jos hän olisi siihen silmännyt. Hän olisi nähnyt kaksi kumartavaa
koivua joka tuvan edessä, ja avatuista ikkunoista hän olisi nähnyt
huoneisiin, joiden katto ja seinät oli kukilla koristettu ja verhottu
vihreillä lehvillä. Pieninkin kerjäläistyttö kulki maantiellä
sireenikimppu kädessään, ja emännillä oli pieni kukkakimppu
nenäliinassaan.
Kukkassalkoja rypistynein kukkasin ja riippuvin seppelein seisoi
pihoilla. Niiden ympäriltä oli ruoho tallattu, sillä iloinen tanssi oli
siinä leiskunut kesäisenä yönä.
Alhaalla Lövenillä tungeksivat tukkilautat. Pienet valkoiset purjeet
oli nostettu päivän kunniaksi, vaikkei tuulen henkäyskään heiluttanut
niitä, ja joka maston huipussa oli vihreä seppele.
Monia teitä, jotka johtavat Brohun, vaelsi kirkkoväkeä. Naiset olivat
koreita vaaleissa, kotikutoisissa kesäpuvuissaan, jotka oli saatu juuri
täksi päiväksi valmiiksi. Kaikki olivat juhlavaatteissaan.
Ja ihmiset eivät voineet lakata iloitsemasta pyhäisestä rauhasta ja
levosta jokapäiväisen työn lomassa, suloisesta lämmöstä, lupaavasta
sadosta ja mansikoista, jotka alkoivat tienvieressä punoittaa. He
tarkkasivat ilmojen rauhaa, pilvetöntä taivasta, ja kuuntelivat leivon
liverrystä ja sanoivat: "Näkee, että tämä on Herran päivä."
Silloin ajoi Sintram siihen. Hän kiroili ja huimi piiskalla
ponnistelevaa hevosta. Sora vinkui ilkeästi jalasten alla, suurten
kulkusien kimakka kilinä hämmensi kirkonkellojenkin äänen. Hänen
otsansa karvalakin reunan alla oli vihaisissa kurtuissa.
Se kauhisti kirkkoväkeä ja se luuli nähneensä itse pirun. Eivät he
saaneet edes tänään, kesäjuhlan päivänä, unohtaa pahuutta ja pakkasta.
Katkera on niiden osa, jotka vaeltavat maan päällä.
Ne, jotka seisoivat kirkonseinän varjossa tai istuivat kirkkopihan
muurilla, odottaen jumalanpalveluksen alkamista, katselivat häntä
äänettömästi ällistellen, kun hän kulki kirkonovelle. Juuri äsken oli
hurmaava päivä täyttänyt heidän sydämensä ilolla siitä, että he saivat
astella maan polkuja ja nauttia elon suloutta. Nyt kun he näkivät
Sintramin, valtasi heidät outojen onnettomuuksien aavistukset.
Sintram astui kirkkoon ja istui omalle tuolilleen, lyöden
karvarukkasensa penkkiin niin, että rukkasiin ommeltujen sudenkynsien
ramahdus kaikui aina ovensuuhun. Ja naiset, joita oli jo joku asettunut
etupenkkiin, pyörtyivät, kun näkivät tuon karvaisen olennon, ja heidät
täytyi kantaa ulos.
Mutta kukaan ei tohtinut ajaa ulos Sintramia. Hän häiritsi rahvaan
hartautta, mutta häntä pelättiin liian paljon, niin ettei kukaan
uskaltanut käskeä häntä kirkosta poistumaan.
Turhaan puhui pappi kesän valoisasta juhlasta. Kukaan ei kuunnellut
häntä. Rahvas ajatteli vain pahaa ja pakkasta ja outoa onnettomuutta,
jota tuo ilkeä tehtaanpatruuna heille ennusti.
Kun kirkonmeno loppui, nähtiin ilkiön menevän saman kummun
jyrkänteelle, jolla Bron kirkko on. Hän katsoi alas Brobyn salmelle ja
seurasi sitä silmin isonpappilan ja kolmen niemen ohi, jotka ovat
länsirannalla, aina Lövenin ulapoille. Ja nähtiin, miten hän puristi
kätensä nyrkkiin ja pui sitä salmelle ja sen viheriöiville rannoille.
Sen jälkeen liukui hänen silmäyksensä etelään, alisen Lövenin taakse,
aina siintäville niemille, jotka näyttävät sulkevan järveä. Ja
pohjoiseen lensivät ne peninkulmittain Gurlita-kukkulan ohi, aina
Björnidetiin asti, jossa järvi loppuu. Hän katsoi länteen ja itään,
jossa pitkät vuoret laaksoa reunustavat, ja pui taas nyrkkiään. Ja
jokainen tiesi, että jos hänellä olisi ollut oikeassa kädessään
salamakimppu, olisi hän hurjan iloisena sinkauttanut salamansa
rauhaisaan maahan ja levittänyt tuskaa ja kuolemaa niin etäälle kuin
olisi voinut. Sillä hän oli jo totuttanut sydämensä niin pahaan, ettei
hän voinut iloita muusta kuin kurjuudesta. Vähitellen hän oli itse
oppinut rakastamaan kaikkea rumaa ja viheliäistä. Hän oli
heikkopäisempi hurjinta hullua; mutta tätä ei ymmärtänyt kukaan.
Pian kerrottiin kummia. Kerrottiin että kun kirkonvartija meni
sulkemaan kirkkoa, katkesi avaimen lehti, sillä kovaksi käännetty
paperi oli tungettu lukkoon. Vartija vei sen rovastille. Se oli, kuten
hyvin arvasi, osoitettu sille muutamalle, joka on siellä toisessa
maailmassa.
Kuiskailtiin, mitä siinä mahtoi olla. Rovasti oli polttanut paperin,
mutta kirkonvartija oli nähnyt, kun se pirulainen paloi. Kirjaimet
olivat paistaneet mustasta paperista kirkkaan punaisina. Hän ei voinut
olla lukematta. Oli lukenut, sanoivat, että se pannahinen tahtoi
hävittää maan autioksi niin pitkälti kuin Bron kirkontorni näkyi. Hän
tahtoi että kirkko joutuu metsän pimeyteen. Hän tahtoi karhut ja ketut
asumaan ihmisasunnoissa. Peltojen piti olla viljelemättä, eikä enemmän
koiraa kuin kukkoakaan pitänyt näillä main kuuluman. Se kehno tahtoi
palvella herraansa tuottamalla turmiota jokaiselle. Semmoista hän oli
luvannut.
Ja ihmiset odottivat tulevaa aikaa hiljaisina ja epätoivoisina, sillä
he tiesivät, että sen ilkiön valta oli suuri, että hän vihasi kaikkea
elämää, että hän tahtoi nähdä erämaan tunkeutuvan laaksoon ja että hän
ottaisi palvelukseensa mielellään ruton, nälänhädän tai sodankin
karkottamaan pois maan päältä jokaisen, joka rakasti hyvää, iloa
tuottavaa työtä.
Kahdeksas luku
ROUVA MUSICA
Kun ei mikään saanut Gösta Berlingiä iloiseksi sen jälkeen, kun hän oli
auttanut nuoren kreivittären pakoon, päättivät kavaljeerit etsiä apua
hyvältä rouva Musicalta, joka oli mahtava haltijatar ja lohduttaa monta
onnetonta.
Sentähden he avauttivat eräänä heinäkuun iltana Ekebyn suuren salin
ovet ja nostattivat ikkunasäpit paikoiltaan. Aurinko ja ilma
päästettiin sisään: tuo myöhäisen illan suuri, punainen aurinko,
viileän ehtoon lempeä ja tuoksuva ilma.
Juovikkaat päällykset poistettiin huonekaluista, klaveeri avattiin, ja
harsot vedettiin venetsialaisten kruunujen ympäriltä. Kultaiset
aarnikotkat saivat taas loistaa valossa marmoripöytien valkeain levyjen
alta. Valkoiset jumalattaret tanssivat peilin mustalla otsareunustalla.
Silkkidamastin monimuotoiset kukkaset kimmelsivät iltahehkussa. Ja
ruusuja poimittiin ja kannettiin sisään. Koko sali täyttyi ruusujen
tuoksulla. Siellä oli ihmeellisiä, nimeltä tuntemattomia ruusuja, jotka
oli tuotu vieraista maista Ekebyhyn. Siellä oli keltaisia ruusuja,
joiden terissä veri kimmeltää punaisena kuin ihmisen suonissa, ja
kermanvalkoisia, joiden reunat ovat repaleisia, ja hienon punaisia,
joiden suuret terät ovat reunasta värittömiä kuin vesi, ja
tummanpunaisia, joissa on mustat varjot. He kantoivat sisään kaikki
Altringerin ruusut, jotka olivat tulleet mailta vierahilta
ihastuttamaan kauniiden naisten silmiä.
Sitten tuodaan nuotteja ja nuottitelineitä sisään, ja messinkisoittimia
ja käyriä ja viuluja kaiken kokoisia, sillä hyvä rouva Musica on nyt
vallitseva Ekebyssä ja koettava lohduttaa Gösta Berlingiä.
Rouva Musica on valinnut lempeän isä Haydnin "Oxford"-sinfonian ja
harjoituttanut sen kavaljeereilla. Julius-patruuna heiluttaa
tahtipuikkoa, ja muut hoitavat kukin soitintaan. Kaikki kavaljeerit
osaavat soittaa -- muuten he eivät olisikaan kavaljeereja.
Kun kaikki on valmista, lähetetään noutamaan Göstaa. Hän on vielä
heikko ja haluton, mutta ilostuu komeasta huoneesta ja kauniista
musiikista, jota saa pian kuulla. Sillä tiedetäänhän, että vaivatulle
ja kärsivälle on rouva Musica parhainta seuraa. Se rouva on iloinen ja
leikkivä kuin lapsi. Hän on tulinen ja kiehtova kuin nuori nainen. Hän
on viisas ja hyvä kuin vanhukset, jotka ovat eläneet kunniallisesti.
Ja sitten soittivat kavaljeerit, aivan hiljaa, suloisen hellästi.
Pikku Ruster on vakava työssään. Hän lukee nuotteja rillit nokalla,
suutelee huilusta ilmi sulavia säveliä ja leikkii sormin näppäimien ja
aukkojen joukossa. Eberhard-setä istuu köyrynä sellonsa yllä, tekotukka
on pyörähtänyt korvalliselle ja huulet vapisevat mielenliikutuksesta.
Bergh seisoo ylväänä pitkine fagotteineen. Hän unohtuu toisinaan
ja päästää ihan keuhkojensa pohjasta, mutta silloin muksauttaa
Julius-patruuna häntä tahtipuikolla suoraan paksuun kalloon.
Hyvin sujuu, loistavan hyvin se sujuu! Kuolleista nuottimerkeistä
loihtivat he esiin rouva Musican ilmielävänä. Levitä taikaviittasi,
hyvä rouva Musica, ja kanna Gösta Berling ilon maihin, joissa hän
tavallisesti elää.
Oi, että tuo on Gösta Berling, tuo, joka istuu nyt niin kalpeana ja
tarmottomana ja jota vanhain herrojen täytyy nyt huvittaa, aivan kuin
hän olisi pikkulapsi! Nyt tulee Vermlannissa ilon puute!
Minä kyllä tiedän, miksi nuo vanhukset rakastivat häntä. Minä tiedän
kyllä, kuinka pitkäksi talvi-ilta voi tulla ja kuinka synkeys voi
hiipiä mieleen tuolla kaukana yksinäisissä kartanoissa. Minä ymmärrän
kyllä, miltä tuntui kun hän tuli.
Ah, ajatelkaa sunnuntain iltapuolta, kun työ lepää ja ajatukset ovat
tylsät! Ajatelkaa itsepäistä pohjatuulta, huoneeseen kylmää viuhtovaa,
kylmää, jonka käsissä ei mikään takkatuli voi tuottaa lievitystä!
Ajatelkaa ainoata talikynttilää, jota täytyy myötäänsä niistää!
Ajatelkaa yksitoikkoista virrenveisuuta, joka kuuluu keittiöstä.
No, ja silloin soivat kulkuset, silloin kopistavat ripeät jalat lunta
kengistä eteisen lattialle, sitten tulee Gösta Berling huoneeseen. Hän
nauraa ja laskee leikkiä. Hän on elämää, hän on lämpöä. Hän avaa
klaveerin kannen ja soittelee niin, että noita vanhoja kieliä
ihmettelee. Hän osaa laulaa kaikki laulut, soittaa kaikki sävelet. Hän
tekee onnellisiksi kaikki talon asukkaat. Ei koskaan hänellä ollut
kylmä, ei koskaan hän ollut väsynyt. Murheelliset unohtivat surunsa
hänet nähdessään. Ah, miten hyvä sydän hänellä oli! Kuinka hän sääli
heikkoja ja köyhiä! Ja kuinka nerokas hän oli! Niin, olisittepa
kuulleet vanhain puhuvan hänestä.
Mutta nyt, juuri kun he parhaillaan soittavat, hän purskahtaa itkuun.
Hänestä on elämä, koko elämä niin surullista. Hän nojaa päätään
käsiinsä ja itkee. Kavaljeerit kauhistuvat. Nämä eivät ole niitä
lempeitä ja parantavia kyyneleitä, joita rouva Musica tavallisesti
loihtii esille. Hän nyyhkii epätoivoisesti. Aivan neuvottomina he
laskevat soittimet käsistään.
Hyvältä rouva Musicaltakin, joka rakastaa Gösta Berlingiä, häneltäkin
on mennä rohkeus; mutta sitten hän muistaa, että onhan hänellä vielä
valtava sankari kavaljeerien joukossa.
Se on lauhkea Lövenborg, hän, joka kadotti morsiamensa sameaan jokeen
ja joka on Gösta Berlingin orja, nöyrempi kuin kukaan muu
kavaljeereista. Hän hiipii nyt klaveerin luo. Hän käy sen ympärillä,
tunnustelee sitä varovasti ja hyväilee kevyellä kädellä sen
koskettimia.
Mutta kavaljeerirakennuksessa on Lövenborgilla suuri puupöytä, johon
hän on maalannut klaviatuurin ja rakentanut nuottitelineen. Sen ääressä
hän usein istuu tuntikausia juoksutellen sormiaan mustilla ja
valkoisilla koskettimilla. Siinä hän harjoittelee sekä skaaloja että
etydejä, ja siinä hän soittaa Beethoveniansa. Hän ei soita koskaan
muuta kuin Beethovenia. Rouva Musica on tukenut häntä aivan
armollisesti, niin että hän on saanut jäljentää monta noista
kuudestaneljättä sonaatista.
Mutta ukko ei tohdi puuttua koskaan muuhun soittimeen kuin puupöytään.
Klaveeria kohtaan hän tuntee kunnioituksensekaista kauhua. Se
houkuttelee häntä puoleensa, mutta se pelästyttääkin häntä. Tuo remuava
soitin, josta on moni polska jyristetty, on hänelle pyhättö. Hän ei ole
uskaltanut koskaan sitä liikuttaa. Ajattele vain tuota ihmeellistä
laitosta, jonka monet kielet voivat auttaa suuren mestarin teokset
elämään! Hänen tarvitsee vain painaa korvansa sitä vasten, ja kohta hän
kuulee andanten ja scherzon humisevan sisällä. Niin, klaveeri on juuri
se alttari, jonka ääressä rouva Musicaa on palveltava. Mutta hän ei ole
ikänään soittanut klaveeria. Hän ei koskaan tule niin rikkaaksi, että
hänen kannattaisi hankkia itselleen klaveeria, ja tätä hän ei ole
koskaan tohtinut soittaa. Majurinrouvakaan ei ollut liioin halukas sitä
hänelle avaamaan.
Hän on kyllä kuullut, kuinka sillä on soitettu polkkaa ja valssia ja
kilkutettu Bellmanin sävelmiä. Mutta kun sellaista epäpyhää soitettiin,
ei tuo ihana kone tietenkään voinut muuta kuin rämistä ja voivotella.
Ei, jos tulisi Beethoven, silloin se antaisi kuulua oikean, hienon
äänensä.
Hän asettuu klaveerin eteen ja alkaa soittaa. Hän on aivan epävarma ja
liikutuksissaan, mutta hän hapuilee sormillaan pari tahtia, koettaa
tavata oikeaa sointia, rypistää otsaansa, koettaa uudestaan ja panee
sitten kätensä kasvoilleen ja alkaa itkeä.
Niin, hyvä rouva Musica, se on hänestä katkeraa. Pyhättö ei olekaan
mikään pyhättö. Siellä ei ole sisällä uneksimassa kirkkaita, hienoja
ääniä, siellä ei ole kumeata, ylhäistä ukkosta, ei valtavaa, pauhaavaa
hirmumyrskyä. Ei ainoatakaan kuvaamatonta sulosointua, jotka humisivat
paratiisin ilmassa, ole sinne kätkeytynyt. Se on vanha rämisevä
klaveeri, eikä mitään muuta.
Mutta silloin antaa rouva Musica neuvon kekseliäälle everstille. Hän
ottaa Rusterin mukaansa, ja he menevät kavaljeerirakennukseen ja
noutavat Lövenborgin pöydän, johon on maalattu koskettimet.
"Kas tässä, Lövenborg", sanoo Beerencreutz heidän palattuaan, "tässä on
sinun klaveerisi. Soitapa nyt Göstalle!"
Silloin herkeää Lövenborg itkemästä ja asettuu soittamaan Beethovenia
murheiselle nuorelle ystävälleen. Nyt hän varmaan tulee iloiseksi.
Ukon päässä helisevät iki-ihanat sävelet. Hän ei voi muuta kuin
olettaa, että Gösta kuulee, miten kauniisti hän soittaa. Gösta varmaan
huomaa, miten hyvin hän tänä iltana soittaa. Ei ole soittajalla enää
vaikeuksia. Hän tekee juoksutuksiaan ja lirityksiään ihan vapaasti. Hän
suorittaa vaikeimmat otteet. Hän haluaisi, että itse mestari häntä nyt
kuulisi.
Kuta enemmän hän soittaa, sitä enemmän hän haltioituu. Hän kuulee
ylimaallisen voimakkaana jokaisen sävelen.
"Suru, surutar", hän soittaa, "miksi sinua en rakastaisi? Siksi, että
sinun huulesi ovat kylmät, sinun poskesi kuihtuneet, siksi, että sinun
syleilysi tukahduttaa, katseesi kivettää.
"Suru, surutar, sinä olet noita ylpeitä, kauniita naisia, joiden
rakkautta on vaikea saavuttaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin
muilla. Sinä hyljätty, minä painoin sinut sydämelleni ja rakastin
sinua. Minä hyväilin vilun pois jäsenistäsi, ja sinun rakkautesi on
minut täyttänyt autuudella.
"Oi, miten minä olen kärsinyt! Oi, miten olen ikävöinyt, kun kadotin
sen, jota enin rakastin. Synkkä oli ympärilläni ja sielussani yö!
Rukoukseen olin vaipunut, raskaihin, kuulemattomiin rukouksiin. Taivas
oli sulkeutunut pitkään odotettuani. Tähdekkäästä avaruudesta ei tullut
ainoatakaan suloista henkeä lohdutuksekseni.
"Mutta minun kaipuuni viilsi rikki sumentavat verhot. Sinä tulit
väikkyen luokseni kuunsäteistä siltaa. Sinä tulit valossa, oi
rakkahani, ja hymyilevin huulin. Iloiset haltijahenget ympärilläsi
liehuivat. Ne tulivat ruususeppelein. Ne kisailivat sitroin ja huiluin.
Autuasta oli sinua nähdä.
"Mutta sinä katosit, sinä katosit. Eikä minulla ollut kuunsäteistä
siltaa halutessani seurata sinua. Maassa minä makasin, siivetön,
tomussa kiinni. Valitukseni oli kuin villi eläimen karjunta, kuin
taivaan jylisevä ukkonen. Tahdoin lähettää salaman airueena luoksesi.
Kirosin viheriöitsevää maata. Kulo kasvit polttakoon, lyököön ihmiset
rutto! Huusin kuolemaa ja kadotusta. Luulin iankaikkisen tulen tuskien
olevan suloutta kurjuuteni rinnalla.
"Suru, surutar, silloin sinä tulit ystäväkseni! Miksi en rakastaisi
sinua, kuten rakastetaan noita ylpeitä, ankaria naisia, joiden
rakkautta on vaikea voittaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin
muilla?"
Niin hän soitti, tuo mystikko-parka. Hän istui siinä, ihastuksesta ja
liikutuksesta loistaen, ja kuuli iki-ihmeellisiä ääniä, luullen varmaan
myös Göstan kuulevan ne ja tulevan lohdutetuksi.
Gösta katseli häntä kauan. Ensin häntä tämä narrin kuje suututti, mutta
vähitellen hän siinä lauhtui. Hän oli vastustamaton, tuo ukko,
istuessaan noin nauttien Beethovenistaan.
Ja Gösta alkoi ajatella, miten tämäkin mies, joka nyt oli niin lauhkea
ja suruton, oli kerran ollut kärsimysten kourissa, kuinka hänkin oli
kadottanut rakastettunsa. Ja nyt hän istui tuossa puupöytänsä ääressä
onnesta loistaen. Ei siis tarvittu enempää tekemään ihmistä
onnelliseksi.
Se tuntui nöyryyttävältä. Kuinka, Gösta, hän sanoi itsekseen, etkö sinä
enää voi kärsiä etkä kestää? Sinä, jota kaiken elämäsi ajan on köyhyys
karaissut, sinä, joka olet kuullut jokaisen metsän puun, jokaisen
niityn mättään puhuvan kieltäytymisestä ja kärsivällisyydestä, sinä,
joka olet kasvanut maassa, missä talvi on ankara ja kesä niukka, oletko
sinä unohtanut kärsimisen taidon?
Ah, Gösta, mies kestäköön kaiken, mitä elämä tarjoaa, rohkein mielin ja
hymyhuulin, muuten hän ei ole mies. Kaihoa niin paljon kuin tahdot, jos
olet kadottanut rakkaasi, anna omantunnon sisintäsi kaivaa ja jäytää,
mutta ole kasvoiltasi mies ja vermlantilainen. Anna katseesi säteillä
iloa ja tervehdi ystäviäsi hilpein sanoin!
Ankaraa on elämä, ankaraa luonto. Mutta kumpikin tuottaa vastapainoksi
kovuudelleen rohkeutta ja iloa, muutoinhan ei kukaan voisi niitä
kestää.
Rohkeutta ja iloa! On kuin nämä olisivat elämän tärkeimmät
velvollisuudet. Sinä et ole niistä koskaan tinkinyt, et tingi nytkään.
Oletko sinä huonompi Lövenborgia, joka istuu tuossa puuklaveerinsa
ääressä, huonompi kaikkia muita kavaljeereja, noita uljaita, noita
suruttomia, iäti nuoria? Sinä tiedät kyllä, ettei ainoakaan heistä ole
välttänyt kärsimystä!
Ja Gösta katsoo heitä. Ah, millainen näytelmä! Siinä he istuvat, kaikki
syvän vakavina, ja kuuntelevat tätä musiikkia, jota ei kukaan kuule.
Lövenborg havahtuu unelmistaan vallattomaan nauruun. Hän kohottaa
kätensä koskettimilta ja kuuntelee kuin hurmiossa. Se on Gösta
Berlingin entistä naurua, hänen hyvää, ystävällistä, tarttuvaa
nauruaan! Suloisinta soittoa, mitä vanhus on elämässään kuullut.
"Enkö minä jo arvannut, että Beethoven sinut parantaa!" hän huudahtaa.
"Nythän sinä olet taas ennallasi."
Sillä tavalla hyvä rouva Musica paransi Gösta Berlingin riutumuksesta.
Yhdeksäs luku
BROBYN PAPPI
Eros, kaikkivaltias jumala, sinä tiedät hyvin, että usein tuntuu siltä
kuin ihminen olisi sinun vallastasi vapautunut. Näyttää kuin kaikki ne
suloiset tunteet, jotka ihmisiä yhdistävät, olisivat kuolleet hänen
sydämestään. Mielipuolisuus ojentaa kyntensä ottaakseen onnettoman,
mutta silloin tulet sinä kaikkivaltiudessasi, sinä elämän
suojelusherra, ja niinkuin entisen väkevän pyhimyksen sauva kukoistaa
kuivunut sydän jälleen.
Kukaan ei ole Brobyn pappia ahnaampi, kukaan ei pahuutensa ja
sydämettömyytensä vuoksi ihmisistä erotetumpi. Hänen huoneensa ovat
lämmittämättä talvella, hän istuu maalaamattomalla puupenkillä, kulkee
ryysyissä, syö hengenpitimiksi kuivaa leipää ja raivostuu, jos
kerjäläinen astuu hänen kynnyksensä yli. Hän antaa hevosen nähdä nälkää
tallissa ja myy heinät, hänen lehmänsä järsivät tievieren kuivaa heinää
ja seinien sammalta. Aina kauas maantielle kuuluu nälkäisten lampaiden
määkinä. Talonpojat nakkelevat hänelle lahjana ruokaa, jota heidän
koiransa eivät syö, ja vaatteita, joita heidän köyhänsä halveksivat.
Hänen kätensä on ojennettu pyytämään, selkänsä taipuisa kiittämään. Hän
kerjää rikkailta, lainaa köyhiltä. Kun hän näkee leimatun rahan,
kirvelee hänen sydäntään tuska, kunnes raha on hänen taskussaan.
Onneton se, joka ei ole suorituspäivänä selvittänyt asioitaan hänen
kanssaan!
Myöhään hän nai, mutta parempi olisi ollut, jos hän ei olisi ollenkaan
nainut. Hänen vaimonsa kuoli kiusattuna ja ylenmäärin rasittuneena. Nyt
hänen tyttärensä palvelee vierailla. Pappi vanhenee, mutta ikä ei
lievitä hänen himoaan. Ahneuden mielettömyys ei eroa hänestä koskaan.
Mutta eräänä kauniina elokuun päivänä nousevat raskaat, neljän hevosen
vetämät vankkurit Brobyn ylämäkeä. Hieno, vanha neiti tulee siellä
kaikessa komeudessaan, kuski, lakeija ja kamarineitsyt mukanaan. Hän
tulee tapaamaan Brobyn pappia, nuoruutensa rakastettua.
Kun pappi oli kotiopettajana hänen isänsä maatilalla, he rakastivat
toisiaan, vaikka ylpeä suku heidät erotti. Ja nyt hän matkaa Brobyn
mäkiä saadakseen nähdä hänet vielä kerran ennen kuolemaansa. Kaikki,
mitä elämä voi hänelle enää antaa, on, että hän saa vielä nähdä
nuoruutensa rakastetun.
Pieni, hieno neiti istui unelmoiden noissa suurissa vaunuissa. Hän ei
ole menevinään köyhään, pieneen kappalaisen taloon, vaan viileään,
tuuheaan lehtimajaan, joka on puiston perillä ja jossa rakastettu häntä
odottaa. Hän näkee rakkaansa: tämä on nuori, ja hän osaa suudella ja
hän osaa rakastaa. Nyt, tietäessään näkevänsä toisen, tämän kuva
ilmestyy hänen eteensä harvinaisen selkeänä. Miten kaunis hän on, miten
kaunis! Hän osaa haaveksia, hän osaa leimuta, hän täyttää hänen
olentonsa hurmauksen tulella.
Nyt on neiti kellankelmeä, kuihtunut ja vanha. Pappi ei kenties tunne
häntä enää, kuusikymmenvuotiasta, mutta hän ei tule katseltavaksi vaan
katsomaan: katsomaan nuoruutensa rakastettua, joka on säästynyt
vahingotta ajan iskuilta, joka on yhä nuori ja kaunis ja
lämminsydäminen.
Hän on asunut niin kaukana, ettei ole kuullut sanaakaan Brobyn papista.
Niin jyrisevät vankkurit ylämäkeä, ja jo näkyykin pappila jyrkänteellä.
"Jumalan laupeuden tähden", vonkaisee tiepuolesta kerjäläinen, "lantti
köyhälle raukalle."
Jalo nainen antaa hänelle hopearahan ja kysyy, onko Brobyn pappila
tässä lähellä.
Kerjäläinen silmäilee häntä terävästi, ovelasti.
"Pappila on tuolla", hän sanoo, "mutta pappi ei ole kotona, eikä ketään
ole kotona pappilassa."
Hieno, pieni neiti näyttää aivan kummasti kalpenevan. Viileä lehtimaja
häviää, rakastettua ei ole siellä. Kuinka hän voi toivoakaan,
neljäkymmentä vuotta odotettuaan, tapaavansa hänet siellä?
Mitä armollisella neidillä olisi pappilaan asiaa?
Armollinen neiti on tullut tapaamaan komministeriä. Hän on tuntenut
hänet menneinä päivinä.
Neljäkymmentä vuotta ja neljäkymmentä peninkulmaa on erottanut heitä.
Ja joka peninkulmalla, jonka neiti on ajanut lähemmäksi, hän on ajanut
pois yhden vuoden suru- ja muistotaakat, joten hän nyt, päästyään
perille pappilaan, on taaskin kaksikymmenvuotias, huoleton, vailla
muistoja.
Kerjäläinen seisoo ja katsoo häntä, näkee hänen muuttuvan
silmissään kaksikymmenvuotiaasta kuusikymmenvuotiaaksi, ja taaskin
kuusikymmenvuotiaasta kahdenkymmenen ikäiseksi.
"Pappi tulee kotiin iltapäivällä", hän sanoo. Armollinen neiti tekisi
parhaiten, jos menisi Brobyn majataloon ja tulisi takaisin
iltapäivällä. Silloin takaa kerjäläinen papin olevan kotona.
Hetkisen päästä vierivät raskaat vankkurit mäkiä alas vieden pientä,
kuihtunutta naista majataloon, mutta kerjäläinen seisoo kovasti
vavisten ja katselee, kun toinen menee. Hänen tekisi mieli langeta
polvilleen ja suudella pyöränjälkiä.
Hienona, parta ajettuna ja puku puhdistettuna, kiiltosoikioissa
kengissä, silkkisukissa, röyhelöpaidassa ja kalvosimissa seisoo Brobyn
pappi samana päivänä puolelta päivin Bron ruustinnan edessä.
"Hieno neiti", hän sanoo, "kreivintytär. Ruustinna, luuleeko ruustinna,
että minä, köyhä mies, voin pyytää häntä tulemaan luokseni? Lattiat
ovat mustat, vierashuoneessa ei ole huonekaluja, salin katto on vihreä
homeesta ja kosteudesta. Auttakaa minua, ruustinna! Ajatelkaa, että hän
on ylhäisen kreivin tytär!"
"Sanokaa, että olette matkoilla!"
"Rakas ruustinna, hän on ajanut neljäkymmentä peninkulmaa nähdäkseen
minut, köyhän miehen. Ei hän tiedä, millaista minun oloni on. Ei
minulla ole sänkyäkään mihin hänet pyytää nukkumaan. Eikä ole sänkyä
hänen palvelijoilleen."
"No, antakaa sitten hänen mennä matkaansa."