Moreuksen rouvan ja hänen tyttäriensä luo puetuttamaan itseään; jolloin
heidät koristettiin myrttiseppeleillä ja korkeilla silkkisillä ja
lasihelmisillä kruunuilla ja koreilla silkkivöillä, pantiin rintaan
kotitekoiset ruusunkimput ja hame reunustettiin taftikankaisilla
kiehkuroilla, silloin hän pysyi itsepintaisesti huoneessaan päästäkseen
näkemästä, miten toisia hepenöitiin rakkauden kunniaksi.
Kun Moreuksen tytöt istuivat talvi-iltoina tikkauspuiden ääressä ja
suuri, porstuan vasemmalla puolella oleva huone säteili kodikkuutta,
kun lasiomenat heiluivat ja hikoilivat uunin luona tulen loimuun
ripustettuina, kun kaunis Gösta Berling tai kiltti Ferdinand, jotka
olivat tulleet vieraisille, aina kepposiin valmiina nykäsivät tytöiltä
rihman neulansilmästä tahi narrasivat heidät ompelemaan vääriä
pistoksia; ja kun huone raikui iloa ja remua ja kuhertelua ja kädet
puristelivat toisiaan tikkauspuiden alla, silloin kääri mamselli Marie
ärtyneenä neuleensa kokoon ja meni tiehensä, sillä hän vihasi rakkautta
ja rakkauden teitä.
Mutta rakkauden ilkiteot hän tunsi, ja niistä hän tiesi kertoella. Hän
ihmetteli, että rakkaus vielä tohti näyttäytyä maan päällä, ettei sitä
karkottanut täältä hyljättyjen valitus ja niiden kiroukset, jotka se
oli tehnyt rikollisiksi, eikä niiden vaikerrukset, jotka se oli
kytkenyt vihattaviin kahleihin. Hän ihmetteli, miten sen siivet
saattoivat kantaa niin vapaasti ja keveästi, miten se ei tuskan ja
häpeän painamana jo uponnut nimettömiin syvyyksiin.
Ei, nuori hän oli ollut kuten kaikki muutkin, mutta rakkautta hän ei
ollut koskaan maistanut. Koskaan hän ei ollut antanut houkutella
itseään tanssiin ja hyväilyihin. Hänen äitinsä kitara riippui pölyisenä
ja kielettömänä ullakolla. Koskaan hän ei ollut näpännyt sitä vienoon
lemmenvirteen.
Hänen äitinsä ruusupuut kasvoivat hänen ikkunallaan. Hän antoi niille
nipin napin vettä. Hän ei rakastanut kukkia, noita lemmen lapsia.
Niiden lehdet riippuivat tomuisina. Hämähäkit keikkuivat oksien
välissä, ja nuput eivät koskaan puhjenneet.
Ja Moreuksen rouvan ruususaralle, jossa perhot liehuivat ja linnut
lauloivat, jossa tuoksuvat kukkaset lähettivät lemmenviestejä
lentäville mehiläisille, jossa kaikki puhui tuosta vihattavasta, sinne
hän harvoin pisti jalkansa.
Tulipa sitten aika, jolloin Svartsjön kunta panetti urut kirkkoonsa. Se
oli sen vuoden edellisenä kesänä, jolloin valta oli kavaljeerien
käsissä. Paikkakunnalle tuli nuori urkujenrakentaja. Ja hänkin tuli
rouva Moreukselle asumaan, ja hänet sijoitettiin toiseen pieneen
ullakkokamariin.
Ja sitten hän asetti paikoilleen nuo urut, joilla on niin ihmeelliset
äänet, joiden hirmuinen pasuuna tuon tuostakin vongahtaa keskellä
rauhallista virttä -- kuka ties miksi ja miten -- ja pelästyttää lapset
joulukirkossa itkemään.
Oliko nuori urkujenrakentaja alallaan mestari, sitä epäiltäköön
kernaasti. Mutta iloinen velikulta hän oli ainainen päivänpaiste
silmissään. Hän puheli aina ystävällisesti kaikille, rikkaalle ja
köyhälle, vanhalle ja nuorelle. Hänestä tuli pian talonväkensä hyvä
ystävä, ah, enemmän kuin ystävä.
Kun hän iltaisin tuli kotiin työstä, hän piteli Moreuksen rouvan
lankavyyhteä ja aherteli nuorten tyttöjen apuna ruususaralla. Hän
lausuili "Axelia" ja lauloi "Frithiofia". Hän poimi maasta mamselli
Marien lankakerän, pudottipa tämä sen miten usein tahansa, ja korjasi
vielä hänen pöytäkellonsakin käymään.
Hän ei hellittänyt yksissäkään tanssiaisissa ennen kuin oli
tanssittanut kaikki naiset, vanhimmasta rouvasta nuorimpaan tyttöseen,
ja jos vastoinkäyminen häntä kohtasi, hän istahti heti ensiksi
näkemänsä naisen viereen, olipa tämä kuka tahansa, ja teki hänestä
uskottunsa. Niin, hän oli sellainen mies, joita naiset luovat
unelmissaan! Älköön hänestä sanottako, että hän puhui kenenkään kanssa
rakkaudesta. Mutta kun hän oli vain pari viikkoa asunut Moreuksen
rouvan ullakkokamarissa, olivat kaikki tytöt rakastuneet häneen, ja
mamselli Marie parka tiesi, hänkin, rukoilleensa turhaan.
Ne olivat surun päiviä ja riemun päiviä. Kyynelet tippuivat
tikattavalle kankaalle ja huuhtoivat liituviivat pois. Iltaisin istui
tavallisesti joku kalpea uneksijatar sireenimajassa, ja mamselli Marien
pienessä ullakkokamarissa näppäiltiin äskenviritettyä kitaraa vienoihin
lemmen virsiin, joita hän oli oppinut äidiltään.
Nuori urkujenrakentaja heippaili talossa yhtä suruttomana ja iloisena
kuin ennenkin ja siroitteli hymyjä ja palveluksia noille riutuneille
naisille, jotka kiistelivät hänestä kun hän oli poissa kotoa työssään.
Ja viimein tuli päivä, jolloin hänen oli matkustettava pois.
Kyytihevonen seisoi kuistin edessä. Matkalaukku oli köytetty kärryjen
takalautaan, ja nuori mies teki jäähyväiset. Hän suuteli rouva
Moreuksen kättä ja sulki itkevät tytöt syliinsä ja suuteli heitä
poskelle. Hän itsekin itki sitä, että hänen oli pakko lähteä, sillä
hänen kesänsä oli ollut päivänpaistetta siinä pienessä, harmaassa
tuvassa. Viimein hän alkoi katsella, missä mamselli Marie oli.
Silloin mamselli tulikin alas vinnin kapeita portaita, parhaassa
asussaan. Kitara riippui hänen kaulassaan leveässä, viheriässä
silkkinauhassa, ja kädessä hänellä oli ruusunippu, sillä tänä vuonna
olivat hänen äitinsä ruusut kukkineet. Hän pysähtyi nuoren miehen
eteen, näppäsi kitaraansa ja lauloi:
"Sa lähdet pois. Tervetuloa taas!
Ole, rakkahin, murheita vailla!
Äl' unhoita armasta tuttavaas,
joka huokaa Vermlannin mailla!"
Sitten hän pisti kukat hänen napinläpeensä ja suuteli häntä suoraan
suulle. Ja niin: sitten hän katosi taas ullakolle, tuo vanha ilmestys.
Rakkaus oli kostanut hänelle ja tehnyt hänestä yleisen naurun kohteen.
Mutta hän ei moittinut enää koskaan rakkautta. Hän ei heittänyt enää
koskaan kitaraa joutilaaksi eikä unohtanut koskaan vaalia äitinsä
ruusupuita.
* * * * *
Aika vieri. Ekebyn majurinrouva karkotettiin talostaan, kavaljeerit
pääsivät valtaan, ja tapahtui sitten, niinkuin taannoin on tarinoitu,
että Gösta Berling eräänä sunnuntai-iltana luki nuorelle Borgin
kreivittärelle runon, jonka jälkeen kreivitär kielsi häntä
näyttäytymästä kodissaan.
Kerrotaan, että kun Gösta sinä iltana talosta lähtiessään sulki eteisen
oven, niin hän näki pari kolme rekeä tulevan Borgin pihaan. Hän
katsahti pientä naista, joka istui etumaisessa reessä. Jos hän jo
ennestäänkin oli synkkä, niin vielä synkemmäksi hän tämän nähdessään
tuli. Hän kiiruhti pois, ettei häntä tunnettaisi, mutta onnettomuuden
aavistus täytti hänen mielensä. Olivatko juuri nuo äskeiset puheet
mananneet tänne tämän naisen? Ei onnettomuus mene ilman toista
onnettomuutta.
Mutta palvelijat kiiruhtivat ulos, rekipeitot päästettiin, vällyt
leväytettiin auki. Ken oli tuo tulija? Kuka oli tuo pieni nainen, joka
nyt nousi seisomaan reessä? Ah, se on todellakin itse Märta Dohna, tuo
kuuluisa kreivitär!
Hän oli naisista hupaisin ja huimamielisin. Maailman ilo oli nostanut
hänet valtaistuimelleen ja kruunannut hänet kuningattarekseen. Leikit
ja sulohymyt olivat hänen alamaisiaan. Soitto ja tanssi ja seikkailu
olivat sattuneet hänen osakseen silloin, kun elämän arpaa heitettiin.
Hän oli nyt jo melkein viisissäkymmenissä, mutta hän oli niitä
viisaita, jotka eivät laske vuosien lukua. "Se, jonka jalka ei nouse
tanssiin tai suu sula hymyyn", hän sanoi, "on vanha. Se tuntee vuosien
kamalan painon, mutta en minä."
Ilolla ei suinkaan ollut vakaata valtaistuinta hänen nuoruutensa
päivinä, mutta vaihtelu ja epävarmuus lisäsivät vain elämän
suloisuutta. Ilon perhossiipinen majesteetti piti yhtenä päivänä
kahvikekkerit hovinaisten saleissa Tukholman linnassa ja tanssi
huomispäivänä hännystakissa ja pahkasauva kourassa Pariisissa. Se
käväisi Napoleonin kenttäleirissä, se matkasi Nelsonin laivastossa
sinisellä Välimerellä, se käväisi Wienin kongressissa, se uskalsi
Brysseliin tanssiaisiin erään kuuluisan taistelun edellisenä yönä.
Ja missä ikinä ilo oleksi, siellä oli Märta Dohna, hänen
valiokuningattarensa. Soitellen, tanssien, ilveillen samosi kreivitär
Märta ympäri maailmaa. Mitä ei hän olisi nähnyt, mitä elänyt? Hän oli
tanssinut kumoon valtaistuimia, pelannut écartéta[10] ruhtinaskunnista,
sytytellyt pilahuulin hävittäviä sotia! Hilpeyttä ja hullutusta oli
hänen elämänsä ollut ja oli edelleen oleva. Ei ollut hänen ruumiinsa
liian vanha tanssimaan, ei hänen sydämensä liian vanha lempimään.
Milloin hän väsyisi naamiaisiin ja huvinäytelmiin, hupaisiin tarinoihin
ja kaihoisiin lauluihin?
Kun ilo joskus jäi kodittomaksi maailmassa, joka oli muuttunut
sotatantereeksi, se vetäytyi pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa vanhaan
kreivinhoviin Lövenin pitkän järven rannalle. Samoin matkasi
kreivitärkin sinne silloin, kun ruhtinaat ja hovit kävivät hänestä
pyhän allianssin aikana liian synkiksi. Tällaisella käynnillä hän oli
nähnyt hyväksi ottaa Gösta Berlingin kotiopettajaksi pojalleen.
Kreivitär viihtyi kyllä täällä pohjoisessa. Missään ei ilolla ollut
ihanampaa valtakuntaa. Siellä oli laulua ja soittoa, seikkailunhaluisia
miehiä ja kauniita, iloisia naisia. Siellä siltä ei puuttunut pitoja ja
tanssiaisia, ei venematkoja kuutamoisilla järvillä, ei rekiretkiä halki
tummain metsäin, ei myöskään sydäntä järisyttäviä tapahtumia ja
rakkauden tuskaa ja vaivaa.
Mutta tyttärensä kuoltua oli kreivitär lakannut käymästä Borgissa. Hän
ei ollut nähnyt sitä viiteen vuoteen. Nyt hän tuli katsomaan, jaksoiko
hänen miniänsä elää kuusikkojen, karhujen ja lumikinosten keskellä.
Hänestä oli hänen velvollisuutensa mennä katsomaan, eikö tuhma Henrik
ollut jo kiduttanut kuivuudellaan nuorta kreivitärtä kuoliaaksi. Nyt
hän tahtoi tulla kotirauhan laupiaaksi enkeliksi. Päivänpaiste ja onni
oli tuotu mukaan ladottuina hänen neljäänkymmeneen nahkaiseen
matkalaukkuunsa, hupi oli hänen kamarineitsyensä, pila hänen kuskinsa,
leikki hänen seuranaisensa.
Ja kun hän juoksi ylös portaita, otettiin hänet avosylin vastaan. Hänen
entinen huoneensa alakerrassa odotti häntä. Hänen palvelijansa,
seuranaisensa ja kamarineitsyensä, hänen neljäkymmentä nahkaista
matkalaukkuaan, hänen kolmekymmentä hatturasiaansa, hänen
toalettivehkeensä, monet saalinsa ja turkkinsa, kaikki ne saatiin
vähitellen huoneeseen. Siitäkös riitti touhua ja hälinää! Ovet
paukkuivat ja portaissa juostiin. Kyllä näki, että kreivitär Märta oli
tullut.
* * * * *
Oli kerran keväinen ilta, oikein kaunis ilta, vaikkei vielä ollut kuin
huhtikuu parhaillaan, eikä jää ollut vielä lähtenyt. Mamselli Marie oli
avannut ikkunansa. Hän istui huoneessaan, näppäili kitaraansa ja
lauloi.
Hän oli niin kiintynyt kitaraansa ja muistoihinsa, ettei huomannut,
että vaunut vierivät tiellä ja pysähtyivät tuvan eteen. Vaunuissa istui
kreivitär Märta, ja hänestä oli aika hauskaa nähdä, kuinka mamselli
Marie istui ikkunassaan, kitaranauha kaulassa ja silmät käännettyinä
taivasta kohti, ja lauloi vanhoja, kuluneita rakkauslauluja.
Viimein laskeusi kreivitär vaunuista ja meni tupaan, jossa nuo kiltit
tytöt istuivat peitettä tikkaamassa. Hän ei ollut koskaan ollut kopea:
vallankumouksen tuuli oli puhaltanut häneen ja täyttänyt hänen
keuhkonsa raikkaalla ilmalla.
Hän ei voinut sille mitään, että oli kreivitär, oli hänen tapanaan
sanoa; mutta joka tapauksessa hän aikoi elää sellaista elämää, joka
häntä miellytti. Hänellä oli yhtä hauska talonpoikaishäissä kuin
hovitanssiaisissa. Hän näytteli hovinäytelmiä piioilleen, kun ei muita
katselijoita ollut saapuvilla, ja toi tullessaan riemua seuraan, mihin
kulloinkin ilmestyi pienine somine kasvoineen ja kuohuvine
elämäntunteineen.
Hän tilasi peitteitä Moreuksen rouvalta ja kehui tyttäriä. Hän katseli
ruususarkaa ja kertoi matkaseikkailujaan. Hänellä oli aina seikkailuja,
tällä kreivittärellä. Ja viimein hän tohti nousta ullakon portaille,
jotka olivat pelottavan jyrkät ja kaidat, ja meni mamselli Marien luo
hänen päätykamariinsa.
Siellä hän väläytteli mustia silmiään tuon yksinäisen pikku olennon
edessä ja antoi sulosointuisen äänensä hyväillä tämän korvia.
Hän osti Marielta uutimia. Hän ei voinut elää Borgissa, jollei hänen
kaikissa ikkunoissaan ollut suomussilmäisiä verhoja ja joka pöydällä
mamselli Marien virkkaamaa liinaa.
Hän lainasi sitten hänen kitaraansa ja lauloi hänelle riemusta ja
rakkaudesta. Ja hän kertoi hänelle juttuja, ja mamselli Marie huomasi
ennen pitkää liitävänsä keskellä hauskaa, humuavaa maailmaa. Ja
kreivittären nauru oli sellaista musiikkia, että kohmettuneet lintuset
ruususaralla alkoivat sen kuullessaan laulaa, ja hänen kasvonsa, jotka
tuskin enää olivat kauniit -- sillä ihomaali oli turmellut hipiän, ja
suupielissä oli aistillisuuden piirteitä -- näyttivät mamselli Mariesta
niin kauniilta, että hän ihmetteli, kuinka pikku peili hennoo ne
jälleen kadottaa, saatuaan ne kerran kiiltävälle pinnalleen
vangituiksi.
Lähtiessään hän suuteli mamselli Marieta ja pyysi tätä käymään
Borgissa.
Mamselli Marien sydän oli autio kuin pikku pääskysten pesä
joulunaikaan. Hän oli vapaa, mutta hän halusi kahleita kuin vanhuuden
päivillä vapaaksi päästetty orja.
Nyt koittivat taaskin riemun päivät ja surun päivät mamselli Marielle;
mutta ei pitkät, ainoastaan kahdeksan lyhyttä päivää.
Kreivitär nouti hänet vähän väliä Borgiin. Hän näytteli hänelle
huvinäytelmiään ja kertoi kosijoistaan, ja mamselli Marie nauroi niin,
ettei siten ollut ikänään nauranut. Heistä tuli iki-hyvät ystävät.
Kreivitär sai pian tietää kaikki nuoresta urkujenrakentajasta ja
jäähyväisistä. Ja hämärissä hän antoi mamselli Marien istua sinisen
pikku kabinetin ikkunakomerossa. Ja hän pujotti kitarannauhan hänen
kaulaansa ja sai hänet laulamaan lemmenlauluja. Sitten istui kreivitär
katsellen, miten ikäneidon kuiva, laiha vartalo ja pieni, ruma pää
kuvastuivat punaista iltavalaistusta vasten, ja hän sanoi, että
mamselliraukka muistuttaa riutuvaa linnanneitoa. Mutta jokainen laulu
tarinoi hellistä paimenista ja julmista paimentytöistä, ja mamselli
Marien ääni oli kovin ohut ja kovin kimeä, ja voi hyvin ymmärtää, että
kreivitär iloitsi sellaisesta ilveilystä.
Ja sitten hommattiin Borgiin kemut, kuten luonnollista, koska kerran
kreivin äiti oli tullut kotiin. Ja oli hauskaa kuten tavallisesti.
Vierasjoukko ei ollut kuitenkaan suuri. Sinne oli kutsuttu ainoastaan
oman pitäjän väkeä.
Ruokasali oli alakerrassa, ja illallisen jälkeen sattui, etteivät
vieraat nousseet yläkertaan, vaan jäivät alas kreivitär Märtan
huoneisiin, jotka olivat ruokasalin takana. Ja kreivitär sai käsiinsä
mamselli Marien kitaran ja alkoi laulaa vieraille. Hän oli hupainen
nainen, tuo kreivitär, ja osasi matkia ketä tahansa. Nyt hänen päähänsä
pälkähti matkia mamselli Marieta. Hän kohotti silmänsä taivasta kohti
ja alkoi ohuella, kimakalla lapsenäänellä laulaa.
"Älkäähän, kreivitär!" rukoili Marie.
Mutta kreivittärellä oli hauskaa, ja vieraat eivät voineet olla
nauramatta, niin surkeata kuin se olikin mamselli Marien kannalta.
Kreivitär otti käsityölippaasta kourallisen kuihtuneita ruusunlehtiä,
astui traagillisin elein mamselli Marien luo ja lauloi syvästi
liikuttuneella äänellä:
"Sa lähdet pois. Tervetuloa taas!
Ole, rakkahin, murheita vailla!
Äl' unhoita armasta tuttavaas,
joka huokaa Vermlannin mailla!"
Sitten hän ripotteli ruusunlehdet hänen päähänsä. Ihmiset nauroivat;
mutta mamselli Marie raivostui. Näytti kuin hän olisi tahtonut repiä
kreivittäreltä silmät päästä.
"Sinä olet huono nainen, Märta Dohna", hän sanoi. "Kenenkään
kunniallisen naisen ei sopisi seurustella sinun kanssasi."
Kreivitär Märta suuttui nyt hänkin.
"Ulos, mamselli!" hän sanoi. "Olen kyllästynyt hupsutuksiisi."
"Kyllä minä menenkin", sanoi mamselli Marie, "mutta ensin minun pitää
saada maksu liinoista ja uutimista, jotka olet tänne ripustellut."
"Vanhoista rääsyistä!" huusi kreivitär. "Tahtooko hän maksua
sellaisista rääsyistä? Ota ja vie ne! En tahdo nähdä niitä enää
silmissäni! Ota heti ja vie!"
Sitten nakkaa kreivitär hänelle liinat ja repii alas uutimet, sillä nyt
hän on raivon vallassa.
Seuraavana päivänä pyysi nuori kreivitär anoppiaan sopimaan mamselli
Marien kanssa; mutta kreivitär ei tahtonut. Hän oli kyllästynyt
mamselliin.
Elisabet kreivitär lähti silloin itse ja osti mamselli Marielta koko
uudinvaraston ja koristi niillä kaikki yläkerran ikkunat. Niin mamselli
Marie tyytyi ja sai hyvityksen.
Kreivitär Märta laski sitten monta kertaa leikkiä miniänsä
mieltymyksestä suomusneuleihin. Hän osasi myös kätkeä vihansa --
säilyttää sitä tuoreena ja uutena vuosikausia. Hän oli varsin lahjakas
nainen.
JÄLKIMMÄINEN OSA
Ensimmäinen luku
KRISTOFFER-SERKKU
Heillä oli vanha petolintu siellä kavaljeerien rakennuksessa. Hän istui
aina uuninnurkassa ja vaali takkavalkeaa, ettei se päässyt sammumaan.
Pörröinen ja harmaa hän oli. Pieni pää, jossa oli iso nokka ja sammuvat
silmät, nuokkui surullisesti pitkän, laihan kaulan päässä, joka pisti
esiin tuuheasta turkinkauluksesta. Sillä petolintumme kulki turkki
yllään sekä kesällä että talvella.
Muinoin hän oli kuulunut siihen parveen, joka samosi suuren keisarin
seurassa saalista ajaen yli Euroopan; mutta hänen nimeään ja arvoaan ei
kukaan nykyjään uskalla käydä arvailemaan. Vermlannissa tiedettiin
vain, että hän oli ollut noissa suurissa sodissa, että hän oli
mahtavasti riehunut jylisevissä taisteluissa ja että hänen vuoden 1815
jälkeen täytyi suunnata siipiensä lento pois kiittämättömästä
isänmaastaan. Hän sai suojaa Ruotsin kruununprinssin hovissa ja tämä
neuvoi häntä kaukaiseen Vermlantiin. Sellainen oli aika, että hän,
jonka nimi muinoin oli pannut maailmat vapisemaan, sai nyt olla
iloinen, kun ei kukaan tuntenut enää hänen nimeään, tuota aikoinaan
niin pelättyä.
Hän oli kunniasanalla luvannut kruununprinssille, ettei lähtisi
Vermlannista eikä mainitsisi tarpeettomasti kuka oli. Ja niin hänet
lähetettiin Ekebyhyn, kädessään kruununprinssin omakätinen kirjelmä
majurille, jossa suositeltiin häntä mitä lämpimimmin. Silloin aukaisi
kavaljeerirakennus hänelle ovensa.
Aluksi arvailtiin innokkaasti, kuka oli tuo kuuluisuus, joka
kätkeytyi uuden, tekaistun nimen taakse. Mutta vähitellen hän
muuttui kavaljeeriksi ja vermlantilaiseksi. Kaikki sanoivat häntä
Kristoffer-serkuksi, tietämättä oikein kuinka hän oli saanut juuri
tämän nimen.
Mutta ei ole petolinnun hyvä elää häkissä. Ymmärtää, että se on
tottunut muuhun kuin hyppäämään pienalta pienalle ja ottamaan ruokansa
hoitajan kädestä. Alituinen kuolemanvaara on muinoin sytyttänyt hänen
valtimonsa tuleen. Häntä iljettää tämä untelo rauha.
On kyllä totta, etteivät nuo toisetkaan kavaljeerit olleet juuri kesyjä
lintuja; mutta kenenkään veri ei ollut kiehunut niin kuumana kuin
Kristoffer-serkun. Vain karhunjahti saattoi elähyttää hänen
lamaantunutta elinintoaan, karhunjahti tahi nainen, yksi ainoa nainen.
Hän oli vironnut henkiin kymmenen vuotta sitten nähtyään ensi kerran
Märta-kreivittären, joka silloin jo oli leski. Nainen, vaihtelevainen
kuin sotaonni, kiihoittava kuin vaara, räiskyvä, ylimielinen olento --
sotaurho rakasti häntä.
Ja nyt hän istui siellä ja vanheni ja harmeni voimatta pyytää häntä
vaimokseen. Hän ei ollut nähnyt häntä viiteen vuoteen. Hän kuihtui ja
riutui vitkalleen, niin kuin vangitut kotkat riutuvat. Vuosi vuodelta
hän kävi yhä kuivemmaksi ja viluisemmaksi. Hänen täytyi piiloutua
paremmin turkkiinsa ja vääntäytyä lähemmäksi takkaa.
* * * * *
Niin hän istuu siellä, viluisena, pörröisenä ja harmaana senkin päivän
aamuna, jonka iltana pääsiäispaukut ammutaan ja poltetaan pääsiäisakka.
Kavaljeerit ovat kaikki kylillä, mutta hän istuu kotona uuninnurkassa.
Oi, Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku, etkö sinä sitä tiedä?
Hymyillen on tullut viettelevä kevät.
Hereille kapsahtaa luonto untelosta unestaan, ja sini-ilmoissa
hulmuavat perhossiipiset henget huimassa leikissä. Lukemattomina kuin
villipensaan ruusut kimmeltävät heidän muotonsa ylhäältä hattaroiden
lomista.
Maa, suuri emo, alkaa elää. Huimana kuin lapsi hän nousee kevätvirran
kylvystä, kevätsateiden vihman alta. Kivet ja multa kimaltavat halusta.
"Ylös, elon kiertokulkuun!" riemuitsee pieninkin hiukkanen. "Me
matkaamme kuin siivet kirkkaassa ilmassa. Me helotamme nuorten tyttöjen
punehtuvilla poskilla."
Kevään hupaisat henget uivat ilman ja veden mukana ruumiiseen, hyppivät
kuin ankeriaat veressä, panevat sydämen ailahtamaan. Samaa ääntä on
kaikkialla. Sydämiin ja kukkiin, kaikkeen, joka häilyy ja väräjää,
tarttuvat nuo perhossiipiset ja soittavat yhä kuin tuhansin
myrskynkelloin: "Intoa ja iloa, huvia ja iloa! Tullut on hän, hymyilevä
kevät!"
Mutta Kristoffer-serkku istuu sopessaan eikä ymmärrä mitään. Hän nojaa
päänsä jäykistyneihin sormiinsa ja uneksii kuulatuiskuista ja
taistotanterella kasvaneesta kunniasta. Sisäisen silmänsä eteen hän
loihtii laakereita ja ruusuja, jotka eivät kukoistaakseen kaipaa kevään
vienoa ihanuutta.
Sääli on kumminkin häntä, tuota yksinäistä, vanhaa tungeksijaa, joka
istuu ylhäällä kavaljeerien rakennuksessa, ilman kansaa, ilman maata;
sääli häntä, joka ei koskaan kuule kotimaansa kielen sointua, häntä,
joka saa nimettömän haudan Bron kirkkomaalla. Voiko hän mitään sille,
että on kotka ja syntynyt vainoamaan, tappamaan?
Oi, Kristoffer-serkku, olet jo kyllin kauan istunut uneksien
kavaljeerirakennuksessa! Nouse ja juo elämän pulppuavaa viiniä uljaiden
linnojen saleissa. Tiedä, serkku Kristoffer, että tänä päivänä on
majurille tullut kirje, kuninkaallinen kirje, joka on suljettu Svean
kuningaskunnan sinetillä. Se on osoitettu majurille, mutta sisältö
koskee sinua. Merkillistä nähdä kuinka sinä, vanha petolintu, luet
kirjettä. Silmä syttyy loistoon ja pää kohoaa. Näet häkin ovien
avautuvan ja avaruuden leviävän kaipaavien siipiesi nousta.
* * * * *
Kristoffer-serkku kaivaa ja penkoo vaatekirstunsa pohjia. Hän vetää
esiin kultakoristeisen univormunsa, jota on säilyttänyt kuin
silmäteräänsä, ja pukeutuu siihen. Hän painaa töyhtökorskan hatun
päähänsä ja kiitää pian Ekebystä pois, ratsastaen mainiolla valkealla
ratsullaan.
Tämä on toki toista kuin istua viluisena uuninnurkassa. Nyt näkee
hänkin, että kevät on tullut.
Hän kohottautuu satulassa ja laskee laukkaa. Turkitettu dolma,
husaarijakku hulmuaa. Lakin töyhtö häilyy. Nuortunut on mies kuten
maaemo itse. Herännyt on hän pitkästä talvesta. Vanha kulta voi vielä
välähdellä. Nuo rohkeat sotilaskasvot ovat kolmikulmaisen lakin alla
ylväs näky.
Ihmeellistä on hänen ratsastuksensa. Maasta pulppuaa puroja, ja
vuokkoja versoo mistä hän ratsastaa. Muuttolinnut kirkuvat ja
riemuitsevat vapautetun vangin ympärillä. Koko luonto yhtyy hänen
iloonsa.
Komeana kuin triumfaattori hän tulee. Itse kevät ratsastaa edeltä
väikkyvällä pilvellä. Kevyt ja ilmava on hän, tuo valon henki. Hänellä
on käyrätorvi huulillaan, ja hän hypähtelee ilosta, keikkuen ylös alas
satulassaan. Ja Kristoffer-serkun ympärillä tepastelee esikunta vanhoja
asetovereja hevosineen: onni on varpaillaan satulassa, ja kunnia uljaan
juoksijansa selästä, ja rakkaus kiitää tulisella Arabian orhilla.
Ihmeellistä on ratsastus; ihmeellinen ratsastaja. Kielitaitoinen
lahorastas huutaa hänelle:
"Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku. Minne ratsastat? Minne
ratsastat?"
"Borgiin kosimaan, Borgiin kosimaan", vastaa Kristoffer-serkku.
"Älä mene Borgiin, älä mene Borgiin! Poikamiehellä ei surua", huutaa
lahorastas perästä.