hänelle hyvin rakas. Eikä hän mennyt pohjoiseenkaan, sillä siellä asui
monta hänen ystäväänsä, eikä etelään, koska kaukana, kaukana etelässä
oli hänen isänsä koti eikä hän tahtonut joutua askeltakaan sitä
lähemmäksi. Mutta itään hän meni, sillä hän tiesi, ettei hänellä ollut
siellä kotia, ei rakastettua ystävää, ei yhtään tuttua ihmistä, ei apua
eikä lohdutusta.
Hän ei käynyt kevein askelin, sillä hän ei uskonut olevansa sovinnossa
Jumalan kanssa. Mutta kuitenkin hän oli iloinen tietäessään saavansa
tästä lähtien kantaa syntinsä kuormaa vieraiden parissa. Heidän
välinpitämättömät silmäyksensä hipaisisivat häntä, lientäen kuin teräs
turvonnutta jäsentä.
Hän aikoi kulkea, kunnes löytäisi köyhän metsätöllin, jossa ei kukaan
häntä tuntisi. "Minulle on käynyt niinkuin näette, ja vanhempani ovat
ajaneet minut pois", hän sanoisi. "Antakaa minulle täällä ruokaa ja
katto pääni päälle, kunnes voin itse ansaita leipäni. Minulla on kyllä
rahaa."
Niin hän vaelsi kesäkuun valoisan yön, sillä toukokuu oli mennyt hänen
tuskaisessa kärsimyksessään. Ah, toukokuu, kaunis aika, jolloin
koivujen vaalea vehreys sekoittuu kuusimetsän tummuuteen ja jolloin
etelätuuli palaa kaukana etelästä, uhkuen lämmintä!
Kiittämättömämpi lienen kuin muut, jotka ovat nauttineet lahjoistasi,
sinä kaunis kuu. En sanallakaan ole ylistänyt sinun suloisuuttasi.
Ah toukokuu, sinä rakas, valoisa kuu, oletko milloinkaan katsellut
lasta, joka istuu äitinsä polvella kuunnellen satuja? Kuullessaan
kerrottavan julmista jättiläisistä ja kauniiden prinsessain katkerista
kärsimyksistä se pitää päätään koholla ja silmänsä auki; mutta jos äiti
alkaa puhua onnesta ja auringonpaisteesta, sulkee pienokainen silmänsä
ja uinahtaa hiljaa uneen, painaen päänsä äidin rinnalle.
Katsos, sinä kaunis kuu, sellainen lapsi olen minäkin. Kuunnelkoot muut
tarinaa kukista ja auringonpaisteesta; mutta itselleni minä valitsen
synkeät yöt, jotka ovat täynnä näkyjä ja seikkailuja, itselleni kovat
kohtalot, harhautuneiden sydänten surunraskaat kärsimykset.
Neljäs luku
EKEBYN RAUTA
Oli kevät, ja kaikkien Vermlannin tehtaiden rauta piti lähetettämän
Göteborgiin.
Mutta Ekebyssä ei ollut rautaa lähetettäväksi. Syksyllä oli tuon
tuostakin vaivannut veden puute, keväällä olivat kavaljeerit isäntinä.
Heidän aikanaan kuohui voimakas, kirpeä olut pitkin Björksjön koskea
alas harmaakivisiä portaita, ja Lövenin pitkä järvi oli täynnä -- ei
vettä, vaan viinaa. Heidän aikanaan ei suinkaan pantu takkirautaa
ahjoon, vaan sepät seisoivat paitahihasillaan, puukengät jalassa,
roihujen ääressä ja kääntelivät pitkissä vartaissa suunnattomia
paisteja, ja oppipojat pitelivät täytettyjä salvukukkoja pitkillä
pihdeillä tulenhehkussa. Siihen aikaan tanssia huristettiin pitkin
tehtaan mäkiä. Silloin maattiin höyläpenkeillä ja lyötiin alasimella
korttia. Niinä päivinä ei suinkaan taottu rautaa.
Mutta kevät tuli, ja tukkukaupan konttorissa Göteborgissa alettiin
odottaa Ekebyn rautaa. Käänneltiin ja katseltiin sopimuksia, majurin ja
majurinrouvan kanssa tehtyjä, joissa puhuttiin monen sadan kippunnan
toimittamisesta.
Mutta mitä huolivat kavaljeerit majurinrouvan sopimuksista? Heille
riitti ilo ja viulunvingunta ja ruokakestit. He pitivät huolen siitä,
että tanssi leiskui tehtaan mäillä.
Rautaa tuli Stömnestä, rautaa Söljestä. Kymsbergin rauta hommautui
erämaiden halki Venernin rannalle.
Uddeholmista sitä tuli ja Munkforsista ja kaikista monista muista
tehtaista. Mutta missä on Ekebyn rauta?
Eikö Ekeby enää ole Vermlannin tehtaista jaloin? Eikö kukaan huolehdi
vanhan hovin kunniasta? Se on jätetty kuin tuhka tuuleen huolettomain
kavaljeerien käsiin. He panevat tanssin hurisemaan tehtaan mäillä.
Mihin muuhun heidän viheliäiset aivonsa pystyvät?
Mutta kosket ja joet, jaalat ja proomut, laiturit ja sulut ihmettelevät
ja kysyvät: "Eikö Ekebyn rauta jo tule?"
Ja metsistä käy kuiske ja kysymykset järville ja vuorilta laaksoille:
"Eikö Ekebyn rauta tule? Eikö Ekebystä tule enää koskaan rautaa?"
Ja metsässä, sydänmaassa, alkaa hiilihauta nauraa, ja suuret
vasaranpäät pimeissä pajoissa näyttävät ilkkuilevan, kaivokset
ammottavat suuria kitojansa ja päästävät röhönaurun, tukkukaupan
konttorissa ovat pulpetit, joissa majurinrouvan sitoumukset ovat
säilössä, haljeta naurusta: "Oletteko hassumpaa kuulleet? Ekebyssä ei
ole rautaa, Vermlannin jaloimmassa rautaruukissa ei ole rautaa."
Nouskaa, te suruttomat! Jalkeille, te kodittomat! Sallitteko te moista
Ekebyn häväistystä? Oi, niin totta kuin te rakastatte sitä paikkaa,
ihaninta Jumalan kauniissa maailmassa, niin totta kuin se on kaipuunne
kohde kaukana kulkiessanne, niin totta kuin ette voi lausua sen nimeä
muukalaisten parissa silmänne vettymättä, nouskaa, kavaljeerit,
pelastakaa Ekebyn kunnia!
No niin, jos Ekebyn moukarit ovatkin levänneet, niin kai ne ovat
takoneet kuudessa alustalaistehtaassamme. Siellä tietysti on tarpeeksi
ja enemmän kuin tarpeeksikin rautaa.
Ja niin lähtee Gösta Berling noiden kuuden tehtaan hoitajien puheille.
Nyt on ensiksikin mainittava, että Högforsiin, joka on Björksjö-joen
rannalla, kappaleen matkaa Ekebytä ylempänä, ei hänen mielestään ollut
syytä mennä. Se oli liian lähellä Ekebytä, se oli ollut melkeinpä
kavaljeerien hallinnossa.
Mutta hän matkasi pari peninkulmaa pohjoisempaan, kunnes tuli
Lötaforsiin. Kaunis paikka se on, siitä ei epäilystäkään. Ylinen Löven
avautuu sen edessä, ja aivan sen takana on Gurlita-kukkula, jyrkästi
kohoava vuorenlaki, villinsävyisenä ja romanttisena, kuten niin vanhan
vuoren sopii. Mutta paja, eihän se ole sellainen kuin sen pitäisi olla:
vesiratas on rikki, ja on ollut rikki koko vuoden.
"No miksi sitä ei ole korjattu?"
"Puuseppä, rakas ystävä, puuseppä, joka on koko kihlakunnassa ainoa,
joka olisi sen voinut korjata, on ollut muualla töissä. Me emme ole
voineet takoa kippuntaakaan."
"No, miksi ette ole lähettäneet puuseppää hakemaan?"
"Lähettäneet! Niinkuin emme olisi lähettäneet jokikinen herran päivä,
mutta hän kun ei ole joutanut tulemaan. Hän on näet ollut tekemässä
keiliratoja ja huvihuoneita Ekebyhyn."
Silloin Gösta arvasi, miten hänen käy koko tällä matkalla.
Hän menee yhä pohjoisempaan, Björnidiin. Kaunis ja oiva paikka sekin,
asema vaikka linnan arvoinen. Suuresta päärakennuksesta on hallitsevana
näköalana puoliympyräinen laakso, kolmelta sivulta valtavain harjujen
saartama, ja neljännellä aukeaa Löven, jonka pää on täällä. Ja Gösta
tietää, ettei ole parempaa kuutamoisten kävelyjen ja haaveilujen
paikkaa kuin nuo tiet, jotka vievät pitkin rantaa putouksen ohi, alas
pajalle, joka on sijoitettu mahtaviin, selvään vuoreen porattuihin
holveihin. Mutta rautaa, onko siellä yhtään rautaa?
Ei, tietystikään ei. Heillähän ei ollut hiiliä, eivätkä he olleet
saaneet Ekebystä rahaa hommatakseen hiilenpolttajia ja vetäjiä.
Tehdasliike oli seisonut koko viime talven.
Sitten suuntaa Gösta kulkunsa takaisin etelään. Hän tulee Hånin
tehtaalle, Lövenin itärannalle, ja Löfstaforsiin, kauas metsien
sydämeen -- mutta hänelle ei käy paremmin sielläkään. Missään ei ole
rautaa ja se kuuluu aina olevan kavaljeerien omaa syytä.
Nyt pyörtää Gösta kotiin Ekebyhyn, ja kavaljeerit tarkastelevat synkin
silmin niitä viittäkymmentä kippuntaa, jotka ovat varastossa, ja heitä
painaa suru, sillä he kuulevat, miten koko luonto ilkkuu Ekebylle, ja
heistä tuntuu kuin maa vapisisi nyyhkytyksistä, puut uhkaisivat heitä
vihaisilla eleillä ja ruohot ja nurmen nukka valittaisivat, että Ekebyn
kunnia on mennyttä.
* * * * *
Mutta miksi päivitellä ja tuhlata sanoja? Tuossahan se Ekebyn rauta nyt
on.
Tuossahan se on, proomuihin lastattuna Klara-joen rannassa, valmiina
lähtemään jokea alas, valmiina vietäväksi Venernin jaalalla
Göteborgiin. Ekebyn kunnia on siis pelastettu.
Mutta miten tämä on mahdollista? Ekebyssähän ei ollut kuin
viisikymmentä kippuntaa rautaa, toisissa kuudessa tehtaassa ei
ollenkaan. Miten on mahdollista että täyteen lastatut proomut nyt
vievät sellaisen suunnattoman raudanpaljouden Karlstadin vaakaan? Niin,
kysyttäköön sitä kavaljeereilta.
Kavaljeerit ovat itse toimessa noilla raskailla, rumilla aluksilla, he
aikovat itse viedä Ekebyn raudan Göteborgiin. Ei kelpaa tavallinen
proomumies, tavallinen kuolevainen sen raudan kuljettajaksi.
Kavaljeerit ovat tulleet itse saattajiksi pullot ja eväskorit,
walt-torvi ja viulut muassaan, pyssyineen ja onkineen ja
kukkukortteineen. He tekevät kaiken parhaansa helliäkseen rakasta
rautaansa eivätkä jätä sitä ennen kuin se on purettu Göteborgin
laiturille. He aikovat itse purkaa ja ahtaa, itse hoitaa purjeita ja
peräsintä. He ovatkin ihan kuin luodut siihen toimeen. Onko
hietasärkkää Klara-joessa tai Venernissä matalaa, jota he eivät
tuntisi! Eikö peräsintanko ja jalus mukaudu yhtä hyvin heidän käteensä
kuin viulunkäyrä ja ohjakset!
Jos he mitään maailmassa rakastavat, niin ainakin tätä rautaansa he
rakastavat. He käsittelevät sitä hellävaroen kuin hienointa lasia,
levittävät purjekangasta sen peitteeksi. Ei siruistakaan siitä saa olla
paljaana. Nuo raskaat, harmaat tangothan ne taas nostavat Ekebyn
kunnian. Ei kukaan vieras saa heittää niihin välinpitämättömiä
silmäyksiä. Oi, Ekeby, sinä kaipuumme maa, säteilköön sinun kunniasi
loisto!
Yksikään kavaljeeri ei ole jäänyt kotiin. Eberhard-setä on jättänyt
kirjoituspulpettinsa, ja Kristoffer-serkku ilmestynyt uuninnurkastaan.
Vieläpä lempeä Lövenborgkin on täällä. Ei kukaan voi vetäytyä syrjään,
kun on Ekebyn kunnia kysymyksessä.
Mutta Lövenborgin ei ole hyvä nähdä Klara-jokea. Hän ei ole nähnyt sitä
seitsemään neljättä vuoteen, hän ei ole edes astunut veneeseen koko
sinä aikana. Hän vihaa järvien kiiltäviä pintoja ja harmaita jokia.
Hänen mieleensä muistuu liian synkeitä asioita, kun hän menee järvelle,
ja hänellä on tapana välttää sitä, mutta nyt hän ei ole voinut pysyä
kotona. Hänenkin täytyy olla pelastamassa Ekebyn kunniaa.
Seikka oli näet semmoinen, että Lövenborg seitsemän neljättä vuotta
sitten näki morsiamensa hukkuvan Klara-jokeen, ja siitä pitäen on hänen
pääparkansa usein ollut sekaisin.
Ja kun hän nyt seisoo jokea katsellen, alkavat hänen vanhat aivonsa
tulla yhä sekavammiksi. Tuo harmaa joki, joka kierii monin pienin,
kimmeltävin lainein, on suuri hopeasuomuinen käärme, joka väijyy
saalista. Nuo keltaiset, korkeat hiekkaseinät, joiden väliin joki on
uurtanut uomansa, ovat salakuopan seiniä, minkä pohjalla käärme väijyy,
ja leveä maantie, joka kaivaa seinään aukon ja kahlaa paksua hietikkoa
laiturille, mihin proomut on köytetty, on juuri tuon kauhean
kuolemankuilun oviaukko.
Ja ukko-paha seisoo ja tuijottelee pienin, sinisin silmin. Hänen pitkä,
vaalea tukkansa huiskii ja pyörii tuulessa, ja hänen poskensa, jotka
usein kukoistavat lempeää ruusunhohdetta, ovat kauhusta kalvaat. Hän
tietää niin varmasti kuin olisi joku sen sanonut hänelle, että kohta
tulee joku tuota tietä pitkin ja syöksyy suoraan väijyvän käärmeen
kitaan.
Nyt aikovat kavaljeerit irroittaa köydet ja he tarttuvat pitkiin
kekseihin, työntääkseen proomut virran uomaan, mutta silloin Lövenborg
huutaa:
"Seis, sanon minä, seis, Jumalan tähden!" He arvaavat kyllä, että hän
alkaa hassahdella, kun tuntee proomun heiluvan allaan, mutta he
laskevat kuitenkin heti kohotetut keksinsä.
Ja hän, joka näkee, että joki vaanii saalista ja joku varmaan tulee ja
syöksyy siihen, viittaa varoittavin elein ylös tielle, aivan kuin
nähden jonkun sieltä tulevan.
Jokainen kyllä tietää, että elämä kernaasti järjestää merkillisiä
sattumia. Ken vielä voi kummastua, kummastukoon sitä, että kavaljeerit
olivat proomuineen Klara-joen laattapaikalla nyt juuri, sen yön
jälkeisenä aamuna, jolloin kreivitär Elisabet oli lähtenyt vaeltamaan
itään päin. Mutta varmaan olisi ollut vielä kummallisempaa, ellei tuo
nainen olisi saanut hädässään apua. Nyt sattui niin, että hän,
kuljettuaan koko yön, tuli lautalle johtavalle tielle juuri sillä
hetkellä, jolloin kavaljeerit aikoivat lähteä proomuineen; ja he jäivät
seisomaan ja katselemaan häntä, kun hän puheli lauttamiehen kanssa
tämän irroittaessa venettään. Hän oli talonpoikaisen piian vaatteissa,
joten kavaljeerit eivät aavistaneet, kuka hän oli. Mutta he seisoivat
kuitenkin ja tuijottivat häneen, sillä hänessä oli jotakin tuttua. Kun
hän nyt seisoi siinä ja puheli lauttamiehen kanssa, näkyi maantiellä
tomupilvi ja tomupilvestä vilahtelivat suuret, keltaiset vaunut. Nainen
tiesi, että ne olivat Borgin vaunut, että oltiin etsimässä häntä ja
että hänet nyt keksittäisiin. Hän tiesi, ettei hänen enää maksanut
ajatella pakoa lauttamiehen veneellä, ja ainoa piilopaikka hänen
nähdäkseen oli kavaljeerien proomut. Hän juoksi niitä kohti katsomatta
mitä väkeä niissä oli. Ja hyvä olikin, ettei hän sitä nähnyt, sillä
muuten hän olisi mieluummin heittäytynyt hevosen jalkoihin kuin paennut
sinne.
Kun hän pääsi alukseen, hän huusi vain: "Piilottakaa minut, piilottakaa
minut!" Sitten hän kompastui ja kaatui rautalastille. Mutta kavaljeerit
pyysivät häntä rauhoittumaan. He työnsivät nopeasti proomunsa maasta,
niin että se pääsi virranuomaan ja läksi liukumaan Karlstadia kohti
juuri kun vaunut saapuivat lauttauspaikalle.
Vaunuissa istuivat Henrik-kreivi ja Märta-kreivitär. Nyt juoksi kreivi
kyselemään lauttamieheltä, oliko mies nähnyt hänen kreivitärtään. Mutta
koska Henrik-kreivi oli hieman nolostunut siitä, että piti tiedustella
karannutta vaimoa, toimitti hän vain:
"Minne se lie joutunut!"
"Vai niin", sanoi lauttamies.
"Minne lie joutunut. Minä kysyn, oletteko te nähnyt mitään?"
"Mitä te kyselette?"
"Jaa, se ei kuulu tähän, mutta se on vain poissa. Kysyn, oletteko
lautannut yhtä joen yli tänä päivänä?"
Sillä tavalla hän ei kumminkaan saanut tietää mitään, ja
Märta-kreivittären täytyi itsensä puhutella miestä. Tuokiossa hän sai
kuulla, että etsitty piili noissa hitaasti etenevissä proomuissa.
"Mitä väkeä niissä proomuissa on?"
"Oo, ne on ne kavaljeerit, kuten täällä on tapana sanoa."
"Ah", sanoo kreivitär. "Sitten on vaimosi hyvässä tallessa, Henrik. Nyt
voimme kääntyä heti kotiin."
* * * * *
Jokea liukuvalla proomulla ei suinkaan vallinnut sellainen ilo kuin
kreivitär Märta luuli. Niin kauan kuin keltaiset vaunut olivat
näkyvissä, kyyrötti kauhistunut nuori nainen liikkumatta ja sanaakaan
sanomatta kuormalla. Hän vain tuijotti rannalle.
Oletettavasti hän tunsi kavaljeerit vasta nähtyään keltaisten vaunujen
poistuvan. Hän hypähti seisoalleen. Näytti kuin hän aikoisi juosta
pakoon, mutta seisojat hillitsivät häntä, ja niinpä hän vaipui hiljaa
uikutellen kuormalle.
Ja kavaljeerit eivät uskaltaneet puhua eivätkä kysellä. Hän näytti
olevan aivan mielipuolisuuden partaalla.
Suruttomien aivoja alkoi totisesti painaa edesvastuun tunto. Tämä
rauta: sekin oli raskas taakka tottumattomien hartioilla, ja nyt piti
heidän vielä hoidella nuorta jalosyntyistä naista, joka oli karannut
miehensä luota.
Kun he olivat tavanneet tämän nuoren naisen viime talvena juhlissa, oli
hän heistä monesta muistuttanut veljen rakastamaa pikkusiskoa. Sisaren
kanssa leikkiä lyödessä oli täytynyt varovasti pidellä häntä, ja
puhellessa hänen kanssaan oli täytynyt pitää itsensä kurissa
laskettelematta tuhmia sanoja. Jos vieras poika ajoi sisarta leikissä
liian kovasti tai lauloi hänelle rumia lauluja, silloin hyökkäsi veli
katkeruudesta pakahtumaisillaan pojan kimppuun ja muokkasi hänet
melkein hengiltä, sillä hänen pieni sisarensa ei saisi koskaan kuulla
mitään pahaa tai tuntea surua taikka kärsiä pahuutta ja vihaa.
Kreivitär Elisabet oli ollut heidän kaikkien iloinen sisarensa. Kun hän
oli pistänyt pienet kätösensä heidän koviin kouriinsa, tuntui kuin hän
olisi sanonut: "Koetas, kuinka hento minä olen, mutta sinä olet minun
suuri veljeni, sinä suojelet minua sekä muita että itseäsi vastaan?" Ja
he olivat olleet hänelle hienoja ritareita niin kauan kuin olivat
tunteneet hänet.
Nyt katsoivat kavaljeerit häneen kauhistuneina eivätkä olleet oikein
häntä tuntea. Hän oli tullut kovin huonoksi ja laihaksi, kaulan pyöreys
oli kadonnut, kasvot olivat läpikuultavat. Hän oli varmaankin loukannut
itsensä, sillä pienestä haavasta ohimossa tulla tihkui silloin tällöin
veripisara, ja kiharainen, vaalea tukka, joka riippui otsalla, oli
veren tahmassa. Hänen hameensa oli likainen hänen vaellettuaan teillä,
jotka kaste oli kostuttanut, ja hänen kenkänsä olivat huonossa
kunnossa. Kavaljeereista tuntui oudolta, ikään kuin hän olisi ollut
joku vieras. Eivät sen kreivitär Elisabetin silmät, jonka he tunsivat,
olleet noin hurjat ja hehkuvat. Heidän sisko raukkaansa oli ahdistettu
melkein mielipuolisuuteen asti. Näytti siltä kuin jostakin toisista
avaruuksista olisi laskeutunut vieras sielu tähän kidutettuun
ruumiiseen, ja nyt se taisteli siellä oikean sielun kanssa
isännyydestä.
Mutta heidän ei tarvitse tuskitella, mitä hänelle olisi tehtävä.
Hänessä heräävät jo vanhat ajatukset. Kiusaus on karannut taas hänen
kimppuunsa. Jumala tahtoo häntä taas koetella. Katso, hän on ystävien
joukossa. Aikooko hän heittää katujan tien?
Hän nousi ja huusi, että hänen täytyy päästä pois. Kavaljeerit
koettivat häntä rauhoittaa. He sanoivat hänelle, että hän on hyvässä
turvassa. He varjelevat häntä kaikelta vainolta.
Hän pyysi vain saada mennä pieneen veneeseen, joka kulki proomun
perässä, ja soutaa maihin jatkaakseen yksin matkaansa.
Mutta he eivät voineet antaa hänen mennä. Mihin hän sitten joutuisi?
Parempi oli hänen jäädä heidän luokseen. He olivat tosin vain köyhiä,
vanhoja raukkoja, mutta he keksivät varmaan jonkin keinon auttaakseen
häntä.
Silloin hän väänteli käsiään ja rukoili heitä laskemaan hänet. Mutta he
eivät voineet täyttää hänen pyyntöään. He näkivät, kuinka hädänalainen
ja heikko hän oli, ja ajattelivat, että hän kuolisi maantielle.
Gösta Berling seisoi hieman syrjässä muista ja katseli veteen. Kenties
tuo nuori nainen ei tahtoisi mielellään nähdä häntä. Hän ei tiennyt
sitä varmasti, mutta hänen ajatuksensa leikkivät ja hymyilivät
kuitenkin. "Nyt ei kukaan tiedä, missä tämä nuori nainen oleksii", hän
ajatteli, "nyt on sopiva tilaisuus viedä hänet Ekebyhyn. Me pidämme
hänet piilossa siellä, me kavaljeerit, ja olemme hänelle hyviä. Meidän
kuningattaremme, valtiattaremme hän on oleva, mutta kukaan outo ei
tiedä, että hän on siellä. Me vartioimme häntä niin hyvin, niin hyvin.
Hän tulee kenties onnelliseksi meidän joukossamme, vanhukset hoitavat
häntä hellästi kuin omaa tytärtään."
Gösta ei ollut koskaan tohtinut ajatella aivan selkeästi, rakastiko hän
kreivitär Elisabetia. Hän ei voinut saada häntä synnittä omakseen, eikä
hän tahtonut vetää häntä mihinkään alhaiseen tai kehnoon, sen hän
tiesi. Mutta pitää häntä kätkettynä Ekebyssä, saada olla hyvä hänelle,
kun muut ovat olleet hänelle julmia, ja antaa hänen nauttia kaikesta,
mitä hyvää elämä tarjoaa, ah, millaisia unelmia, millaisia autuuden
unelmia!
Mutta hän heräsi niistä, sillä nuori kreivitär oli aivan epätoivoinen,
ja hänen sanoillaan oli epätoivon vihlova kaiku. Hän oli heittäytynyt
polvilleen keskelle kavaljeerien piiriä ja rukoili päästäkseen
menemään.
"Jumala ei ole vielä antanut minulle anteeksi!" hän huusi. "Antakaa
minun mennä!"
Gösta näki, ettei kukaan noista toisista voinut häntä totella, ja
tunsi, että hänen täytyi tehdä se. Hänen, joka kreivitärtä rakasti,
täytyi se tehdä.
Hänen oli niin vaikea liikkua paikaltaan kuin olisi jokainen ruumiin
nivel tehnyt vastarintaa hänen tahdolleen, mutta hän kiskoutui
kreivittären luo ja sanoi, että hän vie tämän maihin.
Kreivitär nousi heti. Gösta nosti hänet veneeseen ja souti hänet
itärannalle. Hän laski veneen kapean polun päähän ja auttoi
kreivittären veneestä.
"Miten teidän nyt käy, kreivitär?" sanoi hän.
Kreivitär nosti vakavasti sormensa ja osoitti taivaaseen.
"Kun joudutte hätään, kreivitär..."
Gösta ei voinut puhua, ääni petti. Mutta kreivitär ymmärsi ja sanoi:
"Minä lähetän sanan teille, kun tarvitsen teitä."
"Minä olisin tahtonut suojella teitä kaikelta pahalta", sanoi Gösta.
Kreivitär ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi, ja Gösta ei voinut
sanoa enää mitään. Kreivittären käsi lepäsi kylmänä ja raukeana hänen
kädessään.
Kreivitär ei ollut muuten yhtään tajuissaan, hän kuuli vain ne sisäiset
äänet, jotka pakottivat häntä menemään muukalaisten pariin. Hän tuskin
tiesi, että rakasti juuri sitä miestä, jonka nyt jätti.
Niin antoi Gösta hänen mennä ja souti takaisin kavaljeerien luo. Kun
hän nousi proomuun, hän värisi väsymyksestä ja näytti aivan uupuneelta
ja voimattomalta. Hänestä tuntui että hän oli täyttänyt elämänsä
raskaimman velvollisuuden.
Vielä hän piti muutamia päiviä rohkeuttaan vireillä, kunnes Ekebyn
kunnia oli pelastettu. Hän vei raudan Kanikenäsin vaakaan; sitten
lamautuivat hänen voimansa ja elämänilonsa pitkiksi ajoiksi.
Kavaljeerit eivät huomanneet joella oltaessa mitään muutosta hänessä.
Hän jännitti kaikki hermonsa pitääkseen yllä iloista ja huoletonta
mieltä, sillä ilolla ja huolettomuudella oli Ekebyn kunnia
pelastettava. Kuinka heidän uhkapelinsä olisi onnistunut, jos he
olisivat sitä yrittäneet huoli kasvoillaan ja lannistunein sydämin?
Jos nyt on tosiaan totta, mitä huhu kertoo: nimittäin että kavaljeerien
proomuissa oli tällä kertaa enemmän hiekkaa kuin rautaa, jos on totta,
että he lakkaamatta kantoivat edestakaisin samoja rautatankoja
Kanikenäsin vaakaan, kunnes nuo sadat kippunat oli mitattu; jos on
totta, että moinen voi käydä päinsä silloin, kun vaakamestaria ja hänen
miehistöään kestitään oivallisesti Ekebystä tuotujen eväskorien ja
juomalekkerien sisällöllä, niin voipa arvata, että nuo rautaproomun
tuojat olivat iloissaan.
Kukapa sen tietää? Mutta jos niin oli, niin varmaa on, ettei Gösta
Berlingillä ollut aikaa surra. Mutta seikkailun ja vaaran iloa ei hän
nyt kumminkaan yhtään tuntenut. Milloin vain uskalsi hän vaipui
epätoivon valtaan.
"Oi, Ekeby, sinä minun kaipuuni maa", huusi hän itsekseen, "loistakoon
sinun kunniasi!"
Saatuaan vaakamestarilta kuitin ahtoivat kavaljeerit rautansa Venernin
jaalaan. Tavallisesti toimittivat ammattilaivurit kuorman Göteborgiin,
eikä Vermlannin tehtailla ollut yleensä huolta raudastaan sen jälkeen
kun ne olivat saaneet vaakamestarin kuitin siitä, että hankintasopimus
oli täytetty. Mutta kavaljeerit eivät tahtoneet jättää työtä kesken, he
päättivät saattaa itse rautansa aina Göteborgiin saakka.
Matkalla sinne kohtasivat heitä monet onnettomuudet. Myrsky nousi
yöllä, jaala joutui väylältä, ajautui särkälle ja upposi kalliine
kuormineen. Torvet ja kortit ja tyhjentämättömät viinipullot menivät
pohjaan. Mutta kun oikein asiaa ajatteli, niin mitäpä haittasi, vaikka
rauta hukkautuikin? Ekebyn kunnia oli pelastettu. Rauta oli mitattu
Kanikenäsin rautavaa'assa. Ja jos majurin täytyikin istahtaa
pöytänsä ääreen ja ilmoittaa jäykällä kirjeellä suuren kaupungin
tukkukauppiaille, ettei hän vaadi heidän rahojaan, koskapa he eivät
saaneet hänen rautaansa, niin eipä sekään haitannut. Ekeby oli rikas,
ja sen kunnia oli pelastettu.
Mutta jospa laiturit ja sulut, jos kaivokset ja hiilihaudat, jos jaalat
ja proomut alkavat kuiskia kummia? Jospa käy metsien kumea kohu, että
koko matka oli petosta, jospa päätellään koko Vermlannissa, ettei
proomuissa ollut ikinä enempää kuin nuo vaivaiset viisikymmentä
kippuntaa ja että haaksirikko tehtiin tahallaan? Silloin on tehty
rohkea urotyö ja keksitty oikea kavaljeerikuje. Sellaisesta ei vanhan
hovin kunnia vahingoitu.