istuutuu miettimään muuta ja lepäämään. Mutta hetken perästä hän on
taas matkalla, hän laskee kyynäristä puoli- ja kokopeninkulmia, lepää
hetkisen suomalaisten tuvissa eikä makaa yöllä eikä päivällä ennen kuin
on kulkenut nuo kaksikymmentä peninkulmaa.
Koko vankeutensa aikana hän ei ole juuri ollenkaan nukkunut.
Ja naiset, jotka tulivat hänen luokseen, katsovat häntä tuskaisina.
Nuori kreivitär muistaa sittemmin hänet aina sellaisena kuin hän oli
siellä kävellessään. Hän näkee hänet usein unissaan ja herää näystään
kyyneleisin silmin ja valitus huulillaan.
Vanhus on surkeasti mennyt alaspäin, tukka näyttää ohuelta, ja
irtonaisia hiustupsuja siirottaa hänen vähäisestä palmikostaan. Kasvot
ovat raukeat ja painuneet, rääsyiset vaatteet riippuvat rumasti hänen
yllään. Mutta kaikesta huolimatta hänessä on niin paljon ylevää,
käskyillään kaikki alistavaa valtiatarta, ettei hän herätä ainoastaan
sääliä, vaan myöskin kunnioitusta.
Mutta kaikkein selvimmin muisti kreivitär hänen silmänsä, jotka olivat
kuoppiinsa painuneet ja omiin mietteihinsä kääntyneet ja joista ei
vielä ollut kaikki järjen valo sammunut, vaikka oli melkein
sammumaisillaan, ja joissa vaani syvällä sellainen hurjuuden kipinä
että kauhistutti ja pelotti, että vanhus tuossa tuokiossa hyökkää
kimppuun, puree hampaillaan, kynsii sormillaan.
He ovat nyt seisoneet siellä kotvan aikaa, kun majurinrouva yht'äkkiä
pysähtyy nuoren kreivittären eteen ja katsoo häntä hyvin ankarasti.
Kreivitär peräytyy askelen ja tarttuu rouva Scharlingia käsivarteen.
Majurinrouvan kasvot elostuvat yht'äkkiä ja selkenevät, hänen silmänsä
katsovat maailmaan täysin tajuisesti.
"Oh, ei, ei", hän sanoo hymyillen, "niin hullusti ei toki ole laita,
rakas nuori rouva."
Hän pyytää nyt heitä istumaan ja istuu itsekin. Hänen kasvoilleen tulee
entinen komea ilme, samanlainen kuin Ekebyn suurissa kemuissa ja
kuninkaan tanssiaisissa Karlstadin maaherrankartanossa. Toiset
unohtavat rääsyt ja vankilan ja näkevät ainoastaan Vermlannin ylpeimmän
ja rikkaimman naisen.
"Rakas kreivittäreni", hän sanoo. "Mikä saattaa teidät keskeyttämään
tanssinne ja tulemaan minunlaiseni yksinäisen mummon luo? Taidatte olla
varsin hyvä."
Elisabet-kreivitär ei voi vastata. Liikutus tukkii hänen äänensä. Rouva
Scharling vastaa hänen puolestaan, ettei kreivitär ole voinut tanssia
ajatellessaan majurinrouvaa.
"Rakas rouva Scharling", vastaa majurinrouva, "olenkin minä jo niin
surkealla tolalla, että häiritsen nuorten ilonpitoa? Ette saa itkeä
minun vuokseni, nuori kreivitär", hän jatkoi. "Olen vanha, ilkeä
nainen, joka ansaitsen kohtaloni. Teidän mielestänne ei kai tee oikein
se, joka lyö äitiään?"
"Ei, mutta..."
Majurinrouva keskeyttää hänet ja pyyhkäisee hänen otsaltaan kiharaisen,
vaalean tukan.
"Lapsi, lapsi", hän sanoo, "miten te saatoitte ottaa tuhman Henrik
Dohnan?"
"Mutta minä rakastan häntä."
"Näen miten on, näen miten on", sanoo majurinrouva. "Kiltti lapsi, eikä
muuta: itkee surullisten ja nauraa iloisten kanssa. Ja pakostakin sanoo
'jaa' ensimmäiselle, joka sanoo: 'Minä rakastan sinua'! Niin, niinpä
niin. Menkää nyt takaisin ja tanssikaa, rakas nuori kreivitär.
Tanssikaa te vain ja olkaa iloinen. Teissä ei ole pahuutta."
"Mutta minä tahtoisin tehdä jotain teidän hyväksenne, majurinrouva."
"Lapseni", sanoo majurinrouva juhlallisesti, "Ekebyssä asui vanha
nainen, jolla oli taivaan tuuletkin vankinaan. Nyt hän on itse vankina,
ja tuulet irrallaan. Onko ihme, että myrsky maassa mylvii?
"Minä, joka olen vanha, näin sen jo ennen. Tunsin sen. Tiedän, että
Jumalan jyrisevä myrsky tulee päällemme. Milloin se suhisee suurissa
valtakunnissa, milloin viuhuu pienten syrjäisten yhteiskuntain
kimpussa. Jumalan myrsky ei unohda ketään. Se kohtaa niin suuria kuin
pieniä. On komeaa, tuo Jumalan myrskyn tulo.
"Jumalan myrsky, sinä siunattu Herran ilma, puhalla maassa! Äänet
ilmassa, äänet maassa, kaikukaa ja kauhistakaa! Tehkää Jumalan myrsky
jyriseväksi! Tehkää Jumalan myrsky hirvittäväksi! Kiitäkööt
myrskynpuuskat maassa, syöksykööt horjuviin seiniin, murtakoot
lukot, jotka ovat ruostuneet, ja huoneet, jotka kallistuvat
kaatuakseen.
"Kauhu on täyttävä maan. Pienet linnunpesät putoavat oksainsa varasta
puista maahan. Haukanpesä honganlatvasta putoaa suurella pauhulla
alas, ja huuhkajankin pesään, vuorenrotkoon, sähisee tuuli
lohikäärmeenkielin.
"Me luulimme, että meillä on kaikki hyvin täällä; mutta niin ei ollut.
Jumalan myrskyä tarvitaan. Minä ymmärrän sen enkä valita. Tahtoisin
vain mennä äitini luo."
Hän painuu yht'äkkiä kyyryyn.
"Mene nyt, nuori nainen", hän sanoo. "Minulla ei ole enää aikaa. Minun
täytyy lähteä. Menkää nyt ja varokaa niitä, jotka ratsastavat
myrskypilvillä!"
Ja sitten hän alkaa taas vaelluksensa. Piirteet höltyvät, katse kääntyy
sisäänpäin. Kreivittären ja rouva Scharlingin täytyy jättää hänet.
Heti kun he ehtivät takaisin tanssijain joukkoon, menee nuori kreivitär
Gösta Berlingin luo.
"Tuon teille, herra Berling, terveisiä majurinrouvalta", hän sanoo.
"Hän odottaa, että herra Berling laskee hänet vankeudesta."
"Saapa sitten odottaa, kreivitär."
"Oi, auttakaa häntä, herra Berling!"
Gösta silmäilee eteensä synkästi. "Ei", sanoo hän, "miksi minä
auttaisin häntä? Mistä minä olen hänelle kiitollisuuden velassa?
Kaikki, mitä hän on tehnyt hyväkseni, on ollut turmiokseni."
"Mutta, herra Berling..."
"Jos häntä ei olisi ollut", sanoo Gösta kiivaasti, "makaisin nyt tuolla
ikuisten metsien helmassa. Olenko minä velvollinen uskaltamaan henkeni
hänen tähtensä siksi, että hän teki minusta Ekebyn kavaljeerin?
Luuleeko kreivitär, että siitä virasta suurta kunniaa koituu?"
Nuori kreivitär kääntyy hänestä vastaamatta. Hän on vihainen.
Hän palaa paikalleen, katkeroituneena kavaljeereihin. Tänne he ovat
tulleet walt-torvineen ja viuluineen ja aikovat antaa käyrien hangata
kieliä, kunnes jouhet kuluvat poikki, ajattelematta, että ilon soitto
kuuluu pihan yli vangin viheliäiseen huoneeseen. Tänne he tulevat
tanssimaan anturansa tomuksi eivätkä ajattele, että heidän vanha
hyväntekijänsä voi nähdä heidän varjojensa leijailevan ohi huuruisten
ruutujen! Ah, miten maailma tuli harmaaksi ja rumaksi! Ah, minkä varjon
hätä ja kovuus heitti nuoren kreivittären sieluun!
Hetken päästä tulee Gösta pyytämään häntä tanssiin. Kreivitär
kieltäytyy jyrkästi.
"Ettekö tahdo tanssia minun kanssani, kreivitär?" kysyy Gösta ja tulee
hyvin punaiseksi.
"En teidän enkä muidenkaan Ekebyn kavaljeerien", hän sanoo.
"Emme siis ole sen kunnian arvoisia?"
"Se ei ole mikään kunnia, herra Berling. Mutta minua ei huvita tanssia
sellaisten kanssa, jotka unohtavat kaikki kiitollisuuden käskyt."
Gösta on jo pyörähtänyt kantapäillään. Tämän kohtauksen moni kuulee ja
näkee. Kaikki myöntävät kreivittären olevan oikeassa. Kavaljeerien
kiittämättömyys ja sydämettömyys majurinrouvaa kohtaan on herättänyt
yleistä suuttumusta.
Mutta niinä päivinä on Gösta Berling vaarallisempi kuin metsän peto.
Aina siitä lähtien kun hän tuli kotiin karhunajosta ja näki Mariannen
menneen, on hänen sydämensä ollut kuin arka haava. Häntä haluttaisi
tehdä jollekin veristä vääryyttä ja levittää laajalti surua ja tuskaa.
Jos kreivitär niin tahtoo, hän sanoo itsekseen, tapahtukoon niin kuin
hän tahtoo. Mutta älköön kreivitär yrittäkökään säästää omaa nahkaansa.
Nuorta kreivitärtä miellyttävät naisenryöstöt. Hän saa nyt toteuttaa
mielitekonsa. Gösta Berling on perin halukas pieneen seikkailuun.
Kahdeksan päivää hän on kantanut surua naisen vuoksi. Se jo riittää.
Hän kutsuu puheilleen Beerencreutzin, everstin, ja Kristian Berghin,
vahvan kapteenin, ja hitaan Kristoffer-serkun, joka ei ikinä siekaile
heittäytyä hurjapäiseen seikkailuun, ja neuvottelee heidän kanssaan,
miten kavaljeerirakennuksen loukattu kunnia on kostettava.
Sitten loppuvat pidot. Pitkä jono rekiä ajetaan pihalle. Herrat vetävät
turkit yllensä. Naiset etsivät vaatteitaan pukuhuoneen toivottomasta
sekamelskasta.
Nuori kreivitär pitää kiirettä päästäkseen jo näistä inhottavista
tanssiaisista. Hän joutuu naisista ensimmäisenä valmiiksi. Hän seisoo
hymyillen keskellä naistenhuoneen lattiaa ja katsoo muiden lähtötouhua,
kun yht'äkkiä ovi aukeaa ja Gösta Berling seisoo kynnyksellä.
Miehillä ei tietenkään ole oikeutta tunkeutua tähän huoneeseen. Vanhat
rouvat seisovat siellä vähine hiuksineen, pantuaan koristavat myssynsä
pois. Ja nuoret ovat kääntäneet hameensa helmat turkin alle, etteivät
jäykät volangit rutistuisi matkalla.
Mutta hillitsevistä huudoista välittämättä hyökkää Gösta Berling
kreivittären luo ja tempaa hänet.
Ja hän nostaa hänet käsivarsilleen ja ryntää kamarista eteiseen ja
sieltä portaille.
Eivät voi ällistyneiden naisten huudot pysähdyttää häntä. Kun he
juoksevat perästä, he näkevät vain, miten hän viskautuu rekeensä
kreivitär sylissä.
He kuulevat kuskin piiskanläiskeen ja näkevät hevosen porhaltavan
laukkaan. He tuntevat kuskin -- se on Beerencreutz. He tuntevat hevosen
-- se on Don Juan.
Ja kreivittären kohtalosta kovin huolissaan he huutavat herroja.
Ja nämä eivät hukkaa aikaa moniin kysymyksiin, vaan syöksyvät rekiinsä.
Ja kreivi etunenässä he ajavat takaa naisenryöstäjiä.
Mutta Gösta Berling kellettää reessä pitäen kiinni nuorta kreivitärtä.
Surut kaikki hän on unohtanut, ja seikkailun juovuttavasta riemusta
huimana hän laulaa täyttä kurkkua laulua rakkaudesta ja ruusuista.
Aivan rintaansa vasten hän puristaa kreivitärtä; mutta kreivitär ei
yritäkään paeta. Hänen kasvonsa lepäävät valkeina ja jäykistyneinä
Göstan rintaa vasten.
Ah, mitä tulee miehen tehdä, kun häntä liki on naisen kalpeat,
avuttomat kasvot, kun mies näkee vaalean tukan, joka tavallisesti
varjostaa valkeata, loistavaa otsaa, mutta on nyt syrjään häilähtänyt,
ja kun silmäluomet ovat raskaasti sulkeutuneet peittäen harmaiden
silmien veitikkakimelteen.
Mitä tulee miehen tehdä, kun punaiset huulet vaalenevat hänen silmiensä
edessä?
Suudella, tietysti suudella noita vaalenevia huulia, noita suljettuja
silmiä, tuota valkoista otsaa.
Mutta silloin herää nuori nainen. Hän tahtoo kimmahtaa pois. Hän on
kuin viritetty jousi. Ja Göstan on kamppailtava kaikin voimin, ettei
toinen pääsisi heittäytymään reestä, kunnes hän on saanut kreivittären
kukistettuna ja vapisevana vaipumaan reen toiseen nurkkaan.
"Katso", sanoo Gösta silloin aivan tyynesti Beerencreutzille.
"Kreivitär on kolmas, jota Don Juan ja minä viemme tänä talvena. Mutta
ne toiset riippuivat suudellen kaulassani, kun tämä taas ei tahdo antaa
minun suudella eikä tanssiakaan kanssaan. Tuletkos hullua hurskaammaksi
noista naisista, Beerencreutz?"
Mutta Göstan ajaessa pihasta ja naisten kirkuessa ja huudellessa
hädissään ja touhuissaan joutuivat majurinrouvaa vartioivat miehet
ihmeisiinsä.
"Mikäs nyt on?" he ajattelivat. "Mistä moinen kirkuminen?"
Samassa lyödään ovi auki, ja ääni huutaa heille:
"Hän on poissa! Nyt se vie häntä."
He ulos, juosten kuin hullut, ajattelematta, majurinrouvako vai kuka se
oli poissa. Onnikin suosi heitä, niin että he pääsivät erääseen
ohikiitävään rekeen. Ja he ajoivat pitkän aikaa, ennen kuin saivat
tietää, ketä ajettiin.
Mutta Bergh ja Kristoffer-serkku menivät aivan rauhassa vankilan
ovelle, mursivat lukon ja avasivat oven.
"Majurinrouva on vapaa", he sanoivat.
Hän tuli ulos. He seisoivat suorina kuin puikot oven kahden puolen,
katsomatta häneen.
"Majurinrouvaa odottaa hevonen ja reki pihalla."
Hän meni silloin ulos, istuutui rekeen ja ajoi tiehensä. Kukaan ei
ajanut häntä takaa. Kukaan ei edes tiennyt minne hän meni.
Brobyn mäeltä rientää Don Juan Lövenin jääpeittoiselle pinnalle. Uljas
juoksija kiitää kuin lentämällä.
Raikas jääkylmä ilma viuhuu ajajien poskilla. Kulkuset helkkyvät.
Tähdet ja kuu välkkyvät. Lumi lepää sinivalkoisena ja loistaa omaa
valoaan.
Gösta tuntee runollisten ajatusten heräävän mielessään. "Beerencreutz",
hän sanoo, "katso, tämä on elämää. Niinkuin Don Juan kiitää pois tätä
nuorta naista vieden, niin kiitää myös aika vieden ihmistä. Sinä olet
välttämättömyys, joka ohjaat matkaa. Minä olen himo, joka vangitsen
tahdon. Ja niin temmataan hän, tuo voimaton, yhä syvemmälle alas."
"Älä lörpöttele!" karjaisee Beerencreutz. "Nyt ne tulevat perästä."
Ja viuhuvilla piiskanlyönneillä hän kiihoittaa Don Juania yhä
hurjempaan vauhtiin.
"Siellä sudet, täällä saalis!" huudahtaa Gösta. "Don Juan, poikani,
kuvittele olevasi nuori hirvi. Syöksy viidakon läpi, kahlaa rämeen
poikki, hyppää tunturin selkään ja sieltä alas kirkkaaseen järveen, ui
yli, pää uljaasti koholla, ja katoa, katoa tiheän kuusikon pelastavaan
pimeään! Juokse, Don Juan, vanha naisrosvo! Juokse kuin nuori hirvi!"
Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä vauhdin tuoksinassa. Riemulaulua
ovat hänestä vainoojien huudot. Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä,
kun hän tuntee kreivittären ruumiin tutisevan pelosta, kun hän kuulee
hänen hampaittensa kalinan.
Yht'äkkiä irtautuu rautainen kierre, jossa hän on pitänyt kreivitärtä.
Hän nousee pystyyn reessä ja heiluttaa lakkiaan.
"Minä olen Gösta Berling", huutaa hän, "kymmenen tuhannen suutelon,
kolmentoista tuhannen lemmenkirjeen herra. Eläköön, Gösta Berling!
Ottakoon kiinni ken saa!"
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuiskaa kreivittären korvaan:
"Eikö vauhti ole hyvä? Eikö tämä ole kuninkaallinen matka? Lövenin
takana Venern. Venernin takana meri, loppumattomiin aavaa lakeutta,
kirkasta, sinimustaa jäätä, ja sen tuolla puolen säteilevä maa.
Jylisevä ukkonen jäätyvän jään alla, vimman huudot takanamme, tähdet
yllämme lentävät ja kulkuset edessämme kilisevät! Eteenpäin! Yhä
eteenpäin! Haluttaako teitä, nuori, kaunis naiseni, kokea matkan
hurmaa?"
Hän oli päästänyt kreivittären irti. Kreivitär sysää hänet kiivaasti
luotaan.
Seuraava hetki näkee Göstan polvillaan hänen edessään.
"Olen raukka, raukka. Teidän ei olisi pitänyt, kreivitär, ärsyttää
minua. Seisoitte siellä niin ylpeänä ja hienona ettekä luullut, että
kavaljeerin koura koskaan yltää teihin. Taivas ja maa rakastaa teitä.
Teidän ei pitäisi lisätä niiden kuormaa, joita taivas ja maa
halveksivat."
Hän tempaa kreivittären kädet ja painaa ne kasvoilleen.
"Jospa edes tietäisitte", sanoo hän, "miltä tuntuu olla hylätty. Ei
silloin kysy mitä tekee. Ei, silloin ei kysy."
Samassa hän huomaa, ettei kreivittärellä ole käsineitä. Hän sieppaa
silloin isot rukkaset taskustaan ja pistää ne hänen käteensä.
Niin hän rauhoittuu täydellisesti. Hän laittautuu oikeaan asentoon ja
istuu nuoresta kreivittärestä niin kaukana kuin mahdollista.
"Teidän ei tarvitse pelätä, kreivitär", hän sanoo. "Ettekö näe mihin
tulemme? Tottahan ymmärrätte, ettemme me toki tohdi tehdä teille mitään
pahaa."
Kreivitär, joka oli ollut kerrassaan suunniltaan kauhusta, näkee nyt,
että he ovat jo järven toisella puolella ja että Don Juan vetää rekeä
Borgin jyrkkää ylämäkeä.
He pysähtyvät kreivinkartanon portaiden eteen ja antavat nuoren
kreivittären nousta reestä oman kotinsa ovella.
Mutta kun palvelijat, jotka pihalle kiiruhtavat, ympäröivät
kreivittären, hän tointuu ja tulee rohkean maltikkaaksi.
"Pidä huolta hevosesta, Andersson!" hän sanoo kuskille. "Nämä herrat,
jotka ovat kyydinneet minua kotiin, ovat varmaankin hyviä ja astuvat
hetkiseksi sisään. Kreivi tulee pian."
"Kuten kreivitär tahtoo", sanoo Gösta ja nousee heti reestä.
Beerencreutz heittää ohjakset kädestään empimättä silmänräpäystäkään.
Mutta nuori kreivitär käy edeltä ja pyytää heitä saliin, voimatta
tuskin salata kostoniloaan.
Kreivitär oli tosiaan luullut, että kavaljeerit epäröisivät odottaa
hänen miestään.
He eivät kai tienneet, kuinka ankara ja oikeudenmukainen mies hän oli.
He eivät pelänneet tilintekoa, mihin joutuisivat väkivaltaisesti
ryöstettyään kreivittären ja pakotettuaan hänet ajamaan reessään. Hän
halusi kuulla, miten kreivi kieltää heitä koskaan enää astumasta
loukatun naisen kodin kynnyksen yli.
Hän halusi nähdä, kuinka kreivi käskee palvelijat ajamaan kavaljeerit
ulos miehinä, joille he eivät enää koskaan saa avata Borgin portteja.
Hän halusi kuulla kreivin lausuvan halveksimisensa, ei ainoastaan
siitä, mitä he olivat tehneet hänelle, vaan myös vanhan majurinrouvan,
heidän hyväntekijänsä, kohtelusta.
Kreivi, joka oli hänelle pelkkää hellyyttä ja kunnioitusta, hän on
hänen vainoojilleen niin ankara kuin he ansaitsevatkin. Rakkaus
sytyttää tuleksi kreivin sanat. Hän, joka suojeli ja kunnioitti häntä
hienompana kaikkia muita olentoja, hän ei salli, että raa'at miehet
iskevät häneen kuin petolinnut varpuseen. Kreivitär hehkui kostonhimoa.
Beerencreutz, tuuhea- ja valkoviiksinen eversti, astui pelotta
ruokasaliin ja meni takkavalkean eteen, jonka aina piti olla
sytytettynä, kun kreivitär tuli vieraisilta kotiin.
Gösta jäi pimeään ovenpieleen ja katseli vaieten kreivitärtä, kun
palvelija auttoi hänen yltään päällysvaatteita. Siinä istuessaan ja
katsellessaan tätä nuorta naista hän tuli niin iloiseksi, ettei
vuosikausiin ollut tuntenut sellaista. Hänestä tuntui selvältä, hänestä
oli niin varmaa kuin ilmestys, vaikka hän ei ymmärtänyt, miten oli sen
keksinyt, että kreivittärellä oli ylen ihana sielu.
Yhä, yhä se oli sidottu ja uinui, mutta se oli kyllä pääsevä esille.
Hän tuli sangen iloiseksi huomattuaan sen suuren puhtauden ja
hurskauden ja viattomuuden, joka oli kreivittären sisimpänä. Häntä
melkein nauratti kreivitär, joka oli niin vihaisen näköinen ja seisoi
siinä hehkuvin poskin ja kulmat rypyssä.
"Sinä et tiedä, miten lempeä ja hyvät olet", hän ajatteli.
Se hänen olentonsa puoli, joka ilmenee aistimaailmalle, ei tee koskaan
hänen sisäiselle minuudelleen oikeutta, ajatteli Gösta. Mutta Gösta
Berlingin täytyi tästä hetkestä olla hänen palvelijansa, niinkuin
täytyy palvella kaikkea kaunista ja jumalaista. Niin, ei ollut syytä
katua, että hän äsken oli kohdellut kreivitärtä niin väkivaltaisesti.
Jollei kreivitär olisi pelännyt niin kovin, jollei hän olisi sysännyt
häntä luotaan niin kiivaasti, jollei Gösta olisi nähnyt, että hänen
koko olentonsa kuohahti Göstan raakuuden tähden, niin ei Gösta koskaan
olisi saanut tietää, kuinka hieno ja jalo henki kreivittäressä asui.
Hän ei olisi voinut sitä ennen uskoa. Kreivitärhän oli vain näyttänyt
tanssinhaluaan ja iloisuuttaan. Ja olihan hän mennyt tuolle tuhmalle
Henrik-kreiville.
Niin, nyt hän olisi kreivittären orja aina kuolemaansa: koira ja orja,
Kristian-kapteenin sanoin, juuri koira ja orja.
Hän, Gösta Berling, istui ovensuussa ja piti jonkinmoista
jumalanpalvelusta kädet ristissä. Aina siitä päivin, jolloin hän ensi
kerran oli tuntenut innoituksen tulenliekin leimuavan päänsä päällä,
hän ei ollut tuntenut tällaista pyhyyttä sielussaan. Hän ei häiriytynyt
lainkaan, vaikka kreivi Dohna tuli sisään, muassaan ihmisparvi, joka
kiroili ja siunaili kavaljeerien tuhansia tepposia.
Hän antoi Beerencreutzin ottaa myrskyn vastaan. Verkkaisen levollisena
seisoi tuo monien seikkailujen karaisema kapteeni takan edessä. Hän oli
nostanut jalkansa takanristikolle, nojasi kyynäspäätä polveensa ja
leukaa käteensä ja katsoi sisään ryntääviä.
"Mitä tämä tällainen merkitsee?" kiljaisi pikku kreivi hänelle.
"Se merkitsee", vastasi Beerencreutz, "että niin kauan kuin tässä
maailmassa on hameväkeä, niin kauan on hassujakin, jotka tanssivat
heidän pillinsä mukaan."
Nuori kreivi punastui ankarasti.
"Kysyn, mitä tämä merkitsee!" toisti hän.
"Sitähän minäkin kysyn", sanoi Beerencreutz. "Kysyn, mitä merkitsee,
että Henrik Dohnan kreivitär ei tahdo tanssia Gösta Berlingin kanssa."
Kreivi katsoi kysyvästi vaimoonsa.
"Minä en voinut, Henrik", huudahti kreivitär. "En voinut tanssia hänen
enkä kenenkään kavaljeerin kanssa. Muistelin majurinrouvaa, jonka he
antavat nääntyä vankina."
Pikku kreivi ojensi jäykkää selkäänsä ja nosti pystympään ukonpäänsä.
"Me kavaljeerit", sanoi Beerencreutz, "emme anna kenenkään häväistä
itseämme. Kuka ei tahdo tanssia kanssamme, sen täytyy kanssamme ajaa.
Kreivittärelle ei ole tapahtunut mitään pahaa, ja sillä on asia
kuitti."
"Ei", sanoi kreivi. "Sillä se ei ole kuitti. Minä täällä vastaan
vaimoni teoista. Nyt kysyn minä, miksi ei Gösta Berling kääntynyt minun
puoleeni saadakseen hyvitystä, kun vaimoni oli häntä loukannut?"
Beerencreutz hymyili.
"Minä kysyn", toisti kreivi.
"Ei anota ketulta lupaa, kun sen nahka nyljetään", sanoi Beerencreutz.
Kreivi pani käden kaidalle rinnalleen.
"Minua on mainittu oikeudentuntoiseksi mieheksi", huudahti hän. "Osaan
tuomita palvelijoitani. Miksi en saisi tuomita vaimoani? Kavaljeereilla
ei ole oikeutta tuomita häntä. Sen rangaistuksen, jonka he ovat hänelle
antaneet, teen minä tyhjäksi. Sitä ei ole koskaan ollut, ymmärrättekö,
herrat? Sitä ei ole koskaan ollut."
Kreivi kirkui sanansa niin korkealla falsetilla kuin jaksoi.
Beerencreutz vilkaisi kuulijakuntaan. Ei ollut yhtäkään läsnäolijaa --
Sintram ja Daniel Bendix ja Dahlberg, ja ketä heitä lienee ollutkaan
paikalle saapuneita -- joka ei olisi myhäillyt, kun hän peijasi tuhmaa
Henrik Dohnaa.
Nuori kreivitär ei heti käsittänyt. Mikä tässä piti tyhjäksi tehtämän?
Hänen tuskansako, kavaljeerien kovat kouraukset hänen hennossa
ruumiissaan, hurja laulu, hurjat sanat, hurjat suudelmatko, niitä ei
ollut koskaan ollut? Eikö tässä illassa ollut mitään, jota ei harmaa
hämärän jumalatar vallinnut?
"Mutta Henrik..."
"Vaiti!" sanoi kreivi. Ja hän oikaisi ryhtiään pitääkseen
rangaistussaarnan kreivittärelle. "Voi sinua, että sinä, joka olet
nainen, olet uskaltanut tuomaroida miesväkeä", hän sanoo. "Voi sinua,
joka olet minun vaimoni ja uskallat loukata ihmistä, jonka kättä minä
mielelläni puristan. Mitä tekemistä sinulla on siinä, että kavaljeerit
ovat antaneet panna majurinrouvan putkaan? Eivätkö he olleet oikeassa?
Sinä et tiedä, et aavista, miten sydämensä pohjasta miehen täytyy
suuttua, kun kuulee puhuttavan naisen uskottomuudesta. Aiotko sinä itse
vaeltaa huonoa tietä, koska ryhdyt sellaista naista puolustamaan?"
"Mutta Henrik..."
Kreivitär valitti kuin lapsi ja ojenteli käsiään ikäänkuin väistääkseen
noita pahoja sanoja. Hän ei ollut ehkä koskaan kuullut itseensä
singottavan niin kovia sanoja. Hän oli täysin avuton näiden kovien
miesten joukossa, ja nyt kääntyi hänen ainoa puolustajansa häntä
vastaan. Koskaan ei hänen sydämellään enää olisi voimaa valaista hänen
maailmaansa.
"Mutta Henrik, sinunhan pitäisi minua puolustaa."
Gösta Berling huomasi, mihin nyt jouduttiin, nyt kun oli myöhäistä.
Hän ei todellakaan tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Hän toivoi
kreivittärelle pelkkää hyvää. Mutta hän ei uskaltanut heittäytyä miehen
ja vaimon väliin.
"Missä on Gösta Berling?" kysyi kreivi.
"Tässä", sanoi Gösta. Ja hän teki surkean yrityksen kääntääkseen asian
leikiksi. "Kreivi varmaankin piti puhetta, mutta minä nukahdin. Mitä
kreivi sanoo siitä, jos me nyt lähdemme kotiin ja laskemme teidät
nukkumaan?"
"Gösta Berling, koska kreivittäreni on kieltäytynyt tanssimasta sinun
kanssasi, käsken häntä suutelemaan sinun kättäsi ja pyytämään sinulta
anteeksi."
"Rakas Henrik-kreivi", sanoo Gösta hymyillen, "se ei tosiaan ole käsi,
jota nuoren naisen sopii suudella. Eilen se oli punainen ammutun hirven
verestä, viime yönä musta tappelusta hiilenpolttajan kanssa. Kreivi on
langettanut jalon ja ylevän tuomion. Siinä tarpeeksi hyvitystä. Tule,
Beerencreutz!"
Kreivi asettui hänen eteensä.
"Älä mene", hän sanoi. "Minun vaimoni on toteltava minua. Tahdon, että
kreivittäreni oppii tuntemaan, mihin omavaltainen menettely johtaa."
Gösta pysähtyi neuvottomana. Kreivitär seisoi kalpeana, mutta ei
liikahtanut.