antakaa minun muuttaa matkatoverini teidän rekeenne. Hänellä on matka
Bergaan tänä iltana, ja minulla on kiire kotiin."
"Missä patruunan matkatoveri on?"
Sintram nykäisee auki nahkapeitteen ja näyttää Annalle miehen, joka
makaa reen pohjalla. "Hän on hieman hutikassa", sanoo hän, "mutta mitä
se haittaa? Hän nukkuu siivosti. Sitä paitsi hän on tuttujanne, neiti
Stjärnhök, hän on Gösta Berling."
Annaa värisyttää.
"Katsokaas, sanon minä", jatkaa Sintram, "joka hylkää rakastettunsa,
myy hänet paholaiselle. Sillä tavalla minäkin jouduin hänen kynsiinsä.
Luulee tekevänsä hyvin; kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus -- se on
pahasta."
"Mitä te tarkoitatte, patruuna? Mistä patruuna puhuu?" kysyy Anna aivan
hämmennyksissään.
"Tarkoitan, ettei teidän olisi pitänyt antaa Gösta Berlingin lähteä
luotanne, Anna-neiti."
"Se oli Jumalan tahto, patruuna."
"Niin, niin se on, kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus pahasta. Hyvä
Jumala ei halua nähdä ihmisiä onnellisina. Hän lähettää susia niiden
kintereille. Mutta entäpä, jollei Jumala tehnytkään sitä, Anna-neiti?
Enköpä se voinut yhtä hyvin olla minäkin, käskemässä pieniä, harmaita
Dovrefjeldin-karitsoitani ajamaan tuota nuorta miestä ja nuorta neitoa?
Ajatelkaas, jos se olinkin minä, joka lähetin sudet, etten hukkaisi
yhtä omistani! Entäpä jos se ei ollutkaan Jumalan työtä!"
"Älkää vietelkö minua epäilemään sitä asiaa, patruuna", sanoo Anna
heikolla äänellä, "muuten olen hukassa."
"Katsokaas tänne", sanoo Sintram ja kumartuu nukkuvan Gösta Berlingin
puoleen, "katsokaa hänen pikkusormeansa! Tuo pieni haava ei parane
koskaan. Siitä otettiin veri, jolla hän kirjoitti liittokirjaan. Hän on
minun. Omituinen voima on veressä. Hän on minun; ainoastaan rakkaus voi
hänet vapauttaa; mutta jos minä saan pitää hänet, tulee hänestä oikea
herkkupala."
Anna Stjärnhök ponnistelee kaikin voimin vapautuakseen lumouksestaan.
Tämähän on hulluutta, pelkkää hulluutta. Eihän kukaan voi vannoutua
kiusaajalle. Mutta hän ei jaksa hallita ajatuksiaan, hämärä painostaa
häntä, metsä on musta ja äänetön. Hän ei voi päästä hetken
kauhutunnelmasta.
"Luuletteko, neiti", jatkaa tehtaanpatruuna, "ettei hänessä muka ole
enää paljoa turmeltavaa? Älkääpäs! Onko hän kiduttanut talonpoikia,
onko hyljännyt köyhiä ystäviä, onko pettänyt pelissä? Onko hän,
Anna-neiti, onko hän ollut naitujen naisten rakastaja?"
"Taitaa tehtaanpatruuna olla itse se paha."
"Vaihtokauppa, Anna-neiti! Ottakaa Gösta Berling, neiti, ottakaa hänet
ja menkää naimisiin hänen kanssaan. Pitäkää hänet ja antakaa rahat
Bergan herrasväelle. Minä luovutan hänet teille, ja te tiedätte, että
hän on minun. Ajatelkaa, ettei niitä susia lähettänyt sinä yönä Jumala
teidän kintereillenne, ja vaihtakaamme."
"Mitä patruuna tahtoo vastineeksi?"
Sintram irvisti.
"Niin mitä minä tahdon? Oh, minä tyydyn vähään. Minä tahdon vain tuon
mummon tuolta neidin reestä, Anna-neiti."
"Saatana, kiusaaja", huutaa Anna, "pakene minusta! Pitääkö minun
kavaltaa vanha ystäväni, joka luottaa minuun! Pitääkö minun jättää
hänet sinulle, että saat kiusata hänet hulluksi!"
"Kas, kas, kas, rauhoittukaa, Anna-neiti! Harkitkaa asiaa! Tämä on
nuori, pulska mies, ja tuo on vanha, raihnas akka. Toinen tai toinen
minulle. Kummanko tahdotte minulle antaa?"
Anna nauroi epätoivoissaan.
"Ettäkö me, tehtaanpatruuna, seisomme tässä ja vaihdamme sieluja
niinkuin hevosia Brobyn markkinoilla?"
"Aivan niin. -- Mutta jos Anna-neiti tahtoo, niin sovitellaan toisella
tavoin. Ajatellaan nyt Stjärnhökien kunniaa."
Sitten hän alkaa kovalla äänellä kutsua ja huutaa vaimoaan, joka istuu
Annan reessä, ja Annan sanomattomaksi kauhuksi tottelee Ulrika heti
kutsua, nousee reestä ja tulee vavisten ja peläten heidän luokseen.
"Kas, kas, kas, kuuliainen vaimo", sanoo Sintram. "Ei Anna-neiti sille
mitään voi, että hän tulee, kun hänen miehensä kutsuu. Nyt minä nostan
Göstan reestä ja jätän hänet tänne. Jätän hänet ainaiseksi, Anna-neiti.
Ken haluaa, saa hänet siitä korjata."
Hän kumartuu nostamaan Göstaa, mutta silloin Anna painautuu aivan
kasvotusten häntä kohti, iskee silmänsä häneen ja kähisee kuin
ärsytetty eläin:
"Jumalan nimessä, mene kotiisi! Etkö tiedä, kuka istuu salin
keinutuolissa ja odottaa sinua? Uskallatko sinä antaa sen herran
odottaa?"
Annalle on päivän kauhuista miltei kauheinta nähdä, miten ne sanat
vaikuttavat tuohon ilkiöön. Hän tempaa ohjakset, kääntää hevosensa ja
kiitää kotiin päin, hurjistaen hevosen laukkaan piiskanlyönneillä ja
raivoisilla huudoilla. Alas kauheata mäkeä mennään kuin hengen kaupalla
ja pitkä kipinäjono räsähtelee jalaksista ja kavioista vähälumisella
maaliskuun kelillä.
Anna Stjärnhök ja Ulrika Dillner seisovat tiellä kahden, mutta eivät
puhu sanaakaan. Ulrikaa kauhistuttavat Annan hurjat silmät, eikä
Annalla ole mitään sanottavaa vanhus raukalle, jonka vuoksi hän uhrasi
rakastettunsa.
Häntä halutti itkeä, raivota, kieriskellä maantiellä ja ripottaa lunta
ja hiekkaa päähänsä.
Ennen hän oli tuntenut kieltäytymisen sulon, nyt hän tunsi sen
katkeruuden. Mitä oli oman rakkautensa uhraaminen siihen verrattuna,
että piti uhrata rakastettunsa sielu!
Sama äänettömyys vallitsi koko matkan aina Bergaan, mutta kun he
pääsivät perille ja salin ovi avautui, pyörtyi Anna ensimmäisen ja
ainoan kerran eläessään. Siellä näet istui Sintram Gösta Berlingin
kanssa keskustellen kaikessa rauhassa. Totitarjotin oli jo tuotu; he
olivat olleet siellä ainakin tunnin ajan.
Anna Stjärnhök pyörtyi, mutta vanha Ulrika oli tyyni. Hän oli kyllä
huomannut, ettei se ollut oikea, joka ahdisti heitä maantiellä.
Sitten sovittelivat kapteeni ja hänen rouvansa Ulrikan asiat
tehtaanpatruunan kanssa sille tolalle, että vanha Ulrika sai jäädä
Bergaan. Patruuna myöntyi siihen leppoisasti. "En minä suinkaan tahdo
tehdä häntä hulluksi", sanoi hän.
Oi, myöhäisen ajan lapset!
En pyydä ketään uskomaan tosiksi näitä vanhoja tarinoita. Ne eivät
liene muuta kuin valhetta ja runoa. Mutta katumus, joka tuutii
keinahdellen ihmisen sydämessä, kunnes se uikuttaa niinkuin
lattiapalkit vaikeroivat Sintramin salissa keinuvain jalasten alla ja
epäilys, joka soi korvissa niinkuin kulkuset soivat Anna Stjärnhökille
kolkossa metsässä, milloin ne ovat pelkkää valhetta ja runoa?
Oi, jospa ne voisivat siksi muuttua!
Kahdestoista luku
EBBA DOHNAN TARINA
Kaunis on Lövenin itärannalla niemi, jonka sivuilla lahdet murtuvat
maihin vienoina laineina, ylväs on niemi, jolla on Borgin
herraskartano, -- mutta varo astumasta sille.
Mistään ei Löven näytä hurmaavammalta kuin sen harjalta.
Ei voi arvatakaan, kuinka ihana se on, tuo minun unelmieni järvi, ennen
kuin on Borgin niemeltä nähnyt aamu-usvain väikkyvän pois pitkin sen
sileätä pintaa, ennen kuin on katsellut sitä pienen, sinisen kabinetin
ikkunoista, jossa elää niin monta muistoa, ja nähnyt sen kuvastavan
kalvaanpunaista auringonlaskua.
Mutta kumminkin minä sanon sinulle: Älä mene sinne!
Sillä sinut ehkä valtaa halu jäädä ainiaaksi vanhan kartanon
surunvoittoisiin saleihin, haluat ehkä päästä kauniin maan omistajaksi,
ja jos olet nuori, rikas ja onnellinen, järjestät, kuten moni muu,
sinne kotisi nuoren puolisosi kanssa.
Ei, parempi on olla näkemättä tuota kaunista nientä, sillä Borgissa ei
voi onni asua. Tiedä, että miten rikas, miten onnellinen lienetkin, kun
muutat sinne, niin pian nämä vanhat kyynelin huuhdellut lattiat juovat
sinunkin kyyneleitäsi, ja seinät, jotka voisivat kertoa niin monta
valitusta, kokoavat pian sinunkin huokauksiasi.
Tyly kohtalo painaa kaunista kartanoa. Tuntuu kuin sinne olisi haudattu
itse onnettomuus, mutta se ei saisi lepoa haudassa, vaan nousisi
alinomaa ylös tuskastuttamaan eläviä. Jos minä olisin Borgin herra,
antaisin tutkia kaiken maan, sekä kuusipuiston louhipohjan että
asuinrakennuksen kellarilattian ja peltojen viljavan mullan, kunnes
löytäisin tuon velhon madonkalvaman ruumiin, ja sitten minä antaisin
sille haudan Svartsjön kirkkotarhan siunatussa maassa. Ja hautajaisissa
en suinkaan säästäisi soittajan palkkaa, vaan kellot soisivat
vainajalle kauan ja kovasti, ja papille ja lukkarille antaisin runsaita
lahjoja, että he vihkisivät ruumiin kaksinkertaisin voimin puheilla ja
virsillä iankaikkiseen lepoon.
Tai jos se ei auttaisi, niin minä antaisin myrskyisenä yönä tulen
lähestyä noita vanhoja, kyömistyneitä hirsiseiniä ja antaisin sen
hävittää kaiken, niin etteivät ihmiset enää viehättyisi asumaan
onnettomuuden kodissa. Sitten ei kukaan enää saisi astua tälle
tuomitulle paikalle, ainoastaan kirkontornin mustat naakat saisivat
perustaa uudistalonsa suureen savupiippuun, joka kohoaisi mustana ja
kammottavana autioista raunioista.
Tosin tuntisin tuskaa nähdessäni liekkien liehuvan katonharjalla ja
paksun savun tuimasti vyöryvän tulenkarvaisena ja kipunain samentamana
vanhan kreivintalon ikkunoista. Rätinästä ja huminasta olisin
erottavinani kodittomien muistojen valitusta, olisin näkevinäni
häirittyjä haamuja väikkymässä liekkien sinervillä kielillä.
Ajattelisin, kuinka suru kaunistaa, kuinka onnettomuus koristaa, ja
itkisin kuin jos vanhain jumalten temppeli olisi kadotukseen tuomittu.
Mutta vaiti sinä, joka koikut onnettomuuden enteitä! Vielä on Borg
paikoillaan ja välkkyy niemen kummulla, mahtavan kuusipuiston
suojaavassa sylissä, ja lumikatteiset kedot sen alla kimmeltävät
maaliskuun huikaisevassa auringonpaisteessa. Ja vielä kuuluu sen
sisältä iloisen Elisabet-kreivittären hilpeä nauru.
Sunnuntaisin hän käy Svartsjön kirkossa, joka on lähellä Borgia, ja
kokoaa pienen päivällisseuran. Munkerudin laamannilaiset tulevat usein,
ja Bergan kapteenin ja komministerin väki, ja se ilkeä Sintram. Jos
Gösta Berling sattuisi Svartsjöhön, tultuaan Lövenin jäätä, niin
kutsuisi kreivitär hänetkin. Miksi hän ei Gösta Berlingiä kutsuisi?
Hän ei kai tiedä, että panettelevat kielet jo kuiskuttelevat, että
Gösta käy niin usein itärannalla vain saadakseen tavata häntä. Ehkäpä
tämä tulee vain saadakseen juoda ja pelata korttia Sintramin kanssa,
mutta sitä ei juuri oteta lukuun, sillä kaikkihan tietävät, että Göstan
ruumis on raudasta, mutta toisin on hänen sydämensä laita. Ei ole
monta, joka uskoisi, että hän voi nähdä kimaltavan silmäparin ja
vaalean, valkeaa otsaa kaartavan tukan rakastumatta.
Nuori kreivitär on hyvä häntä kohtaan. Ja siinä ei ole mitään
merkillistä; hän on hyvä kaikille. Ryysyisiä kerjäläislapsia hän nostaa
polvelleen, ja kun hän ajaa maantiellä jonkun vanhan raukan ohitse, hän
käskee kuskin pysähdyttämään ja ottaa köyhän jalkamiehen rekeensä.
Gösta istuu usein pienessä sinisessä kabinetissa, josta on komein
näköala järvelle, ja lukee hänelle runoja. Siinä ei voi piillä mitään
pahaa. Gösta ei unohda, että tuo nainen on kreivitär ja hän itse
koditon seikkailija, ja hyvä on hänen seurustella jonkun kanssa, joka
on hänelle korkea ja pyhä. Hänhän voi yhtä hyvin ajatella rakastuvansa
Saban kuningattareen, jonka kuva kaunistaa Svartsjön kirkon
lehterinreunaa, kuin tähän kreivittäreen.
Hän pyytää vain saada palvella korkeata valtiatartaan, sitoa hänen
luistimensa, pitää hänen lankavyyhteään, ohjata hänen kelkkaansa.
Rakkaus ei voi heidän välillään tulla kysymykseenkään; mutta juuri
hänenlaisensa mies voikin löytää onnensa romanttisesta, vaarattomasta
haaveilusta.
Nuori kreivi on hiljainen ja vakava, ja Gösta on räiskyvän iloinen.
Hänestä saa juuri sellaista seuraa, jota nuori kreivitär toivoo.
Kukaan, joka näkee kreivittären, ei voi ajatella, että hän kätkee
luvatonta rakkautta povessaan. Tanssia hän vain ajattelee, tanssia ja
huvitusta. Hän tahtoisi, että maa olisi aivan tasainen, aivan kivetön,
vuoreton ja järvetön, niin että joka paikkaan pääsisi tanssimalla.
Kehdosta hautaan hän tahtoisi tanssia, kapeissa, ohuissa
silkkikengissä.
Mutta huhu ei ole liioin armelias nuorille naisille.
Kun vieraat tulevat Borgiin ja ovat syöneet päivällisensä, on herrojen
tapana mennä aterialta kreivin huoneisiin nukahtamaan ja tupakoimaan,
vanhat naiset vaipuvat salin nojatuoleihin ja kallistavat
kunnianarvoisat päänsä korkeata selkänojaa vasten, mutta kreivitär ja
Anna Stjärnhök menevät siniseen kabinettiin ja uskovat toisilleen
loppumattomia salaisuuksia.
Sen sunnuntain jälkeisenä pyhäpäivänä, jolloin Anna Stjärnhök toi
Ulrika Dillnerin takaisin Bergaan, he istuvat jälleen siellä.
Maailmassa ei nyt ole ketään onnettomampaa kuin tuo nuori tyttö. Hänen
iloisuutensa on poispyyhkäisty, ja poissa on se iloinen uhka, mihin hän
jännittyi kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka tohtivat tulla häntä liian
lähelle.
Kaikki, mitä hänelle kotimatkalla tapahtui, on vaipunut hänen
tietoisuudestaan siihen hämärään, josta se lumoutuikin ilmi; hänellä ei
ole ainoatakaan selvää vaikutelmaa.
Niin, yksi kyllä, joka myrkyttää hänen sielunsa. "Entäpä Jumala ei
tehnytkään sitä", hän kuiskaa usein itsekseen, "entäpä Jumala ei niitä
susia lähettänytkään?"
Hän rukoilee merkkiä, hän pyytää ihmettä. Hän tähystää taivaan ja maan
piiriä. Mutta hän ei näe suinkaan sormen pilvestä ojentuvan viittomaan
hänelle tietä. Mitkään sumun ja valon patsaat eivät käy hänen
edellänsä.
Kun hän nyt istuu vastapäätä kreivitärtä pienessä, sinisessä
kabinetissa, sattuvat hänen silmänsä pieneen sinivuokkokimppuun, joka
kreivittärellä on valkeassa kädessään. Salamana iskee hänen
tietoisuuteensa, missä nuo vuokot ovat kasvaneet, kuka ne on poiminut.
Hänen ei tarvitse kysyä. Missä kasvaa koko seudulla sinivuokkoja jo
huhtikuun alussa muualla kuin koivuhaassa, joka on Ekebyn
rantatöyräällä.
Hän tuijottaa tuijottamistaan noihin pieniin, sinisiin tähtiin, noihin
miekkoisiin, jotka valloittavat kaikkien sydämet, noihin
pikkuprofeettoihin, jotka säteilevät kaiken sen kauneuden loistoa, jota
ne ennustavat, kaikkea kaunista, mikä on tuleva. Ja kun hän katselee
niitä, alkaa hänen sielussaan kumahdella viha, joka jyrisee kuin
ukkonen ja lyö tainnuksiin kuin salama. "Millä oikeudella", hän
ajattelee, "kreivitär Dohna pitää tätä sinivuokkokimppua, joka on
poimittu Ekebyn rantapohjilta?"
Kaikki nuo ovat kiusaajia: Sintram, kreivitär, kaikki ihmiset tahtovat
vietellä Gösta Berlingiä pahaan; mutta hän suojelee tätä, kaikkia
vastaan hän suojelee tätä. Vaikka se maksaisi hänen sydänverensä, hän
suojelee.
Häh ajattelee, että hänen on temmattava nuo kukat kreivittären kädestä
ja nähtävä ne hyljättyinä, tallattuina ja muserrettuina, ennen kuin
lähtee pienestä sinisestä kabinetista.
Hän miettii vain, ja nyt hän alkaa sodan noita pieniä, sinisiä
tähtiä vastaan. Salissa nojaavat rouvat kunnianarvoisaa päätään
tuolinselustimeen eivätkä aavista mitään, herrat tupruttavat kaikessa
rauhassa piipuistaan savupilviä kreivin kamarissa, kaikki on
rauhallista; mutta pienessä sinisessä kabinetissa raivoaa vimmattu
sota.
Oi, miten viisaita ovat ne, jotka pidättävät kätensä miekasta, ne,
jotka jaksavat hiljaa odottaa, uskovat sydämensä rauhaan ja antavat
Jumalan hallita! Aina joutuu rauhaton sydän harhaan. Paha tekee aina
pahan hullummaksi.
Mutta Anna Stjärnhök luulee, että hän on nyt vihdoinkin nähnyt sormen
pilvissä.
"Anna", sanoo kreivitär, "kerro jotakin."
"Mitä sitten?"
"Oh", sanoo kreivitär ja hyväilee kimppua valkoisella kädellään. "Etkö
tiedä mitään rakkaudesta, rakastamisesta?"
"En, en minä tiedä mitään rakkaudesta."
"Kyllä puhut! Eikö meillä siis ole Ekeby-nimistä paikkaa, paikkaa joka
on täynnä kavaljeereja?"
"Kyllä", sanoo Anna, "täällä on paikka nimeltä Ekeby, ja siellä on
miehiä, jotka imevät maan ytimen, miehiä, jotka tekevät meidät
pystymättömiksi totiseen työhön, jotka tuhoavat kasvavan nuorisomme ja
johdattavat neromme harhaan. Tahdotko kuulla heistä, tahdotko kuulla
rakkaustarinoita heistä?"
"Tahdonpa tosiaan. Minä pidän kavaljeereista."
Silloin puhuu Anna Stjärnhök, puhuu lyhyin säkein niinkuin vanha
hymnikirja, sillä myrskyiset tunteet ovat tukahduttaa hänet. Salattu
intohimo vapisee joka sanassa, ja kreivittären täytyy sekä kammoen että
halukkaasti häntä kuunnella.
"Mitä on kavaljeerin rakkaus, mitä on kavaljeerin usko? Yksi lemmitty
tänään, toinen huomenna, yksi idässä, toinen lännessä. Ei mikään ole
hänelle liian korkeata, mikään ei liian matalaa: yhtenä päivänä kreivin
tytär, toisena kerjäläistyttö. Ei mikään ole maailmassa niin avara kuin
hänen sydämensä. Mutta voi sitä raukkaa, raukkaa, joka kavaljeeria
rakastaa. Hänen täytyy etsiä häntä, kun hän makaa juovuksissa tien
ravissa. Hänen täytyy ääneti katsella, miten hän pelipöydässä hukkaa
hänen lapsiensa kodin. Hän saa koreasti tyytyä siihen, että hän liehuu
vieraiden naisten kintereillä. Oi, Elisabet, jos kavaljeeri pyytää
kunniallista naista tanssiin, niin pitäisi heti kieltäytyä; jos hän
lahjoittaa hänelle kukkakimpun, pitäisi hänen nakata kukat maahan ja
tallata niitä; jos hän rakastaa kavaljeeria, niin pitäisi hänen ennen
kuolla kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Kavaljeereista oli eräs,
joka oli virkaheitto pappi. Häneltä oli riistetty kauhtana juoppouden
tähden. Hän oli ollut juovuksissa kirkossa. Hän joi ehtoollisviinit.
Oletko kuullut hänestä puhuttavan?"
"En."
"Kun hänet erotettiin virasta, hän kierteli maita mantereita
kerjäläisenä. Hän joi kuin hullu. Hän varasti saadakseen viinaa."
"Mikä hän on nimeltään?"
"Hän ei ole enää Ekebyssä. -- -- -- Ekebyn rouva otti hänet hoiviinsa,
antoi hänelle vaatteet ja sai sinun anoppisi, kreivitär Dohnan,
ottamaan hänet sinun miehesi kotiopettajaksi, nuoren Henrik-kreivin
opettajaksi."
"Virkaheiton papin!"
"Oh, hän oli nuori, voimakas mies, hänellä oli hyvät tiedot. Ei olisi
ollut hänellä mitään hätää, kun hän vain ei olisi juonut. Kreivitär
Märta ei ollut turhantarkka. Häntä huvitti kiusoitella rovastia ja
komministeriä. Kuitenkin hän kielsi ketään puhumasta hänen lapsilleen
papin menneisyydestä.
"Muuten olisi hänen pojaltaan kadonnut kaikki kunnioitus opettajaa
kohtaan, ja hänen tyttärensä ei olisi voinut häntä sietää, sillä neito
oli oikea pyhimys.
"Niin hän tuli tänne Borgiin. Hän jäi ensin seisomaan aivan oven
suuhun, istui aivan tuolin syrjällä, oli vaiti pöydässä ja pakeni aina
puistoon, kun tänne tuli vieraita.
"Mutta niin hän usein kohtasi yksinäisillä poluilla nuoren Ebba Dohnan.
Neito ei ollut niitä, jotka rakastavat meluisia juhlia, mitkä
pauhasivat Borgin saleissa kreivittären leskeksi jouduttua. Hän ei
ollut niitä, jotka sinkoavat uhkakatseita maailmaan. Hän oli lempeä ja
arka. Vielä seitsemäntoistavuotiaana hän oli vain vieno lapsi; mutta
hän oli silti hyvin kaunis; silmät ruskeat, heikko, hieno puna
poskipäissä. Hänen hento ja norja vartalonsa oli hieman kumarassa.
Hänen kaita kätensä piiloutui arasti puristaen käteesi. Hänen pikku
suunsa oli suista hiljaisin ja kaikista vakavin. Ah, hänen ääntään,
hänen suloista, hienoa ääntään, joka lausui sanat hitaasti ja
selkeästi, mutta ei koskaan soinut nuorekkaan raikkaasti eikä
nuorekkaan lämpöisesti, vaan hiipi heikoin sävelin kuin väsyneen
soittajan viimeinen akordi!
"Hän ei ollut sellainen kuin muut. Hänen jalkansa astelivat maata niin
kevyesti, niin hiljaa kuin hän olisi ollut elämän arka pakolainen. Hän
piti silmänsä maahan luotuina, ettei häiriytyisi katsellessaan
sisäisten näkyjensä kauneutta. Hänen sielunsa oli kääntynyt pois maasta
jo silloin, kun hän oli lapsi.
"Kun hän oli pieni, kertoeli hänen mummonsa hänelle usein satuja, ja
eräänä iltana he istuivat takkavalkean ääressä, mutta sadut olivat
loppuneet. _Carsus_ ja _Moderus_ ja _Lunkentus_ ja _Kaunis Melusina_
olivat olleet ja eläneet: he olivat kuin takkavalkean liekit liehuneet
elämässä ja loistossa, mutta nyt olivat sankarit lyödyt ja kauniit
prinsessat hiiltyneet, kunnes takkavalkea herättäisi ne uudestaan.
Mutta yhä lepäsi pikkutytön käsi vanhuksen polvella, ja hän silitteli
hiljaa mummon hameen silkkiä, tuota hupaista kangasta, joka piipahtelee
kuin pikku lintu. Ja tuo silitys oli hänen pyyntönsä, sillä hän oli
niitä lapsia, jotka eivät koskaan pyydä sanoilla.
"Silloin alkoi vanhus aivan hiljaa kertoa hänelle pienestä Juudaan maan
lapsesta, pienestä lapsesta, joka syntyi tullakseen suureksi
kuninkaaksi. Enkelit olivat täyttäneet maan ylistyslauluillaan hänen
syntyessään, Idän kuninkaat tulivat taivaan tähden johtamina ja
lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua, ja vanhat miehet ja naiset
ennustivat hänen mahtiaan. Tämä lapsi varttui paljon kauniimmaksi ja
viisaammaksi kuin muut lapset. Jo kaksitoistavuotiaana oli hänen
viisautensa suurempi kuin ylimmäisten pappien ja kirjanoppineitten.
"Sitten vanhus kertoi hänelle kauneimmasta, mitä maailma oli nähnyt,
kertoi lapsen elämästä tämän vaeltaessa ihmisten joukossa, pahojen
ihmisten, jotka eivät tahtoneet tunnustaa häntä kuninkaakseen.
"Hän kertoi, kuinka lapsi kehittyi mieheksi, mutta ihmeet säteilivät
yhä hänen ympärillään.
"Kaikki maan päällä palvelivat ja rakastivat häntä ihmistä
lukuunottamatta. Kalat antautuivat hänen verkkoonsa, leipä täytti hänen
korinsa, vesi muuttui viiniksi, kun hän niin toivoi.
"Mutta ihmiset eivät antaneet suurelle kuninkaalle suinkaan kultaista
kruunua, loistavaa valtaistuinta. Hänellä ei ollut ympärillään
kumartavia hovimiehiä. He antoivat hänen kulkea joukossaan
kerjäläisenä.
"Kumminkin hän oli kovin hyvä heille, tuo suuri kuningas. Hän paransi
heidän sairaitaan, antoi sokeille heidän näkönsä ja herätti kuolleet.
"Mutta, sanoi vanhus, ihmiset eivät tahtoneet sitä hyvää kuningasta
herrakseen.
"He lähettivät sotamiehensä häntä vastaan ja vangitsivat hänet, he
pukivat hänet pilkaten kruunuun ja valtikkaan ja pitkäliepeiseen
kaapuun ja kuljettivat hänet mestauspaikalle pakottaen hänet kantamaan
raskasta ristiä. Oi, lapseni, tämä hyvä kuningas rakasti korkeita
vuoria. Öisin hän usein nousi vuorille puhumaan taivaan asukkaiden
kanssa, ja hän istui usein päivisin vuorenrinteillä puhuen
kuunteleville ihmisille. Mutta nyt he veivät hänet vuorelle
ristiinnaulitakseen hänet. He löivät nauloja hänen käsiensä ja
jalkojensa läpi ja ripustivat hyvän kuninkaan ristille, niinkuin hän
olisi ollut ryöväri ja pahantekijä.
"Ja kansa pilkkasi häntä. Ainoastaan hänen äitinsä ja ystävänsä
itkivät, koska hänen piti kuolla ennen kuin hän ennätti tulla
kuninkaaksi.
"Oi, miten elottomat kappaleet surivat hänen kuolemaansa.
"Aurinko pimeni ja vuoret vapisivat, temppelin esirippu halkesi kahtia
ja haudat avautuivat, jotta kuolleet voisivat nousta maasta näyttämään
suruaan.
"Silloin painoi pienokainen päänsä isoäidin helmaan ja nyyhki niin,
että hänen sydämensä oli pakahtua.
"'Älä itke, pienoiseni, hyvä kuningas nousi haudastaan ja matkasi ylös
isänsä luokse taivaaseen.'
"'Mummo', nyyhki pikku raukka, 'eikö hän sitten saanutkaan
valtakuntaa?'
"'Hän istuu Jumalan oikealla kädellä taivaassa.'
"Mutta se ei lohduttanut tyttöstä. Hän itki niin tuskissaan ja
hillittömästi kuin lapsi voi itkeä.
"'Miksi he olivat niin ilkeitä hänelle? Miksi he saivat olla niin
ilkeitä hänelle?'
"Vanhus melkein pelästyi tätä valtavaa surua.
"'Sano, mummo, ettet kertonut totta! Sano, ettei se loppunut sillä
tavoin! Sano, etteivät he olleet niin ilkeitä sille hyvälle
kuninkaalle! Sano, että hän sai valtakunnan maan päällä!'
"Hän kietoi kätensä vanhuksen ympärille ja rukoili häntä kyynelten yhä
virratessa.