muualta tai löytää sen joistakin varastohuoneista, joita eivät sitä
ennen tienneet. Totuus ei koskaan tule sellaisessa asiassa ilmi. Ei
ainakaan vaakamestari koskaan ottanut kuuleviin korviinsakaan, että
muka petos olisi ollut mahdollista, ja hänenhän se piti tietää.
Kun kavaljeerit tulivat kotiin, saivat he kuulla uutisia. Kreivi Dohnan
avioliitto piti purettaman. Kreivi oli lähettänyt hovimestarinsa
Italiaan hankkimaan todistuksia, ettei avioliitto ollut laillinen. Tämä
palasikin kesemmällä ja toi tyydyttävät sanomat. Millaisia ne olivat,
en varmaan ja tarkkaan tiedä. Vanhoja taruja käsitellessään täytyy olla
hyvin varovainen, ne ovat kuin iäkkäät ruusut; niistä varisee helposti
lehdet, jos niitä koskettaa kovasti. Huhutaan, ettei Italiassa oikea
pappi ollut vihkimistä toimittanut. En tiedä minäkään enempää, mutta
totta vain on, että Bron kihlakunnanoikeudessa selitettiin, ettei
kreivi Dohnan ja Elisabet von Thurnin avioliitto ollut koskaan mikään
avioliitto ollutkaan.
Tästä ei tuo nuori nainen kai mitään tiennyt. Hän oli talonpoikien
parissa syrjäseudulla, jos enää eli.
Viides luku
LILJECRONAN KOTI
Olen maininnut, että yksi kavaljeereista oli hyvin musikaalinen. Hän
oli pitkä, vankkajäseninen mies, hänellä oli suuri pää ja tuuhea, musta
tukka. Hän ei ollut siihen aikaan tiettävästikään monta vuotta yli
neljänkymmenen, mutta hänen kasvonsa olivat rumat ja jäykkäpiirteiset
ja hänen käytöksensä säyseä. Siitä johtui, että monet pitivät häntä
vanhana. Hän oli hyvä mies, mutta raskasmielinen.
Eräänä iltana hän pisti viulun kainaloonsa ja lähti pois Ekebystä. Hän
ei sanonut hyvästiä kenellekään, vaikkei aikonut palata enää koskaan.
Häntä oli Ekebyn elämä inhottanut aina siitä saakka, kun hän oli nähnyt
kreivitär Elisabetin onnettomuuden. Hän kulki lepäämättä, koko illan ja
yön, kunnes tuli aamuauringon noustessa Löfdala-nimiseen
herraskartanoon, joka oli hänen omansa.
Oli niin varhaista, ettei kukaan ollut vielä valveilla. Liljecrona
istuutui viheriälle keinulaudalle päärakennuksen seinämälle ja katseli
kartanoaan. Herra Jumala, kauniimpaa paikkaa ei ollutkaan! Talon edessä
laajeneva kenttä kallistui loivasti laaksoon päin, ja sitä verhosi
hieno, vaaleanvihreä ruoho. Ei ollut ruohokenttää sen somempaa. Lampaat
saivat napostella sitä ja lapset siinä leikkiä ja telmiä, mutta se
pysyi aina vain yhtä tiheänä ja vihreäruohoisena. Viikate ei koskaan
sitä viuhtonut, mutta vähintään kerran viikossa lakaisutti emäntä pois
kaikki risut ja korret ja kuivat lehdet tuoreesta ruohikosta.
Liljecrona katseli hiekkakäytävää, joka oli kuistin edessä, ja vetäisi
äkkiä jalkansa pois. Lapset olivat illalla haravoineet siihen oikeita
säännöllisiä kuvioita, ja hänen suuret jalkansa olivat nyt kauheasti
turmelleet hienoa työtä. Ihme, miten kaikki tällä paikalla versoi! Ne
kuusi pihlajaa, jotka kasvoivat pihamaan vartiona, olivat korkeita kuin
pyökit ja leveitä kuin tammet. Sellaisia puita ei kai ole koskaan
missään nähty. Koreita ne olivat paksuine runkoineen, joita keltainen
naava peitti, ja suurine, valkoisine kukkaterttuineen, jotka loistivat
tummasta vihreästä. Johtui ajattelemaan taivasta ja sen tähtiä. Sietipä
ihmetellä, miten hyvin puut kasvoivat sillä pihalla. Siellä oli vanha
piilipuu, niin paksu, ettei kaksi miestä ylettänyt käsivarsin sen
ympäri. Se oli nyt laho ja ontto, ja ukkonen oli riistänyt siltä
latvan, mutta kuolla se ei aikonut. Joka kevät versoi tuores vesakimppu
sen katkenneesta päärungosta näyttäen, että se yhä eli. Tuomi talon
itäisen päädyn alla oli kasvanut niin suureksi puuksi, että se varjosti
koko taloa. Koko turvekatto oli valkeanaan sen pudonneista teristä,
sillä tuomi oli jo kukkinut. Ja koivut, jotka seisoivat pienissä
ryhmissä siellä täällä pelloilla, olivat varmaankin kuin paratiisissa
hänen tilallaan. Siellä keksivät ne niin monta eri kasvutapaa kuin
olisivat lyöttäytyneet matkimaan kaikkia muita puita. Yksi oli kuin
lehmus, tiheä ja latvakas, tuuhea lehväholvi yllään; toinen kohosi
tasaisena ja pyramidimaisena kuin poppeli, ja kolmas riiputti ritvojaan
kuin hopeapaju. Yksikään ei ollut toisensa näköinen, ja ihania ne
olivat kaikki.
Silloin hän nousi katselemaan taloa. Puutarha lepäsi niin ihmeellisen
kauniina, että hänen piti pysähtyä ja vetää henkeä. Omenapuut kukkivat.
No, senhän Liljecrona kyllä tiesi. Olihan hän nähnyt niiden kukkivan
kaikissa muissakin herraskartanoissa; mutta siinäpä se juuri oli,
etteivät ne kukkineet missään muualla sillä tavalla kuin siinä talossa,
jossa hän oli nähnyt niiden kukkivan aina lapsuudesta asti. Hän kulki
kädet ristissä ja varovaisin askelin edestakaisin hietakäytävillä. Maa
oli valkea, ja puut olivat valkeita, sieltä täältä vivahtaen
vaaleanpunaiseen. Niin kaunista hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän
tunsi joka puun niinkuin ihminen tuntee sisarukset ja leikkitoverit.
Astrakaanipuut olivat lumivalkeat, samoin talviomenat. Mutta
kesäomenapuiden kukat olivat heleitä ja paratiisiomenain terät aivan
punaisia. Kaunein oli vanha, ymppäämätön omenapuu, jonka pieniä,
karvaita omenia kukaan ei voinut syödä. Se ei säästellyt kukkiaan, se
paistoi kuin suuri lumikinos aamuauringossa.
On muistettava, että oli varhainen aamu. Kaste sai joka lehden
loistamaan, kaikki pöly oli pois huuhdeltu. Metsäisten vuorten takaa,
joiden juurella talo oli, kiitivät ensimmäiset auringonsäteet. Näytti
kuin ne olisivat pistäneet kuusten latvat tuleen. Tuoreiden
apilasnurmien, ruis- ja ohrapeltojen ja äsken kohonneen kauranoraan
yllä leijui keveä, hieno utu, ohuin kaunottaren harso, ja varjot
piirtyivät selvinä kuin kuutamossa.
Hän seisoi hiljaa katsellen suurta kasvimaata käytävien välissä. Hän
tietää, että emäntä ja hänen piikansa ovat tehneet työtä. He ovat
lapioineet, haravoineet ja lannoittaneet, repineet pois lonkeroita ja
puhdistaneet maan, kunnes siitä on tullut hieno ja ohut. Saatuaan
penkit tasaisiksi ja reunat jyrkiksi he ovat ottaneet ohjakset ja
merkkikepit ja piirrelleet viivoja ja neliöitä. Niin he ovat tehneet
käytäviä, tallustaen pienin hullunkurisin askelin, ja kylväneet ja
istuttaneet, kunnes kaikki rivit ja neliöt ovat tulleet täyteen. Ja
lapsetkin ovat saaneet olla mukana, ja he ovat olleet onnellisia ja
innoissaan, kun ovat saaneet auttaa, vaikka heidän on ollut työlästä
kulkea koukussa ja kurotella käsiään leveiden penkkien yli. Ja
tavattoman paljon apua on heistä ollut, sen arvaa.
Nyt alkoi kylvetty orastaa.
Jumala siunatkoon, miten rehevinä ne siinä seisoivat, sekä herneet että
pavut paksuine parillisine sirkkalehtineen, ja miten tasaisesti ja
siivosti sekä porkkanat että nauriit olivat kohonneet! Kaikkein
hupaisimmat olivat pienet, kouruiset persiljanlehdet, jotka nostivat
hiukan maakerrosta niskassaan ja leikkivät vielä toistaiseksi
piilosilla elämän kanssa.
Ja tuossa oli pieni penkki, jossa viivat eivät olleet niin tasaisia ja
jossa neliöt olivat kuin mikäkin näytekartta kaikesta, mitä voit
istuttaa ja kylvää. Se oli lasten oma kasvimaa.
Ja Liljecrona sukaisi viulun leukansa alle ja alkoi soittaa. Linnut
rupesivat laulamaan suuressa pensaikossa, joka suojeli puutarhaa
pohjatuulelta. Yksikään äänekäs olento ei nyt mitenkään voinut vaieta,
niin ihana oli aamu. Käyrä liikkui itsestään.
Liljecrona käveli edestakaisin käytävillä ja soitti. "Ei", ajatteli
hän, "kauniimpaa paikkaa ei olekaan!" Mitä oli Ekeby Löfdalaan
verrattuna! Hänen kotinsa oli turvekattoinen ja vain yksikerroksinen.
Se oli metsänrinnassa, vuori takana ja pitkä laakso edessä. Se ei ollut
merkillinen missään suhteessa: ei siellä ollut järveä, ei koskea, ei
rantaniittyjä eikä puistoja, mutta sittenkin se oli kaunis. Se oli
kaunis siksi, että se oli hyvä ja rauhaisa koti. Siellä oli niin
kevyttä elää. Kaikki, mikä olisi muualla synnyttänyt katkeruutta ja
vihaa, tasoittui täällä lempeästi. Sellaisen pitääkin kodin olla.
Talon emäntä nukkuu huoneessa, joka on puutarhaan päin. Hän herää äkkiä
ja kuuntelee, mutta ei liikahdakaan. Hän lepää hymyillen ja kuuntelee.
Sitten soitto lähenee yhä, ja viimein kuuluu kuin olisi soittaja
pysähtynyt hänen ikkunansa alle. Hän ei varmaankaan ensi kertaa kuule
ikkunansa alta viulunsoittoa. Hän tulee usein tällä tavoin, tuo hänen
miehensä, kun ne ensin ovat tehneet jonkin tavallista hurjemman urotyön
siellä kaukaisessa Ekebyssä.
Mies seisoo nyt siellä ja ripittää itseään ja pyytää anteeksi. Hän
kuvailee vaimolleen pimeät voimat, jotka houkuttelevat häntä pois
kaikesta, mitä hän eniten rakastaa: pois vaimonsa ja lastensa luota.
Mutta hän rakastaa heitä. Oi, ihan totta, hän rakastaa heitä!
Hänen soittaessaan nousee vaimo vuoteesta ja pukeutuu, tietämättä
oikein mitä tekee. Hän on niin soiton lumoissa.
"Ei komeus ja mukava elämä ole minua pois houkutellut", soittaa hän,
"ei rakkaus muihin naisiin, ei kunnia, mutta elämän viettelevä
moninaisuus: sen sulous, sen katkeruus, sen rikkaudet täytyy minun tuta
ympärilläni. Mutta nyt olen saanut niistä kyllikseni, olen väsynyt ja
tyytyväinen. Nyt en jätä enää kotiani. Anna anteeksi minulle, sääli
minua!"
Silloin vetää vaimo uutimen syrjään ja avaa ikkunan, ja Liljecrona
näkee hänen kauniit, hyvät kasvonsa.
Hän on hyvä ja hän on viisas. Hänen katseensa kohdistuu kaikkeen
tuottaen siunausta kuin auringon paiste. Hän hallitsee ja hän hoivaa.
Missä hän on, siellä täytyy kaiken kasvaa ja versoa. Hänessä on
itsessään onni.
Liljecrona kiepahtaa hänen luokseen ylös ikkunalaudalle ja on onnekas
kuin nuori rakastaja.
Sitten hän nostaa vaimonsa puutarhaan ja kantaa hänet omenapuiden alle.
Siellä hän selittää vaimolle, miten kaunista kaikki täällä on, ja
näyttää hänelle maustepenkit ja lasten istutukset ja nuo pienet,
hauskat persiljanlehdet.
Kun lapset heräävät, syntyy riemu ja elämä, sillä isä on tullut. He
anastavat hänet täysin haltuunsa. Hänen pitää tulla katsomaan kaikkea
uutta ja merkillistä: pientä naulavasaraa, joka nakuttaa purossa,
piilipuun linnunpesää ja lammikon pieniä ruutananpoikia, joita ui
tuhansittain veden kalvossa.
Sitten lähtevät isä, äiti ja lapset pitkälle kävelylle pelloille. Isän
täytyy saada nähdä, miten tiheää ruis on, miten apila kasvaa ja miten
peruna työntää maasta ryppyisiä lehtiään.
Hänen täytyy nähdä lehmät, kun ne tulevat laitumelta, tervehtiä uusia
vasikka- ja lammaskarsinan tulokkaita, etsiä munia ja antaa kaikille
hevosille sokeria.
Lapset häärivät hänen kintereillään koko päivän. Ei läksyjä, ei työtä,
juosta vain ulkona isän kanssa!
Iltasella hän soittaa heille polkkaa, ja koko päivän hän on ollut
heille niin hyvä toveri ja leikkikumppani, että he nukahtavat
viattomasti rukoillen, että isä jäisi iäksi heidän luokseen.
Hän jääkin ihan viikoksi ja on koko ajan iloinen kuin pieni poika. Hän
on rakastunut kaikkeen kotoiseen, vaimoonsa ja lapsiinsa, eikä koskaan
enää ajattele Ekebytä.
Mutta sitten tulee aamu, jolloin hän onkin kadonnut. Hän ei kestänyt
kauempaa, se oli liian suurta onnea hänelle. Ekeby oli tuhat kertaa
huonompi, mutta Ekeby oli keskellä tapausten pyörrettä. Oi, miten
paljosta siellä voi uneksia ja soittaa! Miten hän voi elää loitolla
kavaljeerien sankaritöistä ja Lövenin pitkästä järvestä, jonka ympäri
huvitusten raju metsästys kohisten kierii.
Hänen tilallaan kulki kaikki tasaista menoaan. Kaikki askaroivat
hiljaisen onnellisina. Kaikki, mikä muualla olisi synnyttänyt
eripuraisuutta ja katkeruutta, sujui siellä valituksetta ja tuskitta.
Kaikki oli kuin ollakin piti. Jos kerran isäntä halusi olla Ekebyn
kavaljeeri, niin mitäpä siitä! Toimittaako syyttää taivaan aurinkoa
siksi, että se katoaa joka ilta länteen ja jättää maan pimeyteen?
Kuka on kukistamaton, jollei alistuvaisuus! Kuka on voitonvarma, jollei
kärsivällisyys!
Kuudes luku
DOVREN NOITA-AKKA
Nyt kiertelee Dovren noita-akka Lövenin rannoilla. Siellä on hänet
nähty: pieni ja pyöreäselkäinen oli ollut, nahkahame yllään,
hopeahelainen vyö uumillaan. Miten hän tulee sudenluolista ihmisten
ilmoille? Mitä tuo tunturien vanha velho etsii vihreistä laaksoista?
Kerjäläisenä hän tulee. Hän on ahne, lahjoille perso, niin rikas kuin
onkin. Vuorien vinkaloissa on tuolla vanhalla velholla raskaita
valkeita hopeaharkkoja piilossa, ja mehevillä niityillä kaukana
tunturien helmassa ovat hänen suuret karjansa, hänen mustat ja
kultasarviset lehmänsä. Kumminkin hän kiertelee täällä tuohivirsuissa
ja rasvaisessa nahkapuvussa, jonka kirjava reunaompelus paistaa
vuosisatojen liasta. Sammalta hän polttaa piipussaan ja köyhimmältäkin
kerjää. Hyi mokomaa, häpeäisi, kun ei koskaan kiitä, ei koskaan saa
kyllikseen.
Vanha hän on. Milloinkahan loisti nuoruuden hieno hohde tuossa
ruskeassa, leveässä naamassa, joka kiiltää rasvaa, milloin tuossa
latteassa nenässä ja litteissä silmissä, jotka kiiluvat liasta kuin
palavat hiilet harmaasta tuhasta. Milloin hän istui nuorena
paimentyttönä tunturimajan kuistilla ja vastasi tuohitorven sävelillä
paimenpojan rakkaudenlauluun? Monta sataa vuotta hän on jo nähnyt.
Vanhimmat elävistä eivät muista aikaa, jolloin hän ei jo vaeltanut
näitä maita mantereita. Heidän isänsä näkivät hänet jo vanhana. Eikä
hän ole vieläkään kuollut. Minä, joka kirjoitan tätä, olen itse nähnyt
hänet.
Mahtava hän on. Loitsutaitoisten suomalaisten tytär hän on, ei kumarra
ketään. Hänen leveät jalkansa eivät jätä liioin arastelevia jälkiä
maanteiden soraan. Raesateita hän voi nostaa, salamat singota. Hän voi
noitua karjan harhaan ja lähettää sudet lammaskatraaseen. Vähän hyvää
hän kykenee tekemään, mutta sen sijaan paljon pahaa. Parasta on olla
hänen kanssaan sovinnossa. Vaikka hän kerjäisi ainoaa vuohtasi tai koko
naulaa villoja, niin anna, muuten pilaantuu lehmä, muuten kuolee lapsi,
muuten tulee tuo säästeliäs emäntä sekapäiseksi.
Tervetullut vieras hän ei ole koskaan. Parasta on kumminkin ottaa hänet
hymyillen vastaan! Kuka tietää, kenen tähden tuo kovanonnen otus
laaksossa maleksii? Hän ei tule pelkästään kerjuupussiaan täyttämään.
Pahat enteet kulkevat hänen kannoillaan; lettimatoja silloin ilmaantuu,
revot ja huuhkaimet ulvovat kamalasti hämärässä ja punainen ja musta
konnikas, joka ruiskuttaa myrkkyä, ryömii metsästä aina kynnykselle
asti.
Ylpeä hän on. Hänen päässään piilee isien vanha viisaus. Sellainen
ylentää mieltä. Arvokkaita riimuja on kirjottu hänen sauvaansa. Koko
laakson kullasta hän ei sitä möisi. Loitsut hän osaa laulaa,
noitajuomat keittää, yrtit hän tuntee, noidannuolet taitaa laukaista
tyynen veden poikki ja myrskyn- ja tuulensolmuja sitoa.
Jospa minä voisin selittää monisatavuotisten aivojen merkilliset
ajatukset! Mitä ajattelee laaksojen kansasta se, joka tulee metsien
pimennosta ja valtavilta tuntureilta? Hänestä, joka uskoo jättiläisten
surmaajaan Tor-jumalaan ja väkeviin suomalaisiin jumaliin, ovat
kristityt kuin harmaasta huuhkajasta kesyt talonkoirat. Kun on kesytön
kuin lumimyrsky, voimakas kuin koski, ei voi koskaan rakastaa alamaan
asutuksen poikia.
Kuitenkin hän tulee vähän väliä alas vuoriltaan katsomaan heidän
kääpiökujeitaan. Vaaran pelko kauhistaa ihmisiä, kun he näkevät hänet;
mutta erämaan väkevä tytär käy turvallisesti kauhun suojaamana heidän
joukossaan. Eivät hänen heimonsa mainetyöt ole unohtuneet, eivät hänen
omansakaan. Niinkuin kissa luottaa kynsiinsä, niin hän luottaa
aivojensa viisauteen ja taikamaisen loitsuluvun voimaan. Kukaan
kuningas ei ole vallastaan varmempi kuin hän siinä kammon
valtakunnassa, jota hän hallitsee.
Niin on Dovren velho kierrellyt jo kylästä kylään. Nyt hän on tullut
Borgiin eikä kavahda mennä kreivin hoviinkaan. Keittiön tietä hän
harvoin kulkee. Suoraan puutarhaterassin portaita hän tulee. Hän astuu
leveillä virsuillaan kukilla reunustetulle sorakäytävälle yhtä
huoletonna kuin tallustaisi tunturipolkuja.
Sattuupa nyt niin, että kreivitär Märta tulee juuri silloin portaille
ihailemaan kesäkuun päivän loistoa. Hiekkakäytävän päähän on kaksi
piikaa pysähtynyt matkallaan ruoka-aittaan. He ovat tulleet saunasta,
jossa sianlihaa savustetaan, ja kantavat nyt savustettuja kinkkuja
olkapäillään seipäässä. "Tahtooko armollinen kreivittäremme koetella ja
haistella?" kysyvät piiat. "Onko liha tarpeeksi savustettua?"
Märta-kreivitär, taas Borgin emäntä, kallistaikse kaiteen yli ja
katselee liikkiöitä, mutta samassa panee suomalaismummo kätensä yhdelle
liikkiölle.
Katsopas tätä ruskeaa, hohtavaa pintaa, tätä paksua rasvakerrosta!
Haista, mikä tuore katajantuoksu on äsken savustetuissa kinkuissa! Oi,
muinaisten jumalain ruokaa! Noita tahtoo ne omakseen. Hän pistää
kätensä liikkiölle.
Ah, vuorentytär ei ole tottunut kerjäämään ja rukoilemaan! Eivätkö
kukat verso ja ihmiset elä hänen armostaan? Pakkanen ja tuhoava myrsky
ja vesitulva, kaikki on hänen vallassaan. Sentähden hänen ei sovi
pyytää eikä kerjätä. Hän laskee vain kätensä sille mitä toivoo, ja se
on hänen.
Mutta Märta-kreivitär ei tiedä vanhuksen mahtia.
"Pois, kerjäläisakka!" hän sanoo.
"Anna kinkku minulle", sanoo Dovren noita-akka, susilla ratsastaja.
"Hän on hullu!" huudahtaa kreivitär. Ja hän käskee piikojen mennä
aittaan taakkoineen.
Monisatavuotisen silmät leimuavat vihasta ja himosta.
"Anna ruskea kinkku minulle", hän toistaa, "taikka sinun käy huonosti."
"Ennemmin vaikka harakoille kuin sinunlaisellesi!"
Silloin vapisee vanhus vihan myrskyssä. Korkeuteen hän kohottaa
riimukirjaillun sauvansa ja heiluttaa sitä huimasti. Hänen huuliltaan
puhkeilee kummallisia sanoja. Tukka on pystyssä, silmät välähtelevät,
naama on väärässä.
"Sinut itsesi syövät harakat!" huutaa hän viimein.
Sitten hän lähtee pois, mutisten sadatuksia ja heilutellen hurjasti
riimusauvaansa. Hän palaa takaisin kotiin. Kauemmaksi etelään ei hän
mene. Nyt on erämaan tytär toimittanut sen asian, jonka tähden hän
vuorilta laskeutui.
Märta-kreivitär seisoo portailla ja nauraa hänen mahdottomalle
vihalleen, mutta pianpa nauru vaikenee hänen huuliltaan, sillä tuolla
ne tulevat! Hän ei ole uskoa silmiään. Hän luulee näkevänsä unta, mutta
tuolla ne tulevat, harakat, jotka hänet syövät.
Puistosta ja puutarhasta niitä tulla tuiskuaa häntä kohti, kymmenittäin
harakoita, kynnet koukussa ja nokat tuijallaan iskuun valmiina. Ne
tulevat räkättäen ja nauraen. Mustan ja valkoisen kirjavat siivet
viuhuvat hänen silmiensä edessä. Hän näkee huimausta tuntien tämän
parven takana kaikki seudun harakat lähestymässä, koko ilma on täynnä
mustia ja valkeita siipiä. Aamupäivän kirkkaassa paisteessa välkkyvät
sulkain metallivärit. Kaulat pörhistyvät pystyyn kuin vihaisten
petolintujen. Yhä ahtaammissa piireissä lentävät pedot kreivittären
ympärillä, tähtäillen nokilla ja kynsillä hänen kasvojaan ja käsiään.
Silloin täytyy hänen paeta eteiseen ja sulkea ovi. Hän nojautuu oveen
läähättäen, ja nauravat harakat lentävät parveillen ulkopuolella.
Siten suljettiin hänet kesän sulostakin, ja vehreydestä ja elämän
ilosta. Hänen olivat tästä lähtien vain suljetut huoneet, vain lasketut
uutimet, hänen osansa oli epätoivo, tuska ja mielensekaannus, joka
lähenteli hulluutta.
Hulluudelta tuntunee tämäkin kertomus, mutta se on sittenkin totta.
Sadat tuntevat sen ja todistavat, että sellainen se vanha satu on.
Linnut istahtivat portaiden kaidepuille ja talon katolle. Ne istuivat
siinä aivan kuin odotellen, milloin kreivitär näyttäytyy, karatakseen
hänen kimppuunsa.
Ne asettuivat majailemaan puistoon ja vakiutuivat sinne. Oli mahdotonta
karkottaa niitä talosta. Yhä hullummaksi tuli jos niitä ampui. Jos
keikautti yhden, tulla lehahti kymmenen sijaan. Joskus täytyi tosin
suurten joukkojen lähteä hankkimaan ruokaa, mutta uskollisia vartijoita
jäi aina jäljelle. Ja jos Märta-kreivitär näyttäytyi, jos hän katseli
ulos ikkunasta, tai vain veti silmänräpäykseksi uutimen syrjään, jos
hän yritti mennä ulos portaille -- heti ne tulivat. Koko tuo kauhea
parvi karkasi kohisevin siiveniskuin kartanoa kohti, ja kreivitär
pakeni sisimpään huoneeseensa.
Hän asui makuukamarissa punaisen vierashuoneen takana. Olen monesti
kuullut kerrottavan, millainen se huone sinä kauhun aikana oli, jolloin
harakat piirittivät Borgia. Raskaat peitteet ovien ja ikkunain edessä,
paksut matot lattialla, ja hiipiviä, kuiskaavia ihmisiä!
Kreivittären sydämessä asui kalvas kauhu. Hänen tukkansa tuli
harmaaksi. Hänen ihonsa rypistyi. Yhdessä kuukaudessa hänestä tuli
mummo. Hän ei voinut terästää sydäntään epäilemään vihattavaa
noituutta. Hän heräsi ja kavahti yöllä unen helmoista kirkuen, että
harakat hänet syövät. Hän itki päivät päästään tätä kohtaloa, jota ei
voinut välttää. Arastellen ihmisiä, peläten, että jokaisen tulijan
kintereillä kahahtaa harakkaparvi sisään, hän istui tavallisesti
ääneti, kädet kasvoillaan, keinuskellen nojatuolissaan haluttomana ja
alakuloisena, ummehtuneessa huoneessa, joskus hypähtäen pystyyn huutaen
ja valittaen.
Katkerampaa ei ollut kenenkään elämä. Voiko kukaan olla häntä
surkuttelematta?
Minulla ei ole enää hänestä paljonkaan kerrottavaa, ja minkä olen
kertonut, ei ole ollut hyvää. Tuntuu kuin omatuntoni nyt minua
soimaisi. Hän oli kuitenkin nuorena ollessaan ollut hyväsydäminen ja
elämäniloinen, ja moni hauska juttu hänestä on ilahduttanut sydäntäni,
vaikkei tässä ole niitä soveltunut kertoa.
Mutta niin vain on -- vaikkei tämä vaeltajaparka sitä tiennyt -- että
sielu on ikuisesti nälkäinen. Turhuudesta ja leikistä se ei voi elää.
Jos se ei saa ravintoa, se repii kuin villi eläin ensiksi rikki muut ja
sitten itsensä.
Se on sadun ajatus.
Seitsemäs luku
JUHANNUS
Oli juhannus silloin kuin nytkin, tätä kirjoittaessani. Oli parhaillaan
vuoden ihanin aika.
Juuri siihen aikaan Sintram, Forsin ilkeä tehtaanpatruuna, tuskitteli
ja suri. Häntä kiukutti valon voittoretki läpi vuorokauden hetkien ja
pimeyden tappio. Häntä vihastutti lehtipuku, joka verhosi puita, ja
kirjava nurmimatto, joka peitti maita.
Kauneus verhosi kaiken. Yksin tiekin, niin harmaa ja pölyinen kuin
olikin, sai kukkasreunuksensa: keltaisia ja sinipunaisia
juhannuskukkia, koiranputkia ja maitteita.
Kun juhannuspäivän suloisuus lepäsi vuorilla ja kun autereinen,
värisevä ilma kantoi Bron kirkonkellojen ääntä aina Forsiin asti, kun
pyhäpäivän sanomaton hiljaisuus vallitsi maassa, silloin hän nousi
vihan vimmoihin. Hänestä tuntui kuin Jumala ja ihmiset olisivat
rohjenneet unohtaa, että hän oli olemassa, ja hän päätti mennä
kirkkoon, kerran hänkin. Ne, jotka riemuitsivat kesästä, saisivat nähdä
hänet, Sintramin, aamuttoman pimeän halaajan, hänet, joka rakasti
kuolemaa ilman ylösnousemusta, keväätöntä talvea.
Hän pisti ylleen sudennahkaturkin ja karvarukkaset. Hän valjastutti
punaisen hevosensa kilpa-ajoreen eteen ja panetti kulkuset välkkyviin
helasiloihin. Pyntättynä kuin olisi vallinnut kolmenkymmenen asteen
pakkanen hän ajoi kirkolle. Hän luuli, että jalaksien vinkuna aiheutui
kovasta pakkasesta. Hän luuli, että valkea vaahto hevosen lautasilla
oli huurretta. Hän ei tuntenut ollenkaan lämmintä. Kylmä säteili
hänestä kuin lämpö auringosta.
Hän ajoi yli avaran lakeuden, joka on Bron kirkon pohjoispuolella.
Suuria, vauraita kyliä oli hänen matkansa varrella, ja vainioita,
joiden yllä kiiri laulavia leivoja. En ole missään kuullut kiurujen
laulavan niin kuin näillä vainioilla. Usein olen ihmetellyt, saattoiko
hän tekeytyä kuuroksi näille sadoille laulajille.