niitä, jotka uskovat, että hän tulee takaisin. Silloin hän alistaa maan
valtaansa ja hallitsee sitä. Silloin tulee ihanasta maasta mainio
kuningaskunta joka on kestävä tuhat vuotta. Silloin tulevat pahat
eläimet hyviksi: pienet lapset leikkivät kyykäärmeen pesän luona, ja
karhut käyvät lehmien kanssa laitumella. Mikään ei vahingoita eikä
turmele enää toista; keihäät käyristetään viikatteiksi ja miekat
taotaan auroiksi. Ja kaikki on pelkkää leikkiä ja iloa, sillä hyvät
omistavat maan.'
"Silloin kirkastui pienokaisen kyyneleinen muoto.
"'Saako hyvä kuningas sitten valtaistuimen, mummo?'
"'Kultaisen istuimen.'
"'Ja palvelijoita ja hovimiehiä ja kultaisen kruunun?'
"'Saa kyllä.'
"'Tuleeko hän pian, mummo?'
"'Ei tiedä kukaan, milloin hän tulee.'
"'Saanko minä silloin istua jakkaralla hänen jalkainsa juuressa?'
"'Saat, lapseni!'
"'Mummo, minä olen niin iloinen', sanoo pienokainen.
"Ilta illan jälkeen istuvat nuo kaksi monena talvena takan ääressä ja
puhuvat hyvästä kuninkaasta ja hänen valtakunnastaan. Pienokainen
uneksi tuhatvuotisesta valtakunnasta yöt päivät. Hän ei väsynyt koskaan
koristamasta sitä kaikella kauniilla, mitä saattoi keksiä.
"Niin on monien hiljaisten lasten, joita on seurassamme. He säilyttävät
mielessään salaisen unelman, jota eivät tohdi ilmaista. Merkillisiä
ajatuksia asuu monen pehmeän tukan alla, ruskeat, lempeät silmät
näkevät suljettujen luomiensa alla kummia, monella kauniilla tytöllä on
sulhanen taivaassa. Moni ruusuposkinen tahtoo hieroa hyvän kuninkaan
jalkoja voiteella ja kuivata niitä päänsä hiuksilla.
"Ebba Dohna ei tohtinut mainita siitä kenellekään, mutta tuosta illasta
alkaen eli hän ainoastaan odottaen Herran tuhatvuotista valtakuntaa ja
hänen tuloaan.
"Kun iltarusko aukaisi lännen portit, silloin hän odotti, eikö sulhanen
jo astu sieltä, säteillen lempeässä loistossaan, miljoonaisen
enkeliarmeijan seuraamana, ja samoa hänen ohitseen ja salli hänen
koskea kauhtanansa helmaa.
"Hän ajatteli myös mielellään niitä hurskaita naisia, jotka olivat
ripustaneet hunnun päähänsä eivätkä koskaan kohottaneet silmiään
maasta, vaan olivat sulkeutuneet harmaiden luostarien rauhaan, pienien
kammioiden pimeään, voidakseen aina nähdä niitä säteileviä näkyjä,
jotka astuvat esiin sielujen yöstä.
"Sellaisena hän oli kasvanut ja sellainen hän oli kohdatessaan
ensimmäisen kerran uuden kotiopettajan puiston yksinäisillä käytävillä.
"En tahdo sanoa miehestä enemmän pahaa kuin minun täytyy. Luulen, että
hän rakasti tätä lasta, joka pian valitsi hänet saattajakseen
yksinäisillä vaelluksillaan. Luulen, että hänen sielunsa sai taaskin
siipensä, kun hän käveli tämän hiljaisen tytön vieressä, joka ei
koskaan ollut uskonut muille haaveitaan. Luulen, että hän tunsi
olevansa lapsi, hyvä, hurskas, kunnon lapsi.
"Mutta jos hän rakasti Ebbaa, niin miksei hän ajatellut, että huonompaa
lahjaa hän ei voinut antaa neidolle kuin juuri rakkautensa? Mitä
tahtoikaan, mitä ajattelikaan hän, tuo hylkiö, astellessaan
kreivintyttären rinnalla? Mitä ajatteli virkaheitto pappi, kun tyttö
uskoi hänelle hurskaita unelmiaan? Mitä tahtoikaan tuo, joka oli ollut
juoppo ja tappelupukari ja oli yhä sitä tilaisuuden tullen, mitä hän
ajattelikaan sen vierellä, joka käveli uneksien taivaallisesta
sulhasesta? Miksei hän paennut kauaksi, kauaksi hänen luotaan? Eikö
hänen olisi ollut parempi harhailla kerjäten ja varastellen maita
mantuja kuin käyskennellä hiljaisilla kuusikäytävillä ja tulla taas
hyväksi, hurskaaksi ja avuliaaksi, kun hän ei kuitenkaan voinut elää
uudestaan elämää, jota oli jo elänyt, ja kun ei voinut välttää, että
Ebba Dohna rakastuisi häneen?
"Älä usko, että hän näytti juopporaukalta, että hänen poskensa olivat
harmaan kelmeät ja silmät punaiset. Hän oli yhä komea mies, niin
sielullisesti kuin ruumiillisestikin, kaunis ja murtumaton. Hänen
ryhtinsä oli kuninkaallinen ja hänen ruumiinsa rautainen, sellainen,
jota ei hurjinkaan elämä raiskaa."
"Vieläkö hän elää?" kysyy kreivitär.
"Oi, ei, hän on kai jo kuollut. Siitä on jo kauan."
Jokin outo alkaa vavisuttaa Anna Stjärnhökiä hänen näin menetellessään.
Hän tuumi mielessään, ettei koskaan sano kreivittärelle, kenestä puhuu,
että hän antaa kreivittären uskoa, että mies on jo kuollut.
"Siihen aikaan hän oli vielä nuori", niin jatkaa hän kertomustaan.
"Elämisen ilo syttyi uudelleen hänen poveensa. Hänellä oli kauniiden
sanojen lahjat ja palava, helposti hurmaava sydän.
"Tuli sitten ilta, jolloin hän puhui Ebba Dohnan kanssa rakkaudesta.
Ebba ei vastannut, hän kertoi vain kotiopettajalle, mitä hänen
isoäitinsä oli hänelle talvi-iltoina tarinoinut, ja kuvasi hänelle
unelmainsa maan. Sitten hän pyysi kotiopettajalta lupauksen. Hän
vannotti opettajaa, että tämä rupeaisi Jumalan sanan julistajaksi,
yhdeksi niitä, jotka valmistavat Herran tietä, niin että hänen tuloaan
joudutetaan.
"Mitä piti kotiopettajan tehdä? Hän oli virkaheitto pappi, eikä mikään
tie ollut häneltä niin suljettu kuin se, jota tyttö vaati häntä
astumaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tälle totuutta. Hänellä ei
ollut sydäntä tuottaa surua tuolle suloiselle lapselle, jota rakasti.
Hän lupasi kaikki, mitä Ebba tahtoi.
"Heidän kesken ei tarvittu montakaan sanaa. Oli selvää, että Ebbasta
oli kerran tuleva hänen vaimonsa. Hän ei ilmentänyt rakkauttaan
suudelmin ja hyväilyin. Hän tuskin uskalsi lähestyä Ebbaa. Neito oli
arka kuin hento kukka. Mutta hänen ruskeat silmänsä kohosivat joskus
maasta etsiäkseen hänen silmiään. Kuutamoiltoina, kun he istuivat
kuistilla kahden, painautui Ebba aivan hänen kylkeensä ja silloin mies
suuteli hänen hiuksiaan tytön sitä huomaamatta.
"Mutta ymmärräthän, että kotiopettajan synti oli siinä, että hän unohti
sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa. Köyhyytensä ja halpuutensa
hänen sopi kyllä unohtaa, mutta hänen olisi toki pitänyt tietää, että
kerran oli tuleva päivä, jolloin Ebban sielussa nousee rakkaus
rakkautta vastaan, maa taivasta vastaan ja jolloin Ebban on pakko
valita joko hänet tai tuhatvuotisen valtakunnan paistava herra. Ja Ebba
ei ollut niitä, jotka voivat kestää voitollisesti sellaista sotaa.
"Niin meni kesä, syksy ja talvi. Kun kevät tuli ja jäät lähtivät,
sairastui Ebba Dohna. Laaksoissa suli routa, pitkin mäkiä kuohui kohva,
järven jää oli petollista, tiet mahdottomat kulkea niin reellä kuin
rattailla.
"Silloin tahtoi kreivitär Dohna noudattaa tyttärelleen lääkärin
Karistadista. Lähempää ei ollut saatavissa. Mutta hän käski turhaan
väkeään. Rukoukset ja uhkaukset eivät auttaneet. Hän rukoili polvillaan
kuskia, mutta tämä kieltäytyi. Hän sai kouristus- ja hysteriakohtauksia
surusta tyttärensä tähden -- Märta-kreivitär on yhtä raju surussa kuin
ilossakin.
"Ebba Dohna oli keuhkokuumeessa, ja hänen henkensä oli vaarassa, mutta
lääkäriä ei voitu saada.
"Silloin lähti kotiopettaja Karlstadiin. Matka oli moisella kelillä
hengenvaarallista leikkiä, mutta hän suoritti sen. Matka vei yli
painuvien jäiden ja niskantaitto-iljankojen, joskus hänen oli hakattava
jäähän portaita hevoselleen, joskus kiskottava se ylös tien syvästä
liejusta. Kerrottiin, että lääkäri oli kieltäytynyt lähtemästä hänen
kanssaan, mutta että toinen oli pistooli kädessä pakottanut hänet
tulemaan.
"Kun hän palasi, oli kreivitär valmis heittäytymään polvilleen hänen
jalkoihinsa. 'Ottakaa kaikki!' hän sanoi. 'Sanokaa, mitä toivotte, mitä
pyydätte, tyttäreni, kartanoni, rahani!'
"'Tyttärenne', vastasi kotiopettaja."
Anna Stjärnhök vaikenee yht'äkkiä.
"No, entä sitten, sitten?" kysyy kreivitär.
"Voinee jo riittää", vastaa Anna; hän on niitä poloisia, jotka elävät
epäilyksen tuskassa ja pelossa. Hän oli elänyt siten jo koko viikon.
Hän ei tiedä mitä tahtoo. Mikä on hänestä yhtenä hetkenä oikeaa, on
toisena jo väärää. Nyt hän toivoo, ettei olisi koskaan tätä juttua
alkanutkaan.
"Näyttää kuin haluaisit ilveillä minun kustannuksellani, Anna, etkö
ymmärrä, että minun täytyy saada kuulla tämä juttu loppuun."
"Ei olekaan enää paljoa kerrottavaa. -- Nuoren Ebba Dohnan taistelun
hetki oli tullut. Rakkaus nousi rakkautta, maa taivasta vastaan.
"Märta-kreivitär kertoi hänelle ihmeellisestä matkasta, jonka nuori
mies oli hänen tähtensä tehnyt, ja sanoi lahjoittaneensa hänelle
palkkioksi Ebban käden.
"Nuori Ebba-neiti oli silloin parantunut sen verran, että lepäsi jo
puettuna sohvalla. Hän oli väsynyt ja kalpea ja vielä tavallistakin
äänettömämpi.
"Kun hän kuuli nämä sanat, hän kohotti ruskeat silmänsä nuhtelevasti
äitiä kohti ja sanoi:
"'Mutta äiti, annoitko sinä minut virkaheitolle papille, miehelle, joka
on hukannut oikeutensa olla Herran palvelija, miehelle, joka on ollut
varas, kerjäläinen?'
"'Mutta lapseni, kuka sinulle on siitä kertonut? Luulin ettet tiennyt
siitä mitään.'
"'Sain sen tietää. Kuulin vieraittesi puhuvan siitä samana päivänä,
jolloin sairastuin.'
"'Mutta lapsi, ajattele, että hän on pelastanut sinun henkesi!'
"'Ajattelen, että hän on pettänyt minut. Hänen olisi pitänyt sanoa,
kuka oli.'
"'Hän sanoo, että sinä rakastat häntä.'
"'Olen rakastanut. En voi rakastaa sitä, joka on pettänyt minut.'
"'Millä tavalla hän on pettänyt sinut?'
"'Sitä ei äiti ymmärrä.'
"Hän ei tahtonut puhua äitinsä kanssa unelmainsa tuhatvuotisesta
valtakunnasta, jota toteuttamaan hänen rakastettunsa olisi pitänyt
häntä auttaa.
"'Ebba', sanoi kreivitär, 'jos sinä häntä rakastat, ei sinun ole
kysyttävä, mikä hän on ollut, vaan mentävä hänelle. Kreivitär Dohnan
miehestä tulee kyllin rikas, kyllin mahtava, joten hänen nuoruutensa
synnit voi unohtaa.'
"'En huoli hänen nuoruutensa synneistä, äiti; mutta koska hänestä ei
voi milloinkaan tulla sitä, mitä minä toivoin, en voi mennä hänen
kanssaan naimisiin.'
"'Ebba, muista, että minä olen sen hänelle luvannut.'
"Tyttö tuli kalpeaksi kuin ruumis.
"'Äiti, sanon sinulle, että jos sinä naitat minut hänelle, erotat sinä
minut Jumalasta.'
"'Olen päättänyt tehdä sinut onnelliseksi', sanoo kreivitär. 'Olen
varma, että tulet onnelliseksi tämän miehen kanssa. Olethan jo tehnyt
hänestä suorastaan pyhimyksen. Olen päättänyt syrjäyttää syntyperän
vaatimukset ja unohtaa, että hän on köyhä ja halpa, antaakseni sinulle
tilaisuuden johdattaa hänet oikealle tielle. Tunnen menetteleväni
oikein. Tiedäthän että halveksin vanhoja ennakkoluuloja.'
"Mutta näin hän sanoi vain siksi, ettei sallinut kenenkään vastustella
tahtoaan. Kenties senkin vuoksi, että hän tosiaan tarkoitti, mitä
sanoi. Kreivitär Märtaa ei ole helppo ymmärtää.
"Nuori tyttö makasi kauan sohvallaan kreivittären lähdettyä hänen
luotaan. Hän kävi taistelua. Maa nousi taivasta, rakkaus rakkautta
vastaan, mutta hänen lapsuutensa rakastettu vei voiton. Maatessaan
siinä, juuri tällä sohvalla, hän näki lännen taivaan hehkuvan ihanassa
päivänlaskussa. Hän ajatteli, että se oli hyvän kuninkaan tervehdys, ja
koska hän ei olisi voinut olla uskollinen, jos olisi elänyt, hän päätti
kuolla. Hän ei voinut tehdä muuta, koska kerran hänen äitinsä tahtoi,
että hänen piti olla sen oma, josta ei voinut tulla hyvän kuninkaan
palvelijaa.
"Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja antoi kylmän ja kostean iltailman
vilustuttaa heikon ruumis-raukkansa.
"Hänen oli helppo päästä kuoleman omaksi. Se oli varmaa, jos vain tauti
uusiutuisi, ja se uusiutui.
"Kukaan muu kuin minä ei tiedä, että hän itse etsi kuolemaansa, tuo
Elisabet. Näin hänet ikkunassa ja kuulin hänen kuumeiset kuvittelunsa.
Hän piti mielellään minua lähellään viimeisinä päivinään.
"Näin hänen kuolevan, näin, kuinka hän eräänä iltahetkenä ojensi
kätensä hehkuvaa länttä kohti ja kuoli, hymyillen ikäänkuin olisi
nähnyt jonkun tulevan kohti auringonlaskun loisteesta. Sain viedäkseni
hänen viimeisen tervehdyksensä sille, jota hän rakasti. Minun oli
pyydettävä, että tuo mies antaisi hänelle anteeksi, ettei hän voinut
tulla hänen vaimokseen. Hyvä kuningas ei sitä sallinut.
"Mutta minä en ole tohtinut sanoa miehelle, että hän oli Ebban
murhaaja. En ole tohtinut laskea sellaista tuskien kuormaa hänen
hartioilleen. Ja kumminkin hän, joka valehdellen hankki itselleen Ebban
rakkauden, eikö hän ollut hänen murhaajansa? Eikö hän juuri ollut
murhaaja, Elisabet?"
Kreivitär Dohna on aikaa sitten lakannut hyväilemästä noita sinisiä
kukkia. Nyt hän nousee, ja kimppu putoaa lattialle.
"Anna, sinä kujeilet yhä kustannuksellani. Sanoithan, että juttu on
vanha ja mies aikoja sitten kuollut. Mutta tiedänhän, että on tuskin
viittä vuotta Ebba Dohnan kuolemasta, ja sinähän sanoit, että olit itse
näkemässä kaiken. Et ole kovinkaan iäkäs. Sano nyt, kuka se mies on!"
Anna Stjärnhök alkaa nauraa.
"Sinähän pyysit rakkausjuttua. Nythän sen sait, vieläpä jutun, joka on
maksanut sinulle sekä kyyneliä että levottomuutta."
"Tarkoitatko, että olet valehdellut?"
"Tyhjää valhetta kaikki!"
"Sinä olet ilkeä, Anna."
"Kai lienen. En ole muuten kovin onnellinenkaan, se minun on sanottava.
-- Mutta rouvat ovat jo heränneet ja herrat tulevat saliin. Mennään
sinne!"
Kynnyksellä hänet pysäyttää Gösta Berling, joka tulee nuorten naisten
seuraan.
"Teidän pitää nyt olla minulle kärsivällisiä", hän sanoo nauraen.
"Kiusaan teitä vain kymmenen minuuttia, mutta nyt teidän täytyy
kuunnella runoa."
Hän kertoo heille, että oli viime yönä nähnyt unta elävämmin kuin juuri
koskaan, hän oli nähnyt sellaista unta, että oli muka kirjoittanut
runon. Hän, jota ihmiset sanoivat "runoilijaksi", vaikka hän oli tähän
asti saanut aivan aiheetta omistaa tuon lisänimen, hän oli silloin,
keskellä yötä, noussut ja puolittain unessa, puolittain valveilla
alkanut kirjoittaa. Ja runoelman hän oli sitten aamulla löytänyt
kirjoituspöydältään. Hän ei ollut ikinä uskonut mokomaa itsestään. Ja
nyt piti naisten se kuulla.
Ja hän lukee:
Nousi nyt kuu, ihanimman vuorokauden hetkistä toi.
Sinikirkkaalta, kalvaalta holviltaan
läpi köynnösten hohtoa parvekkeelle se seuloi,
jonk' alla värisi uurnassaan
punalilja, min terään päivätär kultapäärmehet neuloi.
Kiviportaill' istuen unelmoi
siin' ääneti nuoret ja vanhat, kuunnellen noita
sydämen vanhoja lauluja, muistoon joita
ihanimpana vuorokauden hetkistä tunne toi.
Reseedaryhmästä nous' sulotuoksu, meit' ympäröi,
ja viidoista tummien pensastoin
varjoja hiipii kasteisen, välkkyvän nurmikon laitaa.
Sielukin ruumiin varjosta noin
valon ilmoihin, seutuihin, joita se tuskin tajuta taitaa,
sinihohto-holveihin ikävöi,
kirkkauteen, johon verraten tähdet on kelmeet.
Oi, kuka torjuu tunteiden leikit ja telmeet,
yön varjot, reseedain suruisa tuoksu kun ympäröi.
Terät köynnösruusun tippui viimeiset, vaalenneet,
vaikkei niit' uhriksi vaatinut tuulonen vallaton.
Noin -- mietittiin -- elon jättää soisimme, haipuin
ilmaan kuin sävel kantelon,
kuin lehti syyskelmeä tyhjiin vaikertamatta vaipuin.
Pitkät miks' iän taipaleet?
Luontoa häiriten nauttimaan elon harhasta jäämme.
Kuolema on elon palkka; siis hiljaa se jättäkäämme,
kuin terät köynnösruusun viimeiset, vaalenneet.
Yösiippa häilähtäin ohi liipotti, minne lie,
häipyi pois, kuun kohdalla häämötti taas.
Vaan silloin nous poven ankeen alta
tuo kysymys raskas kuin haudan paas,
tuo yhä vastaamaton, tuo vanha kuin tuskan valta:
"Oi, mihin kuljemme, oi, mik' on eessämme tie,
konsa maan vihreät niityt ei enää allamme loista?"
Hengen tielle voipiko toinen neuvoa toista, --
yösiippaa helpommin neuvot, mi liipotti, minne lie.
Ja olkaani päänsä hän, pehmeät kutrinsa, kallistaa,
hän, joka minua lempi, ja kuiskivi hiljaa näin:
Elä usko, ei kaukaisiin avaruuksihin sielut lennä;
kun kuolen, el' usko, ett' etäällä oon.
Mihin koditon sieluni vois, jos ei lemmityn sieluun mennä?
Sun luonas se ainian asukoon!
Oi ahdistus! Suru sydämen murtaa tahtoi.
Hänet kuoloko veis, pian veis? Yö viimeinen olla jo mahtoi?
Viimeisen kerranko suutelin kutria aaltoavaa?
On vuosia vierinyt. Viel' yhä varjohon
siell' usein istun, kun yö tutun paikan on tummentanut.
Mut parvekkeell' läpi köynnösten kuultavan kuun näen kammoin.
Se yksin tietää, kuink' usein armasta suudellut
siell' oon, se värjyen kirkkaasti kyyneleet ammoin,
joit' armaani kutreille vierinyt on.
Voi, muistojen tuskaa! Se syntisen sieluni vaiva on tietää:
hän asuvi siinä! Minkä rangaistuksen se sietää,
ken sitoi itseensä sielun, mi niin oli puhdas ja tahraton.
"Gösta", sanoo Anna leikillisesti, vaikka tuska kuristaa hänen
kurkkuaan, "sinusta sanotaan, että olet elänyt useampia runoja kuin
toiset ovat kirjoittaneet, vaikk'eivät olisi elämässään muuta
tehneetkään, mutta tiedätkös: sinun on parasta runoilla omalla
tavallasi. Tuo oli yötyötä, tiedätkös."
"Et ole lempeä, Anna."
"Tulla lukemaan tuollaista, kuolemasta ja surkeudesta, -- ettet häpeä!"
Gösta ei kuule enää häntä. Hänen silmänsä ovat suunnatut nuoreen
kreivittäreen. Kreivitär istuu aivan jäykkänä, liikkumattomana kuin
kuvapatsas. Göstasta hän näyttää kuin pyörtyvän.
Mutta sanomattoman työläästi saa kreivitär sanan huuliltaan.
"Menkää!" hän sanoo.
"Kuka, menkää? Pitääkö _minun_ mennä?"
"Papin pitää mennä", änkyttää kreivitär.
"Elisabet, ole toki vaiti!"
"Juoppo pappi saa mennä ulos huoneestani!"
"Anna, Anna", kysyy Gösta, "mitä hän tarkoittaa?"
"Parasta on sinun mennä, Gösta."
"Miksi minun pitää mennä? Mitä tämä merkitsee?"
"Anna", sanoo kreivitär Elisabet, "sano hänelle, sano hänelle...!"
"En, sano itse, kreivitär!"
Kreivitär puree hampaansa yhteen ja masentaa liikutuksensa.
"Herra Berling", hän sanoo ja astuu hänen eteensä, "teillä on
merkillinen kyky saada ihmiset unohtamaan, kuka olette. Minä en ole
tiennyt sitä ennen kuin tänään. Olen juuri kuullut kertomuksen Ebba
Dohnan kuolemasta ja saanut samalla tietää, että tieto, että hän
rakasti arvotonta, tappoi hänet. Teidän runonne on selittänyt minulle,
että se mies olette te. En voi ymmärtää, miten kukaan sellaisen
jälkeen, kuin te olette elänyt, voi olla kunniallisen naisen seurassa.
Minä en voi sitä ymmärtää, herra Berling. Puhuinko nyt kyllin
selvästi?"
"Kyllä, kreivitär. Tahdon vain sanoa yhden ainoan sanan
puolustuksekseni. Olin vakuuttunut siitä, koko ajan olen ollut varma
siitä, että te tiesitte kaiken minusta. En ole koskaan yrittänyt salata
mitään, mutta eipä liene hauska huudella elämänsä katkerimpia
onnettomuuksia turuilla ja teillä, kaikkein vähimmin itse huudella."
Hän menee.
Ja samassa painaa kreivitär Dohna kapean jalkansa pienen, sinitähtisen
vuokkokimpun päälle.
"Sinä olet nyt tehnyt niinkuin minä toivoin", sanoo Anna Stjärnhök
kreivittärelle kylmästi, "mutta nyt tuli myös loppu ystävyydestämme.
Älä luulekaan, että minä voin antaa anteeksi sitä, että olet ollut
hänelle julma. Olet ajanut hänet pois, ivannut ja haavoittanut häntä,
ja minä, minä tahtoisin seurata häntä vankeuteen, häpeäpenkille, jos
niin vaadittaisiin. Minä tahdon vartioida häntä, säilyttää hänet. Sinä
olet tehnyt niinkuin minä tahdoin, mutta en anna sinulle koskaan
anteeksi!"
"Mutta Anna, Anna!"
"Kun äsken kerroin sinulle, niin uskotko, että tein sen iloisin mielin!
Enkö ole tässä kappale kappaleelta raastanut omaa sydäntäni rinnasta?"
"Miksi sitten teit sen?"
"Miksi? Siksi, etten halunnut -- etten halunnut, että hänestä tulee
vihityn vaimon rakastaja..."
Kolmastoista luku
MAMSELLI MARIE
Hiljaa, ihan hiljaa!
Pääni ympärillä surisee. Kai se on kimalainen, joka tulla pörisee. Ei,
hiljaa nyt! Ah, millaista tuoksua! Niin totta kuin olen tässä, eikö se
ole koimarunan ja lavendelin ja tuomen ja sireenin ja valkonarsissien
tuoksua. Ihanaa on tuntea sellaista harmaana syysiltana, keskellä
kaupunkia. Kun vain etsinkin ajatuksiini tuon pienen, siunatun
maakaistaleen, heti alkaa ympärilläni surista ja lennellä, ja siirryn
aivan huomaamattani pieneen, nelisnurkkaiseen ruususarkaan, joka on
täynnä kukkia, ligusterpensaisen aidan takana. Nurkissa on sireenimajat
ja niissä kaidat lautapenkit, ja kukkalavain ympärillä, jotka on
järjestetty sydämien ja tähtien muotoon, kiertelevät kapeat polut,
valkealla merihiekalla ripotetut. Kolmelta puolen ympäröi ruususarkaa
metsä. Pihlaja ja tuomi, nuo puolisivistyneet ja kauniskukkaiset,
seisovat likinnä ja yhdistävät tuoksunsa sireenien lemuun. Niiden
takana kohoaa muutamia koivusikermiä, ja sitten alkaa kuusimetsä, oikea
metsä, hiljainen ja tumma ja partainen ja pistävä.
Ja neljännellä puolella on pieni, harmaa tupa.
Se ruususarka, jota minä nyt ajattelen, oli kuusikymmentä vuotta sitten
Svartsjössä Moreuksen vanhalla rouvalla, hänellä, joka elätti itseään
tikkaamalla peitteitä talonpojille ja valmistamalla ruokaa heidän
pitoihinsa.
Rakkaat ystävät! Kaikesta hyvästä, jota teille toivon, mainitsen
ensiksi tikkauspuut ja ruususaran. Suuret, huojuvat, vanhanaikaiset
tikkauspuut, joissa on somat linkut ja kuluneet rissat, minä toivon
teille, sellaiset, joiden ympärillä viisi, kuusi henkeä voi yhtaikaa
työskennellä, joiden ääressä ommellaan kilpaa ja koetellaan, kuka saa
kauniimmat pisteet nurealle puolelle; joiden ääressä syödään
omenapaistikkaita ja rupatellaan ja "matkustetaan Grönlantiin" ja
"kätketään sormusta", ja nauretaan niin, että oravat metsässä
nakkelevat kuperkeikkaa pelästyksestä. Tikkauspuut talveksi, rakkaat
ystävät, ja ruususarka kesäksi! Ei puutarhaa, johon uppoaa rahaa
enemmän kuin huvi kannattaa, ei, vaan ruususarka, kuten ennen
maailmassa sanottiin. Sellainen pitää teillä olla, sellainen jota
voitte hoidella omin käsin. Pienoisten orjanruusupensaiden tulee siellä
rehottaa pienten maakumpareiden huipulla, ja lemmikkirivin kierrellä
niiden juurella; suuri, lehahtava unikko, joka kylvää itse itsensä,
leviää siellä kaikkialle, sekä ruohoreunustalle että hiekkakäytävälle,
ja siellä pitää olla ruskeaksi kulottunut turvesohva, jossa kasvaa
akilleioja ja keisarinkruunuja, sekä istuimella että selkänojalla.
Vanhalla Moreuksen rouvalla oli ennen aikaan paljon hyvää. Hänellä oli
kolme iloista ja ahkeraa tytärtä sekä pieni tupa tienposkessa. Hänellä
oli kirstunpohjalla säästöjä, hänellä oli jäykkiä silkkisaaleja,
suoraselkäisiä nojatuoleja ja tietoja monenlaisista asioista, mitkä
ovat tarpeellisia tietää sellaisen, jonka itse täytyy hankkia leipänsä.
Mutta parhainta olivat hänen tikkauspuunsa, jotka tuottivat hänelle
työtä läpi vuoden, ja ruususarka, joka antoi hänelle iloa koko kesän
ajan.
Ja nyt on kerrottava, että Moreuksen rouvan pienessä tuvassa eleli
vuokralainen, pieni kuiva mamselli, nelikymmenvuotias, joka asui
ullakkokamarissa. Mamselli Mariella, joksi häntä aina sanottiin, oli
omat käsityksensä monista asioista, kuten usein on sellaisella
ihmisellä, joka oleksii paljon yksinään ja antaa ajatuksensa
pyöriskellä havaitsemissaan asioissa.
Mamselli Marie uskoi, että rakkaus on kaiken pahan alku tässä
matoisessa maailmassa.
Joka ilta hän ennen nukkumistaan pani kätensä ristiin ja luki
iltarukouksensa. Luettuaan "Isä meidän" ja "Herra siunatkoon meitä",
hän päätti aina rukouksensa pyytämällä Jumalaa varjelemaan häntä
rakkaudesta.
"Siitä vasta viheliäisyyttä koituisi", hän sanoi. "Minä olen vanha ja
ruma ja köyhä. Ei, kunpa vain säästyisin rakastumasta!"
Hän istui päivät päästään Moreuksen rouvan pienessä yliskamarissa ja
koukkusi ikkunaverhoja ja suomusvirkkauksia. Ne hän sitten myi
emännille ja herrasväelle. Hän koukkusi sillä tavoin itselleen tupaa.
Sillä pieni tupa, töyrylle vastapäätä Svartsjön kirkkoa, hänen piti
saada, tupa, joka olisi niin korkealla paikalla, että sieltä voi nähdä
mukavasti kauas; se oli hänen unelmansa. Mutta rakkaudesta hän ei
tahtonut kuulla puhuttavan.
Kun hän kesäiltoina kuuli viulun soivan tienhaarassa, missä peluri
istui veräjälaudalla ja nuori väki hölkkäsi polkkaa niin että tanner
pölisi, silloin hän kaarsi pitkät matkat metsän kautta päästäkseen
kuulemasta ja näkemästä moista.