"Henrik, minä en voi."
"Sinä voit", sanoi kreivi ankarasti. "Sinä voit. Mutta minä tiedän,
mitä sinä tahdot. Tahdot pakottaa minut tappelemaan tuon miehen kanssa
sen vuoksi, ettet oikkujesi tähden hänestä pidä. No hyvä, ellet sinä
tahdo antaa hänelle hyvitystä, annan minä. Ainahan teistä naisista on
mieleistä, kun miehiä pistetään kuoliaaksi teidän tähtenne. Sinä olet
rikkonut etkä tahdo sitä sovittaa. Siis minun on tehtävä se. Minä
kaksintaistelen, hyvä kreivitär. Muutaman tunnin päästä olen verisenä
ruumiina."
Kreivitär katsoi häneen pitkään. Ja hän näki kreivin sellaisena kuin
tämä todella oli: tuhmana, arkana, ylpeyden ja turhamaisuuden
pöyhistämänä, miesten surkeimpana.
"Rauhoitu", hän sanoi. Ja hän oli tullut kylmäksi kuin jää. "Minä teen
sen."
Mutta nyt joutui Gösta Berling aivan suunniltaan.
"Kreivitär ei saa! Ei, te ette saa! Tehän olette vain lapsi, heikko,
viaton lapsi, ja te suutelisitte minun kättäni! Teidän sielunne on niin
puhdas, kaunis! Koskaan en minä enää tule teidän lähellenne! Oi, en
koskaan! Minä tuotan kuolemaa ja turmiota kaikelle hyvälle ja
viattomalle. Te ette saa minuun koskea. Minä pakenen teitä kuin tuli
vettä. Te ette saa!" Hän pani kädet selkänsä taakse.
"Se ei haittaa enää mitään, herra Berling. Nyt se ei haittaa enää
mitään. Minä pyydän teiltä anteeksi. Pyydän, antakaa minun suudella
kättänne!"
Gösta piti käsiään selkänsä takana. Hän silmäsi asemaa. Hän lähenteli
ovea.
"Jos sinä et ota vastaan hyvitystä, jota vaimoni sinulle tarjoaa,
täytyy minun tapella kanssasi, Gösta Berling, ja sitä paitsi panna
hänelle toinen, ankarampi rangaistus."
Kreivitär kohautteli olkapäitään. "Hänhän on hulluna pelosta", hän
kuiskasi. "Antakaa sen nyt tapahtua! Ei merkitse mitään, että minua
vähän nöyryytetään. Niinhän te juuri tahdoitte."
"Niinkö minä tahdoin? Uskotteko te, että minä tahdoin niin? No, kun
minulla ei ole enää käsiä joita suudella, niin teidän täytyy nähdä,
että minä en tahtonut sitä", huudahti Gösta.
Ja hän juoksi takan luo ja pisti kätensä tuleen. Liekki kiertyi
niiden ympärille, iho rypistyi, kynnet ratisivat. Mutta samassa
silmänräpäyksessä iski Beerencreutz hänen niskaansa ja paiskasi hänet
aika vauhtia takan luota. Gösta kompastui tuoliin ja jäi sille
istumaan. Hän istui ja melkein häpesi typerää tekoaan. Nyt kreivitär
kai luulee, että hän teki sen vain kerskuakseen? Semmoinen, suuren
joukon läsnäollessa, näytti tietystikin vain typerältä kerskunnalta.
Eihän siinä ollut hituistakaan vaaraa.
Ennen kuin hän ehti ajatellakaan ja nousta ylös, lankesi kreivitär
polvilleen hänen viereensä. Hän tarttui punaisiin, nokisiin käsiin ja
katseli niitä.
"Suutelen niitä, suutelen niitä", huudahti hän, "heti kun ne eivät enää
ole niin kipeät ja pahat." Ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään,
kun hän näki palorakkojen kohoavan kärventyneen ihon alta.
Siten kohosi Gösta hänelle kuin ennen tuntemattoman ihanuuden ilmestys.
Että sellaista vielä voi tapahtua maan päällä, että sellaista tehtiin
hänen tähtensä! Ah, millainen mies, millainen mies olikaan tämä,
kykenevä kaikkeen, valtava niin hyvässä kuin pahassa, suurtekojen mies,
voimakkaitten sanojen, loistavien tekojen mies! Sankari, sankari, luotu
toisenlaisista aineksista kuin muut! Oikkujen ja hetken halun orja,
kauhea ja hurja, mutta mies, jolla on raivon voima, joka ei häikäile
mitään.
Kreivitär oli ollut kovin alakuloinen koko illan eikä ollut nähnyt
muuta kuin surua, julmuutta ja raukkamaisuutta. Nyt oli kaikki
unohtunut. Nuori kreivitär riemuitsi taas siitä, että oli ihminen.
Hämärän jumalatar oli lyöty. Nuori kreivitär näki valon ja värien
valaisevan maailmaa.
* * * * *
Samana yönä kavaljeerien rakennuksessa.
Siellä huudettiin kuolemaa ja kirousta Gösta Berlingille. Vanhat herrat
tahtoivat nukkua; mutta se oli mahdotonta. Gösta ei antanut heille
rauhaa. Turhaa oli heidän vetää vuoteensa uutimet, sammuttaa kynttilät.
Hän vain lorusi.
Nyt hän julisti heille, millainen enkeli nuori kreivitär oli ja kuinka
hän ihaili häntä. Hän on palveleva kreivitärtä, jumaloiva häntä. Hän
oli nyt niin tyytyväinen tietäessään, että kaikki eivät olleet häntä
hyljänneet. Nyt hän voi omistaa elämänsä kreivittären palvelukseen.
Kreivitär tietenkin halveksii häntä. Mutta hän on tyytyväinen
saadessaan maata hänen jaloissaan kuin koira.
Olivatko he huomanneet Lagön saaren tuolla Lövenin selällä? Olivatko he
nähneet sen eteläpuolta, joka rosoisena kalliona kohoaa pystysuorana
vedestä? Olivatko he nähneet sen pohjoispuolta, joka kallistuu loivana
rinteenä järveen ja jossa kapeat hietaniemekkeet, joilla kasvaa suuria,
komeita kuusia, kiertelevät vedenrajaa ja muodostavat ihmeellisiä
pikkujärviä? Sinne ylhäälle, jyrkälle kallion huipulle, jossa on vielä
muinaisen merirosvolinnan pirstat, hän rakentaa nuorelle kreivittärelle
linnan, marmorilinnan. Leveät portaat, joiden juureen liputetut venheet
voi laskea maihin, hakataan kallioon aina järveen asti. Siellä on
säteilevät salit ja korkeat tornit, kultahuiput. Siitä tulee nuoren
kreivittären arvoinen asunto. Se vanha puuhökkeli Borgin niemellä ei
ansaitse hänen jalkansa astuntaa.
Kun hän oli puhellut näin kotvan aikaa, alkoi jo kuorsauksia kaikua
keltaruutuisten uudinten takaa. Mutta useimmat kiroilivat ja
voivottelivat häntä ja hänen hullutuksiaan.
"Ihmiset", sanoo hän silloin juhlallisesti, "minä näen ihmistöiden tai
ihmistekojen pirstaleiden peittävän viheriöivää maankamaraa. Pyramidit
painavat maata, Baabelin torni on kerran puhkonut pilviä, kauniit
temppelit ja harmaat linnat ovat ylenneet sorasta. Mutta kaikesta,
minkä kädet ovat rakentaneet, mikä siitä ei ole rauennut tai ei raukea?
Oi, ihmiset, heittäkää muurikauha ja saviruukki! Levittäkää muurarin
esiliinat päänne peitoksi ja laskeutukaa rakentamaan unelmienne
valoisaa linnaa! Mitä tekee henki kivi- ja savilinnoilla? Oppikaa
rakentamaan katoamattomia linnoja unista ja näyistä!"
Niin sanoen hän meni nauraen levolle.
Kun kreivitär kohta sitten sai kuulla, että majurinrouva oli
vapautettu, hän valmisti kavaljeereille päivällispidot.
Siten alkoi hänen ja Gösta Berlingin pitkäaikainen ystävyys.
Yhdestoista luku
KUMMITUSJUTTUJA
Oi, myöhäisen ajan lapset!
Minulla ei ole teille mitään uutta kerrottavaa, vain vanhaa ja melkein
unohdettua. Satuja muistan lastenkamarista, jossa pienokaiset istuivat
matalilla jakkaroilla valkopäisen kertojamummon ympärillä, tai
väentuvan pystyvalkean äärestä, missä rengit ja torpparit pakinoivat
höyryn löyhytessä heidän märistä vaatteistaan, -- ja he vetivät
puukkonsa povelta nahkatupesta levittääkseen voita paksulle,
pehmeälle leivälle -- tai saleista, joissa vanhat herrat soutivat
keinutuoleissaan ja tarinoivat höyryävän totin vilkastamina menneistä
ajoista.
Seisoipa silloin lapsi, joka oli kuunnellut sadunkertojamummoa,
työmiehiä ja noita vanhoja herroja, seisoipa hän talvi-iltana ikkunan
ääressä; eikä hän nähnyt suinkaan taivaanrannan pilviä, vaan pilvet
olivat kavaljeereja, jotka ajoivat taivaankannen yli keikkuvilla, yhden
hevosen vetämillä ajopeleillä, ja tähdet olivat vahakynttilöitä, jotka
sytytettiin Borgin niemen vanhassa kreivinhovissa, ja rukkia, joka
surisi viereisessä huoneessa, polki vanha Ulrika Dillner. Sillä lapsen
pää oli täynnä muinaisaikain ihmisiä; vain niiden maailmassa hän eli ja
niistä haaveksi.
Mutta lähetettiinpä sitten tämä lapsi, jonka koko sielu oli satuja
täynnä, hakemaan pimeän ullakon kautta kalustohuoneesta pellavia tai
korppuja, niin jopa kapisivat pienet jalat, ja lapsukainen kiiti täyttä
karkua portaita alas ja eteisen läpi takaisin keittiöön. Sillä siellä
ylhäällä pimeässä hän oli tullut ajatelleeksi kuulemiaan vanhoja
juttuja Forsin ilkeästä tehtaanpatruunasta, joka oli ollut liitossa
paholaisen kanssa.
Ilkeän Sintramin tomu on levännyt kauan Svartsjön kalmistossa, mutta
kukaan ei usko, että hänen sielunsa on kutsuttu Jumalan luo, niinkuin
hautakivessä lukee.
Eläessään hän oli niitä, joiden luo pitkien, sateisten sunnuntaiden
iltapäivinä ajavat raskaat, mustien hevosten vetämät vaunut.
Tummapukuinen, hieno herra astuu vaunuista ja auttaa isäntää
kuluttamaan kortinlyönnillä ja arpanopan heitolla verkkaisia tunteja,
jotka yksitoikkoisuudellaan ovat saattaa hovin herran epätoivoon. Peliä
jatkuu ohi puolenyön, ja kun vieras aamuhämärissä lähtee, hän jättää
aina taloon jonkin onnettomuutta tuottavan lähtiäislahjan.
Silloin kun Sintram täällä maan päällä eli, oli hän niitä, jollaisten
tuloa haltijat ennustavat. Aave käy heidän edellään: heidän vaununsa
tulla jyryyttävät pihaan, heidän piiskansa läiskää, heidän äänensä
kaikuu portailla, eteisen ovi aukee ja sulkeutuu. Koirat ja väki
heräävät ruminaan, niin kova se on; mutta ketään ei tule, aave vain
rientää heidän edeltään.
Huu, noita kauhistuksen olentoja, joita pahat henget etsiskelevät!
Mikähän suuri, musta koira se silloin tällöin ilmestyi Forsiin
Sintramin aikana? Sillä oli hirveät, säkenöivät silmät ja pitkä verta
tippuva kieli, joka roikkui pitkällä läähättävästä kidasta. Eräänä
päivänä, juuri kun rengit olivat keittiössä murkinalla, se oli raapinut
keittiön ovea, mutta pisin ja vahvin renki oli tempaissut palavan
kekäleen liedestä, nykäissyt oven auki ja nakannut kekäleen koiran
kitaan.
Silloin se oli karkonnut hirveästi ulisten, tuli ja savu oli tuprunnut
kidasta, kipunoita tuiskunnut ympärillä, ja jäljet tiellä olivat
paistaneet kuin tuli.
Ja eikös sekin ollut kauheata, että aina kun tehtaanpatruuna tuli
matkoilta kotiin, vaihtuivat ajokit. Hän lähti hevosilla, mutta
palattuaan yöllä hänen vaunujensa edessä oli mustat sonnit. Ne, jotka
asuivat maantien laidassa, näkivät, miten hänen ohi ajaessaan suuret,
mustat sarvet kuumottivat öistä taivasta vasten, ja kuulivat, miten
sonnit mörisivät ja hirmustuivat, kun tie leiskui kipinöitä, joita
sorkat ja vaununpyörät iskivät kuivasta sorasta.
Niin, kyllä sieti pikku jalkojen kapista joutuakseen pimeän ja suuren
ullakon läpi. Mitä jos jokin kauhea, se, jonka nimeä ei saa mainita,
olisi tullut pimeästä nurkasta! Kuka takaa? Ei se ilmestynyt yksinomaan
pahoille ihmisille. Eikö Ulrika Dillnerkin ollut nähnyt sitä? Hän ja
myös Anna Stjärnhök tiesivät sanoa, eivätkö olleet nähneet juuri sitä.
* * * * *
Ystävät, ihmisten lapset, te, jotka tanssitte, te, jotka nauratte!
Pyydän hartaasti, tanssikaa varoen, naurakaa varoen, naurakaa
lempeästi, sillä paljon onnettomuutta voi koitua, jos pehmytpohjainen
silkkikenkänne polkee herkkätuntoista sydäntä, kun sen pitäisi polkea
kovia palkkeja, ja riehakas, hopeanhelkkyvä naurunne voi saattaa jonkun
sielun epätoivoon.
Oli kai todellakin niin, että nuoret jalat olivat polkeneet liian
tylysti vanhaa Ulrika Dillneriä, ja nuorten nauru oli kaikunut liian
ylimieliseltä hänen korvissaan, koskapa hänet valtasi yht'äkkiä
vastustamaton into hankkia naidun naisen arvonimi ja valta. Hän taipui
viimein ilkeään Sintramiin tämän kauan kosittua, lähti hänen vaimokseen
Forsiin ja eli erillään vanhoista bergalaisista ystävistään, erillään
vanhoista rakkaista askareistaan ja entisistä jokapäiväisen leivän
huolista.
Se naimiskauppa tehtiin rutosti ja ratosti! Sintram kosi joulun
tienoilla ja helmikuussa vietettiin häät. Sinä vuonna asui Anna
Stjärnhök kapteeni Ugglan luona. Hän korvasi hyvinkin vanhan Ulrikan,
ja tämä voi tunnontuskitta lähteä talosta valloittamaan rouvan nimeä.
Tunnontuskitta, mutta ei katumuksetta. Ei ollut hyvä se paikka, jonne
hän joutui; suuret, autiot huoneet olivat kauhun kamaluutta täynnä.
Heti pimeän tultua häntä alkoi puistattaa ja kauhistaa. Hän oli
menehtyä koti-ikävään.
Pitkät sunnuntai-illat olivat kaikista vaikeimmat. Niistä ei ollut
ikinä tulla loppua, niistä enempää kuin monista tuskan ajatuksista,
jotka vatvoivat hänen aivoissaan.
Sattuipa kerran, eräänä maaliskuun päivänä, kun Sintram ei vielä ollut
palannut kirkolta päivälliselle, että Ulrika meni yläkerran saliin ja
istahti klaveerin ääreen. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Tuo
klaveeri, jonka valkeassa kannessa oli huilunsoittaja ja paimentyttö,
oli hänen omansa, hänen vanhempiensa peruja. Sille hän sai valittaa
hätäänsä, se ymmärsi häntä.
Mutta eikö olekin sekä säälittävää että naurettavaa! Tiedättekö mitä
hän soittaa? Vain polkkaa, hän, joka on niin tuiki murheellinen.
Hän ei osaa mitään muuta. Ennen kuin hänen sormensa jäykistyivät
vispilää ja leipäveistä pidellessä, hän sai oppia yhden ainoan polkan.
Se pysyy yhä hänen sormissaan, mitään muuta kappaletta hän ei osaa, ei
surumarsseja, ei yhtään intohimoista sonaattia, ei edes valittavaa
kansanlaulua, ainoastaan tuon polkan.
Sitä hän soittaa aina, kun hänellä on sydämellä jotakin kerrottavaa
tuolle vanhalle klaveerille. Hän soittaa sitä halutessaan itkeä ja
halutessaan nauraa. Vietettyään häitään hän soitti sitä, samoin
tultuaan ensi kerran uuteen kotiinsa, ja niinpä nytkin.
Vanhat kielet ymmärtävät häntä hyvin: hän on onneton, onneton.
Matkamies, joka kulkee ohi ja kuulee polkan tahdin, luulee ilkeän
tehtaanpatruunan pitävän naapureille ja omaisille tansseja, niin
iloiselta sävel soi. Se on niin mahdottoman reipas ja iloinen sävel.
Sen avulla Ulrika loihti muinoin hilpeän mielen Bergan huoneisiin ja
karkotti ulos nälän; kun se kajahti, täytyi kaikkien tanssia pyörähtää.
Se mursi luuvalon kytkyet nivelistä ja puijasi kahdeksankymmenvuotiaat
kavaljeerit keskilattialle. Koko maan kansi voisi ponnahdella sen
polkan tahtiin, niin hauskasti se helisee -- mutta vanha Ulrika itkee.
Sintramilla on juroja, ärtyisiä palvelijoita ja ilkeitä eläimiä
ympärillään. Ulrika kaipaa ystävän kasvoja ja hymyileviä suita. Tuota
hänen epätoivoista kaipuutaan on tämä polkka tulkitsevinaan.
Ihmisten on vaikea oppia käsittämään, että hän on rouva Sintram. Kaikki
sanovat häntä Dillnerin mamselliksi. Katsokaas, asia on nyt niin, että
polkan sävel muka ilmaisee hänen katumustaan, että hän antoi
turhamaisuuden houkutella itsensä rouvan nimeä tavoittamaan.
Vanha Ulrika soittaa kuin aikoisi katkoa kielet. Niin monet muut äänet
pitäisi saada kuulumattomiin: köyhäin maalaisten voivotukset,
lopenkiusattujen torpparien sadatukset, vastahakoisten palvelijain
pilkkanaurut ja, ennen kaikkea, ilkeän miehen vaimona olemisen häpeä.
Näiden sävelten kaikuessa on Gösta Berling vienyt nuoren kreivitär
Dohnan tanssiin. Marianne Sinclaire ja hänen monet ihailijansa ovat sen
tahdissa keinuneet, ja Ekebyn majurinrouva polki sen tahdissa kauniin
Altringerin vielä eläessä. Hän näkee heidät parin parin jälkeen,
nuoruuden ja kauneuden liittäminä, pyörtävän ohitse. Hilpeys riensi
virtana heistä häneen, hänestä heihin. Hänen polkkansa se sai heidän
poskensa hehkumaan, heidän silmänsä säteilemään. Ja nyt on tämä kaikki
ohi. Pauhatkoon polkka -- niin monta muistoa, niin monta suloista
muistoa on vaimennettava!
Hän soittaa tukahduttaakseen sielunsa ahdistuksen. Hänen sydämensä on
haljeta kauhusta, kun hän näkee tuon mustan koiran, kun hän kuulee
palvelijain supattelevan mustista sonneista. Hän soittaa polkkansa
kerta toisensa jälkeen tukahduttaakseen sielunsa ahdistusta.
Silloin hän huomaa, että hänen miehensä on tullut kotiin. Hän kuulee
Sintramin tulevan huoneeseen ja asettuvan keinutuoliin. Hän tuntee niin
hyvin tuolin keinumisen ja jalaksen ja lattian narinan, ettei edes
katso taakseen.
Hänen soittaessaan jatkuu keinunta; nyt ei soittaja kuule enää
säveleitä, pelkästään keinumisen.
Poloinen vanha Ulrika, niin uuvuksiin kidutettu, niin yksinäinen,
avuton kuin eksynyt vihollismaassa, ilman ystävää, jolle valittaisi,
ilman muuta lohduttajaa kuin rämisevä klaveeri, joka vastaa hänelle
polkalla!
Se on kuin naurun hohotusta hautajaisissa, kuin juomalaulu kirkossa.
Kun keinutuoli yhä kiikkuu, hän kuulee äkkiä klaveerin nauravan hänen
valitukselleen, ja hän jättää tahdin kesken. Hän nousee, kääntyy ja
katsoo keinutuoliin.
Mutta samassa hän makaa pyörtyneenä lattialla. Se siellä keinutuolissa
ei ollutkaan hänen miehensä, se oli -- se, jota pienet lapset eivät
uskalla mainita nimeltä, se, jota he säikähtäisivät niin että
kuolisivat, jos sattuisivat tapaamaan sen tyhjällä ullakolla.
* * * * *
Voiko se, jonka mieli hersyy tarinoita, koskaan vapautua niiden
vallasta? Yötuuli vonkuu ulkona, fiikuksen ja neriumin kankeat lehdet
naputtavat parvekkeen pilariin, taivas kaareutuu tummana vuoriselänteen
yllä, ja minä, joka istun yksin yöllä kirjoittelemassa, palava lamppu
edessäni ja uudin ikkunassa, minä, joka olen jo vanha ja jonka pitäisi
olla viisas, minä tunnen yhä karmivan selkäpiitäni, aivan kuin silloin
kun kuulin tämän jutun ensi kertaa, ja minun täytyy vähän väliä
kohottaa silmäni työstä ja katsoa, eikö jokin ole hiipinyt huoneeseen
ja piiloutunut tuonne peränurkkaan; minun täytyy tähyillä ulos
parvekkeelle, eikö jokin musta nouse kaidepuiden takaa. Se ei lähde
minusta koskaan, tuo pelko, jota vanhat jutut herättävät silloin kun yö
on pimeä ja yksinäisyys syvä, ja se valtaa minut lopulta niin, että
minun täytyy heittää kynä kädestäni ja pujahtaa vuoteeseen ja vetää
peitto korvilleni.
Sitä minä lapsena pidin maailman suurimpana ihmeenä, että Ulrika
Dillner eli tuon illan jälkeen. Minä olisin kuollut.
Onnen sattuma oli, että Anna Stjärnhök aivan kohta tuli Forsiin, että
hän löysi Ulrikan salin lattialta ja herätti hänet henkiin. Mutta minun
ei olisi käynyt niin hyvin. Minä olisin jo henkeni heittänyt.
Minä toivon, rakkaat ystävät, että säästyisitte näkemästä vanhojen
kyyneleitä.
Tahi toivon, ettette te olisi neuvottomia, kun harmaa pää painautuu
tukea saadakseen teidän rintaanne vasten tai kun vanhat kädet tarttuvat
sanattomasti anellen teidän käsiinne. Säästykää näkemästä, miten
vanhukset vaipuvat suruun, jota ette voi lievittää.
Mitäpä nuorten vaivoista? Heillä on voimaa, heillä on toivoa. Mutta on
surkeaa, kun vanhukset ratkeavat itkuun, on epätoivoista, kun he, jotka
olivat nuoruutenne tukena, raukeavat voimattomaan valitukseen.
Siinä istuu Anna Stjärnhök kuunnellen vanhan Ulrikan sanoja, eikä hän
tiennyt apua, ei neuvoa!
Vanha nainen itki ja vapisi. Hänen silmänsä olivat hurjistuneet. Hän
puhui puhumistaan, joskus niin sekavasti kuin ei olisi enää tiennyt
missä oli. Tuhannet rypyt, jotka hänen kasvojaan uursivat, olivat
tulleet entistä syvemmiksi, irtokiharat, jotka riippuivat hänen
silmillään, oikenivat kyynelistä, ja koko pitkä, laiha olento tutisi
valtavien nyyhkytysten puistattamana.
Anna päätti lopettaa koko surkeuden. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän
aikoi viedä Ulrikan takaisin Bergaan. Totta kyllä oli, että hän oli
Sintramin vaimo, mutta Forsiin hän ei voinut jäädä. Tehtaanpatruuna
tekisi hänet ennen pitkää hulluksi, jos hän jäisi tämän luokse. Anna
Stjärnhök päätti viedä vanhan Ulrikan pois.
Oi, miten Ulrika ihastui ja kauhistui moista ehdotusta! Mutta hän
väitti, ettei ikinä uskaltaisi jättää miestään eikä kotiaan. Sintram
lähettäisi suuren koiransa hänen jäljilleen.
Mutta Anna Stjärnhök voitti hänen vastustuksensa, osaksi kujeilla,
osaksi uhkauksilla, ja puolen tunnin päästä istui Ulrika reessä hänen
vieressään. Anna oli itse ohjaksissa, ja vanha Disa reen edessä. Keli
oli kehno, sillä maaliskuu oli hyvässä menossa, mutta vanhasta
Ulrikasta oli mieluista ajaa jälleen tuossa tutussa reessä ja
hevosella, joka oli ollut Bergan kantapalvelijana ainakin yhtä kauan
kuin hän itse.
Kun hän nyt oli hyvällä tuulella ja pelottomalla mielellä, tuo vanha
talousorja, hän lakkasi itkemästä heidän ajaessaan Arvidstorpin ohi;
Högbergin kohdalla hän jo nauroi, ja kun he ajoivat Munkebyn sivuitse,
hän alkoi kertoa, millaista elämä oli ollut hänen nuoruudessaan,
ajoista, jolloin hän oli palvellut Svaneholmin kreivittärellä.
He tulivat nyt autioille, harvaanasutuille seuduille Munkebyn
pohjoispuolelle, tulivat mäkisille ja kivisille teille. Tie ponnisteli
kaikille kummuille, mitä ikinä keksi, se nousi niiden laelle pitkinä
mutkina, suistui alas äkkijyrkästi, mutta riensi niin suoraan kuin
saattoi tasaisen laaksonpohjan poikki päästäkseen heti kiipeämään uuden
selänteen yli.
He olivat juuri Vestratorpin myötämäessä, kun vanha Ulrika äkkiä
vaikeni ja kaapaisi lujasti Annan käteen. Hän tuijotti suurta koiraa,
joka seisoi tienvieressä.
"Katso!" sanoi hän.
Koira mennä puhalsi metsään. Anna ei nähnyt sitä kuin vilaukselta.
"Aja", sanoi Ulrika, "aja minkä ehdit. Nyt saa Sintram tietää, että
minä läksin."
Anna koetti nauraa hänen hädälleen, mutta Ulrika intti vain omaansa:
"Kohta alkavat hänen kulkusensa soida, saatpa nähdä. Kuulemme ne ennen
kuin joudumme seuraavan mäen harjalle."
Ja kun Disa hetkisen hengähti Elofsbackenin harjulla, kuului jo
kulkusten kilinää heidän takaansa mäen alta.
Nyt tuli vanha Ulrika tuskasta ihan hulluksi. Hän vapisi, nyyhkytti ja
voivotteli niinkuin äsken Forsin salissa. Anna rupesi hoputtamaan
Disaa, mutta tamma käänsi vain päätään ja katsoi häneen mahdottoman
ihmeissään. Luuliko hän Disan unohtaneen, milloin piti juosta, milloin
kävellä? Hänkö tässä neuvoi Disaa rekeä vetämään, Disaa, joka oli
tuntenut joka kiven, joka sillan, joka veräjän, joka mäen tällä tiellä
jo kolmattakymmentä vuotta!
Sillä välin läheni kulkusten kilinä.
"Se on hän, se on hän, minä tunnen kulkusten äänen", voihkii vanha
Ulrika.
Kilinä yhä vain lähenee. Välistä se on niin luonnottoman kovaa, että
Anna kääntyy katsomaan, eikö Sintramin hevonen jo ole pistänyt päätään
hänen rekeensä, väliin se taas vaimenee. He kuulevat sen milloin tien
oikealta, milloin vasemmalta puolelta, mutta ajajaa ei näy. Tuntuu kuin
kulkusten kilinä yksin heitä seuraisi.
Aivan kuin silloin, kun tulee yöllä kotiin vieraisilta, sellaista on
nytkin, Ne kulkuset kilisevät säveliä, ne laulavat, puhuvat, vastaavat.
Metsä kaikuu niiden remakkata.
Anna Stjärnhök melkein toivoo, että heidän ajajansa vihdoinkin
pääsisivät niin lähelle, että hän näkisi Sintramin itsensä ja hänen
punaisen hevosensa. Häntä alkaa kammottaa tuo hirveä kulkusten kilinä.
"Nuo kulkuset kiusaavat minua", sanoo hän.
Ja heti tempaavat kulkuset hänen sanansa. "Kiusaavat minua", soivat ne.
"Kiusaavat minua, kiusaavat minua, kiusaavat minua", ne laulavat
kummallisin sävelin.
Ei ole kauankaan, kun hän ajoi tätä samaa tietä susien ahdistamana. Hän
oli pimeässä nähnyt valkoisten hampaiden välkkyvän suurissa kidoissa,
hän oli luullut, että metsän pedot raatelevat hänen ruumiinsa, mutta
hän ei ollut pelännyt silloin. Ihanampaa yötä hän ei ollut koskaan
kokenut. Vahva ja kaunis oli ollut se hepo, joka häntä veti, vahva ja
kaunis se mies, joka jakoi hänen kanssaan seikkailun riemun.
Ah, tätä vanhaa hevosta, tätä vanhaa, avutonta, tutisevaa matkatoveria!
Hän tietää olevansa niin avuton, että häntä ihan itkettää. Hän ei pääse
tuosta kauheasta, ärsyttävästä kulkusten kilinästä.
Silloin hän seisauttaa ja nousee reestä pois. Tästä pitää tulla selvä.
Miksi hän pakenisi, ikäänkuin hän pelkäisi tuota ilkeätä, katalaa
raukkaa?
Vihdoin hän näkee hevosen pään häämöttävän tummuvasta hämärästä, ja
pään jälkeen koko hevosen, koko reen, ja reessä istuu Sintram itse.
Hän huomaa kuitenkin, etteivät ne näytä siltä kuin olisivat tulleet
pitkin maantietä, tuo reki ja hevonen ja tehtaanpatruuna, vaan tuntuu
kuin ne paremminkin olisivat luodut juuri nyt tuohon hänen silmiensä
eteen ja hahmottuneet hämärästä sikäli kuin valmistuivat.
Anna heittää ohjakset Ulrikalle ja menee Sintramia vastaan.
Sintram pidättää hevosta.