mitä
pitemmälle päivä kului. Hän jakeli evässäkistään tytöille ja lauleli
heille. Kun he seisoivat Dunder-kukkulalla, allaan aava maisema niin
uljaana ja kauniina, että heille tuli kyyneleet silmiin sen ihanuutta
katsellessaan -- silloin tunsi Julius sydämensä kiivaasti sykkivän,
sanat hyrskyivät hänen huuliltaan, ja hän puhui rakkaasta maastaan.
"Oi Vermlanti", hän sanoi, "sa kaunis, ikihurmaava! Usein, kun olen
katsellut sinua edessäni kartalta, olen ihmetellyt, minkä muotoinen
sinä mahdat olla, mutta nyt ymmärrän, mikä sinä olet. Sinä olet vanha,
hurskas erakko, joka istut hiljaa uneksien, lepäät jalat ristissä ja
kädet helmassa. Sinulla on suippo myssy, joka on vedetty puoliksi
suljetuille silmillesi. Sinä olet mietiskelijä, olet pyhä uneksija, ja
hyvin kaunis sinä olet. Aavat metsät ovat sinun pukusi. Pitkät nauhat
sinivettä ja samaa tasoa juoksevien sinisten harjujen jonot reunustavat
sitä. Sinä olet niin yksinkertainen, ettei vieras näe, miten kaunis
sinä olet. Olet köyhä niinkuin hurskaat halaavat olla. Istut hiljaa,
Venernin laineiden huuhdellessa jalkojasi ja ristissä olevia
nilkkojasi. Vasemmalla kupeellasi ovat malmikenttäsi ja kaivoksesi.
Niissä on sinun sykkivä sydämesi. Pohjoisessa ovat jylhyyden,
salaperäisyyden tummat, kauniit seutusi. Siellä on sinun pääsi,
uneksija.
"Kun minä näen sinut, sinä jättimäinen, sinä vakaa, täyttyy silmäni
kohta kyynelillä. Sinä olet ankara kauneudessasi, sinä olet miete,
köyhyys, kieltäymys, ja kumminkin näen keskellä ankaruuttasi lempeyden
suloiset piirteet. Katselen sinua ja jumaloin sinua. Kun vain katsahdan
avaraan metsään, kun pukusi kaista vain minua koskettaa, niin paranee
sieluni vaivoista. Tunti tunnin, vuosi vuoden perästä olen sinun pyhiä
kasvojasi katsellut. Mitä arvoituksia kätket silmäluomiesi alle, sinä
tyytymyksen jumaluus? Oletko ratkaissut jo elämän arvoituksen ja
kuoleman, vai aprikoitko vielä, sinä pyhä, jättiläismäinen? Minusta
sinä olet suurten, vakavain ajatusten vaalija. Mutta minä näen ihmisten
ahertavan päälläsi ja ympärilläsi, olentojen, jotka eivät koskaan tunnu
huomaavan vakavuuden majesteettisuutta otsallasi. He näkevät vain sinun
kasvojesi ja jäsentesi kauneuden ja hurmaantuvat niin, että unohtavat
kaiken.
"Voi minua, voi kaikkia meitä, Vermlannin lapsia! Vain kauneutta, vain
kauneutta, emme mitään muuta vaadi elämältä. Me kieltäymyksen lapset,
vakavuuden, köyhyyden, me kohotamme kätemme kuin yhteen ainoaan,
pitkään rukoukseen ja rukoilemme tuota ainoata hyvää: kauneutta. Olkoon
elämä kuin ruusupensas, kukkikoon se rakkautta, viiniä ja huvia, ja
olkoot sen ruusut joka miehen tarjolla! Kas sitä me halaamme, ja meidän
maamme piirteet ovat ankaruuden, vakavuuden, kieltäymyksen! Maamme on
mietinnän ikuinen vertauskuva, mutta meillä ei ole ajatuksia.
"Oi Vermlanti, sa kaunis, ikihurmaava!"
Niin hän puhui kyynelsilmin ja sisäisestä innosta vapisevin äänin.
Tytöt kuuntelivat häntä ihmetellen ja heltyneinäkin. Vähän he
aavistivat sitä tunteiden syvyyttä, joka kätkeytyi tämän leikkiä ja
hymyä kimmaltavan pinnan alle.
Kun päivä kallistui iltaan ja he nousivat takaisin häkkiin, niin tytöt
tuskin tiesivät, mihin Julius-patruuna heitä vei, ennen kuin he
pysähtyivät Ekebyn portaiden eteen.
"Nyt mennään sisään ja pistetään pikkuisen tanssiksi", sanoi
Julius-patruuna.
Mitä sanoivat kavaljeerit, kun näkivät Julius-patruunan tulevan
takaisin, kuihtunut seppele hatussa ja häkki täynnä tyttöjä?
"Kyllähän me arvasimme tyttöjen hänet vieneen", sanoivat he, "muutenhan
hän olisi joutunut tänne takaisin monta tuntia aikaisemmin." Sillä
kavaljeerit muistivat, muistivatpa kyllä, että tämä oli juuri
seitsemästoista kerta, jolloin Julius-patruuna koetti lähteä Ekebystä:
oli koetellut kerran joka vuosi. Mutta nyt oli Julius-patruuna jo
unohtanut sekä tämän että muut yrityksensä. Hänen omatuntonsa nukkui
taas yksivuotista untaan.
Se oli veikeä mies, tuo Julius-patruuna. Kevyt tanssissa, riuska
pelipöydässä. Kynä, sivellin ja viulunkäyrä sopivat kaikki yhtä hyvin
hänen käteensä. Hänellä oli herkkä sydän, kielellä kauniita sanoja,
kurkku täynnä lauluja. Mutta mitä olisi tämä kaikki häntä hyödyttänyt,
jollei hänellä olisi ollut omaatuntoa, joka ilmaisee olemisensa vain
kerran vuodessa, joka on kuin nuo päivänkorennot, jotka liitävät ylös
synkistä syvyyksistä ja tekaisevat itselleen siivet elääkseen vain
muutamia tunteja päivän valossa ja auringonpaisteessa.
Yhdestoista luku
SAVIPYHIMYKSET
Svartsjön kirkko on valkea sekä ulkoa että sisältä: valkoiset ovat
seinät, saarnastuoli, penkit ja lehteri, katto, ikkunanpielet,
alttariliina, kaikki on valkoista. Svartsjön kirkossa ei ole lainkaan
koristuksia, ei yhtään kuvaa, ei aateliskilpiä. Alttarin yläpuolella on
vain puuristi, jossa on valkea, liinainen vaate. Ennen ei ollut niin.
Silloin oli katto maalauksia täynnä, ja monenlaisia kirjavia, kivisiä
ja savisia kuvia oli tässä Jumalan huoneessa.
Kerran, hyvin kauan sitten, oli muuan taiteilija seisonut Svartsjössä
ja katsellut kesäpäivän taivasta, tarkastellut pilvien matkaa aurinkoa
kohti. Hän oli nähnyt valkoisten, loistavain pilvien, jotka aamulla
ovat alhaalla ilmanrannalla, kohoutuvan torneina yhä korkeammalle,
nähnyt kaikkien odottavien jättiläispilvien laajenevan ja nousevan
korkeuteen hyökätäkseen. Ne nostivat purjeensa kuin laivat. Ne
kohottivat lipun kuin sotilaat. Ne menivät valtaamaan koko taivasta.
Auringon, avaruuden hallitsijattaren, edessä nämä kasvavat hirviöt
teeskentelivät ja rupesivat vaarattoman näköisiksi. Tuossa oli saalista
himoava leijona. Se muuttihe puuteroiduksi naiseksi. Tuossa oli
jättiläinen kuristavin käsivarsin. Hän laskihe loikomaan kuin uneksiva
sfinksi. Muutamat koristivat valkeata alastomuuttaan kultareunaisilla
kaavuilla. Toiset sirottivat poskipunaa lumisille kasvoilleen. Siellä
oli tasankoja, siellä oli metsiä. Siellä oli korkeatornisia
muurilinnoja. Valkoiset pilvet pääsivät kesätaivaan herroiksi. Ne
täyttivät koko sinisen kuvun. Ne saavuttivat auringon ja hämärsivät
sen.
"Oi, kuinka kaunista olisi", ajatteli silloin hurskas taiteilija, "jos
ikävöivät henget voisivat nousta näille tornivuorille ja ne kantaisivat
heitä kuin keinuvalla laivalla yhä ylemmäksi."
Ja samassa hän keksi, että kesäpäivän valkopilvet olivat niitä laivoja,
joilla autuaiden sielut matkaavat.
Hän näki heidät siellä. He seisoivat väikkyvillä pilvitöyryillä, liljat
käsissään ja kultakruunu päässään. Avaruus kaikui heidän laulustaan.
Enkeleitä lenteli levein, vahvoin siivin heitä vastaan. Oi, mikä joukko
autuaita! Sitä mukaa kuin pilvet levenivät tuli näkyviin yhä useampia.
Ne lepäsivät pilvivuoteilla kuin lumpeenkukat umpilammessa. Ne
koristivat niitä, kuten liljat koristavat niittyä. Sitä riemukasta
nousua! Pilvi kohosi pilven takaa. Ja kaikki ne olivat täynnä
taivaallisia sotajoukkoja hopeavarusteissa, kuolemattomia laulajia
purppurareunaisissa viitoissa.
Tämä taiteilija oli sitten maalannut Svartsjön kirkon katon. Hän oli
tahtonut kuvata kesäpäivän kohoavia pilviä, jotka veivät autuaita
taivaan ihanuuteen. Käsi, joka käytti sivellintä, oli ollut voimakas,
mutta samalla kutakuinkin kankea, joten pilvet muistuttivat enemmän
allonge-peruukin kierteisiä kiharoita kuin kasvavia vuoria ja pehmeää
sumua. Ja sellaisina kuin pyhimykset olivat hohtaneet taiteilijan
mielikuvituksessa hän ei ollut niitä osannut kuvata, vaan oli pukenut
ne ihmisten tapaan pitkiin, punaisiin kaapuihin ja kankeihin
piispanhiippoihin tai mustiin papinkauhtanoihin, joissa oli jäykät
piippakaulukset. Hän oli tehnyt heille suuret päät ja pienet ruumiit,
ja hän oli varustanut heidät nenäliinoilla ja rukouskirjoilla.
Latinalaisia johdelauselmia lensi heidän suustaan, ja niille, jotka
hän oli tarkoittanut ylimmiksi, hän oli laittanut tanakat puutuolit
pilvien selkään, joten he voivat mukavasti istua matkallaan
iankaikkisuuteen.
Mutta senhän jokainen tiesi, etteivät henget ja enkelit olleet koskaan
näyttäytyneet taiteilijaraukalle, eikä siis liioin ihmeteltykään, ettei
hän ollut osannut laatia niitä ylimaallisen kauniiksi. Hyvän mestarin
hurskas maalaus oli kyllä näyttänyt monesta mahdottoman suloiselta, ja
paljon pyhää heltymystä se oli herättänyt. Se olisi kai ollut arvokas
meidänkin silmien katsella.
Mutta kavaljeerien vuonna maalautti kreivi Dohna koko kirkon
valkoiseksi. Silloin hävitettiin kattomaalaus. Samoin tuhoutuivat
kaikki savipyhimykset.
Ah, nuo savipyhimykset!
Olisi terveellisempää, jos minulle tuottaisi yhtä suurta surua
inhimillinen hätä kuin mitä tunsin niiden perikadon vuoksi; jos
ihmisten julmuus ihmisiä kohtaan täyttäisi minut sellaisella
katkeruudella kuin olen kokenut heidän tähtensä.