hiekkasäkit. Mutta kuinka tuli työ johtajatta toimitetuksi? Oltiin
varomattomia, järjestystä ei ollut lainkaan. Aallot hyökkäävät
uudestaan, ne karkaavat kahta raivoisammin tätä uutta estettä vastaan,
ne alkavat vieritellä pois hiekkasäkkejä, kiskoa köysiä, päästellä
kiviä, ja se onnistuu, se onnistuu. Pilkaten, riemuiten ne nostavat
koko vallin vahvoille hartioilleen, pudistavat ja lohkovat sitä, ja nyt
se on niiden vallassa. Järveen, viheliäinen varokeino, alas Löveniin!
Ja uudestaan taas huojuvaa, avutonta kivipatoa vasten.
Mutta Gösta Berling ajelee syöjätärtä. Uhattu näki hänet, kun hän tuli
keksiään heilutellen kohti. Hän pelästyi. Näytti kuin hän olisi ollut
syöksymäisillään veteen, mutta malttoi mielensä ja juoksi maalle.
"Syöjätär", huutaa Gösta ja heiluttaa keksiä lyödäkseen. Ajettu
kiiruhtaa rannan lepikkoon, takertuu tiheään risukkoon ja pysähtyy.
Silloin viskaa Gösta keksin pois, menee hänen luokseen ja panee käden
hänen olalleen.
"Te olette myöhään yöllä ulkosalla, kreivitär Elisabet", sanoo hän.
"Antakaa minun olla, herra Berling, antakaa minun mennä kotiin!"
Gösta tottelee heti ja kääntyy hänestä.
Mutta koska kreivitär ei ole ainoastaan ylhäinen rouva, vaan oikeastaan
pieni, kiltti nainen, joka ei voi sietää ajatusta, että on saattanut
jonkun epätoivoon, koska hän on pieni kukkasten poimijatar, jolla on
aina ruusuja yllin kyllin korissaan kaunistaakseen vaikka kaikkein
kolkoimman polun, niin hän katuu heti, menee Göstan jäljestä ja ottaa
häntä kädestä.
"Minä tulin", sanoo hän sammaltaen, "tulin siksi että... Oi, herra
Berling, ettehän te ole tehnyt sitä, sanokaa, ettette ole tehnyt...
Minä pelästyin niin, kun te aloitte ajaa minua, mutta juuri teitähän
minun piti tavata. Olisin pyytänyt, ettette ajattelisi sitä, sitä mitä
minä viimeksi sanoin, ja että kävisitte meillä niinkuin ennenkin."
"Miten tulitte tänne, kreivitär?"
Kreivitär nauraa hermostuneesti. "Tiesin kyllä, että tulisin liian
myöhään, mutta en tahtonut ilmaista kenellekään että läksin; ja sitä
paitsi, ymmärrättehän, ettei enää voi kulkea hevosella järven yli."
"Jalanko te tulitte järven poikki?"
"Niin, jalan, jalan, mutta herra Berling, sanokaa se jo minulle.
Oletteko kihloissa? Ymmärrättehän, etten haluaisi sitä. Se on väärin;
ja minusta tuntuu kuin minä olisin ollut syypää kaikkeen. Teidän ei
olisi pitänyt välittää minun turhista sanoistani. Minähän olen
muukalainen enkä tunne maan tapoja. Borgissa on niin tyhjää, kun te
ette enää käy siellä, herra Berling."
Gösta Berlingistä tuntuu, hänen seistessään siinä märässä lepikossa,
kuin hänen ylleen olisi viskattu sylin täydeltä ruusuja. Hän kahlaa
polviin asti ruusuissa, ne hohtavat hänen silmiinsä pimeästä, hän vetää
ahnaasti sisäänsä niiden tuoksua.
"Oletteko tehnyt sen?" toistaa kreivitär.
Göstan täytyy kumartua vastaamaan kreivittärelle ja laukaista hänen
jännityksensä, vaikka hän tunteekin siitä sanomatonta riemua. Oi, hänen
sielunsa lämpenee ja hänestä tuntuu ihmeen valoisalta ajatellessaan,
millaista tietä kreivitär on tullut, miten märkä hän on, miten
viluinen, miten tuskissaan hän mahtaa olla, miten itkettynyt hänen
äänensä on.
"En", hän sanoo, "en ole kihloissa."
Silloin ottaa kreivitär vielä kerran häntä kädestä ja hyväilee sitä.
"Olen niin iloinen, niin iloinen", hän sanoo, ja hänen poveaan, jota
tuska on ahdistanut, vavahduttavat nyt nyyhkytykset.
Niinpä runoilijan tielle tuli kylliksi kukkia, ja kaikki synkkä, paha
ja vihanalainen sulaa hänen sydämestään.
Aivan heidän lähellään rientävät aallot rynnäkköön Ekebyn kunniaa ja
loistoa vastaan. Väellä ei ole enää johtajaa, kukaan ei vala rohkeutta
ja toivoa heidän sydämiinsä, nyt murtuu aallonmurtaja, aallot yhtyvät
kuohuen sen paikalla, ja sitten ne hyökkäävät voitonvarmoina nientä
kohden, jolla mylly ja paja kohoavat. Kukaan ei ajattele enää muuta
kuin henkensä ja tavarainsa pelastamista.
Noista kahdesta nuoresta on aivan luonnollista, että Gösta nyt saattaa
kreivittären kotiin: eihän Gösta voi jättää häntä yksin pimeään yöhön,
ei antaa hänen uudestaan kulkea yli sulavan jään. He eivät edes
ajattele, että Göstaa tarvitaan pajalla, he ovat vain onnellisia
löydettyään taas toisensa ystävinä.
Voi luulla, että nuo kaksi rakastivat lämpimästi toisiaan, mutta kukapa
sen varmasti tietää! Heidän elämänsä loistavat seikkailut ovat
joutuneet käsiini vain siruina. Enhän minä tiedä mitään, en suorastaan
mitään siitä, mitä piili heidän sielujensa sisimmässä. Mitä voin sanoa
heidän tekojensa syistä. Tiedän vain, että sinä yönä uskalsi nuori,
kaunis nainen henkensä, uskalsi kunniansa, maineensa, terveytensä
palauttaakseen poloisen raukan oikeille teille. Tiedän, että sinä yönä
antoi Gösta Berling rakastetun hovin mahdin ja loiston kaatua,
seuratakseen naista, joka hänen tähtensä oli voittanut kuolemanpelon,
häpeän pelon, rangaistuksen pelon.
Usein olen ajatuksissani seurannut heitä yli jään tuona hirmuisena
yönä, joka kuitenkin päättyi juuri heidän onnekseen. En usko, että
heidän sielussaan on mitään salattua ja kiellettyä, joka on
kukistettava ja saatava alistumaan nyt, kun he kulkevat jäällä,
iloisina ja puhellen kaikesta, mitä välien rikkoutumisen aikana oli
tapahtunut.
Gösta on taaskin hänen orjansa, hänen hovipoikansa ja makaa hänen
jalkainsa juuressa, ja kreivitär on hänen vallasrouvansa.
He ovat vain iloisia, vain onnellisia. Kumpikaan ei lausu sanaa, joka
merkitsisi rakkautta.
Nauraen he kulkea läiskyttävät rantavedessä. He nauravat löytäessään
tien, nauravat sen kadottaessaan; liukastuessaan, langetessaan,
noustessaan he vain nauravat.
Tämä siunattu elämä on taas hupaisaa: saa leikkiä ja he ovat lapsia,
jotka ovat olleet pahoja ja kiistelleet keskenään. Voi kuinka on hyvä
olla sovinnossa ja alkaa leikki uudestaan!
Huhuja tuli ja huhuja meni. Kulkeutuipa juttu kreivittären matkasta
myös Anna Stjärnhökin korviin.
"Niinpä näen", hän sanoi, "ettei Jumalalla ole vain yksi jänne
jousessaan. Annanpa sydämeni asettua lepoon, ja jään siihen missä minua
tarvitaan. Jumala voi tehdä Gösta Berlingistä minuttakin miehen."
Kolmas luku
KATUMUKSEN TEKO
Rakkaat ystävät, jos sattuisitte tapaamaan säälittävän raukan
tiellänne, pienen, murheellisen olennon, joka riiputtaa hattua
niskassaan ja pitää kenkiä kädessään, niin ettei hänellä ole lainkaan
suojaa auringonpaahteelta ja tien kiviltä; turvattoman, joka omasta
tahdostaan toivoo kaikkea turmiota osakseen, no niin, käykää hänen
ohitseen vaieten ja vavisten. Hän on katumuksentekijä, ymmärrättekö,
katumuksentekijä, matkalla pyhille haudoille.
Katumuksentekijän täytyy pitää karkeata kaapua ja elää pelkällä vedellä
ja kuivalla leivällä, vaikkapa olisi kuningas. Hänen täytyy kävellä
eikä kiitää hevosella. Hänen täytyy kerjätä eikä omistaa. Hänen täytyy
maata ohdakkeilla. Hänen täytyy kuluttaa kovat hautapaadet polvillaan.
Hänen täytyy heiluttaa okaista ruoskaa selkäänsä. Hän ei voi tuntea
makeutta muussa kuin kärsimisessä, ei suloa muussa kuin surussa.
Nuori Elisabet-kreivitär oli kerran sellainen, piti karkeata kaapua ja
vaelsi orjantappuraisia polkuja. Hänen sydämensä syytti häntä synnistä.
Se ikävöi tuskaa kuin väsynyt haaleaa kylpyä. Julman osan hän valitsi
astuessaan kärsimysten yöhön.
Hänen miehensä, nuori ukonpäinen kreivi, tuli kotiinsa Borgiin sen yön
jälkeisenä aamuna, jona kevättulva hävitti Ekebyn myllyn ja pajan. Hän
oli tuskin tullut, kun jo Märta-kreivitär kutsutti hänen luokseen ja
kertoi hänelle kummia.
"Sinun vaimosi oli poissa täältä viime yönä, Henrik.
"Hän oli poissa monta tuntia. Hän tuli kotiin erään miehen seurassa.
Kuulin, kuinka mies sanoi hyvää yötä vaimollesi. Minä tiedänkin, kuka
hän on. Kuulin vaimosi menon ja tulon, vaikkei sitä liene haluttu. Hän
pettää sinua, Henrik. Hän pettää sinua, se tekopyhä olento, joka
ripustaa suomusuutimia joka ikkunaan vain kiusatakseen minua. Hän ei
ole koskaan rakastanut sinua, poika parkani. Hänen isänsä tahtoi hänet
vain hyviin naimisiin. Hän otti sinut elättäjäkseen."
Niin hyvin hän puhui asiansa, että kreivi Henrik vimmastui. Hän aikoi
hakea avioeroa. Hän aikoi lähettää vaimonsa takaisin Roomaan apen luo.
"Ei ystäväni", sanoi kreivitär Märta, "siten hän jäisi iäksi pahan
valtaan. Hänet on hemmottelulla pilattu ja huonosti kasvatettu. Mutta
anna hänet minun huostaani, anna minun ohjata hänet takaisin
velvollisuuden tielle!"
Ja kreivi kutsui sisään kreivittärensä sanoakseen hänelle, että hänen
täytyi tästä lähtien totella kaikessa hänen äitiään.
Oi, mikä kohtaus seurasi: surkeampaa ei lie koskaan näytelty tässä
surulle vihityssä talossa.
Monta pahaa sanaa antoi tuo nuori mies nuoren naisen kuulla. Hän
kohotti kätensä taivasta kohti syyttäen sitä siitä, että se oli antanut
julkean naisen polkea likaan hänen nimensä. Hän heristi nyrkkiään hänen
kasvojensa edessä ja kysyi, minkä rangaistuksen vaimo arvelee kyllin
suureksi tekemästään rikoksesta.
Kreivitär ei ollenkaan pelännyt miestään. Hän uskoi yhä menetelleensä
oikein. Hän sanoi kreiville saaneensa jo kauhean nuhan ja että siinä
oli rangaistusta tarpeeksi.
"Elisabet", sanoo kreivitär Märta, "näillä asioilla ei käy
leikkiminen."
"Me kaksi", vastaa nuori nainen, "me emme ole koskaan olleet
yksimielisiä siitä, milloin on sopiva hetki laskea leikkiä, milloin
olla vakava."
"Mutta sinun täytyy toki ymmärtää, Elisabet, ettei kukaan kunniallinen
nainen lähde kotoaan keskellä yötä kuljeskelemaan tunnetun seikkailijan
kanssa."
Silloin ymmärsi Elisabet Dohna, että hänen anoppinsa oli päättänyt
syöstä hänet turmioon. Hän tajusi, että hänen oli taisteltava
viimeiseen asti, jotta anopin ei onnistuisi suistaa häntä kaameaan
onnettomuuteen.
"Henrik", pyytää hän, "älä anna äitisi tunkeutua välillemme. Anna minun
puhua sinulle kaikki, mitä on tapahtunut. Sinä olet oikeudentuntoinen,
sinä et tuomitse kuulematta minua. Anna minun kertoa kaikki sinulle,
niin huomaat, että minä tein vain niinkuin sinä olet minulle
opettanut."
Kreivi nyökkäsi vaieten myöntymykseksi, ja Elisabet-kreivitär kertoi
nyt, kuinka hän oli joutunut ajamaan Gösta Berlingin pahoille teille.
Hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut sinisessä kabinetissa ja miten
omatunto oli pakottanut hänet menemään pelastamaan sitä, jota hän oli
väärin loukannut. "Minullahan ei ollut oikeutta tuomita häntä", hän
sanoi, "ja mieheni on itse opettanut minulle, ettei mikään uhri ole
kyllin suuri, kun on hyvitettävä tehty vääryys. Eikö niin, Henrik?"
Kreivi kääntyi äitinsä puoleen.
"Mitä äiti sanoo tästä?" hän kysyi. Hänen pieni ruumiinsa oli
nyt arvokkuuden jäykistämä, ja hänen korkea, kapea otsansa
majesteetillisissa rypyissä.
"Minä", vastasi kreivitär, "minä sanon, että Anna Stjärnhök on viisas
tyttö ja että hän tiesi kyllä, mitä teki kertoessaan tämän jutun
Elisabetille."
"Minun äitini suvaitsee ymmärtää minua väärin", sanoi kreivi. "Minä
kysyn, mitä äitini tästä kertomuksesta arvelee. Onko kreivitär Märta
Dohna koettanut suostutella tytärtään, minun sisartani, menemään
naimisiin virkaheiton papin kanssa?"
Kreivitär Märta vaikeni hetkeksi. Ah, sitä Henrikiä, miten tuhma!
Nytkin se ajoi väärille jäljille. Anopin ajokoirahan vainusi itseään
metsästäjää ja antoi jäniksen mennä. Mutta jos Märta Dohna olikin
vastausta vailla hetkisen, niin ei kauan.
"Rakas ystävä", hän sanoi kohauttaen olkapäitään. "On syytä antaa
kaikkien näiden juttujen tuosta onnettomasta miehestä olla sinänsä,
sama syy, jonka vuoksi pyydän sinua nyt välttämään kaikkea julkista
häväistystä. On näet hyvin uskottavaa, että hän on viime yönä
hukkunut."
Hän puhui lempeällä ja valittavalla äänellä, mutta siinä mitä hän puhui
ei ollut totuuden sanaa.
"Elisabet on nukkunut tänään kauan eikä siis ole kuullut, että väkeä on
jo lähetetty pitkin rantaa tiedustamaan herra Berlingiä. Hän ei ole
palannut Ekebyhyn, ja pelätään hänen hukkuneen. Jää lähti tänä aamuna.
Katso, myrsky on murtanut sen tuhansiksi kappaleiksi."
Kreivitär Elisabet katsoi ulos. Järvi lainehti melkein alastomana.
Silloin hänen kävi surku itseänsä. Hän oli tahtonut välttää Jumalan
tuomiota. Hän oli valehdellut ja teeskennellyt. Hän oli heittänyt
viattomuuden viitan ympärilleen.
Epätoivoinen heittäysi polvilleen miehensä eteen, ja tunnustus tuli
syöksymällä hänen huuliltaan.
"Tuomitse minut, hylkää minut! Minä olen rakastanut häntä. Älä epäile,
etten ole rakastanut häntä. Minä raastan tukkaani, revin vaatteeni
surusta. En välitä mistään nyt, kun hän on kuollut. En huoli varjella
itseäni. Saat tietää totuuden kerrassaan. Sydämeni rakkauden olen
ottanut mieheltäni ja lahjoittanut sen vieraalle. Oi minua kadotettua,
minä olen niitä, joita luvaton rakkaus on houkutellut."
Sinä nuori, epätoivoinen, makaa sinä siinä tuomariesi jaloissa ja kerro
heille kaikki! Terve, marttyyrius! Terve häväistys, tervetullut! Oi,
miten voisit sinä pakottaa taivaan salamat lyömään nuoreen päähäsi!
Sano puolisollesi, kuinka sinä kauhistuit, kun intohimo valtasi sinut,
mahtavana ja vastustamattomana, kuinka sinua kauhisti sydämesi kehnous.
Mieluummin olisit kohdannut hautausmaan aaveita kuin oman sielusi
demoneja.
Sano heille, kuinka sinä, Jumalan kasvojen edestä karkotettu, tunsit
olevasi arvoton polkemaan maan tomua. Rukouksissa ja kyynelissä olet
sinä taistellut. "Oi, Jumala, pelasta minut! Oi, Jumalan poika,
demonien karkottaja, pelasta minut!" olet sinä rukoillut.
Sano heille, että sinusta oli parasta salata kaikki. Kenenkään ei
pitänyt tuntea sinun viheliäisyyttäsi. Luulit, että sellainen menettely
oli Jumalalle otollista. Uskoit myös, että kuljit Jumalan teitä
tahtoessasi pelastaa miehen, jota rakastit. Hän ei tiennyt mitään sinun
rakkaudestasi. Hänen ei pitänyt joutua kadotukseen sinun vuoksesi.
Tiesitkö, mikä oli oikeaa? Tiesitkö, mikä oli väärää? Jumala yksin
tiesi sen, ja hän tuomitsi sinut. Hän löi sinun sydämesi epäjumalan.
Hän johti sinut suurelle, parantavalle katumuksen tielle.
Sano heille, että tiedät, ettei salaaminen suo pelastusta. Demonit
rakastavat pimeyttä. Tarttukoot tuomariesi kädet ruoskan varteen.
Rangaistus on vuotava lievittävänä palsamina synnin haavoihin. Sydämesi
ikävöi kärsimystä.
Sano heille kaikki tämä, kun makaat polvillasi lattialla väännellen
käsiäsi kiihkeässä surussasi, kun puhut epätoivon hurjalla äänellä ja
tervehdit kimeästi nauraen rangaistuksen ja häpeän ajatusta, kunnes
miehesi tarttuu sinuun ja tempaisee sinut ylös lattialta.
"Käyttäydy niinkuin sopii Dohna-sukuisen kreivittären, tai minun täytyy
pyytää äitiäni kurittamaan sinua kuin lasta."
"Tee minulle mitä tahdot."
Silloin langetti kreivi tuomion:
"Äitini on rukoillut sinun puolestasi. Sen vuoksi saat edelleen asua
täällä minun kotonani. Mutta tästä lähtien hän käskee, ja sinä
tottelet."
* * * * *
Katso katumuksen tietä! Nuoresta kreivittärestä on tullut halvin
palvelija. -- Kuinka kauan, oi kuinka kauan hän jaksaa?
Kuinka kauan täytyy ylpeän sydämen osata nöyrtyä? Kuinka kauan täytyy
kärsimättömäin huulten osata vaieta, kuinka kauan käden pidättyä?
Suloista on alennuksen kurjuus. Kun raskas työ pakottaa selkää, on
sydän hiljaa. Sille, joka makaa pari lyhyttä tuntia kovalla
olkivuoteella, tulee uni kutsumatta.
Muuttukoon vanhempi nainen pahaksi hengeksi voidakseen kyllin kiusata
nuorta! Tämä kiittää hyväntekijäänsä. Vielä ei ole paha kuoleutunut.
Aja unta-isoova joka aamu neljältä työhön. Pane tottumaton työntekijä
raskaaseen puuhaan -- kutomaan kilpikangasta! Se on hyvä. Katujalla ei
ole ehkä kylliksi voimaa heiluttaa itse ruoskaansa tarpeeksi lujaa.
Kun tulee kevätpyykin aika, seisottaa kreivitär Märta häntä soikon
ääressä pesutuvassa. Hän tulee itse katsomaan toisen työtä. "Vesi on
soikossasi liian kylmää", hän sanoo ja ottaa kiehuvan kuumaa vettä
padasta ja kaataa sen hänen paljaille käsivarsilleen.
Kylmä on päivä, jona pyykinpesijäin täytyy seisoa rannalla huuhtomassa
vaatteita. Myrskyn puuskat viuhuvat ja tupruttavat heihin räntää.
Naisten hameet tulevat likomäriksi ja raskaiksi kuin lyijy. Ankara on
kartun paukutus. Veri puhkeaa hienojen kynsien alta.
Mutta Elisabet-kreivitär ei valita. Ylistetty olkoon Jumalan hyvyys!
Missä on katujan makeus muussa ellei kärsimisessä? Ruoskan piikkiset
solmut koskevat pehmeästi katujan selkään, ikään kuin ne olisivat
ruusunlehtiä.
Nuori nainen saa pian tietää, että Gösta Berling elää. Anoppi on vain
viekoitellut hänet tunnustamaan. Niin, mitäpä sitten? Katso Jumalan
tietä! Katso Jumalan kaitselmusta! Siten on hän houkutellut syntisen
hyvälle sovituksen tielle.
Vain yksi seikka häntä huolettaa. Kuinka käy hänen anoppinsa, jonka
sydämen Jumala on hänen tähtensä paaduttanut? Ah, Hän on varmaan
tuomitseva häntä laupiaasti. Hänen täytyy olla paha auttaakseen
syntistä saamaan takaisin Jumalan rakkauden.
Ei hän tiennyt, miten usein sielu, joka on kokenut kaikki muut hekumat,
heittäytyy etsimään huvia julmuudesta. Kun tuolta kärsimättömältä,
pimenneeltä sielulta puuttuvat imartelut ja hyväilyt, tanssin huuma ja
pelin ärsytys, niin se sukeltaa pimeytensä kuiluihin ja noutaa sieltä
julmuuden, Ja herpautuneiden tunteiden ainoana ilmauksena on ihmisten
ja eläinten kiusaaminen.
Anoppi ei suinkaan tiedä olevansa ilkeä. Hän vain uskoo rankaisevansa
huikentelevaa naista. Niin hän öisin ollessaan valveilla miettii uusia
kidutuskeinoja.
Eräänä iltana hän kulkee huoneiston läpi ja antaa nuoren kreivittären
valaista tietä kynttilällä. Kreivitär pitää kädessään jalatonta
kynttilää.
"Kynttilä loppuu", sanoo Elisabet.
"Kun kynttilä loppuu, palakoon jalka", vastaa Märta-kreivitär.
Ja he kävelevät vain, kunnes käryävä sydän sammuu kärventyneelle
kädelle.
Mutta tämä on lapsellista. On sielunkidutuksia, jotka voittavat ruumiin
tuskat. Märta-kreivitär kutsuu vieraita ja antaa talon rouvan itsensä
palvella heitä omassa pöydässään.
Katso, se on katujan suuri päivä. Vieraat ihmiset saavat nähdä hänet
hänen alennuksessaan. He saavat nähdä, ettei hän enää ole ansiokas
istumaan miehensä pöydässä. Oi, miten ilkkuvina heidän kylmät katseensa
suuntautuvat häneen.
Pahempaa, kolminkerroin pahempaa tuleekin. Ei silmäyskään kohtaa hänen
katsettaan. Kaikki istuvat pöydässä ääneti ja kuin lamassa, miehet ja
naiset yhtä alakuloisina.
Mutta hän kokoo tämän kaiken hehkuviksi hiiliksi päänsä päälle. Onko
hänen syntinsä siis niin kauhea? Joko hänen läsnäolonsakin on
häpeällistä?
Sitten tulee kiusaus. Katso: Anna Stjärnhök, joka on ollut hänen
ystävänsä, ja Munkerudin laamanni, Annan vierustoveri, tarttuvat häneen
kun hän tulee, tempaavat häneltä paistivadin, lykkäävät esille tuolin
eivätkä tahdo antaa hänen paeta.
"Istu tuohon, lapsi, istu tuohon", sanoo laamanni. "Ethän sinä ole
mitään pahaa tehnyt."
Ja yhdestä suusta selittävät nyt kaikki päivällisvieraat, että jos hän
ei istu pöytään, on heidän kaikkien poistuttava. He eivät ole mitään
pyövelin renkejä. He eivät aja Märta Dohnan asioita. He eivät anna
pettää itseään niin helposti kuin pässinpäät kreivit.
"Voi, te hyvät herrat! Voi, rakkaat ystävät. Älkää olko niin laupiaita!
Te pakotatte minut julistamaan itse syntiäni. On eräs, jota minä olen
pitänyt hyvin rakkaana."
"Lapsi, sinä et tiedä mitä synti on. Et ymmärrä, kuinka viaton olet.
Eihän Gösta Berling edes tiennyt, että sinä rakastit häntä. Ota jälleen
emännän asemasi! Ethän ole mitään pahaa tehnyt."
He rohkaisevat hänet hetkiseksi ja ovat itsekin iloisia kuin lapset.
Nauru ja ilo kaikuu pöydässä.
Nuo tuliset, nuo herkät ihmiset, he ovat niin hyviä; mutta kumminkin on
kiusaaja heidät lähettänyt. He tahtovat uskotella hänelle, että hän on
marttyyri, ja ilkkuvat suoraan kreivitär Märtalle kuin tämä olisi
noita-akka. Mutta he eivät ymmärrä asiaa. Eivät he tiedä, miten sielu
ikävöi puhtautta, eivät, miten sydän pakottaa katujaa heittäytymään
alttiiksi tien kiville ja auringon paahteelle.
Joskus panee kreivitär Märta hänet istumaan päivät pitkät paikalleen
tikkauspuiden ääreen ja kertoo hänelle loputtomia juttuja Gösta
Berlingistä, papista ja seikkailijasta. Jos hänen muistinsa ei riitä,
hän sepittää itse lisää, kunhan vain Göstan nimi kaiket päivät kaikuu
kreivittären korvissa. Sitä Elisabet pelkää enin. Sellaisina päivinä
hän huomaa, ettei hänen katumuksestaan tule koskaan loppua. Hänen
rakkautensa ei tahdo kuolla. Hän uskoo kuolevansa itse sitä ennen.
Hänen ruumiinsa voimat alkavat pettää. Hän on usein hyvin sairas.
"Mutta missä viipyy nyt tuo sinun sankarisi?" kysyy kreivitär
pilkallisesti. "Päivä päivältä olen odottanut häntä kavaljeerikaartin
etunenässä. Miksi hän ei hyökkää Borgiin, aseta sinua valtaistuimelle
ja heitä minua ja miestäsi kahleissa tyrmään? Onko sinut jo unohdettu?"
Elisabet tahtoisi melkein puolustaa Göstaa ja sanoa, että hän itse on
kieltänyt Göstaa häntä mitenkään auttamasta. Mutta ei, paras on vaieta,
vaieta ja kärsiä.
Kiihtymyksen tuli kuluttaa häntä päivä päivältä. Hänessä on kuumetta ja
hän on niin väsynyt, että tuskin pysyy jaloillaan. Hän haluaa vain
kuolla. Elämän väkevät voimat on masennettu. Rakkaus ja ilo eivät tohdi
liikahtaa. Hän ei pelkää enää laisinkaan kärsimystä.
* * * * *
Näyttää kuin hänen miehensä ei tietäisi enää, että häntä on
olemassakaan. Kreivi istuu melkein kaiket päivät huoneessaan lukon
takana ja tutkii epäselviä käsikirjoituksia ja vanhoja tuhruisia
teelmiä.
Hän lukee aateliskirjoja, pergamentteja, joissa riippuu Svean riikin
sinetti, suuri ja muhkea; se on painettu punaiseen vahaan ja sitä on
säilytettävä sorvatussa puurasiassa. Hän tarkastelee vanhoja
vaakunamerkkejä, liljoja valkealla pohjalla ja aarnikotkia sinisellä.
Sellaiset asiat hän ymmärtää ja ne hän tulkitsee helposti. Ja hän lukee
yhä uudestaan vanhat hautapuheet ja henkilökuvaukset jaloista Dohnan
kreiveistä; heidän ansioitaan verrataan Israelin sankarien ja Hellaan
jumalien tekoihin.
Kas, tuollaiset vanhat jutut ovat aina ilahduttaneet häntä. Mutta
nuorta vaimoaan ei hän enää huoli ajatella.
Kreivitär Märta on virkkanut sanan, joka tappoi kaiken rakkauden
hänessä: "Hän otti sinut rahojesi vuoksi." Sellaista ei toki kukaan
mies kärsi kuulla. Se sammuttaa kaiken rakkauden. Nyt hänestä oli
samantekevää, miten nuoren naisen kävi: jos hänen äitinsä saisi hänet
takaisin velvollisuuden tielle, niin hyvä olisi. Kreivi Henrik ihaili
äitiään suuresti.
Tällaista kurjuutta jatkui kuukauden ajan. Kumminkaan ei se aika ollut
niin myrskyistä ja kuohahtelevaa kuin voisi luulla, näin kun tapaukset
sulloutuvat muutamille kirjan sivuille. Kreivitär Elisabet pystyi
säilyttämään ulkonaisen tyyneytensä. Hän oli joutunut vain yhden
kerran, silloin kun sai kuulla, että Gösta Berling muka oli kuollut,
mielenliikutuksen valtaan. Mutta niin suuri oli hänen tuskansa sen
vuoksi, ettei hän ollut voinut säilyttää rakkauttaan miehelleen, että
hän olisi luultavasti antanut kreivitär Märtan kiduttaa itsensä
hengiltä, ellei hänen vanha taloudenhoitajattarensa olisi eräänä iltana
puhellut hänen kanssaan.
"Kreivittären täytyy puhua kreiville", sanoi vanhus. "Herra Jumala,
kreivitär on sellainen lapsi. Kreivitär ei kenties itsekään tiedä, mitä
hänellä pian on odotettavissa, mutta minä näen kyllä miten asianlaita
on."
Mutta juuri tätäpä kreivitär ei voinutkaan sanoa miehelleen, nyt kun
mies hautoi niin mustaa epäluuloa häntä kohtaan.
Sinä yönä hän pukeutui hiljaa ja meni ulos. Hän oli tavallisen
maalaispiian puvussa, nyytti kädessä. Hän aikoi karata kotoaan ja olla
enää koskaan palaamatta.
Hän ei paennut välttääkseen vaivoja ja kärsimyksiä. Mutta nyt hän uskoi
Jumalan antaneen hänelle merkin, että hänen on lupa mennä, että hänen
täytyi säilyttää ruumiinsa terveys ja voimat.