kunnes vihdoinkin saapuu perille. Hän hypähtää alas satulasta, ja hänet
viedään saliin kreivitärten luo.
Kaikki käy hyvin. Märta-kreivitär on hänelle armollinen.
Kristoffer-serkku näkee kyllä, ettei kreivitär halua kieltäytyä
kantamasta hänen loistavaa nimeään eikä hallitsemasta hänen linnassaan.
Soturi puhelee ja lykkää tuonnemmaksi sen hurman hetken, jolloin hän on
näyttävä kreivittärelle kuninkaallisen kirjeen. Hän nauttii tästä
odotuksesta.
Kreivitär pakisee ja hauskuuttaa häntä tuhansin jutuin.
Kristoffer-serkku nauraa kaikelle, ihmettelee kaikkea. Mutta koska he
istuvat eräässä niistä huoneista, joihin kreivitär Elisabet on
ripustanut mamselli Marien uutimia, alkaa kreivitär kertoa myöskin
niistä. Ja hän vääntää tapahtuman niin hauskaksi kuin voi.
"Nähkääs", hän sanoo lopulta, "niin ilkeä minä olen. Täällä riippuvat
nyt nämä uutimet, jotta joka päivä ja joka hetki ajattelisin
syntiäni. Se on tavatonta parannuksen tekoa. Hyi näitä kauhistavia
suomusneuleita!"
Suuri Kristoffer-serkku katsoo häneen palavin silmin.
"Minä olen myöskin vanha ja köyhä", hän sanoo, "ja olen kymmenen vuotta
istunut takan ääressä kaivaten rakastettuani. Nauraako armollinen
kreivitär sillekin?"
"Oh, se on toinen asia", huudahtaa kreivitär.
"Jumala on ottanut minulta onnen ja isänmaan ja pakottanut minut
syömään vierasta leipää", sanoo Kristoffer-serkku vakavasti. "Minä olen
saanut oppia kunnioittamaan köyhyyttä, minä."
"Oh, tekin", huudahtaa kreivitär kohottaen käsiään. "Miten ihmiset ovat
hurskaita. Ah, miten ihmiset ovat tulleet hurskaiksi!"
"Niin", sanoo Kristoffer-serkku, "pankaa mieleenne, kreivitär, että jos
Jumala antaa minulle vielä kerran rikkautta ja valtaa, niin osaanpa
käyttää niitä paremmin kuin jakaa ne jonkun maailmannaisen kanssa,
tuollaisen maalatun, sydämettömän marakatin, joka pilkkaa köyhyyttä."
"Olettepa vallan oikeassa, Kristoffer-serkku."
Ja niin marssii Kristoffer-serkku ulos huoneesta ja ratsastaa takaisin
Ekebyhyn; mutta henget eivät seuraa häntä, lahorastas ei huuda hänelle,
eikä hän enää voi nähdä hymyilevää kevättä.
Ekebyhyn hän tuli juuri kun pääsiäispaukut piti laukaistaman ja
pääsiäisakka poltettaman. Pääsiäisakka on suuri olkinukke, jonka
riepunaamaan on hiilellä piirretty silmät, nenä ja suu. Ja yllään sillä
on ruotuämmän joutovaatteet. Pitkävartinen hiilihanko ja luuta on
asetettu sen viereen, ja rasvasarvi riippuu sen kaulassa. Se on aivan
valmis Kyöpelin matkalle.
Majuri Fuchs lataa pyssynsä ja laukoo sen kerta toisensa jälkeen
suoraan ilmaan. Kuiva risurovio sytytetään, noita-akka heitetään tuleen
ja palaa iloisesti hulmuten. Kavaljeerit kyllä tekevät kaiken
voitavansa hävittääkseen pahuuden voimia vanhalla koetellulla
tavallaan.
Kristoffer-serkku seisoo ja katsoo tuikeasti roviota. Äkkiä hän tempaa
suuren kuninkaallisen kirjeen hihansa käänteestä ja nakkaa sen tuleen.
Jumala yksin tietää, mitä hän ajatteli. Kenties hän kuvitteli, että
Märta kreivitär itse paloi tuossa roviolla. Kenties hän ajatteli, että
koska se nainen sittenkin oli vain rääsyjä ja olkia, niin ei maailmassa
enää ollut mitään muutakaan arvokasta.
Hän menee takaisin kavaljeerirakennukseen, sytyttää takkavalkean ja
kätkee univormunsa. Ja niin hän jälleen asettuu uuninnurkkaan, ja päivä
päivältä hän käy yhä pörröisemmäksi ja harmaammaksi. Hän riutuu
vitkalleen siinä, kuten vanhat kotkat riutuvat vankeudessa.
Hän ei ole enää vanki; mutta hän ei huoli käyttää vapauttaan. Avaruus
on hänelle avoinna. Taistelutanteret, kunnia, elämä odottavat häntä.
Mutta hänellä ei ole enää voimia levittää siipiään lentoon.
Toinen luku
ELÄMÄN POLUT
Raskaat ovat ne tiet, joita ihmisten on vaellettava maan päällä.
Erämaan teitä, järvien teitä, tunturien teitä.
Miksi saa niin moni suru käydä häiritsemättä, kunnes se eksyy erämaahan
tahi vaipuu järveen tai suistuu tunturilta? Missä ovat pienet kukkasten
poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, joiden askelilla
ruusuja kasvaa, missä ovat ne, joiden pitäisi siroitella kukkasia
raskaille teille?
Nyt on Gösta Berling, runoilija, päättänyt mennä naimisiin. Hän etsii
vielä vain morsianta, joka on kyllin köyhä, kyllin halpa, kyllin
hyljeksitty hullun papin vaimoksi.
Kauniit ja jalot naiset ovat rakastaneet häntä, mutta älkööt he
yrittäkö kilpailla hänen suosiostaan. Hyljätty valitsee hyljättyjen
joukosta.
Kenet hän valitsee, ketä hän etsii?
Ekebyssä käy joskus vastoja kaupalla köyhä tyttö yksinäisestä
metsäkylästä, joka on kaukana vuorien keskellä. Tässä kylässä, jossa
vallitsee alinomainen köyhyys ja suuri kurjuus, on monta, joilla ei ole
täyttä ymmärrystä, ja vastatyttö on yksi niitä.
Mutta kaunis hän on. Hänen runsas, musta tukkansa on niin paksuilla
palmikoilla, että ne tuskin mahtuvat hänen päähänsä, hänen poskensa
ovat hienosti pyöristyneet, nenä suora ja parhaan kokoinen, silmät
siniset. Hän on sitä surumielistä, madonnamaista kaunotartyyppiä,
jollaista vielä näkee Lövenin pitkän järven rannoilla.
No, siinähän se nyt on se Göstan morsian -- hassahtavasta vastatytöstä
tulee mainio hullun papin vaimo, niin ettei paremmasta apua.
Göstan ei tarvitse muuta kuin matkata Karlstadiin ostamaan sormuksia,
ja sitten olkoon Lövenin rannalla taas ilon päivä. Naurakoot ihmiset
vielä kerran Gösta Berlingille, kun tämä kihlaa vastatytön ja viettää
häitä hänen kanssaan! Naurakoot vain! Onko hän ikänään keksinyt
hauskempaa kujetta?
Eikö hyljätyn pidä polkeman hyljätyn tietä, vihan tietä, surun tietä,
onnettomuuden tietä! Mitäpä haittaa jos hän suistuu, jos hän turmeltuu?
Onko ketään joka huolii häntä hillitä? Onko ketään joka ojentaa hänelle
ohjaavan kätensä tai virkistävän juoman? Missä ovat pienet kukkasten
poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, missä ovat ne, joiden
pitäisi sirotella ruusuja raskaille teille?
Ei, ei, nuori, lempeä Borgin kreivitär ei suinkaan häiritse Gösta
Berlingiä hänen aikeissaan. Hänenhän on ajateltava mainettaan,
ajateltava miehensä vihaa ja anoppinsa vihaa; ei, hän ei yritäkään
pidättää Göstaa.
Pitkän jumalanpalveluksen aikana Svartsjön kirkossa hän painaa päänsä
alas, panee kätensä ristiin ja rukoilee Göstan puolesta. Unettomina
öinä hän usein itkee ja pelkää hänen tähtensä, mutta hän ei sirottele
kukkia hyljätyn tielle eikä anna pisaraa vettä janoavalle. Hän ei
ojenna kättään vetääkseen toista perikadon partaalta.
Gösta Berling ei huoli verhota valittuaan silkkiin eikä koruihin. Hän
antaa tämän kaupustella vastoja talosta taloon entiseen tapaan, mutta
sitten kun hän on kutsunut kaikki seudun mainittavat miehet ja naiset
suuriin kemuihin Ekebyhyn, sitten hän julkaisee kihlauksensa. Silloin
hän kutsuu hänet keittiöstä saliin sellaisena kuin hän on
taivalluksensa jäljiltä, tien pöly ja lika vaatteissaan, ehkä
rääsyisenä, ehkä hiukset pörröisinä, silmissä sekava ilme ja yhtä
sekava sanatulva huulilla. Ja hän kysyy vierailta, eikö hän nyt ole
valinnut sopivaa morsianta, eikö hullun papin pidä ylpeillä niin
kauniista morsiamesta, tästä lempeästä madonnan muodosta, näistä
sinisistä, haaveellisista silmistä.
Hän oli aikonut olla hiiskumatta tästä kenellekään ennen aikojaan,
mutta hän ei pystynyt varjelemaan salaisuuttaan, ja niin sai myös nuori
kreivitär Dohna sen tietoonsa.
Mutta mitä hän voi tehdä estääkseen Göstaa? Kihlauspäivä on tullut, sen
myöhä hämärän hetki on käsissä. Kreivitär seisoo ikkunan edessä
sinisessä kabinetissa ja katsoo pohjoiseen. Hän on melkein näkevinään
Ekebyn, vaikka kyyneleet ja sumu peittävät hänen näköalansa. Yhtä
kaikki hän näkee selvään, miten iso kolmikerroksinen rakennus loistaa
kolmine valaistuine ikkunariveineen, hän kuvittelee, miten samppanja
kaadetaan laseihin, miten maljahuuto raikuu ja hän, Gösta Berling,
ilmoittaa kihlauksensa, hänen ja vastatytön liiton.
Jos hän nyt olisi lähellä Göstaa ja panisi aivan hiljaa kätensä hänen
käsivarrelleen tai vain soisi hänelle ystävällisen katseen, niin eiköpä
Gösta kääntyisi huonolta hyljeksittyjen tieltä? Jos kerran kreivittären
lausuma sana oli ajanut hänet niin epätoivoiseen tekoon, niin eikö myös
hänen sanansa voisi häntä hillitä?
Häntä kauhistuttaa rikos, jonka Gösta aikoo tehdä tuota kovaonnista
lapsiparkaa kohtaan. Häntä pöyristyttää synti tuota poloista raukkaa
kohtaan, joka nyt tulee houkutelluksi rakastamaan Göstaa, ehkäpä vain
yhden päivän pilan tähden. Kenties häntä myös nyt kahta enemmän
kauhistuttaa rikos, jonka Gösta tekee itseään kohtaan -- tuo tyttö
tulee kytketyksi kuin painava kahle hänen elämäänsä ja riistää hänen
hengeltään korkeuteen pääsyn voimat.
Ja kaikkeen oli kreivitär syynä. Hän oli syössyt tuomitsevalla
sanalla Göstan huonolle tielle. Hän, joka oli tullut siunaamaan,
lientämään, miksi juuri hän oli vääntänyt vielä lisäokaan syntisen
orjantappuraiseen kruunuun?
No niin, nyt hän tietää, mitä hänen on tehtävä. Hänpä menee ja
valjastuttaa mustat hevoset reen eteen ja ajaa hurauttaa Lövenin yli,
ryntää Ekebyn hoviin, asettuu Gösta Berlingin eteen ja sanoo hänelle,
ettei hän halveksi häntä, ettei hän tiennyt mitä puhui karkottaessaan
hänet kotoaan... Ei, hänen on sittenkin mahdoton tehdä niin, hän
häpeäisi eikä uskaltaisi virkkaa sanaakaan. Hänhän oli naimisissa ja
hänen piti varjella itseään panettelulta ja juoruilta. Mutta kuinka
sitten kävisi Gösta Berlingin?
Hänen on lähdettävä.
Sitten hän ajattelee, että sellainen matka on mahdoton. Tänä vuonna ei
enää yksikään hevonen voi päästä Lövenin yli. Jää sulaa, se on jo
irtautunut maasta. Se on vapaana, puhkeillut, kamalan näköinen. Vesi
porisee ylös ja alas railoista, paikoin se on kokoontunut mustiksi
lammikoiksi, toisin paikoin jää on hohtavan valkeaa. Enimmäkseen se on
kumminkin harmaata, likaista sulavasta lumesta, ja tiet kuultavat
pitkinä, mustina juovina sen pinnalla.
Miten hän voi ajatellakaan moista matkaa? Vanha Märta-kreivitär, hänen
anoppinsa, ei millään ehdolla sallisi hänen sitä tehdä. Koko illan
hänen on istuttava kreivittären vieressä salissa ja kuunneltava vanhoja
hovijuttuja, jotka ovat vanhuksen suurin ilo.
Mutta yö tulee, ja hänen miehensä on poissa; nyt hän on vapaa.
Hevosella hän ei voi mennä, palvelijoita hän ei tohdi pyytää mukaansa,
mutta tuska ajaa hänet kotoa ulkosalle. Hän ei muuta voi.
Raskaita ovat ne tiet, joita ihmiset maan päällä vaeltavat: erämaan
teitä, järvien teitä, tunturien teitä.
Mutta tuota öistä tietä yli sulavan jään, mihin minä sitä vertaisin?
Eikö se ole juuri se tie, jota pienten kukkainpoimijatarten on käytävä,
epävarma, keinuva, liukas tie, niiden polku jotka tahtovat lääkitä
iskettyjä haavoja, niiden polku jotka tahtovat hyvittää vääryydet;
kevyen jalan, nopean silmän ja uljaan, rakastavan sydämen polku?
Puoliyö oli jo ohi, kun kreivitär viimein pääsi Ekebyn rantaan. Hän oli
lankeillut jäällä, hän oli hyppinyt railojen yli, hän oli juosten
ylittänyt sellaiset paikat, joissa jalanjäljen täytti pulppuava vesi,
hän oli liukastunut, hän oli ryöminyt.
Se oli ollut raskasta vaellusta; hän oli itkenyt kulkiessaan. Hän oli
märkä ja väsynyt, ja pimeys, kolkkous ja autius olivat tuoneet mieleen
kamalia ajatuksia.
Ekebyn rannassa hänen täytyi kahlata jalansyvyisessä vedessä
päästäkseen maalle. Ja tultuaan rannalle hän ei saattanut muuta kuin
istahtaa rannan kivelle ja itkeä väsymystään ja avuttomuuttaan.
Raskaita teitä vaeltavat ihmisten lapset, ja joskus pienet
poimijattaret vaipuivat kukkaskoriensa viereen, juuri saavuttuaan
tielle, jolle aikovat kukkia sirotella.
Tämä nuori, ylhäinen nainen oli kuin olikin pieni rakastettava
sankaritar. Ei hän ollut kulkenut sellaisia teitä ennen kotimaassaan.
Ehkäpä hän nyt, istuessaan tämän kauhean, hirvittävän järven rannalla
märkänä, uupuneena, onnettomana, ajatteli eteläisen isänmaansa
lempeitä, kukkasten reunaamia polkuja.
Voi, ei häntä liikuta nyt etelä, ei pohjola. Hän on keskellä elämää.
Hän ei itke koti-ikävää. Hän itkee, tuo pikku kukkastenpoimija, tuo
pieni sankaritar sitä, että on niin uupunut ettei ehdi sen tielle,
jolle tahtoo kukkia sirotella. Hän itkee siksi, että luulee tulleensa
liian myöhään.
Silloin juoksee väkeä rannalle. He kiiruhtavat hänen ohitseen häntä
huomaamatta, mutta hän kuulee heidän sanansa:
"Jos pato särkyy, menee paja", sanoo joku. "Ja mylly ja verstaat ja
seppien asumukset", lisää toinen.
Silloin hän rohkaistuu jälleen, nousee ja seuraa heitä.
* * * * *
Ekebyn mylly ja paja olivat kaidalla niemellä, jonka ympäri kiertää
pauhaava Björksjön-joki. Se tulee viuhuen nientä kohti, ylemmän,
valtavan kosken valkeaksi kuohuttamana, ja niemen rakennusten perustaa
oli siellä siihen aikaan vedeltä suojaamassa mahtava aallonmurtaja
niemen nokassa. Mutta sulku oli jo vanha ja kavaljeerit talon ohjissa.
Heidän aikanaan tanssia keikuttiin tehtaan mäillä, kukaan ei huolinut
katsoa, kuinka virta ja pakkanen ja aika kuluttivat vanhaa kivipatoa.
Sitten tulee kevättulva ja sulku alkaa horjua.
Ekebyn putous on kuin valtavat harmaakiviportaat, joita myöten
Björksjö-joen laineet hyrskyten tulevat alas. Ne tulevat vauhdista
huimiksi, tuupertuvat nurinniskoin ja ryntäävät toisiaan vastaan. Ne
hypähtävät ilmaan vihoissaan ja pärskyttävät vaahtoa toistensa yli,
kompastuvat taaskin kiveen, tukkiin ja kepsahtavat jälleen pystyyn
mennäkseen samassa nurin, ja niin yhä vain vaahdoten, kähisten,
karjuen.
Ja nyt karkaavat nämä villit, hurjistuneet aallot, kevätsäästä
juopuneina ja äsken saadun vapauden huumauksessa, vanhan kivimuurin
kimppuun. Ne tulevat, kähisten ja raastaen, kimpoavat korkealle sen
harjalle ja vetäytyvät takaisin kuin olisivat loukanneet valkokutriset
päänsä. Se on väkirynnäkkö jos mikään, ne tempaavat suuria jäälauttoja
suojakatoiksi, ne ottavat hirsiä muurinmurtajiksi, ne yhdistyvät,
karkaavat hyökkäykseen, pauhaavat tuota muuriraukkaa vasten, kunnes
tuntuu yht'äkkiä siltä kuin joku olisi niille huutanut: pitäkää
varanne! Silloin ne rynkäisevät takaisin ja niiden jäljestä tulee iso
kivi, joka irtautuu sulusta ja vaipuu kolisten virran syliin.
Näyttää kuin se olisi niitä ällistyttänyt, ne ovat hiljaa, ne
riemuitsevat, ne neuvottelevat ... ja sitten uusi ryntäys! Siellä ne
taaskin ovat jäälauttoineen ja hirsineen, nuo vallattomat, armottomat,
rajut hävityshalun hullaannuttamat.
Jos vain pato olisi poissa tieltä -- sanovat aallot -- jos vain pato
olisi tieltä, niin silloin tulee pajan ja myllyn vuoro.
Nyt on vapauden päivä ... pois ihmiset ja ihmisten työt! Ne ovat
noenneet meidät hiilillään, ne ovat tomunneet meitä jauhoillaan, ne
ovat kytkeneet meidät työn ikeeseen kuin härkänsä, ajaneet meitä
pyörylässä, sulkeneet meidät kammioihin, estäneet kulkumme
patoluukuilla, pakottaneet meidät kiskomaan raskaita pyöriä, kantamaan
kömpelöitä tukkeja. Mutta nyt me anastamme vapauden.
Vapauden päivä on tullut! Kuulkaa, te Björksjön ulapan aallot, kuulkaa,
siskot ja veikot, te rämeitten ja lampien, vuoripurojen ja metsäjokien
vedet! Se on tullut, on tullut! Rynnätkää alas Björksjön jokeen, tulkaa
vereksin voimin, jyristen, viuhuen, murtamaan vuosisatain sortoa,
tulkaa! Hirmuvalan paalutus kaatukoon. Kuolema Ekebylle!
Ja ne tulevat -- aalto aallon perästä ryntää putoukseen iskeäkseen
päänsä sulkumuuriin, antaakseen oman osuutensa suureen työhön.
Juopuneina kevään äsken saadusta vapaudesta, lukemattomina,
yksimielisinä ne tulevat, ne irroittavat kiven toisensa jälkeen,
mättään mättään perästä horjuvasta aallonmurtajasta.
Mutta miksi antavat ihmiset hurjien aaltojen riehua, tekemättä
vastarintaa? Onko Ekeby kerrassaan kuollut?
Ei, väkeä siellä on kyllä, tyrmistynyt, neuvoton, avuton ihmisjoukko.
Musta on yö, he eivät näe toisiaan eivätkä näe eteensä. Korkeana pauhaa
putous, hirvittävä on murtuvien jäiden ja töytäävien hirsien jyske, he
eivät kuule omaa ääntään. Sama hurja huimaus, jonka vallassa aallot
ovat, täyttää ihmistenkin aivot, heillä ei ole enää omaa ajatusta, ei
ymmärrystä.
Tehtaankello läppää; jolla korvat on se kuulkoon. Meitä täällä Ekebyn
pajalla uhkaa perikato. Joki on kimpussamme. Pato vapisee, paja on
vaarassa, mylly on vaarassa, ja meidän omat köyhät majamme, rakkaat
kaikessa mataluudessaan, ovat vaarassa!
Aallot luulevat kai kellon soiton kutsuvan sotaan heidän ystäviään,
sillä ihmisiä ei näy tulevan. Mutta metsissä ja järvissä syntyy kiire.
"Lähettäkää apua, lähettäkää apua", soi kello. "Vuosisatain orjuudesta
olemme vihdoinkin itsemme vapauttaneet. Tulkaa, tulkaa!" pauhaavat
aallot. Jyrisevä veden paljous ja läppäävä tehtaankello laulavat Ekebyn
mahdin ja maineen kuolinvirttä.
Ja sillä välin kulkeutuu sana sanan jälkeen kartanon kavaljeereille.
Pystyvätkö he nyt ajattelemaan pajaa ja myllyä? Sata vierasta on
kokoontunut Ekebyn avariin saleihin. Vastatyttö odottaa keittiössä.
Yllätyksen jännittävä silmänräpäys on tullut. Samppanja helmeilee
laseissa, Julius nousee pitämään juhlapuhetta. Kaikki vanhat
seikkailijat iloitsevat etukäteen ajatellessaan, kuinka tyrmistys
valtaa vierasjoukon.
Lövenin jäällä kulkee kreivitär Dohna kamalaa, hengenvaarallista
tietään saadakseen kuiskata varottavan sanan Gösta Berlingille.
Putouksella hyökkäävät aallot väkirynnäköllä Ekebyn kunniaa ja mahtia
vastaan, mutta suurissa saleissa vallitsee vain ilo ja intoisa odotus,
vahakynttilät säteilevät ja viini virtaa; siellä ei kukaan ajattele,
mitkä tuumat käyvät pimeässä, myrskyisessä kevätyössä.
Juuri nyt on hetki tullut. Gösta nousee ja menee salista hakemaan
morsiantaan. Hänen on mentävä eteisen kautta, ja sen suuret ovet
ammottavat selällään, hän pysähtyy, hän katsoo sysipimeään yöhön ... ja
kuulee, hän kuulee.
Hän kuulee kellon läppäävän, kosken pauhaavan. Hän kuulee murtuvain
jäälauttain jylyn, töytääväin hirsien jyskeen, kapinallisten aaltojen
pauhaavan, ilkkuvan, voitonriemuisen vapaudenlaulun.
Silloin hän syöksyy ulos yöhön unohtaen kaiken muun. Seiskööt he vain
siellä sisällä lasit koholla, odottaen vaikka maailman loppuun; nyt hän
ei heistä huoli. Morsian odottakoon, Julius patruunan puhe kuolkoon
hänen huulilleen. Sormuksia ei vaihdeta tänä yönä, kivettävä hämmästys
ei ole valtaava loistavaa vierasjoukkoa.
Voi teitä, te kapinalliset aallot, nyt teidän on taisteltava
vapaudestanne, nyt on tullut Gösta Berling putoukselle, nyt on väki
saanut johtajan, nyt syttyy rohkeus kauhistuneihin sydämiin, nyt nousee
puolustusväki ylös muureille, nyt alkaa mahtava sota.
Kuulkaa, kuinka hän huutaa väelle, hän komentaa, hän panee kaikki
toimeen.
"Valoa meidän täytyy saada, ennen kaikkea valoa, ei riitä tässä
myllärin sarvilyhty. Katsokaa: nuo risuläjät, kantakaa ne rantatörmälle
ja pankaa tuleen. Siinä on työtä naisille ja lapsille. Kiireesti vain,
laittakaa suuri risurovio ja sytyttäkää! Se valaisee, kun me olemme
työssä, se näkyy kauas ja kutsuu apua. Älkää suinkaan antako sen
sammua! Tuokaa olkia, tuokaa risuja, antakaa kirkkaiden liekkien
kimmota taivaalle!"
"Kas täällä, aikamiehet, täällä on teille työtä. Täällä on hirsiä,
täällä on lankkuja, kyhätkää hätäsulku, jonka voi upottaa tuon murtuvan
muurin eteen. Nopeasti, heti työhön, tehkää siitä luja ja vankka;
varustakaa valmiiksi kivet ja hiekkasäkit, joilla se upotetaan! Antakaa
kirveiden huiskia, vasarain paukkua, porien purra puuta, sahojen vinkua
kuivissa lankuissa!"
"Ja missä ovat pojat! Tänne, te villikot, te huimapäät. Hankkikaa
aseiksenne seipäät, hankkikaa keksit ja tulkaa tänne, keskelle
taistelun vilinää. Ulos padolle, pojat, keskelle aaltoja, jotka
vaahtoavat ja kähisevät ja pärskivät meitä valkealla kuohullaan.
Torjukaa, heikontakaa, lyökää takaisin nuo hyökkäykset, jotka repivät
muuria. Työntäkää pois tukkeja ja jäälauttoja, heittäytykää maahan, jos
ei muu auta, ja pitäkää kiinni irtautuvia kiviä, tarttukaa kynsin
hampain niihin, iskekää niihin rautakourin. Taistelkaa, pojat, te
villikot, te huimapäät! Tänne muurille, pojat! Meidän on taisteltava
maamme joka tuumasta."
Gösta asettuu itse äärimmäiseen padon nokkaan ja seisoo pärskyvän
vaahdon kuohuissa, perus tutisee hänen allaan, aallot jylisevät ja
raivoavat, mutta hänen hurja sydämensä riemuitsee vaarasta,
jännityksestä, taistelusta. Hän nauraa, hän lennättää sukkeluuksia
pojille, jotka ovat vallilla hänen ympärillään; ikinä hän ei ole
kokenut hauskempaa yötä.
Pelastustyö edistyy nopeasti, liekit loimuavat, kirvesmiesten piilut
paukkavat ja pato on pystyssä.
Muutkin kavaljeerit ja nuo sata vierasta ovat tulleet putoukselle.
Väkeä juoksee läheltä ja kaukaa, kaikki käyvät käsiksi työhön tulien,
hätäsulun, hiekkasäkkien ääressä, virrassa, huojuvalla, tutisevalla
kivisululla.
Kas niin, nyt saivat kirvesmiehet hätäsulun valmiiksi, nyt se upotetaan
horjuvan aallonmurtajan eteen. Pitäkää kivet ja hiekkasäkit valmiina ja
keksit ja köydet, ettei se pääse virran vietäväksi, että ihmiset
voittavat ja kukistetut aallot taas joutuvat orjuuteensa!
Silloin, juuri ennen ratkaisevaa silmänräpäystä, sattuvat Göstan silmät
naiseen, joka istuu kivellä joen rannalla. Risurovion liekit valaisevat
häntä hänen istuessaan siinä aaltoihin tuijotellen. Gösta ei voi nähdä
häntä selvästi udun ja kuohujen takaa, mutta hänen silmiään vetää
alinomaa naisen puoleen. Hänen täytyy yhä uudelleen katsoa häntä.
Hänestä tuntuu kuin naisella olisi jotakin asiaa juuri hänelle.
Niistä sadoista, jotka puuhaavat ja häärivät virran äyräällä, on hän
ainoa paikallaan istuva, ja häneen täytyy Göstan silmien lakkaamatta
kääntyä, hän ei näe ketään muuta kuin naisen.
Hän istuu ihan rannalla, siten että aallot loiskivat hänen jalkoihinsa,
että vaahto roiskuu hänen ylleen. Hän mahtaa olla aivan likomärkä. Hän
on mustissaan, musta saali päässä ja hartioilla, hän istuu aivan
kumarassa, nojaten leukaansa käsiin ja tuijottaen lakkaamatta Göstaan,
aallonmurtajan kärkeen. Gösta tuntee, miten nuo tuijottavat silmät
vetävät ja kiehtovat, vaikkei hän voi edes nähdä toisen muotoa, hän ei
ajattele muuta kuin naista, joka istuu valkeiden aaltojen partaalla.
"Se on Löven-järven syöjätär, se on noussut tänne jokeen viettelemään
minua turmioon", ajattelee hän. "Se istuu tuolla ja houkuttelee,
houkuttelee, minun täytyy karkottaa se pois."
Kaikki nuo valkopäiset laineet näyttävät hänestä tuon mustan naisen
armeijalta; hän on niitä yllyttänyt, hän se on johtanut ne hyökkäykseen
Göstaa vastaan. "Täytyy totisesti ajaa se pois", sanoo Gösta. Hän
tempaa keksin, juoksee maalle ja kiiruhtaa naisen luo.
Gösta jättää paikkansa aallonmurtajan äärimmäisessä kärjessä ajaakseen
vetehistä. Hänestä tuntui tällä kiihtymyksen hetkellä kuin kaikki
syvyyden pahat voimat olisivat taistelleet häntä vastaan. Hän ei
tiennyt mitä ajatteli, mitä luuli, mutta hänen täytyi ajaa pois kiveltä
virran partaalta tuo musta.
Ah, Gösta, miksi on paikkasi ratkaisevalla hetkellä tyhjä? Väki tuo nyt
hätäsulun, pitkä rivi miehiä jonoutuu aallonmurtajalle; heillä on
köydet ja kivet ja hiekkasäkit valmiina, he odottavat, kuuntelevat.
Missä on komentaja? Eikö kuulu sitä ääntä, joka käskee ja ohjaa?
Ei, Gösta Berling ajelee syöjätärtä, hänen ääntään ei kuulu, hänen
käskynsä ei ohjaa ketään.
Silloin upotetaan hätäsulku ilman hänen apuaan.